Part 12

Oli jo myöhä kun lopetin, ja luulin koko talon jo nukkuvan, mutta viimeisiä sanoja kirjoittaessani kuulin isäni liikkuvan alapuolella olevassa huoneessa, ja silloin minä äkillisen mielijohteen ajamana riensin alakertaan ja koputin isäni ovelle.

"Kuka siellä?" huusi hän. "Sisään!"

Hän istui paitahihasillaan ajaen partaansa kahden konttorikirjan nojassa olevan peilin edessä. Ylähuulella kuohuva saippuavaahto antoi kasvoille merkillisen, hurjan näön.

"Vai sinäkö siinä olet", sanoi hän. "Käy istumaan. Tällaista vielä tänä iltana tehtävä -- Jumala tietää, riittääkö siihen huomisaamuna aikaa."

Kävin istumaan samaan soppeen, missä isä Dan oli istunut sinä iltana kun synnyin. Takkatuli oli hiiltynyt.

"Luulin sinun olevan vuoteessa tähän aikaan. Olisin toki itsekin jo levolla, ellei olisi tätä hommaa. Katsopas" -- hän viittasi partaveitsellään papereilla kasatulle pöydälle -- "siinä näet vähäisen osan siitä, mitä olen tehnyt hyväksesi. Mielestäni sinun olisi oltava kiitollinen isällesi, tyttöseni."

Sanoin, että hän oli hyvin kiltti, ja lisäsin sitten hätäisesti:

"Mutta oletko varma siitä, että se on oikein, isä?"

Käsittämättä tarkoitustani hän naurahti.

"Oikeinko?" virkkoi hän kääntäen nenänpäätänsä sivulle vasemman käden peukalolla ja etusormella. "Ole rauhassa, kyllä se on niin oikein kuin lailla ja rahalla voi saada."

"Sitä en tarkoita, isä. Tarkoitan..."

"Mitä?" sanoi hän kääntyen päin minuun.

Väristen ja änkyttäen puhuin asiani. En rakastanut lordi Raata. Lordi Raa ei rakastanut minua. Senvuoksi rukoilin häntä minun tähteni, hänen tähtensä, kaikkein tähden (muistaakseni sanoin äitini tähden myös) siirtämään häämme tuonnemmaksi.

Isäni ei ensin näyttänyt voivan uskoa korviansa.

"Siirtää? Nytkö? Kaiken tämän rahanhukan jälkeen. Ja kun kaikki jo on allekirjoitettu, sinetillä merkitty ja todistettu!"

"Niin, jos sentään suostuisit, isä, sillä..."

Sen pitemmälle en päässyt, sillä survaisten partaveitsensä pöydälle isäni ponnahti kiukustuneena pystyyn.

"Oletko hullu? Kuka sinua on tuolla tavalla riivannut? Sen suurellisempaa naimiskauppaa ei koko saarella ole ennen tehty, ja sinä puhut siirtämisestä -- peruuttamista nähtävästi tarkoitat. Aiotko tehdä minusta narrin? Ja vielä viimeisellä hetkellä. Kun ei ole enää muuta toimitettavaa kuin mennä kylävoudin luo ja kirkkoon!... Mutta kyllä älyän -- kyllä älyän mitä se on. Se on se nuori Conrad -- hän on kirjoittanut sinulle."

Yritin kieltää, mutta isäni ei kuunnellut vastaväitteitäni.

"Älä kiellä, neitiseni. Hän on kirjoittanut kaikille -- piispalle, isä Danille, minulle itselleni. Käskee peruuttamaan koko naimisen, ei sen vähempää."

Isäni oli kovasti kuohuksissaan ja mitteli huoneen lattiaa raskailla askelillaan.

"Niin juuri, vaatii peruuttamaan ja tuomitsee sen vääräksi, sanoo isä Dan. Hauska naapuri tosiaan! Ja milläs se nulikka rehentelee, kun ei ole itsellään penniäkään panna koko juttuun. Minun olisi kai pitänyt ensin pyytää hänen suostumustansa! Syntiä muka! Vai ei olisi isällä mitään oikeutta! Tytär itsenäinen olento ja muuta sen sellaista! Jaa, jaa! Lopen paksua todella!"

Isäni raivo yhä yltyi, ja lattia narisi hänen askelistaan.

"Entäs se nainen siellä Roomassa -- kyllä hänkin vain on uskotellut sinulle jos jotain. Kaikkia nykyajan hullutuksia, arvaan. Yhtä hulluja kaikki, miehet ja naiset, ei toinen parempi toista! Hävyttömät!"

Suuni oli tukittu, ja luultavasti peitin kasvoni ja itkin, sillä hetken kuluttua isäni heltyi ja taputellen minua olkapäälle kysyi, enkö arvellut kuusikymmenviisivuotiaan miehen paremmin kuin yhdeksäntoistavuotiaan tytön tietävän, mikä oli hänelle hyväksi, ja enkö luullut hänen olevan selvillä siitä, että tämä avioliitto oli edullinen minulle, hänelle ja jokaiselle.

"Etkö usko, että teen minkä voin hyväksesi, tyttö minkä voin?"

Varmaankin änkytin jotain vastaukseksi, sillä hän sanoi:

"No, älä sitten tuskastuta minua äläkä salli Bridget tätisi tuskastuttaa minua hokemalla alinomaa mitä minun olisi pitänyt tehdä, että hänen oma tyttärensä olisi päässyt kunniaan."

Viimein hän juron hellästi tarttui käsivarteeni ja nostatti minut pystyyn.

"Kas niin! kas niin! mene maata nyt ja koeta nukkua. Huomenna on meidän aikaisin oltava liikkeessä."

Tahtoni oli kukistettu. En voinut enää vastustaa. Virkkamatta sen enempää läksin huoneesta.

Palatessani omaan huoneeseeni otin isä Danille kirjoittamani kirjeen ja revin sen rikki pala palalta. Sitä tehdessäni tuntui kuin olisin repinyt rikki jotain elävää -- jotain itsestäni, sydämeni ja mitä siihen kuului.

Kolmaskymmenes luku.

Sinä yönä häiritsivät taas unet nukkumistani. Se oli jälleen tuo sama uni, joka toistui toistumistaan -- jäävyöhyke, jäätikköseinä ja rikki tallattu kynä.

Herätessäni päivän sarastaessa muistin, mitä paavi oli sanonut hääpäivän alkamisesta katumuksella ja ripillemenolla.

Koko talo oli vielä unessa, vain palvelijat keittiössä askartelivat, kun pujahdin ulos takaovesta ja läksin kulkemaan niittyjen poikki.

Ruoho oli paksussa kasteessa, ja raskaitten pilvien alla näytti seutu kylmältä ja ilottomalta. Kaakkoistuuli puhalsi mereltä, jossa vaahtopäiset laineet temmelsivät, ja kaukaa Pyhän Marian kalliolta kuului tyrskyjen valittava kohina.

Kirkkokin näytti tyhjältä ja kolkolta. Suntio koristeli sumeassa kuorissa korkeata alttaria liljoilla ja päivänkukilla. Sivukappelissa, missä isä Dan saneli messua, polvistui köyhännäköinen nainen, pää ja hartiat punaisen ja mustanruudukkaan saalin peitossa.

Hän oli aivan nuori, melkein minun ikäiseni, mutta jo leski, sillä hänen miehensä oli hiljakkoin hukkunut sillinpyynnissä jättäen hänet yksin vuoden vanhan lapsen kanssa toista pienokaista odottamaan.

Kaiken tämän hän minulle kertoi polvistuessani hänen viereensä. Poloinen näytti luulevan, että muistin hänet, sillä me olimme olleet toverit kyläkoulussa.

"Minä olen entinen Balla Quark", kuiskasi hän. "Menin naimisiin Willie Shimminin kanssa -- Shenistä kotoisin, muistaahan neiti. Tänä päivänä on vasta kuukausi siitä kun hän hukkui, mutta tuntuu kuin olisi siitä jo vierinyt vaikka kuinka monta vuotta. Ei kukaan voi tietää, miltä se tuntuu."

Hän tiesi minun naimisestani ja sanoi toivovansa menestystä minulle, vaikka maailma oli "niin pimeä ja kolkko muutamille". Minua niin liikutti poloisen suru, että omani melkein unohtui, ja hiipien häntä lähemmäksi työnsin käsivarteni hänen kainaloonsa, ja tässä polvistuvassa asennossa tapasi meidät isä Dan tullessaan luoksemme panemaan pyhän rippileivän suuhumme.

Palatessani kotiin oli siellä kova häläkkä. Palvelijat lensivät edestakaisin, serkkuni huutelivat yläkerrasta peljästyneitä kysymyksiä, ja Bridget täti vastasi vihastuneella äänellä, ja isäni aukoi ja sulki ovia kovalla paukkeella.

Kun minä näyttäydyin, rauhoittuivat kaikki äkisti. Mieleeni välähti paikalla ajatus, että he varmaan olivat luulleet minun paenneen talosta.

"Herranen aika sinua, tyttö, missä olet ollut?" sanoi Bridget täti.

Minä kerroin, ja hän rupesi minua nuhtelemaan, kun en ollut ottanut hevosta, vaan kastelin sukkani ja kenkäni ruohikossa, mutta isäni sanoi:

"Antaa olla, antaa olla! Pane kuivaa jalkoihisi ja ota siemaus jotain väkevää. Puolen tunnin kuluttua olisi oltava Holmtownissa."

Haukkasin hiukan aamiaista seisoallani, automobiili ajoi portaitten eteen, ja kahdeksan aikaan isäni ja minä pysähdyimme kylävoudin asunnolle, missä avioliittoni virallinen puoli oli juhlallisesti suoritettava.

Kylävoudin virkahuone, joka oli hänen yksityisasunnossaan, muistutti osittain tohtorin vastaanottohuonetta, osittain pientä poliisivirastoa. Seinille oli naulattu julistuksia toinen toisensa päälle, ja pöydällä oli raamattu, jonka kannet olivat hyvin kuluneet.

Astuessamme huoneeseen ei siellä ollut muita kuin kylävouti, mutta pian saapui herra Curphy, isäni asianajaja, hiukan hermostuttavan reippaana tässä kolkossa ympäristössä, ja puolen tunnin kuluttua saapui tuleva mieheni lontoolaisen asianajajansa ja ystävänsä Eastcliffin kanssa.

Mieleni oli kuin sumun peitossa ja minusta tuntui, että näin kaikki vain vilaukselta, mutta muistan, että lordi Raa näytti hyvin hermostuneelta ja että huomasin hänen juoneen, vaikka oli niin varhaista.

"Harmillisia kaikki nämä lakipuuhat, eikö teistäkin?" mutisi hän minulle syrjässä.

Kylävouti väänsi kasvonsa surullisiksi, otti sitten pulpetistaan suuren kirjan ja pienemmän hyllyltä, ja me kävimme istumaan puoliympyrään ja juhlallisuus alkoi.

Se toimitettiin lyhyesti ja kylmästi kuten kauppatoimitus ainakin. Mikäli minä muistan, kuului siihen kaksi julistusta, jotka lordi Raa ja minä lausuimme ensin todistajille ja sitten toisillemme. Toisessa julistettiin, ettei ollut olemassa minkäänlaista laillista estettä avioliitollemme, toisessa että me siellä ja silloin olimme yhdistetyt.

Muistan toistaneeni sanat automaattisesti, kylävoudin paksulla, alkoholista käheäksi käyneellä äänellään sanellessa meille pienemmästä kirjasta ja samoin teki lordi Raa, huonosti peitetty kärsimättömyys äänessään.

Sitten kylävouti avasi suuremman kirjan, ja kirjoitettuaan ensin itse sinne jotain, hän käski lordi Raan kirjoittaa nimensä, ja kun se oli tehty, vaati hän minuakin sen tekemään.

"Pitääkö minunkin kirjoittaa nimeni?" kysyin elottomasti.

"No, kuka muut sitten?" naurahti herra Curphy. "Kaunis Betsy kaiketi?"

"Tule, tyttö, tule", sanoi isäni tuikeasti, ja minä kirjoitin nimeni.

Minulla ei ollut enää omaa tahtoa. Tässä kuten kaikessa tein mitä käskettiin.

Isäni antoi hiukan rahaa (pari shillingiä luullakseni) kylävoudille, joka repäisi lävistetyn sinisen paperikaistaleen suuremmasta kirjasta ja ojensi sen minulle sanoen:

"Tämä kuuluu teille."

"Minulle?" virkoin.

"Kelle sitten?" sanoi herra Curphy ja alkoi taas nauraa, ja sitten joku mainitsi jotain naimatodistuksesta ja ettei sitä koskaan tiedä milloin viisas nainen saattaa tarvita sitä.

Avioliittoni virallinen puoli oli nyt loppuun suoritettu, ja lordi Raa, joka oli ollut hyvin rauhaton, nousi pystyyn sanoen:

"Hiton aikainen ajomatka. Onko talossa mitään hermoja vahvistavaa, kylävouti?"

Kylävouti tokaisi jotain vastaukseksi, ja kaikki nauroivat paitsi isäni.

Sitten he jättivät minut ja menivät ruokasaliin, ja kuulin heidän kilistelevän laseja ja juovan toistensa terveydeksi minun istuessani takkatulen ääressä toinen jalka ristikolla ja naimatodistus kädessä.

Aivoni olivat lamassa. Näin mahtaa hukkuvasta tuntua, kun hän vajoo meren pohjattomiin syvyyksiin joutumatta kokonaan tiedottomaksi.

Kaikki oli niin kylmää, kolkkoa, kuollutta, tunteetonta.

Sininen paperiliuska oli valahtanut kädestäni kuluneelle uuninmatolle, kun heräsin kalvavista mietelmistäni automobiilin puhkinaan ja jyskyttämiseen ulkopuolella ja isäni kovaan, käskevään ääneen:

"Tule, tyttö, jo on luullakseni aika sinun palata."

Puoli tuntia myöhemmin olin kotona omassa huoneessani ompelijaini käsissä. Automaattisesti minä yhä liikuin ja antauduin toisten liikutettavaksi -- voimaton, tahdoton olento raukka.

Kolmaskymmenesyhdes luku.

Seuraavat kaksi tuntia häämöttävät muistissani vain epäselvien, ohikiitävien kuvien katkelmina. Muistan että kaikki, paitsi minä itse, olivat hurjassa kiihtymystilassa, että serkkuni tuontuostakin näkymättöminä huutelivat jostain talon sopesta, että Bridget täti ilman erotusta toruskeli jokaista, että ompelijat väsymättä lörpöttelivät sovitellessaan ylleni hääpukua, että he tuontuostakin poistuivat minusta nähdäkseen paremmin työnsä vaikutusta mielihyvästä huudahdellen, että tuuli ulvoi uuninpiipuissa, että kirkonkellot soivat etäällä, että Pyhän Marian kalliolla meren vaikerrus yhä kiihtyi ja lopullisesti, että ajotien hiekalta ulkoa alkoi kuulua vaununpyöräin rätinää ja hevosten kavionkapsetta.

Kun viimeinkin olin valmis, oli minulla yllä hopealla kirjaeltu norsunluunvärinen atlaspuku. Myrttiköynnöksen ja oranssinkukkien päälle kiinnitetty vanhoista Limerickin pitseistä tehty huntu kuului samoin kuin helminauha ja suuri timanttikoriste siihen jalosukuiseen perheeseen, johon minut nyt naitettiin, ja luulenpa että päältäpäin katsoen näytin aika iloiselta.

Viimein kuulin silkinkahinaa huoneeni ulkopuolelta ja portaita alas kulkevan puhevirran, ja sitten isäni syvä ääni sanoi:

"Onko morsian valmis? Hyvä! Aika lähteä jo, arvelen."

Hän yksin ei ollut vaivaantunut hienoksi pukeutumaan, sillä hänellä oli yhä yllään arkivillapukunsa ja raskaat saappaansa. Eipä edes kukkaa hän ollut pistänyt napinläpeensä.

Emme puhelleet paljoa matkalla kirkkoon, mutta hänen siinä istuessaan vieressäni suurena ja lämpimänä, valtasi minut jonkinlainen turvallisuuden tunne. Vaunujen ikkunat olivat suljetut, sillä myrsky alkoi minua pelottaa.

"Ei se merkitse mitään", sanoi isäni. "Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään."

Pienessä kirkossa oli väkeä tungokseen asti. Lehteritkin olivat täynnä kansakoululapsia. Pääni yläpuolelta kuului supattamista, joka muistutti nuorten lintujen viserrystä puunoksalla, ja astuessani isäni taluttamana käytävää pitkin en voinut olla kuulematta urkujen soiton hymistessäkin kirkon penkeistä istuvain ihmisten kuiskaavia huomautuksia kummallakin puolellamme.

"Voi ihme ja kumma sentään, kuinka hän on äitinsä näköinen!"

"Herranen aika, johan se on onneton äiti raukkansa ihan ilmi elävänä."

"Niin kyllä, mutta tyttärellä on parempi lykky."

Lordi Raa odotti minua alttarin aidakkeen luona. Hän näytti vielä hermostuneemmalta kuin aamulla, ja vaikka hän yritti esiintyä tavallisella mielentyyneydellään, huomasin hänen kasvoillaan (tai olin huomaavinani) pelokkaan ilmeen, joka oli aivan outo minulle.

Hänen vieressään seisoi hänen ystävänsä ja todistajansa herra Eastcliff, neilikka napinlävessä, ja pari askelta taampana oli hänen tätinsä, lady Margaret, kimppu ihania valkeita kukkia kädessään.

Omat todistajani ja morsiustyttöni, kaunis Betsy ja Nessy MacLeod, riippuvilla, mustilla sulilla koristettuine hattuineen seisoivat takanani. Saatoin kuulla heidän vaaleanpunaisten hameittensa kahinan ja heidän kuiskaavan keskustelunsa epäselvän supinan sekä mustassa silkkipuvussa ja puolikuunmuotoisessa myssyssä upeilevan Bridget tädin nuhteet hänen käskiessään heitä vaikenemaan ja näyttämään rauhallisilta.

Äkkiä olin tietoinen siitä, että kuorissa kajahti kellonääni, että urut olivat lakanneet soimasta, että sipinä ja yskiminen kirkossa oli vaiennut, että joku sanoi: "Seisokaa siinä, teidän armonne", että lordi Raa hermostuneesti naurahtaen kysäisi: "Tässäkö?" ja asettui viereeni seisomaan, että kynttiläin valaisema ja kukilla lastattu alttari oli vastapäätä minua ja että piispa juhla-asussaan, isä Dan messupaidassaan ja stolassaan ja kirkonpalvelija, jolla oli kannettavana kirja ja pyhää vettä sisältävä astia, alkoivat jumalanpalveluksen.

Ensi aluksi piispa luki lyhyen litanian, missä pyydettiin Jumalan siunausta toimitukselle, jonka oli yhdistettävä kaksi Hänen lastansa pyhän aviosäädyn siteisiin. Sen kestäessä minä en kuullut muuta kuin tuulen pieksemistä kirkon ikkunoita vasten, kellon etäistä kumajamista Pyhän Marian kalliolta ja lopuksi sisäisen äänen yhäti uudistuvaa kertaamista: "En rakasta häntä! En rakasta häntä!"

Mutta tuskin oli varsinainen vihkimistoimitus alkanut, niin minut jo valtasi juhlallinen pelko ja pyhä kunnioitus sen valtavuutta kohtaan ja tunne siitä, että Jumala itse johti ja opasti minua, vähäistä lastansa, tahtonsa mukaan.

Mitä se minua liikutti, että tätä avioliittoa oli niin arvottomasti valmistettu, jos Jumala oli sen laatija? Jumala laati kaikki avioliitot, jotka Hänen kirkkonsa siunasi, ja siksipä Hän ohjasi kaikki inhimilliset pyyteet omaan hyvään päätökseensä, olivatpa ne sitten vaikka kuinka halvat ja itsekkäät.

Kun tämä ajatus oli käynyt minulle selväksi, hupeni kaikki muu mitättömäksi, eivätkä mitkään soraäänet kyenneet tätä mielenylennystäni masentamaan.

Mutta vihkimistoimituksella näytti olevan aivan päinvastainen vaikutus lordi Raahan. Hänen hermostumisensa yltyi silminnähtävästi, vaikka hän teki parhaansa salatakseen sitä huolettomaan käytökseen, joka toisinaan vivahti ivalle.

Niinpä kun piispa astui alas luoksemme ja sanoi:

"James Charles Munster, tahdotko ottaa tämän Maryn lailliseksi aviovaimoksesi Pyhän Äitimme, Kirkon sääntöjen mukaisesti", mieheni änkytti vastauksensa katkonaisin sanoin ja mutisi sitten itsekseen: "Luulin olevani kerettiläinen."

Mutta kun sama kysymys asetettiin minun vastattavakseni, ja isä Dan, joka otaksui minun olevan hyvin hermostuneen, nojautui puoleeni kuiskaten: "Ei pidä tuskailla, lapseni, ole rauhallinen", niin minä vastasin äänekkäästi, selvästi ja epäröimättä:

"Tahdon."

Kun mieheni oli pantava sormus sekä kulta ja hopea tarjottimelle (sitä tehdessään hän hapuili niin taitamattomasti, että pudotti ne ja pudotti ne vielä toisenkin kerran, kun hänen oli ne jälleen korjattava tarjottimelta siunauksen jälkeen, nauraen liian kuuluvasti omalle kömpelyydelleen) ja toistettava piispan jälkeen: "Tällä sormuksella minä otan sinut aviopuolisokseni; tämän kullan ja hopean minä sinulle annan; ruumiillani minä sinua palvelen ja kaiken maallisen omaisuuteni minä sinulle lahjoitan", niin hän tarjosi minulle sormuksen hitaasti ja kankeasti.

Mutta minä otin sen vapisematta, sillä mietin, että huolimatta kaikesta, mitä olin hänen elintavoistaan kuullut, tämä sakramentti teki hänet minun omakseni.

Muistan, että juhlamenojen aikana isä Dan tuontuostakin puhutteli minua hiljaa ja hyväillen, kuten lasta, mutta minä en kaivannut hänen tukeansa, sillä voimani tuli korkeammasta lähteestä.

Muistan myöskin, että huomautettiin jäljestäpäin vastanaineiden itsepintaisesti karttaneen toistensa katseita, mutta minä puolestani en katsonut mieheeni syystä, että vihkisanat, rukouksen tavoin puhdistaen ja pyhittäen mieleni, palauttivat muistiini pienen päivänpaisteisen kirkon, missä Mildred Bankes oli tehnyt nunnalupauksensa.

Vihkimistoimituksen loputtua seurasi häämessu, ja se kiihotti ylimmilleen hartauteni innoittumisen, joka minua tuki.

Isä Dan luki epistolan, joka alkoi: "vaimot olkoot miehillensä alamaiset", ja sitten piispa luki evankeliumista, lopettaen: "Niin he siis eivät ole kaksi, vaan yksi liha; mitä senvuoksi Jumala on yhteenliittänyt, ei pidä ihmisen erottaman."

Kun viimeiset sanat oli lausuttu, niin lordi Raa ja minä, ollen nyt mies ja vaimo, menimme sakastiin merkitsemään nimemme kirkonkirjaan, eikä vielä silloinkaan mielenlujuuteni horjunut. Tartuin kynään ja piirsin nimeni vavistuksetta. Mutta tuskin se oli tehty, kun kuulin ympärilläni keveän, nauravan keskustelun sekavata hälinää -- ensin piispan äänen (siinä oli hyvin maailmallinen sävy) ja sitten isäni ja sitten mieheni ja sitten useiden muiden äänet. Ja samassa silmänräpäyksessä, siinä tuokiossa, niin äkisti kuin lumihiutale sulaa virran pyörteessä, tunsin vihkiäisjuhlallisuuden esiinloihtiman tunnelman särkyvän.

Olen jälkeenpäin kuullut, että silmäni olivat tällä hetkellä niin kosteat, että luultiin minun itkeneen koko toimituksen ajan. En tiedä, oliko siinä perää, sen vain muistan, että tunsin jonkinlaista sisäistä väristystä, ja tuntui kuin olisi sieluni herännyt päihdyttävästä juomasta.

Urut alkoivat soittaa häämarssia, ja mieheni pisti käsivarteni kainaloonsa sanoen: "Tule."

Kirkossa odottavasta väkijoukosta kuului äänekästä kuiskailemista, ja astuessamme ovea kohti näin aaveentapaisten kasvojen hymyilevän minulle joka puolelta ja kuulin aavemaisten äänten kuiskailevan muistuttaen merenrantaa huuhtovain aaltojen kaukaista loiskinaa.

"Voi sentään, kuinka se on valkoinen", sanoi joku, ja sitten joku muu lisäsi -- en voinut olla sitä kuulematta:

"Niin, niin, ei sitä tiedä, oliko isä oikeassa, kun sen teki."

En katsonut kehenkään, mutta oikealla näin Martinin äidin pyyhkivän silmiänsä ja sanovan jollekin vieressään -- kaiketi tohtorille:

"Jumala siunatkoon sitä kultamurua, herttainen hän aina oli."

Myrsky oli yltynyt, ja kun suntio avasi meille oven pidellen sitä kaikella voimallaan myrskyä vastaan, tempasi vihuri päästäni hunnun sekä myrtti- ja oranssiseppeleen ja viskasi ne kirkkoon.

"Varjelkoon sentään", sanoi joku -- se oli Tommyn ystävä Johnny Kristofer -- "ei tästä ole paha lykky kaukana."

Kylän soittokunta oli järjestynyt tielle seisomaan ja kirkkopihalle tullessamme se alkoi puhaltaa iloista säveltä. Seuraavassa tuokiossa istuin mieheni kanssa vaunuissa matkalla kotiin.

Hän oli nyt sen verran tointunut vihkiäisten pelottavasta vaikutuksesta, että saattoi puhua siitä pilkallisesti.

"Koskahan tämä narrinleikki mahtaa olla lopussa?" virkkoi hän.

Myrsky oli paiskannut tien poikki nuoren puunrungon, niin että ajurimme oli astuttava alas siirtämään se syrjään.

"Hiton paha ylimeno, pelkään. Toivoakseni kestät hyvin merimatkaa. Minun täytyy olla Lontoossa huomisaamuna, kuten tiedät."

Isäni veräjällä seisoi Tommy toveri totisen näköisenä, lakki kourassaan, riemuporttinsa alla, jossa oli luettavana (niin hyvin kuin saatoin tuulelta, joka repeli kukkia irti ja sirotteli niitä maahan): "Jumala Siunatkoon Onnellista Morsianta".

Kun saavuimme talomme ovelle, seisoi siellä joukko palvelustyttöjä meitä odottamassa. He pitelivät kiinni valkeasta myssystään ja kokivat hallita esiliinojansa, jotka kieppuivat heidän mustain hameidensa kupeilla. Astuessani ulos vaunuista he puhuttelivat minua: "teidän armonne".

Mieheni ja minä menimme saliin ja seisoessamme vieretysten uuninmatolla, näin peilissä vilauksen kasvoistani. Ne olivat kalmankalpeat ja muistuttivat suurine, tuijottavine silmineen surkastunutta kasvia. Sovitin helmet uudelleen kaulalleni ja timanttikoristeen epäjärjestykseen joutuneeseen tukkaani.

Toiset vaunut saapuivat melkein heti jäljestämme, ja vieraat alkoivat tulvia huoneeseen ja onnitella meitä. Ensin tulivat serkkuni, jotka olivat niin pahoillaan hävityksestä, jonka alaiseksi heidän oma ulkomuotonsa oli joutunut, etteivät kiinnittäneet paljon huomiota minuun. Sitten tuli Bridget täti tukien kädellään puolikuunmuotoista myssyään ja huutaen:

"Voi sinua onnellista lasta! Mutta minkälainen tuuli! Tällaista ei ole ollut siitä päivin kun sinä synnyit."

Samassa tupsahti isänikin sisään tuulenpuuskan tavalla sanoen:

"Minä olen ylpeä sinusta, tyttö. Oikein ylpeä! Reimasti sinä käyttäydyit!"

Sitten tuli lady Margaret, joka suuteli minua lausumatta monta sanaa, ja viimein suuri ja sekalainen seura loistavapukuisia ystäviä ja naapureita, pääasiallisesti saaremme "ylimystöä", joka tuhlasi monet moniset "teidän armonne" minua puhutellessaan, ikäänkuin heille itselleenkin koituisi hiukan kunniaa siitä.

Muistan että seisoessamme siinä vieretysten, mieheni ja minä, vastaanottamassa heidän jotakuinkin mauttomia onnittelujaan, minut valtasi epämääräinen iloisuus, ja minä myhäilin ja nauroin, vaikka sydämeni oli pakahtua, sillä vihkiäisjuhlallisuuden vaikutus oli hälvenemässä kylmään pimeyteen, kuten yöllinen pakovesi, kun kuunvalo on sen jättänyt.

Eikä minua lohduttanut se, että mieheni, joskin ulkonaisesti moitteettomana käytökseltään, suhtautui koko tähän juhlallisuuteen ja vieraisiin tavalla, josta selvästi huomasin jonkinmoista huonosti verhottua ylenkatsetta pilkistävän esiin.

Monesti olen sen jälkeen ihmetellyt, eikö isäni omatunto liikahtanut hänen silmäillessään tytärtään, joka seisoi siinä kalpeana sen ylhäisen suvun jalokivillä koristeltuna, josta hänelle oli ostettu sulhanen -- ja eikö hän ajatellut, minkälaista pyhän liiton pilkkaamista hän oli harjoittanut tyydyttääkseen ylpeyttään, turhamaisuuttaan, ehkäpä kostonhaluaankin.

Mutta kaikki oli nyt yhdentekevää. Minä olin lordi Raan vaimo. Lain, maailman ja kirkon silmissä me olimme yhteenliitetyt peruuttamattomilla siteillä.

MARTIN CONRADIN LISÄYS.