Part 2

Hitaasti saavutti uni minut ensimäisenä iltana. Sillä vaikka väestön levolle käytyä piti minunkin "painautua pitkäkseni" ennenkuin tuli puhallettiin sammuksiin, niin ei "nukkumatti" minua vielä huomannut, ennenkuin suuri seinäkello, joka käydä raksutteli unen vallan-alaisten kuorsatessa, heleällä lyönnillään julisti uuden vuorokauden alkaneeksi. Sitte vasta silmäluomeni lupsahtivat vastakkain ja sain unen päästä kiinni. Vaan unen maukkaimmillaan ollessa saapui emäntäni noin kahden tienoissa tupaan ja paiskasi tullessaan tahallisesti ovea kiinni jotenkin voimakkaasti, että siihen heräsin. Samassa hän myöskin lausui: "noh, nouskaapa jo pois riihelle lähtemään!" Pian kapsahdin pystyyn ja niin tekivät muutkin. Kun kukin sai "riihivaatteet" muuttaneeksi yllensä, aukeni tuvan ovi ja riihiväki, johon minäkin kuuluin, astui vakavasti ulos käydäkseen lyhteiden kimppuun. Niinmuodoin sain riihenpuinnilla alkaneeksi työtoimeni uudessa paikassani. Päivän tultua ilmoitti isäntäni lyhyesti sen päivän työohjelman, jonka suoritettua olin iltasella rengin elämää kokenut yhden vuorokauden.

Niin kului päivä toisensa perään. Ikävä vaan tahtoi ensimältä jotenkin ahkeraan huomautella, ett'en ollutkaan enää siinä kodissa, missä vanhempaini ynnä veljieni ja siskojeni seura minua ympäröi. Vaan sitte, kun perehdyin hieman itseäni nuoremman talon pojan kanssa, poistui viimeinenkin ikäväni, ja sittemmin tunsin oloni niin mieluiseksi, ett'en sen parempaa kaivannutkaan. Noin puolitalven aikana tunsin jo pimeässäkin tallin oven ja löysin kaivon pyrynkin peitosta sekä tiesin, mistä "Kolmisopen" niitylle tyhjän heinähäkin kanssa mennään; tiesin myös halkometsän, ja havukasat pelloilla todistivat, että olin kuusikossakin osannut käydä; mutakuormat karjakartanolla ilmoittivat, että talon suomaallakin olin joskus pistäytynyt, niin, mikäpä niitä nyt kaikkia muistaa. Se vaan on pääasia, että olin talooni ynnä sen töihin jo täysin perehtynyt.

Samaan aikaan heräsi taas jonkun aikaa kaihossa ollut oppimisen haluni, saaden kiihotusta lukkarin lasten laskennon ja kirjoituksen harjoituksista. Täytyi ryhtyä kiihkoani edes osittain sammuttamaan yksinkertaisilla opin harjoituksillani. Milloin vaan suinkin sain tilaisuuden, niinkuin pyhinä ja iltasilla myöhään muiden jo maatessa, opettelin kirjoittamista ja luvun laskua. Mainittu talon vanhin poika, joka oli ennestään kirjoituksen ja laskennon jälillä, auttoi alkuun ja yhtyi kanssani innolla yhä eteenpäin rientämään. Laskennon opettajana oli meillä Weimberg'in toimittama "Luvunlasku oppikirja." Äärettömällä ahkeruudella ja vaivalla opettelimme sen johdolla, paitsi kokonaisia lukuja, myös tavalliset murtoluvut laskemaan ennen talven loppua. Siihen tuhlaantui myös osa talonkin aikaa keväällä hyvillä ilmoilla, kun me, ollessamme kahden metsässä halon hakkuussa tai muussa ulkotyössä, ryhdyimme kiihkoamme tyydyttämään siten, että veistelimme puun kylkiä sileäksi ja siinä numeroita käyttelimme. Se tuli haltiaväenkin tiedoksi ja saimme heiltä aika nuhteita.

Kesän tultua asiat taas paranivat ja haltiaväkeni tyytyväisyys varmistui niin minua kohtaan, että pyysivät vielä toiseksi vuodeksi palvelukseensa, johon myöskin suostuin. Alkupuoli seuraavaa vuotta kului hyvällä menestyksellä, vaan sittemmin sain pahan taipumuksen kortin lyöntiin. Se meni jo niin pitkälle, että vietin usein päiväkaudet metsissä työpaikoilla kortinlyömisellä kumppalini, talon oman pojan kanssa. Sekin tuli pian talonväen tiedoksi ja siitä seurasi taasen meille kovat nuhteet, mutta hyvin vähän se auttoi. Kun emäntä pakotti kerran meidät antamaan kortit hänen polttaakseen, teimme niiden sijaan tuohesta uudet ja niillä koetimme haluamme tyydyttää.

Vihdoin kyllästyneinä moiseen ilkeään tapaan, lakkautimme sen ja parempi aika taas seurasi elämässämme. Kesän tultua teimme ahkeruudella työtä ja haltiaväkeni mielisuosio taas kääntyi minuun niin, että pyysivät vielä kolmanneksi vuodeksi palvelukseensa, vaan siihen en saattanut palkan pienuuteen nähden suostua, mutta muutin syksyllä toiseen, edullisempaan paikkaan rengiksi.

Siinä paikassa olin yhden vuoden. Sen vuoden aikuiset muistoni ovat paljoa jalompaa laatua kuin ne, mitä edellisiltä vuosilta mainitsin. Huonoja taipumuksiani varsin suuressa määrässä lannistivat monet, melkeinpä alinaikaiset mietteeni sekä ajallisen että ijankaikkisen elämäni tulevaisuudesta. Oikeastaan olikin se vuosi elämässäni aatteellisuuden vuosi. Silloin, näet, annoin mielikuvituksieni liikkua haaveilu-maailmassa ja nautin onnea tuulentuvista, joita toivoni epätietoisessa tulevaisuudessa rakenteli. Sen ohessa kiihtyi taas minussa oppimisen halu, jota tyydyttääkseni käytin kaikki loma-ajat kaikenlaisiin harjoituksiin ja lukemiseen. Sittemmin en voinut enää itseäni pidättää pyrkimästä johonkin oppilaitokseen. Soveliaampaa tilaisuutta siihen en huomannut kuin hakea itseni oppilaaksi maanviljelyskouluun, koska siellä ei tulisi varat suuresti kysymykseen. Niin teinkin; toimitin hakuajan kuluessa hakemukseni mainittuun oppilaitokseen. Tuntiessani sielussani useasti voimallisia liikutuksia, varsinkin puheena olevan vuoden ajalla, joskus sillä seurauksella "ettei paljon puuttunut tullakseni kristityksi", tein vihdoinkin sen asian suhteen mielestäni viisaan päätöksen. Kunhan ensin kävisin maanviljelyskoulun läpi ja sitte mahdollisesti saisin toimen jossakin tuntemattomassa paikkakunnassa, niin siellähän se asia kävisi helposti päinsä, kun ei tarvitseisi ketään hävetä, niinkuin täällä tuttavieni keskellä.

Opistoon toimittamieni hakemusten johdosta sain puolikesässä kutsumuksen tulla syksyllä oppilaaksi laitokseen. Se tuntui varsin hyvältä. Kohta aloin sovitella asioitani sille kannalle, että voisin sinne saapua Marraskuun alussa. Palveluspaikastani otin eroni muutamia viikkoja ennen tavallista aikaa, ja niin päättynyttä kolmivuotista renkinä-oloa seurasi uusi ajanjakso elämässäni.

V.

Varsin tunteitteni vallassa olin, kun isäni kyyditsemänä saavuin maanviljelyskouluun. Tuntui niin hyvälle saada puhtaissa oloissa, kauniissa huoneessa, suuressa ja komeassa kartanossa alkaa elämätä. Kaikki tuo tietysti ei voinut olla vaikuttamatta uuteen tulokkaasen, niin minuun kuin muihinkin korven kuusen juurelta liikkeelle lähteneisiin, jotain elämän kohoamisen tuntoa. Niinpä jo heti, nähdessäni vanhain oppilasten tukat lyhyiksi kerittyinä ja hiukset toiselle puolelle päätä kammattuina, tuli huomiooni, että tuommoinen, noin hieno mies se minustakin pian täällä tehdään. Kun he näyttelivät oppikirjojansa, piirustuksiansa y.m. sekä avomielisesti kokivat saattaa vastatulleiden tietoon korkean oppinsa, niin johan se toki joltakin tuntui. Sitte katsellessani monenmoisia työkoneita ja kaikenlaisia oppilaitoksen mahtavuuksia, laajenivat minun edelliset, elämästä saadut havaantoni yhä ja ihmettelyni sen mukaan suureni. Niinpä oli minussa piankin herruuden tunto hyvällä alulla.

Seuraavana aamuna sain muiden kanssa minäkin noustuani pestä silmäni, johon en ollut renkipaikoissani tottunut, ja samalla sain tietää, että niin täällä tehdään joka aamu. Olihan sekin entisestään aivan uutta ja mielestäni hyvin huomioon otettavaa, jopa oikein viehättävää. Silmäinpesun jälestä astuttiin luokkahuoneesen yhteiseen aamurukoukseen, jonka toimitettua alkoi ensimäinen koulutunti. "Kas niin", ajattelin, "jopa vihdoinkin pääsin koulunpenkille istumaan! Kylläpä tämä on toki toista kuin ennen tuvan peräpenkillä istuminen verkkotyön ääressä."

Kaksi tuntia kesti luokalla-oloa, siksi kunnes soitettiin suurukselle, ja sen perästä tarkoin määrättiin kukin vastatullut, eli "nahkamuna", joksi vanhat oppilaat meitä nimittivät, työhönsä. Kuka sai sitte kunniapaikan lantatunkiolla, kuka suohaudalla tahi halkoliiterissä ja mikäpähän missäkin. Vaikka semmoinen työ oli yhtä karkeata ja roskaista kuin muuallakin, tavallisissa ihmisissä, tuntui kumminkin puolittain pyhäpäivän kaltaiselta tässä uudessa asemassa ensimäinen työpäivä.

Päivät kuluivat, viikot vierivät. Kun halua ja ahkeruutta oli, seurasi työtäni hyvä menestyskin, siihen vielä lisäksi auttoivat minua ne vähäiset alkutiedot, jotka minulla jo tullessani oli, varsinkin laskennossa. Vaan sen ohessa pääsi minussa vallattomain oppikumppaneitteni vaikutuksesta valtaan kaikenlainen turhamielisyys, joka luonnontaipumusteni huonompiin puoliin helposti yhdistyi. Sitä paitsi lisääntyi päivä päivältä kylmyys ja välinpitämättömyys kristillisyyden asiasta. Sen sijaan kiihdyin nuoruuden haluja tyydyttäviin huvituksiin, joita keskuus-elämässämme oli tarjolla. Kun kumppalini saivat tietää minun osaavan soittaa viulua, pyysivät he minua viivyttelemättä hankkimaan soittokonetta itselleni. Siihen olin heti valmis. Entisen viuluni olin aikoja sitte hävittänyt, enkä ollut pariin vuoteen enää siitä kaipuuta tuntenut. Nyt täytyi ruveta sitä tekemään uudesta. Pian sainkin sen loma-aikoina valmiiksi. Sittekös ilo alkoi! Yön seudut, pyhäillat ja milloin vaan suinkin lomaa oli, soitin heille ja tanssimisen retkutus seurasi sitä. Tahtoivat läksytki jäädä lukematta semmoisessa hulivili-elämässä.

Sillä tavalla kului talvi työn ja opin ohessa. Vaan kesä toi mukanansa elämälleni ankaran masennuksen.

Vähää ennen Juhannusta sain kotoani kirjeen, josta näin aivan odottamatta että ennen mainittu veljeni ja kerjuu-kumppalini oli kuollut kovaan, tuskalliseen tautiin. Silloin mieleni murtui ja haikea suru tuli entisen iloisen elämäni sijalle. Sen huomasivat myöskin toverini ja saivat pian tietää suruni. He ottivat ensin vähän osaa siihen, vaan sittemmin kehoittivat minua ottamaan viuluni ja poistamaan sillä suruni. Sen otinkin samassa, vaan en käyttääkseni sitä heidän neuvonsa mukaan -- menin sen kanssa ulos ja lyödä rämäytin nurkkaa vasten kappaleiksi. Päätin ett'en koskaan enää semmoista iloa tarvitsisi. Jonkun aikaa kesti suruni, vaan jo syksypuoleen tekasin särkemäni ilokalun sijaan uuden, ja entinen elämän iloisuus alkoi jälleen seuraavan vuoden alussa, ei kuitenkaan saamassa määrässä kuin edellisenä vuotena. Niin meni taasen talvi.

Sitä seuraava kesä toi taas jotain uutta elämälleni, vaikka peräti toista laatua kuin edellinen kesä. Helsingistä muutti eräs professorin perhe asumaan opiston kartanoon kesän ajaksi. Heillä oli piika mukanansa, aivan umpiruotsalainen, mutta muutoin suloinen ja viehättävä. Minussa syttyi kohta rakkaus. Semmoisesta en ollut vielä sitä ennen tiennyt mitään. Jo useita viikkoja rakastin häntä salaa, mutta lapsuudesta asti luonteessani asuva ujous esti ilmaisemasta tunteitani hänelle. Vihdoin kirjoitin kirjeen, luullen hänen suomea edes osittain taitavan. Vaan se kirje kului säpäleiksi taskussani, kun en rohjennutkaan sitä hänelle antaa, vaikka siihen kyllä olisi ollut monta hyvää tilaisuutta. En myöskään muiden kautta uskaltanut sitä lähettää, kun pelkäsin siten asian ilmi tulevan. Kun se jo turmeltui ja kului pilalle, täytyi minun kirjoittaa uusi. Sitte rohkasin itseäni jo niin, että pistin sen hänelle käteen halkoliiterissä ja läksin samassa pois. Siitä sain seuraavana päivänä vastauksen, mutta ruotsiksi. Siinäkös vasta työ tuli minulle, ruotsia taitamattomalle, saada sen sisällöstä selvä. Ei ollut tilaisuutta saadakseni käyttää edes tulkkia avukseni, niinkun sen kirjeen lähettäjä oli tehnyt lukiessaan minun kirjettäni. Minä lainasin opettajalta sanakirjan, tietysti hänelle ilmoittamatta oikeata syytä, mihin sitä tarvitsin. Sen avulla ryhdyin sitte ottamaan selvää saadun kirjeeni sisällöstä. Se työ oli varsin vaivaloista..

Suuren suurella ponnistuksella sain siitä joutohetkinäni monen päivän perästä puolinaisen selvyyden. Mutta kyllä vaivani palkitsi se ilo, jonka sain kirjeen sisällöstä, huomattuani siinä paljasta myöntyväisyyttä. Jokainen vaivaloisesti selville saatu sana oli mielelleni makeampi kuin hunaja.

Kirjevaihtoa jatkoimme sittemmin yhtä vaivaloisesti. Rakkaus lisäsi rohkeutta niin, että pian toimitin keinoja parempaankin seurustelemiseen. Se tuntui niin hyvälle, että olin aivan imeltyä lemmen hurmeesen. En ollut ennen koskaan tuntenut niin herttaisien ja suloisten tunteitten läikkymistä rinnassani kuin niinä harvoina hetkinä, joita hänen kanssaan vietin ryytimaan rehevien puupensasten varjossa iltasilla myöhään, muiden jo ollessa levolla. -- Vaikka puhelumme lienee paljon muistuttanut Babelin kieltensekoituksen aikoja, kun kumpikin olimme eri kielisiä, niin se ei kuitenkaan häirinnyt hauskuuttamme, ja aloimmehan vähitellen jo hiukan ymmärtääkin toistemme mongerrusta. Olivathan sitäpaitsi lemmestä palavat silmät siinä hyvänä tulkkina. Ymmärtäväthän pääskysetkin toistensa viserryksen keväällä, tuumiessaan rakkauden liittoon yhtymistään.

Mutta sen valmiimpaa ei asiastamme ollut ehtinyt tulla, kun syksyn jouduttua läksi lempilintuseni muiden muuttolintujen keralla matkalle herrasväkensä kanssa Helsinkiin. Jonkun vuoden pitkitimme asiaamme kirjevaihdolla, vaan kun emme toisiamme nähneet, laimensi se vähin erin rakkautemme palavuutta, kunnes se tykkänään sammui. Se jätti kumminkin meille molemmille muukalaisen kielen taidon palkinnoksi. Semmoinen on siis elämäni ensimäinen rakkauden kokemus.

Syksyllä olin loppuun suorittanut oppikurssini ja sain edullisen paikan eräällä sahalla lähellä K:n kaupunkia. Toimenani oli talvella tukki-asioiden hoito ja kesän ajalla työnjohtajan toimi sahalle kuuluvilla suuremmoisilla tiluksilla.

VI.

Varsin suurenmoiset olivat ajatukset itsestäni, kun opistosta lähdin hyvällä päästökirjalla ja jo olin ammatinkin saanut. Tunsin todellakin olevani silloin jo "herra!"

Saavuttuani toimipaikkaani, määrättiin minut eräälle tukkiliike-osastolle työn peräänkatsojaksi ja rahallisten toimien hoitajaksi. Se tuntui mielestäni kovin arvokkaalta viralta. Sain kymmeniä tuhansia rahoja käytettäväkseni ja niiden menoista tilit tehdäkseni. Satoja miehiä ja hevosia oli komennossani ja minulta palkkoja saamassa. En tahtonut sitten enää mieleeni johtaa elämäni edellisiä kohtaloita, koska ne olisivat halventaneet ylevää persoonaani. Kumminkin Herran ääni omassatunnossani muistutti vastoin tahtoanikin niistä ajoista, sekä siitä parannuksen päätöksestä, jonka tein ennen kouluun lähtöäni. Olihan jo saapunut toivomani sovelias aika sille asialle. Virkatoimi oli ja tuntematon paikkakunta olopaikkanani, joita olin halunnutkin. Mutta vasta silloin tuntuikin oikein mahdottomalta sen asian toimeenpano. Kuinka minun, kun mielestäni olin niin suuriarvoisessa asemassa, sopisi nöyristyä yksinkertaiseksi "uskovaiseksi" ja antautua tasa-arvoiseksi jäseneksi siinä "piskuisessa laumassa", johon vanhoja akkoja ja ryysykerjäläisiäkin kuului? Toistaiseksi täytyi se asia välttämättömästi lykätä. Kuitenkin usein täyttivät aivan äkki-arvaamattaniki voimalliset liikutukset sydämeni ja vaikuttivat ainakin niin paljon, että sain halun lukea Raamattua. Kun oli aikaa runsaasti, niin lueskelin talven pitkään Raamatun melkein läpi, vaikka sitä tein enemmän hupaisuuden vuoksi, enkä ammentanut siitä sisällistä voimaa ja mielenuudistusta. Vaikka sydämeni pysyi yhä vaan muuttumattomana, kohosi sieltä kumminkin silloin tällöin syvät ja raskaat huokaukset korkeuteen, pyytäen Herraa Pyhän Henkensä kautta johdattamaan minua semmoiselle kohdalle elämässäni, jossa voisin saada kääntymisen armon, kosk'ei se onnistunut itse määräämässäni asemassa.

Vuosi kului asiain sillä kannalla ollessa. Virkatoimitukseni tyydyttivät niin sahan omistajaa, että hän tarjosi saman ammatin vielä seuraavaksi vuodeksi ylennetyllä palkalla. Siihen olin varsin mieluinen suostumaan.

Muuta sanottavaa muutosta olossani ei seuraavan vuoden alkupuoli mukanaan tuonut kuin että ylpeys, joka minussa jo aikaa oli ollut hyvällä alulla, paisui jo aivan rajattomaksi. Niinpä en enää katsonut halpoja työmiehiä sen arvoisiksi, että olisin saattanut heidän kanssaan keskustella muuta paitsi sitä, mikä oli tärkeätä asiata. Kun toimeni myönsivät runsaasti vapaa-aikaa, täytyi minun sen kuluttamiseksi toimittaa itselleni jotakin ajanvietettä. Niinpä sitten rupesin likemmin seurustelemaan "herrasmiesten" kanssa, päästäkseni osalliseksi sivistyneiden huvitustavoista; sillä nehän vasta olisivat oikein "korottavaisia" jo muutoinkin niin ylevälle persoonalleni. Sainkin pian kyllä tilaisuuksia päästä heidän joukkoonsa iltoja viettämään. Luulinpa itseni yhtä valmiiksi herraksi kuin muutkin, vaikka joukossa oli useasti joku ylioppilaskin, kaupungin sivistyneitä kauppapalvelioita ja muita, jotka useasti kävivät sahalla. Olinhan ruukin "virkamies" ja olihan minulla kaupungissa tehty vaatepuku ylläni, sekä siihen vielä lisäksi kiiltävät kalossit jalassani, kun ulkona liikuin. Rahaa myös oli kukkaroni pakahtumaisillaan. Huomasin kuitenkin tuon tuostakin, vaikka toiset sitä vaan varsin hienolla tavalla osottivat, ett'eivät he juuri olisi minua joukossaan kaivanneet. Minä arvelin syyksi yhtä ja toista. Olinhan osaltani kyllä pitänyt huolta siitä, että pöydän koristamiseksi ilmestyi täysiä pulloja, ja olinhan korttien käyttämisessä osottanut puolestani innokasta osanottoa. Kun olin mielestäni yhtä suuri herra kuin hekin, sanoin heitä joskus ilman arvelematta sinuksi. Sen johdosta tulin ensimältä hämille, nähdessäni kuinka useat heistä loivat katseensa alas ja näyttivät tyytymättömiltä. En ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Sittemmin he jo tottuivat semmoiseen rikokseen herrastapoja vastaan kuin omavaltainen sinuttelemiseni oli. Useasti kumminkin erosin sangen raskaalla mielellä seuroista, jotka kyllä kukkarolleni kustansivat, vaan eivät toivomaani tarkotusta vastanneet. Varsin uteliaana mietiskelin syytä semmoiseen epäsoinnullisuuteen. Kerran, kun kuten ainakin istuimme pullojen ääressä, tuli sisälle eräs toisille tuttu kauppias. Minä kun satuin olemaan lähinnä ovea, menin häntä ensin tervehtimään. Hän mainitsi samassa nimensä. Siitä vähän ällistyneenä mainitsin: "Jassoo, vai niin!" Toiset silloin muuttuivat hyvin totisiksi ja puhuivat ruotsia, katsellen epäsuosiollisesti minuun, ennenkuin menivät vierasta tervehtimään. Sekös minua harmitti. Enhän tuntenut mitään semmoista tehneeni, jolla olisin heitä loukannut. Senpätähden läksin kohta närkästyneenä pois, sanottuani ovella mennessäni jäähyväiset. Sittemmin en enää tungetellutkaan "herrain seuraan." Sen sijaan kulutin aikaani vanhan ystäväni viulun kanssa ja väliin oleskelin isäntä-miesten parissa. Tällä tavoin onnistui seurustelu paljon paremmin.

Samaan aikaan tutustuin erään juoppo-lukkarin kanssa, ja kun toimitin hänelle juomia viljavasti, sain hänestä pian mainion ystävän. Häneltä vasta sain tyydyttävän selityksen epäonnistuneen seurustelemiseni syystä, jolla siihen saakka turhaan olin päätäni vaivannut. Hän näet kerran esitti minulle setänmaljan, ja kun en ymmärtänyt, mitä se merkitsi, selitti hän sen tarkotuksen ja yhteydessä sen kanssa antoi lukkarimaisella tavalla lavean kertomuksen käytännöllisen sivistyksen säännöistä. Sitte vasta silmäni aukesivat näkemään edelliset tyhmyyteni. Ryyppyvälin tihentämisellä sain tämän kelpo opettajani helposti vielä semmoisenkin tyhmyyteni paljastuksen jälestä pysymään suosiollisena.

Useat kerrat oli hän vielä sen jälkeen vieraanani, kertoen hauskoja juttuja, johon hän olikin aika mestari. Vaan seurauksena seurustelustani hänen kanssansa oli, että aloin tottua juomien nautintoon. Sen ohessa tuli uusia kiusauksia. Niistä mainitsen vääryyden halun virkatoimissani. Vaan luonnollinen yksinkertaisuuteni oli sille parhaimpana vastapainona. En, näet, tahtonut uskaltaa tiliä valmistaissani tehdä numeroiden muutoksia omaksi hyödykseni, kun en tiennyt, että se useilla muilla ruukin ammattimiehillä oli tapana ja heiltä menestyi hyvin.

Talvi kului semmoisine vaiheineen. Kesän tultua muuttuivat toimitukseni työn johtamiseksi sahan tiluksilla, samoin kuin edellisenäkin kesänä. Sen kesän tapauksista kerron vielä erään, joka oli seuraus juontihalustani.

Oli kaunis sunnuntaiaamu Heinäkuun lopulla. Silloin läksin huvitusta hakemaan kaupungista, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne kirkkomiesten kanssa pienellä höyrylaivalla. Tultuani kaupunkiin kohtasin siellä erään koulutoverini. Se tuotti meille molemmille suurta ihastusta. Hän, ollen minua paljon parempi juonti-asioissa, pyyti minua lähtemään kanssaan ravintolaan, vaan kun kirkonkellot kutsuivat Jumalan palvelusta alkamaan, esittelin hänelle, että menisimme ensin kirkkoon, johon hän myöskin suostui. Menimme siis yhdessä kirkkoon, vaan emme malttaneet siellä olla loppuun asti, kun oli tärkeämpi asia toimitettavana toverini pyynnön johdosta. Pian kiirehdimme sitä toimittamaan lähellä olevassa salakapakassa. Siellä otimme viininaukkuja, joista tulimme jo vähän iloiselle tuulelle. Tahdoimme sitte pari pulloa olutta ja nautimme sen entisen lisäksi. Emme tienneet kumpikaan, että se tuottaa peräti tuhoja, jos olutta viinin sekaan käytetään, vaan pian saimme sen huomata. Olimme ravintolaan tullessamme päättäneet mennä neljän aikana alkavaan teatteri-näytäntöön. Kun aikaa oli jo niin runsaasti kulunut, että piti lähteä sinne, teimme kiirettä. Tie sinne kulki vanhan, metsittyneen hautausmaan poikki. Sen ainoasti muistan, että astuimme portista sinne sisälle, vaan mitä sitte lienee tapahtunut siihen saakka, kunnes yöllä kahdentoista aikana heräsin unestani saman hautausmaan alanurkassa olevan pensaan suojasta, sitä en ollenkaan muista. Kauhistukseni oli suuri herätessäni hautataulujen keskessä aivan yksinäisyydessäni. Heti muistin olleen rahoja useita satoja markkoja mukanani taskussa. Kiireesti joutuivat käteni ottamaan kukkarotani esille, mutta kauheata, sitähän ei löytynytkään! Tuskin koskaan ennen elämässäni oli semmoinen hämmästys minua saavuttanut, kuin silloin! En ymmärtänyt vähään aikaan paikaltani liikahtaa. Mutta samassa tuli iloni sitä suuremmaksi, kun huomasin povessani paitani ja ihoni välissä olevan jonkun esineen ja silloin muistin, että ravintolasta lähtiessäni pistinkin sinne varmuuden vuoksi kukkaroni, jonka nyt tunsin olevan siellä tallella. Heti otin sen esille ja näin olevan kaikki rahani paikoillansa. Vaikka olin sisällisesti varsin kurjalla kannalla, heräsi minussa kumminkin kiitollisuuden tunne Jumalaa kohtaan hänen ihmeellisestä varjeluksestaan, ja päätin olla vast'edes varovaisempi elämässäni. Minulla ei ollut silloin vielä kokemusta siitä, kuinka mahdoton tuollaisia omatekoisia päätöksiä on pitää, jollei niiden perustuksena ole todellinen mielenmuutos.

Syksy joutui pian. Oli jo jonkun aikaa ollut huhuna että huonon rahaliikkeen tähden töitä vähennettäisiin sahan alueella sekä sen johdosta myös useita päällysmiehiä erotettaisiin toimestaan. Se koski etupäässä nuoria päälliköitä, jommoinen minäkin olin. Monet pitkät arvelut täyttivät mieleni sen johdosta ja tekivät minun alakuloiseksi. Kohta vaadittiin lopullinen tili toimituksistani ja julistettiin sen jälkeen ero ammatistani. Se tuotti mitä suurimman surun ja toivottomuuden, kun virkani olin kadottanut ja suurimmaksi osaksi jo palkkanikin. Sitä olin toki antanut kotiväelleni muutamia satoja markkoja velvollisuuden tunnosta heidän vaivojensa palkinnoksi, ja sen johdosta tunsin ahdistuksessani hyvän omantunnon tuottamaa lievitystä.

Pian joutui aika, jolloin piti lähteä entisestä paikastani. Jonkunlaisen toivon vallassa päätin matkustaa Helsinkiin, saadakseni siellä toimipaikan kauppapuodissa tahi muussa liiketoimessa. Silloin olin jo 22 vuoden vanha ja olin siis vähitellen varttunut nuoruudesta täyteen miehuuden ikään.

VII.