Part 14

Älysin mikä minua odotti, ja pelon valtaamana rupesin toivomaan, että tapahtuisi jotain minun pelastuksekseni. Olin niin säikähtynyt, että olisin paennut vaunuista, jos se vain olisi käynyt päinsä. Ainoa toivoni oli, että myöhästyisimme laivasta tai että myrsky estäisi sen lähtemästä matkalle. Mitä hyötyä minulla olisi ollut tästä vuorokauden viivytyksestä (kuvailin voivani palata kotiin sinä aikana), en tietänyt. Mutta siitä huolimatta rupesin kuumeellisen hartaasti pitämään silmällä pilviä.

Ne olivat entistä uhkaavammat -- vyöryen lounaasta suunnattoman suurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot pimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se asia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin hyvilläni, julman hyvilläni siitä.

Mieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut omaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas "Jumalan hylkäämästä saarestamme" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi, että ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä tulisimme myöhään Lontooseen. --

"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan siellä huomenaamulla", sanoi hän.

Eräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä siivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta meitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.

Hänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme Blackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti ulos, nähdäkseen vilauksen merestä.

Lahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni. Mieheni kirosi.

Me ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle. Mieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja huusi suojapuolelta tuulen läpi:

"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra. Rantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos."

Mieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin ja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti valtasuoneni iloisesti.

"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta", huusi palvelija.

"Mikä sitten?" murahti mieheni.

"Pitää jäädä Blackwateriin yöksi, toivossa että ilma korjaantuu huomisaamuksi."

Sen varalta hän oli jo tilannut meille huoneet ravintolasta.

Mieleni masentui, ja odotin mieheni vastausta jäykistyneenä.

"Hyvä on, Hobson. Kun täytyy, niin täytyy", vastasi hän.

Halusin puhua, mutta en tietänyt mitä sanoa.

Neljännestuntia myöhemmin pysähdyimme ravintolan edustalle, missä omistaja tarjoilijain ja johtajattaren ympäröimänä vastaanotti meidät jotakuinkin merkitsevästi hymyillen.

Kolmaskymmenesviides luku.

Ruvetessani kirjoittamaan, päätin kertoa totuuden ja koko totuuden. Mutta nyt huomaan, että totuus vaatii minua samoamaan muutamille inhimillisten kokemusten pyhimmille aloille. Tällä hetkellä tunnen olevani naisen elämän pyhäkön kynnyksellä ja kyselen itseltäni, onko tarpeellista ja välttämätöntä astua sen sisään.

Olen tullut siihen päätökseen, että se on tarpeellista ja välttämätöntä -- tarpeellista kertomukseni jatkoon nähden, välttämätöntä kirjoitukseni tarkoituksen tähden.

Neljä kertaa olen jo kirjoittanut jatkoa tähän. Ensimäisessä kirjoituksessa huomasin sanoneeni liian paljon. Toisessa olin sanonut liian vähän. Kolmannessa olin piirtänyt itsestäni kuvan, joka sekä hämmästytti että inhotti minua, enkä voinut uskoa sitä todenmukaiseksi. Neljännessä näin sydämen vavistuksella, ettei kuva ollut ainoastaan todenmukainen, vaan että se oli liiankin todenmukainen. Nyt yritän jälleen.

Minä astuin meille tilattuihin huoneisiin, pelon, melkeinpä häpeän tunteilla. Minun mielenliikutuksellani ei ollut minkäänlaista yhteyttä sen lämpimän tunnevirtauksen kanssa, joka naisen valtaa, kun hän tapaa itsensä rakastamansa miehen kanssa ensimäisen kerran kahden kesken pienessä huoneessa, joka sisältää kaikki, mikä hänelle jotain merkitsee tässä maailmassa. Olin kuin nuori tyttö, joka kynttilä kädessään vaeltaa tyhjän talon pimeillä käytävillä yöaikaan ja äkkiä näkee vieraat kasvot edessään. Minä olin kynttilää kantava nuori tyttö, vieraat kasvot olivat mieheni.

Meillä oli kolme huonetta, jotka kaikki olivat yhteydessä keskenään, keskellä pieni sali ja kummallakin puolella makuuhuone. Oikeanpuoleinen makuuhuone oli iso ja siinä oli hyvin tilava sänky katoksineen ja irtonaisine takalautoineen. Vasemmalla puolella oleva huone oli pieni ja siinä oli yksinkertainen rautasänky, joka oli nähtävästi tarkoitettu kamarineidille. Minulla ei vielä ollut mitään kamarineitiä, sillä oli määrätty, että palkkaisin itselleni ranskalaisen tytön Lontoossa.

Melkein heti saliin tultuamme, mieheni, joka ei ollut vielä toipunut pettymyksestään, jätti minut mennäkseen alakertaan. Hän murahti jotain Lontooseen lähetettävistä sähkösanomista ja Hobsonille annettavista määräyksistä.

Riisumatta päällysvaatteita yltäni astuin ikkunan luo, joka oli suolaisen merivesiräiskeen kuorettama. Ravintola oli rakennettu kallioiselle kielekkeelle sataman yläpuolelle, ja laivasiltaa pieksevän meren pauhina kuului tänne huumaavana.

Minä olin niin hermostunut, niin hätäinen ja epämääräisen pelon vallassa, että tuskin näin tai kuulin mitään. Kantajat toivat matka-arkkumme ylös ja kysyivät, minne ne olivat laskettavat, mutta en tiedä mitä heille vastasin, vaikka huomasin, että kaikki -- mieheni tavarat niin hyvin kuin omani -- vietiin suureen makuuhuoneeseen. Palvelustyttö kysyi, tuliko hänen sytyttää tulta uuniin, ja vastasin "kyllä... ei... kyllä" ja äkkiä kuulin takkatulen rätisevän.

Hetken kuluttua mieheni palasi ja oli nyt paremmalla päällä.

"Hiton harmillista, multa ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonsa."

Hän nauroi tätä sanoessaan ja tullen likemmäksi ja katsellen minua intohimoisesti ja samassa ylpeästi hymyillen, hän kuiskasi:

"Enpä luule, että aika käy meille pitkäksi ennen huomisaamua. Mitä sinä arvelet, pikku kaunokaiseni?"

Ääni enemmän kuin kysymys pani sydämeni tykyttämään, ja tunsin kasvojeni kuumenevan.

"Yhä päällysvaatteissa?" sanoi hän. "Tulehan, minä autan sinua."

Minä vedin hattuneulat päästäni ja riisuin hattuni. Samassa mieheni riisui kappani ja turkikseni, ja sitä tehdessään hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja likisti minua lujasti rintaansa vasten.

Minua pöyristytti. Koetin sitä hillitä, mutta turhaan. Mieheni nauroi jälleen sanoen:

"Eikö pikkunen ole vieläkään voittanut sitä? Se johtuu kai siitä, ettet ole vielä minuun tottunut."

Yhä nauraen hän veti minut vieläkin lähemmäksi itseään, ja pistäen toisen kätensä leukani alle, hän suuteli minua suulle.

Olisi vaikeata ja kenties naurettavaakin kuvailla, miten vastenmielisesti mieheni ensimäinen suudelma vaikutti minuun. Suuni tuntui kuivalta ja minut valtasi kova inho, ja ennenkuin olin oikein selvilläkään siitä mitä tein, olin kohottanut molemmat käteni ylös työntääkseni hänet pois.

"No, no, tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puolittain leikillisesti, puolittain totisesti. "Automobiilissa se vielä kävi laatuun, mutta täällä, omissa huoneissasi, katsos..."

Hän keskeytti lauseensa nauraen uudelleen ja virkkoi että jos häveliäisyyteni tiesi sitä, ettei kukaan muu tätä ennen ollut minua suudellut, teki se minut kahta viehättävämmäksi.

Olin hämilläni ja se minua hiukan hävetti, niinpä jätin mieheni ja astuin toiselle puolelle huonetta, missä kävin istumaan takkatulen ääreen. Hän seurasi minua katseillaan hymyillen tavalla, joka sai minut vapisemaan. Sitten hän astui tuolini taakse, laski käsivartensa olkapäilleni ja suuteli minua niskaan.

Väristys puistatti ruumistani. Minusta tuntui, kuin olisi minulle tapahtunut jotain sopimatonta. Mieheni näytti siltä, kuin olisi häntä haluttanut nauraa täyttä kurkkua. Hänen katseensa oli ylpeä ja julkea ja sen ohessa intohimoinen kuten ihmisen, joka ei ole hetkeäkään ajatellut vastarintaa mahdolliseksi.

"No, tämäpä on hassunkurista", sanoi hän. "Mutta pianhan nähdään! Pianhan nähdään!"

Tarjoilija tuli sisään käskyjä saamaan, ja vaikka oli hyvin aikaista, tilasi mieheni heti päivällisen. Sydämeni palpahti vilkkaasti, sillä iloitsin ajatellessani huojennusta, jonka toisten ihmisten läsnäolo tuottaisi minulle.

Sillä aikaa kun pöytää katettiin, jutteli mieheni päivän tapahtumista. Hän kysyi, kuka se "nukkavieru vanha pappi" oli, joka oli pitänyt meille "saarnan" hääaamiaisilla -- hän oli nähtävästi unohtanut nähneensä isä Danin ennen.

Minä sanoin, että "nukkavieru vanha pappi" oli isä Dan ja että hän, jos kukaan, oli pyhimys.

"Vai pyhimys?" virkkoi mieheni. "Toivoisin ettei pyhimys sentään merkitsisi samaa kuin tyhmeliini."

Sitten hän alkoi minulle kehittää omia mielipiteitään "pyhästä aviosäädystä". Siitä, että ihmisiä, joiden tulisi elää erillään, pakotetaan pysymään yhdessä, aiheutuu paljon enemmän kurjuutta ja luonteenturmelusta kuin tusinasta aivan luonnollisia aviorikoksia, joita miehen on toisinaan korjattava naimisella, ellei tahdo käydä viettelijästä ja konnasta.

En tiedä, älysikö mieheni, miten pohjaltaan raaka oli tällainen puhe nuorelle tytölle, joka vast'ikään oli tullut hänen vaimokseen. Enpä luule hänen olleen tietoinen siitä, että hän paljasti itsensä minulle joka sanalla, minkä hän lausui muuttaen alkavan vastenmielisyyteni häntä kohtaan kauhuksi.

Kämmeneni kävivät kosteiksi, ja yhä uudelleen minun oli kuivattava ne nenäliinallani. En ollut koskaan ollut niin säikähtynyt ja peloissani kuin nyt, mutta siitä huolimatta koetin hillitä itseäni, kun kävimme ruokapöytään istumaan. Osittain palvelijain tähden, osittain syystä, että pidin itseäni vastuunalaisena miestäni kohtaan tuntemastani kammosta, keksin jotain sanottavaa, vaikka ääneni vapisi.

Mieheni söi himokkaasti ja joi aika tavalla. Kerran tai pari, kun hän itsepintaisesti vaati minua ottamaan samppanjaa, kilistin hänen kanssaan. Pakotinpa itseni joskus nauramaankin, vaikka pelkoni ja inhoni kasvoi hetki hetkeltä.

Tästä rohkaistuneena hän uudisti hyväilyjään jo ennenkuin tarjoilijat olivat huoneesta lähteneet, ja kun he olivat poistuneet saatuaan määräyksen pysyä poissa, kunnes soitettaisiin, ja ovi oli sulkeutunut, kiersi hän valot sammuksiin, työnsi sohvan uunin eteen, asetti minut siihen istumaan ja kävi itse istumaan viereeni jatkamaan armasteluaan.

"Kuinka kaino pikku nunnani nyt jaksaa?" sanoi hän. "Peloissaan, niinkö? Kaikki ne ensin ovat peloissaan, ne lapsukaiset!"

Tunsin nenässäni hajua likööristä, jota hän oli juonut. Takkatulen valossa saatoin nähdä hänen ulkonevan etuhampaansa (osaksi viiksien peittämänä), joka oli herättänyt huomiotani nähdessäni hänet ensimäisen kerran, ja hänen käsissään ja ranteissaan kasvavat pehmeät, mustat ihountuvat. Ja ennen kaikkea olin tuntevinani toisten naisten henkäystä hänen ympärillään -- kevytmielisten naisten, huonojen naisten -- ja pelkooni ja inhooni sekaantui nyt jonkinlaista ruumiillista kammoa.

Kotvan aikaa ponnistelin tätä tunnetta vastaan, mutta kun hän alkoi syleillä minua ja lausua minulle helliä nimityksiä, valittaen kylmäkiskoisuuttani, kieltäen minua pelkäämästä, ja muistuttaen, että kuuluin nyt hänelle, ja että minun oli tehtävä mitä hän tahtoi, kävin hervottomaksi, vapisin päästä kantapäähän ja yritin nousta pystyyn.

"Antakaa minun mennä", sanoin.

"Joutavia", nauroi hän pidellen minua paikallani. "Sinä hurmaava pikku nainen! Sinä vain kiusaat minua. Kuinka nuo viehättävät pikku naiset rakastavat kiusaamista."

Hänen silmäteränsä kiiluivat. Suljin silmäni, etten näkisi hänen katsettaan. Seuraavalla hetkellä tunsin hänen kätensä sivelevän ruumistani ja vihasta raivostuneena tempasin itseni vapaaksi hänen sylistään ja ponnahdin pystyyn.

Kun olin saavuttanut mielenmalttini, tapasin itseni katselemassa ikkunasta ulos, ja mieheni, joka seisoi takanani, virkkoi vihastuneena ja harmistuneena:

"Mikä sinua vaivaa? En käsitä. Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala, mehän olemme mies ja vaimo, vai kuinka?"

Minä en vastannut. Sydämeni, joka äsken jyskytti vihasta, oli nyt kylmä kauhusta. Inhimilliselle olennolle luonnollista häveliäisyyttäni oli solvaistu, naisellista arvokkaisuuttani oli loukattu.

Oli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä mitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin paeta, mutta tunsin olevani vangittu -- henkisesti ja ruumiillisesti vangittu.

Mieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata pitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän lähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään. Sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata. Meidän on oltava aikaisin ylhäällä."

Iloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen taluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli, käski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän virkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä olin yksin.

Kolmaskymmeneskuudes luku.

Makuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet voimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta huomasin sen vaikeaksi.

Kului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin kuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden ja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa vuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat yövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne mieheni tavarain viereen.

"Hyvää yötä, armollinen rouva", sanoivat he matalalla, äänellä astuessaan varpaillaan ulos huoneesta.

Tuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni työskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu ensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän suurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut sitä lukuun laskelmissani.

En ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään yhden ainoan henkisen tosiasian painostamana -- sen, etten rakastanut miestäni, ettei mieheni rakastanut minua -- etten ollut milloinkaan, en edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista toimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut siitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.

En voinut puolustautua sillä, etten tietänyt tällaista ehtoa olevan. Olin nuori, mutta en lapsi. Olin kasvatettu luostarissa, mutta luostari ei ole mikään lastenkamari. Miksi en siis ollut sitä ajatellut?

Istuessani tulen ääressä näissä kolkoissa mietteissä, olin niin kovan pelon vallassa, että saatoin seurata mieheni liikkeitä läheisessä huoneessa. Milloin kuulin hänen lasinsa kilahtavan karahvia vastaan, milloin tunsin hänen paperossistaan lähtevän savun hajun. Tuontuostakin hän tuli ovelle ja puhutteli minua kuiskaavalla äänellä kysyen, olinko jo vuoteessa.

"Älä viivyttele kauan, pikku tyttö."

Minua puistatti, mutta en vastannut.

Lopulta hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi tulevansa sisään. Istuin vielä takan ääressä kyyristyneenä, kun hän seisahtui taakseni.

"Ei vieläkään vuoteessa?" virkkoi hän. "Silloin minun täytyy riisua sinut."

Ennenkuin saatoin sitä estää, oli hän nostanut minut syliinsä, vetänyt minut polvelleen ja alkoi nauraen vetää neuloja tukastani puhutellen minua mauttomilla hyväilysanoilla ja kehoittaen minua olemaan alallani ja ponnistelematta vastaan.

Mutta jo seuraavassa tuokiossa olin salissa, missä olin kiertänyt tulet palamaan, ja mieheni, intohimosta vääntynein kasvoin, tuijotti minua leimuavin silmin.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän. "Minä olen miehesi, enkö ole? Sinä olet vaimoni, etkö ole? Minkävuoksi menit naimisiin? Hyvä Jumala, onko mahdollista, ettet tiedä mitään avioliiton ehdoista? Siinä se on seuraus luostarikasvatuksesta. Mutta onko isäsi sallinut sinun mennä naimisiin ilman...? Entä tätisi -- mitä Herran nimessä se vaimo sitten on tehnyt?"

Minä astuin huoneen poikki pienempää makuuhuonetta kohti, mutta mieheni asettui eteeni.

"Älä ole hupsu", sanoi hän tarttuen ranteisiini. "Ajattele palvelijoita. Ajattele mitä he sanovat. Ajattele mitä koko saaressa sanottaisiin. Tahdotko tehdä meidät kummankin naurunalaisiksi?"

Minä palasin ja kävin istumaan pöydän luo. Mieheni sytytti toisen paperossin. Hermostuneesti karistaen tuhkaa sen päästä vasemman kätensä etusormella ja puhuen nopeasti kuin olisivat sanat polttaneet hänen huuliaan, hän sanoi minun erehtyvän, jos otaksuin hänen haluavan moista kohtausta. Erehdyin siinäkin, jos luulin hänen ensinkään toivoneen avioliittoamme. Jotain aivan muuta olisi ehkä tapahtunut, jos hänen olisi suotu noudattaa omaa mielitekoansa.

Olipa hän tehnyt uhrauksiakin naidessaan minut. Kenties en ollut sitä miettinyt, mutta otaksuinko, että hänen säätyisensä mies halusi appi-isäkseen sellaista miestä kuin oli isäni? Entä tätini ja serkkuni -- huh!

Ja vielä piispakin! Eikö se merkinnyt mitään, että miestä oli pakotettu suostumaan kaikkiin noihin naurettaviin säädöksiin? Lapset katolisiksi kasvatettavat! Olla vaimoonsa vaikuttamatta! Vieläpä itsekin kallistaa korvansa kaikille kirkon hassutuksille ja ilveille!

Eikä siitä vielä oltu päästy. Tuo nukkavieru vanha "pyhimys" oli nähtävästi rippi-isäni. Kuka järki-ihminen sallisi toisen miehen tulla vaimonsa ja itsensä väliin tietämään kaikki, mitä mies teki ja sanoi.

Sydäntäni kivisti kuunnellessani tätä puhetta. Nähtävästi oli tarkoitus todistaa, että jos minun oli sallittu mennä naimisiin ilmaisematta minulle avioliiton ensimäisistä ehdoista, niin oli miehelleni tehty törkeätä ja häpeällistä vääryyttä.

Inhoni häntä kohtaan oli tukahuttaa minut. Oli hirvittävän nöyryyttävää ja häpäisevää katsella avioliittoa mieheni katsantokannalta, ja muistaessani olevani sidottu mieheen, joka puhui tällä tavalla, ja että hän saattoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan minun suhteeni, tänään, huomenna, niin kauan kuin elin, kunnes kuolema erottaisi meidät, hillitön voimattoman vihan tunne kaikkia ja kaikkea kohtaan pakotti minut painamaan pääni pöytää vasten ja purskahtamaan kyyneliin.

Mieheni käsitti tämän väärin, niinkuin hän kaikki käsitti väärin. Luullen itkuni merkitsevän vastustukseni viimeinkin murtuneen, hän laski uudelleen kätensä hartioilleni ja uudisti hyväilyjään.

"Kas niin, lopettakaamme nyt kaikki aviokohtaukset. Kenties ravintolanväkikin kuulee mitä täällä tapahtuu, ja silloin meistä kerrotaan kaikenlaisia naurettavia huhuja. Joskohta sukulaisesi ovatkin perin jokapäiväistä väkeä, olet sinä kumminkin aivan toista maata."

Hän nauroi jälleen ja suuteli minua niskaan (huolimatta puistatuksistani) sanoen:

"Minä olen todellakin hyvin mieltynyt sinuun, olen kuin olenkin, ja mitäs siitä, jos sinua on pidetty tietämättömyydessä. Tule nyt, suloinen pikku hempukkani, pian me sen korjaamme."

Mittani oli täysi. Minun _täytyi_ puhua, ja minä puhuin. Hypähtäen pystyyn ja asettuen seisomaan hänen eteensä kerroin hänelle oman osani kertomuksesta kuinka minut oli naitettu vastoin tahtoani, koska en ollut halunnut häntä sen enemmän kuin hänkään minua; kuinka kaikki vastaväitteeni oli kumottu, omatuntoni epäilykset vaiennettu; kuinka kaikki tapaukset ja ihmiset olivat liittoutuneet pakottamaan minua, ja minut oli ostettu ja myyty kuten orja.

"Mutta tätä edemmäksi ette voi mennä", lisäsin, "olette pakottanut minua menemään naimisiin kanssanne, mutta ei kukaan voi pakottaa minua tottelemaan teitä, sillä en tahdo."

Puhuessani olivat hänen kasvonsa kalvenneet kalpenemistaan, ja kun pääsin loppuun, oli hän tuhkanharmaa.

"Vai sillä kannalla ovat asiat?" ja muutaman minuutin ajan hän polki lattiata askelillaan mutisten kuulumattomia sanoja itsekseen, ikäänkuin yrittäen selvittää itselleen käytöstäni. Viimein hän lähestyi minua uudelleen ja sanoi sovintoa rakentavan ihmisen äänellä:

"Kuulehan, Mary. Luulen viimeinkin ymmärtäväni sinut. Sinä olet kiintynyt johonkin toiseen -- eikö niin? Oh, älä luule, että soimaan sinua. Samoin saattaa olla minunkin laitani, vaikket siitä ole selvillä. Mutta olosuhteet ovat meidät voittaneet, ja tässä me nyt olemme. No niin, siinä ei auta mikään, ja meidän on koetettava mukaantua kohtaloomme niin hyvin kuin mahdollista, eikä se ehkä olekaan niin vaikeata -- Minun säätypiirissäni tapaa vaikka kuinka monta ihmistä samassa asemassa, ja he elävät tyytyväisinä. Miksi emme mekin tekisi samoin? Minä en huoli vaatia liikoja. Etkä kai sinäkään. Olkaamme kumpikin vapaudessamme niin paljon kuin haluamme. Mutta eihän silti ole syytä kohdella toisiaan juuri vieraina. Ei ainakaan hääpäivänämme. Sinä olet hemmetin kaunis nainen, ja minä... No niin... en minäkään ole mikään peikko, luullakseni. Olemmehan sitä paitsi mies ja vaimo. Kas niin, emme vaadi toisiltamme liikanaista hellyyttä -- mutta tehkäämme loppu tästä hassutuksesta ja olkaamme ystävykset ainakin vähän aikaa. Tule nyt."

Hän tarttui jälleen kiinni minuun vetääkseen minut luokseen ja suuteli sitä tehdessään käsiäni, mutta hänen tyhmä väärinkäsityksensä vastustelemiseeni nähden ja se siveetön asema, johon hän tahtoi minut saattaa, olivat tukahuttaa minut, ja minä huudahdin: "Ei, en tahdo. Ettekö näe, että vihaan ja inhoan teitä." Tällä kertaa ei mieheni voinut erehtyä. Totuus iski häneen kuin kova lyönti. Luullakseni se oli viimeistä, mitä hänen ylpeytensä odotti. Hänen kasvonsa vääntyivät pahasti. Mutta hetken kuluttua hän tointui ja virkkoi julmasti naurahtaen:

"Siitä huolimatta teen mitä tahdon. Sinä olet vaimoni ja kuulut minulle. Laki sallii minun käyttää väkivaltaa ja sen teen."

Kuuma vereni hyytyi. Sanat lävistivät minua pyörryttävällä voimalla. Hän astui minua kohti käsivarret ojennettuina, hampaat yhteenpuristettuina ja silmäterät liikkumattomina. Raivonsa päihtymyksessä hän nauroi raa'asti.

Mutta pelkoni oli nyt poissa. Tunsin melkein murhanhimoa. Halusin lyödä häntä kasvoihin.

"Jos koskette minuun, niin hyppään ulos ikkunasta", sanoin.

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän temmaten minut nopeasti syliinsä.

"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon liikkeelle", huusin.

Se riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa tuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni puolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja lukitsin oven.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Kului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa. Raivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia epäselviä ääniä.

Mieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien huonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää, ikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä raivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.

Joku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän läpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus. Mieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä tulemasta, ennenkuin soitettaisiin.

Viimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen huoneeni ovelle.

"Oletko siellä?" kysyi hän.

En vastannut.

"Avaa ovi."

Istuin liikkumattomana.

"Sinun ei tarvitse pelätä. En aio tehdä mitään. Minulla on jotain sanottavaa."

En vieläkään virkkanut mitään. Mieheni poistui tuokioksi ja tuli sitten takaisin ovelle.

"Jos olet päättänyt olla ovea avaamatta, täytyy minun sanoa sanottavani täältä. Kuunteletko?"

Istuen jäykkänä ja liikkumattomana sanoin kuuntelevani.

Silloin hän sanoi minulle, että tekoni oikeutti hänet purkamaan avioliittomme -- ainakin Kirkon silmissä.

Jos hän luuli tämän uhkauksen tehoavan minuun, niin hän erehtyi -- salainen ilonvirtaus kulki lävitseni.

"Minua se ei paljon liikuta -- pidän huolen siitä - mutta sinulle se tulee oleman häpeällinen juttu -- viallisuus ja sen semmoista. Oletko siihen valmistunut?"

Istuin yhä äänetönnä ja hievahtamatta.

"Molemmat joudumme naurunalaisiksi, se on varma, mutta sitä en voi auttaa. Me emme tietenkään voi elää yhdessä asiain näin ollen."

Uusi ilonvirtaus pyyhkäisi ylitseni.