Part 1

Produced by Tapio Riikonen

"VAIKKA KOKEE, EIPÄ HYLKÄÄ HERRA"

Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta

Kirj.

K. W. [Kaarlo Wesala]

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1892.

I.

Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun 14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi.

Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani kolmannella ikävuodellani.

Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa, vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys. Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme. Äitini itki yhtä mittaa viikkokauden eikä ottanut kuullakseen minkäänlaisia lohdutuksia, ei isänkään, joka tämän onnettomuuden kohdatessa jo useita vuosia oli kokenut elämätä Jumalassa. Hän oli yksi sen seudun n.s. heränneistä. Äidilläni oli myös samanlaisia kokemuksia, vaikka vähemmässä määrässä. Heidän jumalisuudenharrastustensa ynnä meillä pidettyin "uskovaisten" kokousten johdosta olin minäkin jo varsin nuorena ruvennut samaa asiata ajattelemaan. Vaan edellä kerrotun tapauksen vaikutuksesta ryhdyin vasta tositoimella työhön. Ensin ilmoitin asian nelivuotiaalle veljelleni. Hän suostui mielellään ehdotukseeni että rupeaisimme harjoittamaan jumalisuutta sekä koettaisimme tulla hyviksi ihmisiksi, niin että Jumala ottaisi meidät taivaasen, kosk'emme enää köyhässä kodissamme voisi elää. Pääsy taivaasen oli meidän käsityksemme mukaan aivan helppo. Kun luulimme että sinne pääsevät ainoasti ne, jotka niin hyvästi ja nuhteettomasti elävät, ett'eivät tee yhtään syntiä, päätimme mekin ensin tulla semmoisiksi. Määräsimme sitte kaksi päivää taivaasen valmistumisen ajaksi. Jos sillä ajalla voisimme elää aivan niin hyvästi, ett'ei tulisi yhtään syntiä tehdyksi, olisimme valmiit ja mahdolliset matkalle taivaasen. Niin ajattelimme. Me keksimme tienkin, mistä sinne kuljettaisiin. Koska taivaan keskikohta oli aivan päämme päällä ja sen reunat siintivät kaukana metsässä näköpiirin rajalla, niin eihän mielestämme muuta tarvinnut, kuin kulkea sinne ja astua reunasta sisälle. Siellähän olivat enkelit vastaan ottamassa, koska äitimme oli meille useasti sanonut, että enkelit vievät hyvät ihmiset Abrahamin helmaan taivaassa.

Kohta rupesimme elämään hyvästi. Kun vanhempamme käskivät meidän tehdä kaikenmoisia koti-askareita, toimitimme ne kaikki nöyrästi ja huolellisesti. Myös paljon muutakin, minkä huomasimme hyväksi, teimme ja lu'imme ahkeraan Aapisestamme rukouksia. Yksi päivä meni jo kunnialla läpi. Seuraavan päivän aamulla aloimme tehdä samoin. Vaan kun äiti käski minun mennä sahtia noutamaan ja minä sillä retkellä huomasin hiiren juoksevan tynnörin alle, niin unhotin asiani ja rupesin hiirtä kiinni tavottamaan. Mutta kun ei minua takaisin kuulunut, tuli äiti jälkeeni, torui minua muistamattomuudestani ja vanuipa hän päälliseksi tukkaani kiinni, nujuuttaen aikalailla. Silloin huomasin jo rikkoneeni autuuteni asian, pahoilla mielin valitin sitten siitä veljelleni. Kuultuansa asian ikävän laadun närkästyi hän minuun ja niin hänkin kadotti hurskautensa. Silloin ei ollut enään mielimistäkään taivaasen päästä ja toivottomuus valtasi mielemme. Niin hullusti päättyi ensimäinen "parannuksen teko."

Elämän kovuutta yhä vaan kesti. Se masensi lapsellista hilpeyttäni, joka ainoastaan joskus pääsi vapauteen viattomissa leikeissä. Iloisimpina aikoinani muistelen kevätaikoja, jolloin luonto vähitellen, askel askelelta vapautui talven kahleista, jolloin aurinko lämpöisesti paistaen sulatti lumen ensin seinänvieruksilta ja pihamailta ja sitten yltä yleensä mailta ja metsistä, jotka pian pukeutuivat vihreään kesäverhoonsa, jolloin karja ensi kertoja laskettiin ulos ja sen iloinen ammominen ja kellojen kilke kajahteli niin hauskasti -- semmoisina aikoina ei muistettu nälkää eikä kotiolojemme moninaisia muita puutteellisuuksia. Seikka, joka paljon vaikutti meihin lapsiinkin, jotka luonnostamme olimme hyvin vallattomat, oli äitini kärsimättömyys ja äreys, joka teki meidät yhä pahemmiksi. Paitsi pitkiä, paaduttavia nuhdesaarnoja, sain joskus äidiltäni neljäkin selkäsaunaa päivässä. Paljon paremmaksi en saata arvostella isäni kasvatustointakaan. Seuraus oli siitä, että sisällinen turmelus ja vastahakoisuus meissä lapsissa yhä vaan yltyi.

Tultuani vähän vauraammaksi täytyi minun ryhtyä elatuksen hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla."

Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja. Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle.

Sen ohessa valtasi mieleni vastustamaton halu saada opetusta ja tietoa kaikenlaisissa muissakin asioissa, mutta siihen ei ollut silloin mitään tilaisuutta. Silloin ei, näet, ollut koko seurakunnassamme muita kouluja paitsi joku sunnuntaikoulu. Henkisen kehitykseni ja edistymiseni rajoitti siis sillä kertaa kantele ja katkismus.

Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon, huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin 12-vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään puuttui.

Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten, että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68.

II.

Pitkän, kolkon kevään perästä tuli vihdoinkin kesä lämpöisine tuulahduksineen, jotka uudestaan elvyttivät eloon kylmän, jähmettyneen luonnon armaassa Suomessamme. Ihmisten mieliinkin palasi toivo, joka oli katoamaisillaan, sydämissä virisi rakkaus ja myötätuntoisuus. Kesätöitä aljettiin tehdä, ja vaikka syömävarat olivat niukat, niin olihan toivo, että uutisen jouduttua taas koittaa runsaampi aika, paksumpi leipä. Mutta voi surkeata pettymistä!

Kesäkuun päivät kuluivat, viikot vierivät. Heinäkuu alkoi, se myös loppui. Kasvikunta seurasi varmasti aikaansa. Viljavainiot lainehtivat. Ne runsaine lahjavarustuksineen ikäänkuin kainosti, tyytyväisyydestä hymyilevinä asettuivat nöyrän tarjoojan kumartuneesen asentoon.

Vaan samaan aikaan väijyi, ei juuri kaukana, maamme asujamille entisestään hallan nimellä tunnettu julma vihollinen ja eräänä Elokuun yönä pimeän tultua hiipi hiljaisuudessa esiin, anastaen väkivaltaisesti omaksensa kaiken sen, mikä olisi ollut työstä väsyneille työmiehille ja työnantajille ynnä heidän tuhansille lapsillensa tulevaa. Surkein silmin saivat seuraavana aamuna viljavainioiden omistajat katsella vihollisen tuhoja. Valitus ja hätä oli kaikkialla. Syksy oli käsissä ja sen perästä uhkaava talvi odotettavissa, mutta syömäneuvot melkein kaikki olivat tietymättömissä.

Ohran olkia, herneiden varsia, heiniä ja jäkälöitä aljettiin kuivata ja survoa hienoksi; niiden sekaan ainoasti hiukan riitti hallan turmelemia jauhoja sekoittaa. Semmoisten hätäjauhojen käyttäminen oli ainakin Savon paikkakunnilla jo talven alussa yleinen. Vaan olipa seutuja, missä vallitsi vieläkin suurempi kurjuus, niin että asujanten täytyi jättää kodit autioiksi ja lähteä perhekunnittain mieron tielle. Suurin osa Pohjanmaata oli sellaisessa tilassa. Sieltä matkusteli jo talven alussa satoja perheitä puoli-alastomina, kuihtuneina, melkein läpikuultavina, hoiperrellen nälän kovissa vaivoissa. Lasten surkea valitus, itku ja nyyhkytys oli sydäntä karsivaa.

Kun talvi alkoi olla puoliväliin kuluneena, tuli kohtalon leikki vieläkin kovemmaksi. Ei millään muotoa enään voinut meidänkään iso perhe yhdessä ko'ossa elää. Täytyi meidän vanhimpain lasten lähteä mieron tielle. Se ei suinkaan tuntunut meille, kerjäämiseen tottumattomille, helpolta asialta. Ensimältä emme rohjenneet pyytää ruokaa, vaan kärseimme ennen kovaa nälkää, jolleivät ihmiset pyytämättä antaneet. Sittemmin jo rohkasimme itseämme niin, että saatoimme hyvin ujosti esittää emännille tarpeemme. Viimein ryhdyimme laulukeinoa käyttämään pyytämisen välikappaleena, ja se olikin varsin tarkoitustaan vastaava; sillä emännät siihen hyvin mielistyivät ja antoivat meille runsaammin ruokaa kuin muille kerjäläisille.

Semmoisilla retkillä vaelsimme parin kuukauden ajan. Kun sitten joutui pahin kelirikko, niin että kulku tuli tukalaksi järvistä ja vesistä rikkaassa paikkakunnassa, täytyi meidän palata kotia pienoisen, säästöön jääneillä leipäpalasilla täytetyn pussin kanssa. Kotona oli puutos ja elämän surkeus yhä vaan yltynyt, ja muun lisäksi oli vielä tautikin tullut mökkiimme vieraaksi. Epäterveellinen, suurimmaksi osaksi olkijauhoista ja ruumenista valmistettu ruoka sai aikaan sen, että äitini terveys ja voimat pettivät ja hänen täytyi käydä sairasvuoteelle. Sairaus sai silloin yleisesti semmoisen vallan, että tuskinpa yksikään kylä, talo ja perhe oli koko laajassa Savossa, missä ei olisi hourailevia sairaita ollut. Monesta perheestä joutui enemmät kuin puolet tuonelan majoihin. Erääsen taloon haettiin pappi jakamaan kuolemantuskissa taistelevalle parille sairaalle viimeistä lohdutusta. Vaan ennen papin saapumista olikin tuoni korjannut heidät, pappi halusi näitä kumminkin katsoa. Silloin isäntä, vanha harmaapää ukko, vei hänet kanssansa riiheen, jossa makasi rinnatusten pitkä rivi ruumiita, kaikkiaan kahdeksan, useimmat aikaihmisiä ja kaikki saman vanhuksen lapsia. Hiljaisen äänettömyyden vallitessa heruivat kyynelet sekä vanhuksen että hänen vieraansa poskille. Kenen sydän ei vieläkin heltyisi sellaista näkyä ajatellessa!

Kylläkin surkea oli tila minunkin kotonani. Sillä äitini sairaus muuttui yhä ankarammaksi, niin ett'ei hän päässyt enää vuoteelta liikkumaan, vaan täytyi maata siinä voimatonna, hourailevana. Nälkään nääntyvä lapsilauma itki hänen ympärillänsä, hekin vaipuivat yksi toisensa perästä vanhimmasta nuorimpaan saakka tautivuoteelle. Silloin oli Helluntain aika. Isä oli toki terve ja ponnisti lähes näännyksiin saakka kaikki voimansa syömisen hankkimiseen. Eräänä iltana viipyi hän myöhään jossakin. Ainoa lehmä, joka niin uskollisesti aina täytti velvollisuutensa jouduttamalla maitonsa sairas-parkain ravinnoksi, ammui ikävissään oikein liikuttavan houkuttelevasti lypsäjätä. Sairauden ajalla oli naapurin vaimo käynyt illoin aamuin lypsyllä, vaan tänä päivänä oli armoton tauti hänenkin kahlehtinut vuoteelle. Ikävä oli silloin Muurikki-paralla, kunnes isä saapui ja jonkinmoisen neuvon keksi tähän asiaan.

Me sairaat vaan yhä makasimme hervottomina, vaikka kesä oli jo lähes puolessa. Kuolema oli ovella. Ijäisyyden kamala pelko valloitti sydämet. Monet kuolonsanomat, joita joka päivä naapurikylistä kuulimme, muistuttivat meille pikaista ijäisyyteen lähtöä. Semmoinen tila saapi sydämet pehmeämään ja jäykänkin mielen taipumaan. Varmaan niin tapahtui äidissäni ja minussa, sillä me rupesimme etsimään "Herran kasvoja" ahkeralla rukouksella ja saimmekin kohta tuta todeksi virren sanat: "Ne kuin siis Herraa etsivät, Hänelt' he avun löytävät." Minä saavutin ensin semmoisen rauhan sydämelleni, että sen kanssa rohkenin odottaa kuolemata aivan levollisesti ja ilomielellä, niinkuin parasta ystävätä ja hyväntekiätä, joka tekisi lopun elämän surkeudesta ja tuottaisi ijäisen onnen taivaassa. Äidilleni semmoisen rauhan saavuttaminen oli vaikeampi. Hän tahtoi sortua epäuskon alle ja semmoisessa ahdistuksessaan halusi hän pappia, joka toivo myös tuli täytetyksi. Sen perästä oli äitinikin yhtäläisellä tulevaisuuden toivon varmuuden kannalla kuin minäkin, ja me odotimme levollisella mielellä joka päivä kotia pääsemistämme. Vaan aika ei ollutkaan vielä siksi määrätty. Jumala näki viisaudessaan hyväksi auttaa meidät jälleen entiseen terveyteemme.

Kun voimani jo olivat sen verran vaurastuneet, että aloin kyetä työhön, sain jälleen olla isäni apuna elatuksen hankkimisessa. Silloin johtui mieleeni keino, jota parahiten voisin käyttää heikoilla voimillani elatuksen hankkimisen avuksi. Päätin näet ruveta "tuohimestariksi", johon tuumaan myös isäni suostui. Päiväkaudet kuljeskelin sitte metsässä tuohta hankkimassa, ja kun niitä sain karttumaan aika tarakat, kannoin ne kotia ja valmistelin niistä konttia, kopsia y.m. tuohiastioita. Ensimältä tahtoi usein taitamattomuus haitata, vaan silloin sain isäni neuvoja ja niin muodoin opin kohta sen taidon täydellisesti. Saatuani töitäni jonkun määrän valmiiksi, läksin niitä kaupalle ja sain hinnaksi jauhoja, jotka olivat tervetulleita kotona.

Kerrankin läksin aamusella, kun suurukseksi ensin olimme syöneet kaikki entiset ruokavarat, konttien kaupalle sillä toivolla, että ehtisin saada päivällisvarat kotona oleville. Isä ei ollut silloin kotona. Kaupukseni sainkin sillä kertaa työläästi sujumaan. Minun täytyi tavaroineni kuljeskella kaukana, ja ilta jo läheni, ennenkuin sain asiani onnistumaan, jolloin heti kiiruhdin kotiani. Kova huoli siitä että kotiväki pitkästyisi odotuksesta, oltuaan ruo'atta koko päivän, kiiruhti askeleitani; juoksujalassa kuljetin jokseenkin painavaa jauhosäkkiä kotia. Saapuessani auringon laskun aikaan pellon veräjälle, huomasin jo tuvan lämpiävän leipomista varten ja kaikkein silmäin vartioitsevan tuloani. Pian huomasivatkin he minut, ja veljeni juoksutti kiireesti taikinapyttyä aitasta tupaan, kun vielä olin kaukana. Niin valmiina toivon varmuudessa olivat he vastaanottamassa tuomisiani. Suuri oli ilo sitten iltasta valmistettaessa ja rieskoja paistettaessa jo valmiiksi lämmitetyssä uunissa. Ne maistuivat makeilta kypsiksi saatua, vaikka tuomani jauhot, joista rieskat tehtiin, olivat hallan turmelemia, ja niihin vielä sekotettiin petäjän kuori-jauhoja kaksi kolmannesta sekaan. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan täytti mielet sinä iltana.

Vihdoin joutui tuon pitkällisen ja vaivaloisen elämän perästä uutinen, joka tuotti suurinta iloa sekä meille että kaikille muillekin henkiin jääneille. Tulikin silloin hyvä viljavuosi maahamme. Elämän kovat kohtalot olivat takanapäin ja uudet toiveet heräsivät ihmismielissä vastaisesta elämisestä. Uudella mielellä ja Jumalan pelvossa rohkenin minäkin, kuoleman käsistä pelastunut, taas ruveta toivomaan onnekkaampia elämän oloja kuin mitä siihen asti olin saanut kokea.

III.

Kun iso perheemme ei voinut tulla toimeen isäni työansiolla eikä sillä vähällä, minkä viljelyksemme meille tuottivat, täytyi minunkin osaltani yhä edeskinpäin tehdä mitä voin elatusvarojen hankkimiseksi. Siihen tuli taas uusi keino. Kun olin joutuisa verkonkutoja ja etevyyteni siinä toimessa tuli tiedoksi naapurikylissä ja loitompanakin, niin alettiin minua kutsua kyliinkin sen työn tekiäksi. Sittemmin vietiin minua kilvalla talosta taloon niinkuin jotakin "mestarimiestä" verkkoja kutomaan ja valmiisen kuntoon laittamaan. Siten ansaitsin ruo'an ja jonkun verran palkkaakin, joka tuli kotiväkeni hyväksi.

Kesän tultua pyysi minua vaarini, joka oli pitäjän kuuluisa "venemestari", luoksensa, opettaakseen venheentekotaitoa. Siihen suostuin ja olin kesän hänen opissaan. Monta kymmentä venettä valmistui sillä ajalla. En kumminkaan halunnut pitkittää sitä opintoani, vaan jätin sen taidon hankkimisen kesken. Sen hyödyn siitä kumminkin sain, että sittemmin muutamien vuosien kuluttua tein jonkun veneen aivan omin päini valmiiksi.

Seuraavan talven tultua ryhdyin jälleen verkkotyöhöni, jota toimitin sekä kylissä että kotona. Sen ohessa sain vastustamattoman halun viulun soittamiseen. Kanteleen soitto kävi jo kovin yksitoikkoiseksi. Vaan jos mieli päästä uuden soittotaidon alkuun, tarvitsi ensin saada täytetyksi kaksi tärkeätä ehtoa. Ensin piti saada itselleni viulu. Sitte oli tarpeen ahkeraan kuunnella n.s. "pelimannien" soittamista. Monien hankaluuksien ohessa saatoin kutakuinkin täyttää molemmat mainitut ehdot.

Soittokalu oli itseni tehtävä. Vaan eipä se niin helposti käynytkään päinsä. Useat kokeeni menivät pilalle. Jos olisi ollut edes täysi vapaus siinä muutoinkin niin vaikeassa tehtävässäni, niin olisi se ehkä paremmin luonnistunut, vaan isäni oli kovasti sitä vastaan. Sentähden täytyi minun saunassa yöllä, muiden maatessa, tehdä tuhrustaa työtäni. Mutta eipä siinä vielä kaikki vastahakoisuudet. Kun vihdoin sangen suurella vaivalla, useiden turhaan menneiden kokeiden perästä, sain toivomani ilokalun niin valmiiksi, että se oli vain kieliä vailla, uskalsin iloni hurmeessa tuoda kalliin esikoiseni, isäni poissa ollessa, äitini näkyviin. Asetin sen kunniapaikalle, tuvan peräseinällä olevaan naulaan. Vaan samassa saapui isäni kotia. Mittasi vaan verkon ja huomasi sen liian vähän jatkuneeksi poissaolonsa ajalla. Samassa törmäsi hän kiinni aarteeseni, juuri kuin kissa hiiren niskaan -- niin minä itsekseni ajattelin -- sieppasi sen naulasta ja lyödä rämäytti pöytää vasten rikki, niin että sirpaleet lensivät ympäri tupaa. Semmoinen surkea tapahtuma murti iloisen mieleni sangen katkeraan itkuun. Mutta eipä sallittu edes silläkään tavalla vapaasti huojentaa huoltani, vaan uhattiin selkäsaunalla, jollen pian lakkauttaisi "ulinaani" ja kävisi verkkoni ääreen. Mikäs siinä auttoi; täytyi, vaikka vastahakoisesti, taipua.

Haikean surun alaisena kului joku päivä. Mutta sitten sai entinen kiihkoni jälleen vallan. Uudestaan ryhdyin nakerrustyöhöni, ja monta yötä valvottuani saunassa, sain kadotetun kamsuni sijaan uuden, entistä paremman. Jonkun aikaa sitä salasin, ja kun isäni sittemmin pääsi asian perille, kehotti hän minua tuomaan se näkyviin. Huomatessani isäni mielen suvaitsevaksi uutta vaivaloisuuteni tuotetta kohtaan, toin sen ihmisten ilmoille. Isäni huomasi sen hyvänlaisesti onnistuneeksi ja oli avullinen kielien laittamisessa.

Sitte alkoi uusi työ soittotaidon oppimisessa. Käytin ahkeraan kaikkia mahdollisia oppimisen tilaisuuksia hyväkseni, kuuntelemalla muiden soittoa. Niin kului verkkotyöni ohessa se talvi ynnä osa seuraavaa kesääkin. Kun heinän teko-aika joutui, sain seurata isää kylissä hänen niittourakoitansa auttamassa. Samoin sain tehdä leikkuu-aikanakin. Meidän silloiset pienet työvainiomme myönsivätkin kyllin aikaa kyläisille töille.

Syksyllä alotin rippikouluni. Taasen seuraavan talven aikana toimitin verkonkutomis-ammattiani enimmäkseen kylissä. Kun soittotaitoni alkoi ruveta tyydyttämään itseäni ja muita, sain sitte jo sillä kunnian palvella tanssihaluista nuorisoa pyhäiltoina. Se oli mielestäni hauskaa! Ja entäs se arvo, minkä se myötänsä toi! Olihan se toki jotakin suuremmoista, kun "pelimannin" hakia saapui luokseni ja pyysi minua lähtemään tanssiaisissa soittamaan! Pyyntöä aina mielelläni noudatin ja sainkin useita kertoja esiintyä tässä "imelässä" virassa.

Kesän tultua päätin rippikouluni ja tunsin sen jälkeen voimallisia vetämyksiä sielussani taivaan puoleen. Vaan eiväthän ne kauan pysyneet. -- --

Kun vanhempani olivat jo useasti tahtoneet minua toimittaa joko suutarin tahi räätärin oppiin vastoin tahtoani, ja taas syksyn tultua koettivat siihen pakottaa puoliväkisen, päätin lähteä sitä välttääkseni rengiksi, koska se ammatti paremmin miellytti, ja sain mieluiseni paikan lukkarissa. Silloin olin jo ohi elänyt ikävuoteni ensimäisen jakson, lapsuuteni ajan, monine vaiheineen ja uusi ikäjakso seurasi elämässäni, nimittäin nuoruuteni aika.

IV.

Eräänä sunnuntaiaamuna palveliain muuttoaikana syksyllä nousi äitini tavallista aikaisemmin yösijaltaan hyvin miettiväisenä ja totisena. Isäni ei ollut silloin kotona. Syytä olikin äidilläni miettiväisyyteen, kun minä, hänen vanhin lapsensa, oltuani hänen silmäinsä alla kasvatettavana 16 vuotta, olin muutaman tunnin perästä jättävä hänet sekä kotoni ja lähtevä suureen maailmaan oman onneni nojaan. Kyyneleet silmissä toimitteli hän aamuaskareitansa ja sen ohessa keräili matkalle lähtevän vaateresuja kokoon. Suuruksen aika tuli; viimeinen atria ennen eroani lähestyi. Äitini mielenhaikeus yhä vaan eneni. Vihdoin hän puhkesi kyyneliin ja lausui muutamia sydänsanoja nuorelle matkamiehelle. Silloin valtasi syvä liikutus sydämeni ja ruo'alle ruvettua ei syönti sujunutkaan. Halu tuli vaan pian päästä tielle. Se tapahtuikin heti. Äiti toi vähäisen pussin esille, jossa sanoi olevan kaksi paitaa ja kahdet housut sekä jonkun parin sukkia. Siinä oli kaikki omaisuuteni, paitsi viulua, jonka tahdoin jättää vastaiseksi kotia. Samassa nakkasin mainitun pussin selkääni ja läksin, hyvin vajanaiset jäähyväiset sanottuani, astua tallustelemaan renkiyspaikkaani lukkariin.

Vaikka olikin uudessa paikassani ystävällinen vastaanotto, tuntui kumminkin "kylmältä kyläinen koti." Silloisia tunteitani olisivat hyvin sopineet kuvaamaan kantelettaren säkeet:

"Ohoh kullaista kotia, Armasta isän eloa! Jos oli leipeä vähemmän, Niin oli unta viljemmältä."

tai:

"Korea kotoinen leipä, Jos on täynnä tähkäpäitä; Vihavainen vieras leipä, Vaikka voilla voituohon."