Part 9

Viimeiset puolikymmentä vuotta oli eletty kiduttavan painostuksen alla. Vieras sortovalta lepäsi koko yhteiskunnan yllä kuin tukahduttava painajainen. Se pimitti kaikki laajemmat näköalat ja tukki yhteiskunnalliset ilmatiehyeet. Henkinen elämä ja kaikenlainen yritteliäisyys olivat lamassa ja mieliä jäyti yleinen epävarmuuden tunto. Ilma oli myrkyttynyttä ja yhteiskuntaruumiiseen ilmestyi epäterveitä kasvannaisia. Huonot ainekset, jotka terveissä ja säännöllisissä oloissa pysyivät enemmän tai vähemmän näkymättömissä, olivat näinä vuosina kohonneet pinnalle ja rehottivat tuossa heidän elimistölleen suotuisassa ilmanalassa. Kuin ihmisruumista tärvelevät loiselävät työnsivät halpamainen ilmianto- ja kätyrijärjestelmä lonkeroitaan yhä syvemmälle yhteiskunnan sisälmyksiin.

-- Meiltä puuttuu edellytyksiä säännölliseen työntekoon, oli Markus kuullut kerran sanottavan eräässä toveripuulaakissa, jossa aikaa tapettiin ryyppäämisellä ja kortinpeluulla.

Se oli tietysti hirtehismielessä lausuttu sukkeluus, mutta pohjaltaan se oli kuitenkin totta. Ylioppilasnuorison elämä oli ihanteetonta ja aatteetonta varsinkin sen jälkeen kun isänmaallinen innostus, joka tämän routakauden alussa oli kaikkien sydämiä avartanut, oli alentunut puoluevimmaksi ja toistensa pikkumaiseksi nälvimiseksi. Elettiin kuin kannen alla, ilkeässä puristuksessa ja kiusallisen lähelle toisiaan sullottuina.

Mutta paine synnyttää aina vastapaineen ja kaikkien näiden vuosien kuluessa oli kannen alle kerääntynyt runsaasti räjähdysaineita. Tarvittiin vain ulkonainen sysäys niiden sytyttämiseksi.

Nyt oli tuo sysäys äkkiarvaamatta tapahtunut.

Kun Markus lauhana pilvisenä aamupäivänä lähti uudesta asunnostaan Rauhankadun varrella, tunsi hän kadulle tullessaan ilmassa jotakin erikoisempaa, näki samaa vastaan tulevien ihmisten kasvonilmeissä ja huomasi sitä heidän kiirehtivässä käynnissään. Jotakin erinomaisempaa täytyi olla tekeillä tai jo tapahtunut, vaikka kaupunki ulkonaisesti olikin ennallaan.

Senaatintorin halki kulkiessaan näki hän koululapsia opettajainsa johdolla kulkueina marssivan Aleksanterinpatsaalle ja laulavan siinä isänmaallisia lauluja. Mitä olikaan tapahtunut, sillä eilen vielä ei tällaista olisi sallittu?

Aleksanterinkadulle tullessaan tapasi Markus muutamia tuttavia ja sai ensimmäiset alkeistiedot kehittymässä olevista asioista: Venäjällä oli puhjennut valtava yleislakko ja täällä piti nyt liityttämän mukaan.

Tapaukset seurasivat päivän kuluessa nopeasti toisiaan. Koulut ja virastot lakkasivat toimimasta, tehtaiden pyörät pysähtyivät, höyryhevoset herkesivät junia kiidättämästä ja sähkölangat välittämästä tietoja. Oli kuin joku näkymätön käsi olisi yhtäkkiä lamauttanut kaikki ne tuhannet jänteet, jotka yhteiskuntaa ja sen laitoksia pitävät vireessä. Helpotuksesta huoaten, mutta samalla täynnä jännittynyttä odotusta riisuivat ihmiset päältään yhteiskunnalliset valjaansa. Etiketit putosivat pois, ei ollut enää senaattoreja, poliisipäälliköltä eikä tuomareita, yhtä vähän kuin mestareita, kisällejä, palvelijoita tai juoksupoikia. Oli vain pelkkiä ihmisiä, jotka eivät aluksi näyttäneet tietävän, kuinka suhtautua tähän uuteen olotilaan.

Santarmit ja poliisit olivat ykskaks kadonneet kuin kaste maahan ja sen huomatessaan hengähti Markus monen muun kanssa syvään. Tuntuipa kuin koko yhteiskunta olisi sen johdosta helpotuksesta huoahtanut. Käden käänteessä siirtyi hallitus- ja käskyvalta niille, jotka siitä vielä eilen eivät olleet osanneet uneksiakaan.

Työväentalolla pantiin erilaisista aineksista kokoon ylin hallitusvalta: lakkokomitea. Se otti kaikki ohjakset käsiinsä ja jakoi ihmisille välttämättömimmät tiedot lyhtytolppiin päivittäin kiinnitetyillä julistuksillaan. Kun Markus ei ollut vielä ehtinyt lähemmin kotiutua Helsingin järjestäytyneen työväen pariin, jäi hän tämän merkillisen viikon vaiheissa vieraaksi lakkokomitean toimille sekä yleensä tapahtumille työväentalolla. Hänen pääkortteerinaan oli koko ajan ylioppilastalo.

Mainitussa paikassa oli iltapuolella ensimmäistä lakkopäivää ylioppilaskunnalla suuri kokous, jossa pidettiin toinen toistaan radikaalisempia puheita, huudettiin eläköön ja alas ja nautittiin vapauden ensi huumauksesta. Mutta siellä päätettiin myöskin käytännöllisistä asioista. Muun muassa perustettiin ylioppilaskaarti, jonka työväen kaartin rinnalla tuli pitää yllä järjestystä kaupungissa. Osakunnat jakautuivat komppanioihin ja valitsivat itselleen päälliköt. Merkkinä kaartilaisilla oli valkoinen side vasemman käsivarren ympärillä ja aseena kävelykeppi, jolla sellainen oli. Markus kirjoittautui erääseen pohjalaisten komppaniaan, jonka seuraavana aamuna tuli lähteä kaduille "passiin".

Sähkövalot eivät palaneet ja ulkona oli miltei säkkipimeä, kun Markus laskeutui ylioppilastalon portaita alas. Kuin kiiltomatoja vilkkui tuolla ja täällä käsilyhtyjä ja välistä hulmahti kaupungin yli Viaporista suunnatun valonheittäjän häikäisevä sädekimppu kuin kohtalonsilmä, joka levotonna seurasi tapahtumia tuossa kaikki siteensä katkoneessa, poreilevaan käymistilaan joutuneessa ja kaikkia mahdollisuuksia kätkevässä kaupungissa, mikä oli verhonnut itsensä pimeydellä kuin synnyttävä vaimo.

Äänten sorina ja satojen jalkain kapse pimeillä kaduilla ilmaisivat kuitenkin laadullaan, että odottamattomat tapaukset eivät olleet suomalaista tyyneyttä tasapainostaan järkyttäneet, vaan että valjaansa riisuneet ihmiset suhtautuivat pohjoismaalaisen kylmällä järkevyydellä tähän eriskummaiseen olotilaan. Turvallisin mielin sukeltautui Markus kaduilla lainehtivaan kansanjoukkoon ja käsivarressaan jo kansalliskaartilaisen merkki suuntasi hänen askeleensa Eerikinkadulle.

Ainoastaan kerran oli hän pikimmältään tavannut Olgaa sen ihanan ja täyteläisen illan jälkeen, jolloin he olivat yhtäkkiä päässeet niin lähelle toisiaan. Hän oli sen jälkeen muuttanut uuteen asuntoonsa, hoitanut opinnoitaan ja kirjoittanut jälleen pienen artikkelin Työmieheen. Ja nyt olivat viime näkemisen lisäksi tulleet vielä tämän päivän merkilliset tapahtumat. Sydän tulvillaan päivän kokemuksista ja ensimmäisen vapauden tuulahduksen juovuttamana tunsi hän pakottavaa halua tavata Olgaa ja nauttia yhdessä hänen kanssaan siitä vapauden huumasta, jonka vallassa hän oli koko päivän elänyt. Kun hän kaartilaisvelvollisuuksistaan oli vielä huomen-aamuun saakka vapaa, päätti hän rientää suoraa Olgan luo, ajattelematta ollenkaan, että tämä saattoi olla ulkona kuten lähes koko Helsinki.

Eerikin ja Fredrikin katujen kulmassa ojensi joku vastaantulija heijastuslyhtynsä vasten hänen kasvojaan ja häikäisi hetkeksi hänen silmänsä. Sen verran kuin hän ehti tuota häikäilemätöntä lyhtyniekkaa nähdä, luuli hän tunteneensa Heino Kavanderin, joka kulki jonkun naisen seurassa.

"Se olikin juuri hänen tapaistaan!" ajatteli Markus kiukustuneena lyhdyn häikäisystä.

Hän pysähtyi kuuntelemaan ja tunsi nyt selvästi Kavanderin äänen. Hänen jutteluunsa vastasi silloin tällöin pehmeä naisääni.

"Varmaankin Hilma!" välähti Markuksen mieleen ja hänen tuli ilkeä olla, ilkeä sekä itsensä että Olgan takia. Sillä hänestä tuntui, että Kavander noudattaa hänen omia askeleitaan ja jäljittelee hänen eleitään kuin kateellinen varjo. Hänen mieleensä muistui siinä kadun kulmassa seistessään, kuinka toverit kerran kouluaikana olivat yksimielisesti kiittäneet erästä hänen kirjoitustaan toverikunnan lehdessä ja kuinka Kavander oli hiipinyt miehestä mieheen ja koettanut uskotella, ettei hän, Markus, ole sitä itse kirjoittanut, vaan jostakin plagieerannut. Ja sitten oli hän itse kirjoittanut seuraavaan lehteen samasta aiheesta sekä ollut kiukussaan, kun hänen osalleen ei tullutkaan toverien kiitosta.

Jos Kavanderin seurassa ollut nainen oli todellakin Hilma, niin mihin hänen oli nyt ryhdyttävä? Äänet ja askelten kapse olivat jo häipyneet pimeyteen ja jos hän tavoittaisikin heidät, niin millä oikeudella voisi hän käydä riistämään Hilmaa Kavanderin seurasta? Hän tunsi tässä asiassa itsensä kykenemättömäksi ja mieli masentuneena lähti hän jatkamaan matkaansa.

"Mutta mitä syytä minulla on uskoa pahaa heidän suhteestaan?" kysyi hän itseltään. "Miksei hänellä saattaisi olla yhtä rehelliset aikomukset Hilmaan nähden kuin minulla Olgaan? Ja että hän tällä hetkellä on etsinyt Hilman seuraa, siihenhän saattaa hyvinkin olla samanlaiset syyt kuin minulla tavata Olgaa."

Mutta vakuutetuksi ei hän saanut itseään ja äskeinen voimakas mielenlento oli auttamattomasti lauennut.

Hän pysähtyi hetkiseksi Olgan asunnon portille kuin empien astua sisälle tässä nolossa mielentilassa. Katu oli täällä saakka aivan tyhjä ja pimeä. Keskikaupungilta kuului liikkeellä olevien kansanjoukkojen aiheuttama, taukoamaton kohina, mikä muistutti käyntiin joutuneen meren henkäilyä. Tuon tuostakin hipaisivat linnoituksen levottomasti häilähtelevät valosoihdut savupiippuja ja alhaalla riippuvia syksyisiä pilviä.

Siinä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Markus äskeisen harmin aiheen häipyvän omaan mitättömyyteensä. Hän pääsi jälleen samaan mielen vireeseen, jossa hän oli matkalle lähtenyt. Sydän avartuneena astui hän portista sisään ja alkoi hapuilla portaita kohti.

Eteisen seinässä palaa kituutti pieni lamppu ja sen valossa näki Markus avaimen sisarusten ovella. Hän koputti ja astui vastausta odottamatta sisälle.

Olga istui pöydän ääressä käsi poskella. Hän oli yksinään huoneessa ja hänen kasvoillaan oli tuskastunut ilme. Markuksen nähdessään ilostui hän kuitenkin huomattavasti, kohosi nopeasti paikaltaan ja astui häntä vastaan.

-- Mitä, etkö sinä tiedä mitään tämän päivän tapahtumista, koska istut täällä yksinäsi ja murjotat? huudahti Markus ja veti hänet syliinsä.

Vastaukseksi painautui Olga hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun. Vaikka Markus arvasikin syyn Olgan mielihaikeaan, joutui hän tästä kuitenkin ikävästi hämilleen ja tunsi korkean mielialansa jälleen luisuvan käsistään.

Olga itki kauan ja hillittömästi aivankuin hän Markusta odottaessaan olisi viimeiseen saakka taistellut sitä vastaan.

Tyytymättömällä, miltei äreällä äänellä virkkoi Markus, korjaten kuin velvollisuudentunnosta hänen otsalle valahtaneita hiuskiharoitaan:

-- Mutta mitä sinä noin itket? Mikä sinulla on?

-- Kun minä äsken pistäydyin Tuomisen vaimon luo, oli Hilma silläaikaa mennyt kaupungille.

-- Mutta mitä vaarallista siinä nyt vielä on? oli Markus olevinaan.

-- Hän on taas mennyt tapaamaan sitä Kavanderia, vastasi Olga ja katsoi Markukseen sellaisella ilmeellä, kuin olisi hän tahtonut sanoa, että etkö jo ymmärrä, miksi minä olen huolissani.

-- Onko Kavander käynyt täällä vai mistä sinä sen tiedät? jatkoi Markus kyselyään kuin asia yhäkin olisi ollut hänelle uusi.

-- Ei, mutta Hilma sai häneltä aamulla kirjeen ja sen johdosta on hän koko päivän ollut niin levoton.

-- Oliko kirje sitten varmasti juuri Kavanderilta?

Se kuiva kuulustelusävy, jolla Markus lateli kysymyksiään, oli saattaa Olgan uudestaan itkemään.

-- Varmasti se oli häneltä, minä näin sen jo Hilman silmistäkin, kun hän luki kirjettä, vastasi hän loukkaantuneena.

Markus oli yhä äissään siitä, että tämä kiusallinen pikku-asia, kuten hän tällä kertaa sitä mielessään nimitti, oli särkenyt hänen juhlamielensä. Sen vuoksi ei hän puhunut mitään kadulla tekemästään huomiosta, vaan jatkoi hetken kuluttua:

-- Mutta miksi sinä niin kovin pelkäät Kavanderia? Ehkäpä hänellä on hyvinkin rehelliset aikomukset.

-- Ei ikinä! huusi Olga sisäisestä vakuutuksesta värisevällä äänellä.

-- Minä näin sen heti hänen kirjeestään ja sitten hänen silmistään ja käytöksestään.

Niin vakuutettu kuin Markus olikin siitä, että Olga oli oikeassa, halutti hänen edelleenkin purkaa äkäänsä sanomalla:

-- Naiset luottavat aina liiaksi aavistuksiinsa ja vaistoihinsa.

Olga ei vastannut siihen mitään, vaan tuijotti loukkaantuneen näköisenä eteensä.

Seurasi painostava äänettömyys. Tuomisen huoneesta kuului hyssytystä sekä kaksoslasten ärtyisä ja läpitunkeva itku. Milloin se hetkeksi taukosi, täytti sen sijan heti räätälin puolelta tuleva, katkeamaton köhiminen ja kakisteleminen. Markus ärtyi ärtymistään ja vaikka ääni hänen sydämessään kehottikin osoittamaan myötätuntoa Olgan sisarhuolia kohtaan, pääsi kuitenkin voitolle halu olla tyly ja kostaa äskeinen juhlamielen rikkuminen.

Seisaalleen ponnahtaen ja kätensä hyvästiin ojentaen sanoi hän lyhyesti ja päättävästi:

-- Minun täytyy nyt lähteä.

Olga loi häneen säikähtyneen katseen, samalla kuin hän vaistomaisesti antoi kätensä.

-- Mihin sinulla sellainen kiire on? sopersi hän hätääntyneenä. Hän puristi arasti Markuksen kättä kuin tahtoen pidättää häntä.

Markus tunsi sen johdosta hellän kosketuksen sydämessään, mutta hän oli ehtinyt jo ikäänkuin kangistua tylyyteensä. Kätensä pois vetäen virkkoi hän:

-- Minä olen ylioppilaskaartissa ja aamulla täytyy minun jo kello kahdeksalta olla talolla valmiina palvelukseen. Hyvää yötä! ja hän astui ulos, tuntien sydämessään katkeran suloista tuskaa.

Portille tultuaan pysähtyi hän hetkeksi, sillä ilmielävänä näki hän edessään, kuinka Olga on jälleen kumartunut pöytää vasten ja itkee haikeasti. Sääli ja hellyys kaihersivat hänen sydäntään, mutta hän paadutti uudelleen mielensä, huitaisi ykskaikkisuuden merkiksi kädellään ja lähti päättävästi astelemaan keskikaupungille josta yhä kuului taukoamaton kohina kuin salaperäisyydellään kiehtovan meren ulapalta.

18.

Ylioppilastalo oli muuttunut täydelliseksi kasarmiksi. Se oli ylioppilaista muodostetun kansalliskaartin pääkortteerina. Sieltä lähti ja sinne palasi yhtä mittaa läpi vuorokauden pieniä vahtipatrulleja. Niiden päälliköt ottivat lähtiessään kansliasta ohjeet ja jättivät sinne palatessaan selonteon toimistaan. Yläkerran ruokasali oli yötä päivää miehiä täynnä. Siellä söivät he ateriansa ja lepäilivät väliajoin. Penkeillä näkyi aina loikoilevia siiviksiä ja pöytien ympärillä istui taajoja ryhmiä vilkkaasti jutellen, kahvia juoden tai korttia pelaten. Huoneen täytti aina huumaava äänten sorina ja tupakansavu. Pitkän ravintolapöydän takana liikkuivat tarjoilijattaret nääntyneinä ja unisina, koettaessaan tyydyttää nälkäisten ja janoisten kansalliskaartilaisten tarpeita.

-- Pohjalaisten ensimmäinen komppania! -- Hämäläisten toinen komppania...! kuului yhtämittaa huutoja, kun päälliköt vahtivuoron lähetessä kokosivat kahvi- ja korttipöytien ääreen hajaantuneita tai penkeille venähtäneitä miehiään. Kiiruusti kavahtivat nämä jalkeilleen, järjestyivät eteisessä riveihin ja sotilaallista ryhtiä tavoitellen marssivat päällikköjensä jäljessä ulos, aseinaan kävelykepit ja järjestysvallan merkkeinä nuo vasempaan käsivarteen sidotut valkeat liinat. Vakavampien tapausten varalle saattoi lisäksi yhden ja toisen taskuun kätkettynä olla revolveri tai kummibatonki.

Kello oli neljänneksen yli kahdeksan, kun pohjalaisten toinen komppania, johon Markus kuului, marssi kaksimiehisissä riveissä ylioppilastalon portaita alas. Aamuvarhaisesta huolimatta oli talon edustalle kokoontunut jo taaja väkijoukko. Rauhallisina ryhminä seisoskelivat siinä ihmiset, keskustellen viime tapauksista ja odottaen saavansa kuulla uutisia tai nähdäkseen ohi marssivia ylioppilaskaartilaisia, jotka olivat jo ehtineet päästä yleisön, varsinkin sivistyneemmän osan suosikeiksi. Joka kerta kun joku ylioppilasosasto läheni, avasivat he keskelleen leveän käytävän ja seurasivat myötätuntoisin silmäyksin noita nuoria isänmaan toivoja, jotka kaaokselliseen tilaan joutuneen pääkaupungin kaduilla pitivät yllä järjestystä.

Väkijoukon halki marssiessaan sai Markus yhtäkkiä tunteen, että Olga seisoo siellä muiden joukossa, katse häneen kiinnitettynä. Hän tunsi rinnassaan lämpimän ailahduksen, mutta sen sijaan että olisi etsinyt silmillään Olgaa, palasi hän itserakkaan turhamaisuuden yllytyksestä eilisiltaiseen ohjelmaansa ja marssi sivuilleen katsomatta eteenpäin, tahdissa pysyäkseen hokien mielessään: -- yks, kaks, yks, kaks...

Komppanian oli määrä kello kahteentoista saakka valvoa järjestystä Korkeavuoren-, Kasarmin- ja Fabianinkaduilla. Markuksen osasto sai osakseen Kasarminkadun ja kaksimiehisinä ryhminä alkoivat he kävellä sitä edestakaisin.

Päivä oli lenseä ja tyyni ja aina väliin kurkisti aurinko pilvien raosta, alakuloisen lempeästi hyväillen suvivärinsä heittäneitä puistoja ja nurmikenttiä. Kaikki tavallinen suurkaupungin melu oli kokonaan vaiennut. Ei kuulunut tehtaiden ja veturien vihellyksiä, raitiotievaunujen vonkunaa tai rattaiden räminää. Ilmassa oli tuntu kuin suurena juhlapäivänä ja odottava juhlailme oli ihmisten kasvoilla, heidän hiljalleen soljuessaan pitkin katukäytäviä tai keräytyessään lyhtytolppien ympärille lukemaan niihin kiinnitettyjä lakkokomitean tiedonantoja.

Kapakat ja kaikki väkijuomalähteet olivat suljetut ja kun yleisö käyttäytyi rauhallisesti ja mallikelpoisesti, ei nuorilla kansalliskaartilaisilla ollut järjestyksen ylläpitämisestä mitään vaivaa. Markuksesta muuten tuntui, että tämä heidän kaartilaistoimensa olikin jonkunlaista leikkinäytöstä, jota näyteltiin vakavin naamoin ja totisin mielin. Hän ei voinut uskoa, että heillä yleisön silmissä olisi mitään järjestysvallan auktoriteettia. Että niin kuitenkin oli laita, sen tuli hän huomaamaan jo tällä ensimmäisellä vartiovuorollaan Kasarminkadulla. Lakkokomitea oli antanut tarkat määräykset siitä, minä aikana päivästä ja kuinka pitkään ruoka- ja maitokaupat saivat olla auki. Näitä määräyksiä oli kuitenkin huomattu rikottavan ja "esikunnasta", kuten Markus tovereineen nimitti lakkokomiteaa, tuli kaikille vahdissa oleville kansalliskaartilaisille käsky valvoa ankarasti, että kaikki kaupat pysyvät luvattomana aikana visusti suljettuina. Vähän tämän jälkeen huomasi Markus toverinsa kanssa, että eräs ruoka- ja sekatavarakauppa oli auki ja että siellä kävi ostajia. Mitäs muuta kuin noudattaa käskyä ja mennä vaatimaan sen sulkemista. Mielessään epäillen, tulisiko puodinomistaja olemaan millänsäkään heidän, sivilipukuisten nuorukaisten antamista käskyistä astui Markus vakavana puotiin, toverin seuratessa ihan kintereillä. Kauppias loi pelästyneen silmäyksen heidän kansalliskaartimerkkeihinsä ja siitä rohkaistuneena kysyi Markus:

-- Miksi te pidätte puotianne auki, vaikka se on tähän aikaan kielletty?

Markus ei ollut uskoa silmiään, nähdessään puodinomistajan selvästi vapisevan. Epäselvällä ja änkyttävällä äänellä mutisi hän jotakin, mistä Markus ymmärsi niin paljon, että hän lupasi heti sulkea puotinsa. Kun toverukset olivat palanneet kadulle, riensi hän todellakin täyttämään lupauksensa.

Nyt vasta käsitti Markus, etteivät he olleet näyttelijöitä missään leikkinäytöksessä, vaan että he olivat jonkun uuden ja salaperäisen mahdin edustajia -- mahdin, jonka edessä yleisö vaistomaisesti taipui ja alistui. Tehdessään itselleen selväksi, että tämä mahti pohjaltaan oli kansantahto, ei siinä arkipäiväisessä ja alasrepivässä mielessä, missä räyhäävät joukot sitä jumaluutenaan käyttävät, vaan korkeammassa ja pyhemmässä, koko yhteiskunnan ja isänmaan parasta tarkottavassa mielessä, -- tehdessään tämän itselleen selväksi, tunsi Markus rintansa laajenevan. Hän ei ollut enää mikään leikkinäyttelijä, joka valkoinen side käsivarressaan ilman tosi tarkoitusta mitteli katuja, vaan tärkeän ja mahtavan vallan palvelija. Kun kauppapuodin ovi paukahti kiinni, hengähti hän syvään ja tunsi itsensä vaikuttavaksi tekijäksi keskellä tätä kaaosta.

Astellessaan näissä mietteissä mäkeä ylös, huomasi hän kirurgisen sairaalan kohdalle tultuaan katukäytävällä Olgan, joka silmät maahan luotuna kulki samaan suuntaan. Markus kiinnitti katseensa häneen, mutta Olga ei kääntänyt päätään. Toveristaan erkaantuen läheni hän katukäytävää ja virkkoi:

-- Olga!

Olga säpsähti, pysähtyi ja kääntyi häntä kohti. Hänen katseessaan luuli Markus huomaavansa samalla kertaa surua, arkuutta, ikävöintiä ja uhmaa. Olga ei puhunut mitään, katsoi vain Markukseen, silmissään tuo monivivahteinen ilme.

Markus käsitti heti, että Olga oli seisonut väkijoukossa ylioppilastalon edustalla, kuten hän oli vaistonnutkin, sekä sitten seurannut heidän osastonsa jäljessä tänne Kasarminkadulle. Lämmin hellyyden tunto sekä katumus illallisesta käytöksestään täyttivät hänen sydämensä.

Kätensä ojentaen lausui hän:

-- Olga, annatko sinä minulle anteeksi sen, että minä eilenillalla olin sinulle niin tyly, vaikka sinulla ilmankin oli surua ja huolta? En tiedä mikä minuun meni, mutta minä olin sellainen ikäänkuin vasten tahtoani. Ulos tultuani oli minun suorastaan paha olla, kun olin varma, että sinä jäit yksinäsi itkemään.

Vastaukseksi ojensi Olga kätensä ja hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, kun hän lämpimästi ja luottavasti puristi Markuksen kättä. Hänen katseessaan kuvastui nyt pelkkää onnellisuutta. Sen tenhoamana unohti Markus hetkeksi sen omituisen tilanteen, jossa nyt elettiin ja hänellä oli täysi työ hillitä itseään tempaamasta Olgaa syleilyynsä.

-- Voi, sinä rakas, rakas... hoki hän sen sijaan ja pusersi rajusti Olgan kättä. -- Koko yön ajan minä olen ajatellut vain sinua ja äsken ylioppilastalolta lähtiessämme tunsin minä, että sinä olet siellä väkijoukossa. Etkös ollutkin?

-- Olin, myönsi Olga hiukan ujosti, -- mutta sinä olit vihainen etkä katsonut sinne päinkään.

-- Vihainenko? Enhän toki, mistä minä olisin voinut vihainen olla, se oli vain sellaista... ja kun hän ei osannut käytöstään selittää, käänsi hän äkkiä päinvastaiseen suuntaan: -- Mutta ethän ole, Olga, siitä vihoissasi minulle?

-- Mitä syytä minulla olisi siitä vihotella, naurahti Olga.

-- Kaikki on siis hyvin jälleen ja sinä olet minun oma Olgani, lopetti Markus. -- Ja nyt sinä saat tehdä vartiopalvelusta yhdessä minun kanssani. Eteenpäin mars!

He lähtivät rinnan kävelemään mäkeä alas. Samalla juolahti Markuksen mieleen jotakin ja hän virkahti:

-- Mutta maltahan, minäpä jätänkin tämän osan katua hetkeksi toverini huostaan ja me teemme sillaikaa pienen retken ylös tähtitorninmäelle, nähdäksemme hiukan ympärillemme.

Hän tavoitti toverinsa, ilmoitti tälle parilla sanalla aikomuksensa ja lähti sitten Olgan kanssa kaartinmaneesin sivutse oikaisemaan mainitulle näköpaikalle.

-- Kuinka kaunis pääkaupunki meillä sentään onkaan! huudahti Markus, kun he olivat tulleet perille ja pysähtyneet haaksirikkoisten patsaan luo. -- Kaikkialla on niin rauhallista ja hiljaista kuin maalla jonakin suurena kirkkojuhlana. Katsopas, kun merenpintakin on aivan rasvatyynenä. Mutta mitäs tuo on?

Hän oli kääntänyt katseensa eteläsatamaan päin ja huomannut samalla senaatintalon katolla Suomen leijonalipun.

-- Näetkö sinä? kysyi hän henkeään pidättäen Olgalta.

Mutta Olga ei tajunnut heti, mitä Markus tarkoitti ja pieni tyytymättömyyden väre äänessään selitti hän lähemmin asian. Olga ei kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa samalta kannalta kuin Markus, jonka sydämen tuon kauan kätkössä olleen lipun näkeminen sai kiivaasti sykkimään. Kuten tuhannet muutkin suomalaiset olivat tänään tehneet, säpsähti hänkin ensinnä sen nähdessään sekä tunsi sydämessään outoa huumausta. Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni sielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti. Kuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon jotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä.

-- Uskotko sinä, Olga, että tämä kaikki päättyy onnellisesti? kysyi hän äänellä, joka tuli kuin kaukaa jostakin korkeuksista, niin että Olga ihmetellen käänsi katseensa häneen.

-- Kuka sen tietää, vastasi hän epätietoisuuttaan arastellen.

-- Usko sinä vain, sillä kyllä tämä kaikki päättyy onnellisesti, sanoi Markus varmasti. -- Vaikka me olemmekin monien kärsimysten kansa, niin me olemme myöskin onnen kansa, sillä itse Jumala valvoo meidän kohtaloamme kuin holhooja alaikäisen asioita.