Part 11

Herrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että hän oli Edward Eastcliff -- se hyvä ystävä, joka ollen kyllin rikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin teatterikaunottaren kanssa.

Lordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt oikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin aikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja vaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin osittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen maksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen vuotuista rahamääräänsä.

Häpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä surkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä sielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan. Mutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse oli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:

"No, tyttö, astu esiin, nyt sinun on kirjoitettava nimesi."

En muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi mitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin arvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.

Sittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen jalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä äänellään:

"Se on siis tehty."

"Niin, se on tehty", vastasin.

Hetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja sanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.

"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään, tarkoitan", virkkoi hän.

Vastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän itsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan oikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista maista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.

En milloinkaan, vaikka eläisin kuinka kauan, voi unhottaa hänen armonsa harmaiden silmien katsetta, kun ilmaisin toivoni.

"Tarkoitatteko Jerusalemia -- Nazaretia -- Kuollutta merta ja kaikkea sitä?" kysäisi hän.

Tunsin veren karkaavan poskilleni, ikäänkuin olisin sanonut jotain hyvin naurettavaa, mutta hänen armonsa alkoi nauraa ja sanoi minua "pikku nunnakseen". Sitten hän ehdotti -- koska olin antanut hänelle vallan valita että matkustaisimme Egyptiin ja Italiaan ja paluumatkalla Berliniin ja Pariisiin, sillä ehdolla, että läksisimme Ellanista jo hääpäivänä.

Raa-linnan vieraiden lähdettyä ja heidän jätettyään minulle perheeseen kuuluvia pitsejä ja jalokiviä häissä kannettavaksi, kerroin Bridget tädille ja kauniille Betsylle, mitä olimme sopineet lempiviikkojen vietosta, jolloin Betsy, jolle Italia oli paratiisi ja jolle Lontoo häämötti kullan ja ruusuhohteen valossa, huudahti tapansa mukaan:

"Sinäpä vasta olet onnellinen!"

Mutta jännitys, joka tähän asti oli minua tukenut, oli tähän aikaan jo osittain lauennut, ja minä aloin jo epäillä sen oikeata laatua.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Hääpäiväni lähestyessä ja ajan supistuessa vähiin väistyi talossamme vallinnut iloinen mieliala ärtyisyyden tieltä, joka näytti tunkeutuvan joka soppeen. Kaikki me elimme hermojemme kustannuksella. Hymyilevät naamat muuttuivat äreiksi, ja mitä Bridget tätiin tulee, jakeli hän vihaisia sanoja joka suunnalle ja joka tilaisuudessa.

Minä etsin tyyssijaa omassa huoneessani ja istuin siellä tuntikausia aamupuvussani ja tohveleissani, kuunnellen ympärilläni olevaa hälinää, mutta ottamatta itse paljon yhtään osaa siihen. Tässä luostarintapaisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa minä aloin miettiä ja tuntea, ja se tunne, joka aina pääsi muista vallalle, oli tyhjyyden tunne.

Muistin paavin ihanat sanat avioliitosta, sielujen pyhästä yhdistyksestä, rakkauden liitosta, joka muistutti Kristuksen rakkautta Kirkkoonsa, ja tiedustelin itseltäni, tunsinko minkäänlaista sellaista rakkautta miestä kohtaan, joka oli tuleva puolisokseni.

Tiesin etten tuntenut. Muistutin itselleni etten oikeastaan milloinkaan ollut keskustellut hänen kanssaan, että olimme seurustelleet ylen vähän, että olimme olleet ainoastaan kolmasti yhdessä ja että tuskin ensinkään tunsin häntä.

Ja yhtäkaikki olin menossa naimisiin hänen kanssaan! Parin päivän kuluttua olisin hänen vaimonsa, ja me olisimme toisiimme sidotut kaiken elinaikamme!

Sitten muistin, mitä isä Dan oli puhunut nuoren tytön ensi lemmestä, hänen ensimäisestä rakkaudenkirjeestään ja kaikesta muusta suloisesta ja hauskasta mikä seuraa hääajan mukana.

Niistä ei ollut yksikään tullut minun osalleni. En luule, että rakkautta ajatellessani tulin koskaan kaivanneeksi sydämen riemuja -- hellyyden ikävöimistä, pitkiä syleilyjä, huokauksia, suuteloja ja lihan iloja ja kuumeväristyksiä -- sillä niistä en tietänyt mitään. Mutta sittenkin tutkistelin itseltäni, olinko aivan erehtynyt. Tarvittiinko todella rakkautta? Ei yksikään avioliittoni ahkerista puuhaajista, ei isäni, ei mieheni, ei asianajajat, ei edes piispakaan ollut virkkanut mitään siitä.

Minä rupesin nukkumaan huonosti ja näkemään unia. Ja aina samaa unta. Olin olevinani kaukaisen pohjolan tai etelän jäävyöhykkeessä ja asuin laivassa, joka oli tarttunut kiinni jäihin ja jonka edessä ammotti uhkaava jääseinä, täynnä vaarallisia halkeamia. Sitten jonkun syyn takia halusin kirjoittaa kirjeen, mutta en voinut, koska joku oli astunut kynälleni ja tallannut sen rikki.

Kolme päivää ennen häitäni nousin aikaisin vuoteeltani ja läksin kävelemään hengittääkseni raikasta suolailmaa. Melkein huomaamattani poikkesin rantaan vievälle tielle, ja ennenkuin olin selvillä siitä, minne kuljin, huomasin olevani Suvimajan edustalla. Uuninpiippu tuprusi savua, ja palavan turpeen haju lähti talosta. Se oli siinä somana ja muuttumattomana kuten ainakin, kuistin ympärillä kiemurtelevine lakastuvine ruusuineen.

Joku kaivoi maata puutarhassa. Se oli tohtori paitahihasillaan.

"Hyvää huomenta, tohtori", huusin hänelle aidan takaa.

Hän nojasi lapioonsa ja katsahti ylös, mutta ei hetkeen puhunut mitään.

"Ettekö tunne minua?" kysäisin.

"Tunnenhan toki; te olette tietysti..."

Lopettamatta lausettaan hän kääntyi kuistiin päin huutaen:

"Äiti! Äiti! Tulehan katsomaan, kuka viimeinkin on osunut tänne!"

Martinin äiti astui ulos kuistille vaaleassa karttuunipuvussaan, hiukan pienempänä mielestäni, mutta herttaisen naisellisena kuten ennenkin.

Hän nosti ylös molemmat kätensä minut nähdessään ja huudahti:

"Kas vain! Mitäs sinulle sanoin! Enkö sanonut: naittakoot hänet vaikka viidellekymmenelle lordille, ei hän silti unohda vanhoja ystäviään?"

Minä nauroin, tohtori nauroi ja sitten hän itsekin nauroi.

Sitten avasin veräjän ja astuin puutarhaan ja kättelin heitä, ja rouva Conrad pyyhki jauhoista kättään (hän oli ollut puuroa keittämässä), ennenkuin tarttui minun käteeni.

"Hyvänen aika, Mary O'Neill se todella on."

"Niin, minä se olen."

"Mutta sallikaa minun oikein tarkastaa teitä", sanoi hän sitten pidellen minua molemmista käsistä. "Täällä on kerrottu sellaisia ihmeellisiä asioita hovin nuoresta emännästä, etten ole voinut niitä kaikkia uskoakaan. Mutta ei, ei", lisäsi hän tuokion kuluttua, "eivät ne ole sittenkään kertoneet puoliakaan."

Minä nauroin yhä, vaikka minulla oli täysi työ estää kyyneleitä puhkeamasta.

"Saanko tulla sisään?" sanoin.

"Hyvänen aika, tulkaa, ja olkaa tervetullut", ja käskien tohtoria pesemään kätensä ja tulemaan mukaan hän vei minut keittiöön, joka samalla oli heidän arkihuoneensa, ja jossa puuropata porisi tulella.

"Käykää istumaan. Tuohon nojatuoliin. Kas niin! Siinä on hyvä. Niin, niin, tunnettehan te meidän talon."

Kurkkuani kouristi niin kovasti, etten saanut mitään puhutuksi. Tässä herttaisessa, kodikkaassa huoneessa lapsuudenaikani hellät muistelmat elpyivät eloon, Martinin äidin (hiukan hermostuneena ja liikuttavan hellä ilme kasvoillaan) puuropataansa hämmentäessä ja yhä jutellessa.

"Niin, niin! Kun ajattelee, miten pitkä aika on kulunut siitä, kun tulitte tänne ovellemme joululaulua laulamaan! Kyllähän sen muistatte?... Muistatte tietenkin. 'Tohtori', sanoin 'älä puhu turhia. Ei _hän_ meitä unohda. Kyllä minä Mary O'Neillin tunnen. Olkoonpa että hänestä tulee ylhäinen lady, mutta eikös hän ole minun sylissäni istunut ja enkös minä ole häntä hoidellut?'"

"Olette siis kuulleet, mitä tapahtuu?" kysäisin.

"Ollaan, ollaan, lapsi kulta", sanoi hän, ja mielestäni oli hänen äänessään nyt alakuloinen vivahdus. "Täytyyhän jokaisen se tietää -- vähänkös tässä puuhataan juhlakulkueita, paistettuja härkiä köyhille, ilotulituksia ja juhlavalaistusta ja vaikka mitä."

Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten teeskentelemättömään tapaansa:

"Mutta kaikki on yhtä, jos miestä vain rakastaa, oli hän sitten lordi tai ei."

"Arveletteko, että se on välttämätöntä?"

"Mikä, kultaseni?"

"Rakkaus. Arveletteko että on välttämätöntä rakastaa miestänsä?"

"Hyväinen aika, tyttö, tottakai. Ellei rakkautta ole, mitäs sitten? Mikäs sitten pitää keittoa kuumana, jos tuli on sammuksissa? Tohtori on kertonut minulle, että Lontoossa hienot naiset menevät naimisiin ilman sitä kunhan vain on rahaa ja koreita nimiä ja muuta sellaista. Mutta en voi sitä uskoa, en sittenkään! He saavat surunsa, he poloiset, kuten mekin, ja mitä iloa on kauniista vaatteista ja upeista ajopeleistä, kun pimeät päivät tulevat ja yö saavuttaa heidät?"

Kurkkuani kouristi vieläkin pahemmin, niinpä nousin tarkastamaan muutamia uuninreunalla olevia hopeatuoppeja.

"Martinin omat", sanoi hänen äitinsä, jolle ne olivat kallisarvoiset kuin rubiinit. "Hän on voittanut ne uinnissa ja juoksussa ja hyppäämisessä ja kiipeämisessä ja missä kaikessa. Kyllä! kyllä! Hän oli aina sukkela urheilemaan, vaikkeivät läksyt oikein luistaneet poika rukalta. Ja nyt hän on jättänyt meidät -- mennyt Etelänavan hakuun -- ties minne."

"Kyllä tiedän, näin hänet Roomassa."

Puurokauha putosi hänen kädestään, ja hän tuijotti minuun silmät selkoselällään.

"Näitte hänet? Roomassa, sanotte? Sen jälkeen kun hän läksi merille?"

Nyökähytin päätäni, ja silloin hän kiihtyneenä huusi tohtorille, joka samassa astui sisään pestyään kätensä pumpun alla:

"Isä, neiti O'Neill on nähnyt hänet Roomassa senjälkeen kun hän läksi matkalleen."

Tässä talossa oli vain yksi hän, ja siksipä tohtori paikalla tiesi ketä tarkoitettiin. Ja vanhukset olivat niin innokkaita kuulemaan uutisia pojastaan, joka oli heidän silmäteränsä, että minun oli syötävä siellä aamiaista ja kerrottava heille kaikki mitä muistin kohtaamisestamme.

Martinin äidin asettaessa pöydälle kaurakakkuja ja hunajaa ja maitomaljasia ja syviä puurolautasia, juttelin heille kaikki tietoni ja kuuntelin sitten heidän yksinkertaisia huomautuksiaan.

"Kas vain, tohtori! Ajatteles sitä! Että nuo kaksi kohtaavat toisensa vieraalla maalla, ne kun olivat niin hyviä ystäviä! Melkein kuin veli ja sisar, sopii sanoa. Ja sillävälin kun me tässä ajattelimme, että ehkä joskus... mutta siitä ei nyt enää kannata puhua, tohtori."

"Ei, siitä ei enää kannata puhua, Christian Ann", sanoi tohtori.

Ja molemmat vaikenivat äkkiä.

Oli suloista, mutta yhtäkaikki tuskaista viipyä tässä rakkaudenmajassa, ja niinpä kaurakakun ja hunajan syötyäni nousin lähteäkseni. Nuo ystävälliset sielut saattoivat minua veräjälle ja pyytelivät anteeksi, etteivät voineet saapua hoviin minun hääpäivänäni, mutta rouva Conrad sanoi olevansa niin tottumaton hienoissa vaatteissa esiintymään, ja tohtorilla oli niin kova luuvalo, että hän oli luopunut yökäynneistään ja niinpä myös kääseistään supistaakseen menojaan.

"Mutta kyllä me sentään kirkkoon tulemme", sanoi Martinin äiti. "Ja vaikka emme tapaisikaan teitä onnitellaksemme, niin tiedätte kumminkin, että olemme siellä toivomassa teille onnea kaikesta sydämestämme."

En voinut virkkaa sanaakaan erotessani heistä, mutta jonkun matkaa käveltyäni katsahdin taakseni viitatakseni heille jäähyväisiä, ja siinä he yhä seisoivat käsitysten veräjällä, tohtori ja hänen suloinen vaimonsa, joka oli valinnut rakkauden osakseen eikä katunut sitä, ei nytkään, vaikka yö oli jo hänet saavuttamaisillaan.

Kotimatkalla minun oli kuljettava pappilan ohi, ja silloin näin isä Danin istuvan työhuoneessaan. Hän avasi ikkunan ja mainitsi nimeni hiljaisella äänellä pyytäen minua odottamaan, kunnes hän ennättäisi luokseni.

Hän tuli portaita alas hyvin kiireesti työasussaan, kuluneessa ja haalistuneessa takissaan ja berrettassaan ja alkoi kävellä kanssani hengittäen nopeasti ja silminnähtävästi hyvin kiihottuneena.

"Piispa on minun luonani, hän jää häiksi, ja hän on niin vihoissaan että... Älä tuskaile. Kyllä kaikki selviää. Mutta..."

"Mutta?"

"Tapasitko nuoren Martin Conradin Roomassa ollessasi?"

Vastasin tavanneeni.

"Ja tapahtuiko välillänne jotain -- puhuitteko naimisiinmenostasi mitään, tarkoitan."

Kerroin hänelle kaiken, mitä Martinille olin sanonut, ja kaiken, mitä Martin oli minulle sanonut.

"Sillä, näetkös, hän on kirjoittanut pitkän kirjeen piispalle väittäen, että se olisi kiellettävä, ja hän vaatii piispaa ehkäisemään sitä."

"Ehkäisemään sitä!"

"Niin juuri. Hän sanoo, ettei se ole muuta kuin kaupittelua ja vaihtokauppaa, ja jos Kirkko suostuu antamaan siunauksensa moiseen halpaan keinotteluun, niin sopisi sen myös siunata pörssikauppa ja pyhittää orjamarkkinat."

"No niin?"

"Piispa uhkaa kertoa isällesi. 'Kuka se nuori mies on', sanoo hän, 'joka uskaltaa...' Mutta kunhan vain tietäisin, ettei avioliitossasi ole muuta kuin... Jos luulisin, että rakkaan äitisi kohtalo uudistuisi... Mutta siinä ei vielä kaikki."

"Eikö kaikki?"

"Ei, Martin on kirjoittanut minullekin ja vieläkin pahempaa."

"Mitä hän sanoo, isä Dan?"

"En tiedä, voiko sitä sinulle kertoa, en tosiaankaan tiedä. Ja sittenkin, jos se on totta... jos siinä on perää..."

Minua värisytti, mutta pyysin häntä kertomaan, mitä Martin oli kirjoittanut. Hän kertoi. Se koski tulevaa miestäni -- että hän vietti säännötöntä elämää, oli kuuluisa paheellisesta elämästään, että hänellä oli suhde Lontoossa jonkun näyttelijättären kanssa, joka jo oikeastaan oli hänen vaimonsa ja niinmuodoin -- niin oli Martin sanonut -- ei naimisiinmeno minun kanssani olisi muuta kuin "laillistettu ja pyhitetty kaksiavioisuus".

Katkonaisesti ja usein keskeyttäen rakas vanha pappini kertoi minulle tämän. Se oli hänestä niin häpeällistä, että hänen yksinkertainen ja viaton sydämensä tuskin saattoi uskoa sitä.

"Jos todella uskoisin olevan totta", sanoi hän, "että sellaista elämää viettävä mies tulee tänne naimaan minun pienen... Mutta ei, Jumala ei voisi sallia sellaista. Täytyy kuitenkin kysellä. Täytyy saada varmat tiedot. Me asumme niin erillämme tässä pienessä saaressa, että... Mutta nyt minun täytyy palata kotiin. Piispa ehkä jo kutsuu minua."

Yhä syvästi järkytettynä hän erosi minusta sillan luona, ja ajotien veräjän luona näin Tommy toverin tikapuilla seisoen koristelevan kukilla riemuporttia, joka edellisenä päivänä oli siihen pystytetty.

"Tommy", sanoin pysähtyen puhuttelemaan häntä, "tiedätkö, että sinä olet ainoa, joka et ole sanonut hyvää sanaa minulle naimisiinmenostani?"

"Vai olen, missy?" vastasi hän hämille joutumatta. "No niin, se kai riippuu siitä, että olen niin paljon tuikeita sanoja virkkanut muille."

"Kelle sitten?"

"No esimerkiksi vanhalle Kristoferin Johnnylle. 'Hovissahan tapahtuu suuria, kerrotaan', sanoo hän minulle. 'Niinpä näkyy', sanon minä. 'Kylläpäs Neale lordin pojantyttären kelpaa ylvästellä sinä päivänä, kun hän tulee Raa-linna n emännäksi'. 'Ehkä kyllä', sanon minä, 'mutta vielä enemmän kelpaa Raa-linnan ylvästellä sinä päivänä, kun hän pienellä jalallaan astuu sinne'."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Minun olisi vaikea nyt, kaikkein näiden tapahtumain jälkeen, selvitellä sitä häpeää ja vastenmielisyyttä, jonka isä Dan sai minussa kuohumaan kertomalla minulle Martinin kirjeen sisällyksen.

En hetkeäkään epäillyt, ettei Martinin kertomus ollut tosi, ensinnäkin siitä syystä, että Martin oli sen kertonut; ja sitten se kaikissa kohdin vastasi sitä käsitystä, minkä olin saanut lordi Raasta sen ainoan ja lyhyen keskustelun aikana, joka minulla oli ollut hänen kanssaan.

Hän piti nähtävästi tuosta toisesta naisesta, ja jos hän ystävänsä Eastcliffin tavoin olisi ollut kyllin rikas tekemään mitä häntä halutti, olisi hän nainut hänet, mutta ollen velallinen ja varojen tarpeessa, hän naikin nyt minut isäni rahojen tähden.

Se oli häpeällistä. Se oli syntistä. En voinut uskoa, että isäni, asianajajat ja piispa tiesivät siitä mitään.

Päätin kertoa heille, mutta ollen nuori ja kokematon tyttö, vasta luostarista tullut, en käsittänyt miten se oli tehtävä.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Bridget tädin puoleen. Pitkän epäröimisen jälkeen sen tein, sillä en ollut milloinkaan otaksunut joutuvani pulaan, joka voisi pakottaa minua etsimään turvaa tädiltäni.

Oli hääpäivän edellinen aamu. Minä seurasin Bridget tädin jälkiä hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen purevan maaliskuuntuulen tavalla, kaikkia toruskellen, kunnes tapasin hänet omassa huoneessaan.

Hän silitti uutta valkoista myssyä, ja kun minä astuin sisään (kalpeana luullakseni), laski hän kuuman rautansa alustalle huudahtaen:

"Hyvänen aika, tyttö, mikäs nyt hätänä? Vilustunut aamukävelyilläsi, vai mitä? Eikö sitä puuhaa ole tarpeeksi ilman tätä? Ei muuta kuin tohtoria haettamaan. Vai sairaaksi nyt kaikkien hommain ja kustannusten palkaksi!"

"Sairas en ole, täti."

"No sano sitten Herran nimessä mitä se on?"

Minä kerroin asiani tätini kylmäin, harmaiden silmäin tarkastellessa minua kaiken aikaa kultasankaisten silmälasien takaa. Ensin hän kuunteli hämmästyneenä, sitten hän purskahti nauruun.

"Vai _sinäkin_ olet kuullut tuon jutun?" sanoi hän iskien uudelleen rautansa myssyyn. "Mary O'Neill! minun täytyy ihmetellä sinua."

Kysyin, arveliko hän sen olevan totta.

"Kuinka minä tietäisin, onko se totta? Ja mitä se minuun kuuluu, onko se totta vai ei? Nuoret miehet ovat nuoria miehiä, tietääkseni."

Hän silitti edelleen ja jatkoi:

"Luulitko meneväsi naimisiin pyhimyksen kanssa? Jos joka tyttö alkaisi tuota tutkia, niin kyllä maailmassa vanhoja piikoja olisi, olisi kyllä."

Tunsin kasvojeni karahtavan punaisiksi, mutta uskalsin kumminkin sanoa:

"Mutta jos hän jo oikeastaan on naimisissa tuon toisen naisen kanssa?"

"Mitä naimisissa? Kuka ajattelee naimisia sellaisessa seurassa? Puhu ennemmin naimisista kanakopissa."

"Mutta jos hän kumminkin pitää hänestä, täti..."

"Kuka sen tietää, pitääkö hän hänestä? Ja jos pitääkin, niin kyllä hän asiat järjestää ja laittautuu vapaaksi hänestä, ennenkuin sinut nai."

"Mutta onko se oikein?" sanoin, jolloin täti päästi raudan käsistään ja katseli minuun kuin olisin sanonut jotain oikein häpeällistä.

"Mary O'Neill, mitä tarkoitat? Tietenkin se on oikein. Ei kai hänellä kahta vaimoa saa olla, vai mitä?"

Hämmennyin yhä enemmän, mutta vastasin, ettei tuleva mieheni ainakaan _minusta_ pitänyt, sillä muuten hän olisi useammin käynyt minua tervehtimässä.

"Ooh, kyllä sinä pian hänestä tarpeeksi saat. Älä siitä huolehdi."

Sanoin, etten luullut hänen edes koettaneen saada minua pitämään itsestään.

"Kyllä siihenkin vielä aika joutuu. Ethän vaatine häntä ihmeitä tekemään."

Masentuneena yritin vielä selittää, että minua oli opetettu pitämään avioliittoa Kaikkivaltiaan asettamana sakramenttina, rauhan ja rakkauden yhdistyksenä, jotavastoin...

Mutta Bridget täti, joka oli minua katsellut ohuita huuliaan pilkallisesti väännellen, keskeytti minut:

"Kylläpä! Tuo kaikki on kyllä paikallaan, kun sunnuntaisin mennään kirkkoon, mutta arkipäiväin avioliitossa ei ole päivänpaistetta, sanon. Se on tykkänään käytöllinen asia. Hommataan koti, perustetaan perhe ja kasvatetaan lapsia -- sellaista on avioliitto, jos tahdot tietää."

"Mutta eikö rakkaus sitten ole välttämätön?"

"Riippuu siitä, mitä rakkaudella tarkoitat. Jos tarkoitat sitä, mistä runoissa ja lauluissa puhutaan -- vertavuotavia sydämiä, huokauksia ja suuteloja ja kaikkea tuota lorua -- niin ei!" sanoi Bridget täti liikutellen rajusti rautaansa.

"Sitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan rakkausavioliitoista, ja se päättyy tavallisesti köyhyyteen ja kurjuuteen, eikä järki-ihmisillä ole mitään sen kanssa tekemistä. Katsele minua", jatkoi hän sylkäisten raudan pohjaan, "luuletko minun menneen rakkaudesta naimisiin, kun everstin otin. En toki. Tässä on aika kelvollinen mies, jolla on sievät tulot', sanoin, 'ja jos minä lisään oman pienen osani hänen vähiin varoihinsa, niin tulemme näppärästi toimeen, eikä haittaa, vaikkapa hän onkin jo hiukan ikämies', sanoin. Entäs äitisi. Hän oli sitä laatua, joka menee naimisiin rakkaudesta, ja jos olisimme antaneet hänen seurata omaa päätänsä, mihin hän sitten myöhemmin olisi joutunut viisitoista vuotta kestävän sairautensa aikana? Ei", lopetti Bridget tätini pudottaen raskaasti rautansa jalustalle, "ainoa kelvollinen avioliitto on se, joka perustuu siihen, että asianosaiset omaisuuden ja arvoaseman suhteen ovat toistensa veroiset. Ja sellainen sinuakin nyt odottaa, tyttö, äläkä Herran nimessä kulje ympäri kuin mikäkin kyläluuta kuuntelemassa kaikkien juoruja. Sitä ei minun Betsyni tekisi, jos hän olisi saanut olla sinun paikallasi -- sen voin sinulle vakuuttaa, neitiseni."

En puhunut mitään. Rauta oli taas huimassa käynnissä.

"Rakkaus kyllä tulee aikanaan sitäpaitsi. Tulee tietenkin. Jollet juuri naimisiin mennessäsi rakasta miestäsi, niin rakastat häntä myöhemmin. Vaimon pitää pakottaa itsensä rakastamaan miestänsä. Niin täytyi minun, ja jos..."

"Mutta ellei voi, täti?"

"Silloin hävetään eikä puhuta enää mitään siitä."

Oli hyödytöntä jatkaa, niinpä nousin lähteäkseni.

"Niin, mene vain", sanoi Bridget täti. "Minua niin kiusataan toisten ihmisten asioilla, että pääni ihan humisee. Ja Mary O'Neill", lisäsi hän, seuraten minua katseillaan, kun astuin ovelle, "koeta Herran nimessä näyttää hiukan iloisemmalta, äläkä murjota kuin olisit nielemäisilläsi kamferttia. Ei asiat sentään niin hullusti ole."

Siinä sain. Olisi minun pitänyt se tietää. Tätini ja minä puhuimme eri kieltä, olimme eri maata.

Tullessani huoneeseeni löysin sieltä kirjeen isä Danilta. Se kuului:

Rakas tyttäreni Jeesuksessa!

Peläten loukkaavani piispaa en ole uskaltanut enempää tiedustella sitä juttua, josta puhuimme, mutta olen kysellyt isältäsi, ja hän vakuuttaa, ettei siinä ole sanaakaan totta.

Niinpä täytyy minun otaksua, että Martin ystävämme on saanut vääriä tietoja, enkä sen enempää huoli asiata miettiä. Luottaen siihen, ettet sinäkään sen enempää asiata mieti.

Sinun Kristuksessa

D. D.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

En voinut seurata isä Danin neuvoa, sillä olin jo tähän aikaan kietoutunut lukemattomien vaikuttimien lankoihin, jotka minulle itselleni olivat vielä tuntemattomat. Olin siis vakuutettu siitä, että Martinin kertomus oli tosi, sekä että mitä siinä kerrottiin oli osittain alkusyynä rikkaan morsiamen kaupittelemiseen lordi Raalle.

Tämä ajatus mielessäni kuljin ympäri kaiken päivää tiedustellen itseltäni, mitä voisin tehdä vielä nytkin, mutta keksimättä mitään, ennenkuin yhdeksän aikaan illalla, jolloin Bridget täti heti illallisen jälkeen (elimme maalaistapaan) sanoi:

"Nyt vuoteisiin, kaikki tytöt! Jokaisen täytyy olla aikaisin liikkeessä huomenaamulla."

Ja silloin minä pujahdin yläkertaan huoneeseeni ja rupesin kirjoittamaan vastausta isä Danille.

En koskaan ennen ollut sellaista kirjettä kirjoittanut. Annoin koko sydämeni solua paperille ja kerroin, että avioliitto merkitsi minulle sitä mitä paavikin oli selittänyt, sakramenttia, jonka sisimpänä sieluna täytyi olla rakkaus, ja koska en tuntenut sellaista rakkautta miestä kohtaan, jonka kanssa olin menossa naimisiin, eikä ollut syytä otaksua hänelläkään olevan sitä minua kohtaan, ja koska olin varma siitä, että muut syyt olivat olleet vaikuttamassa liittomme solmimiseen, niin pyysin isä Dania äitini muiston nimessä, ja jos hän halusi nähdä minut hyvänä ja onnellisena, puhumaan puolestani isälleni ja piispalle vaikkapa itse kirkon ovella, ellei hän tapaisi heitä ennen.