Part 8

Tämän teki Markus harkitusti ja onnistuikin laskussaan. Hän vapautui siten yks kaks siitä hellävaraisesta, miltei saamattomasta ujoudesta, joka häntä edellisillä kerroilla oli Olgan seurassa kahlehtinut ja joka vähällä oli nytkin päästä heitä kangistamaan. Yhtä vapauttavasti vaikutti se nähtävästi Olgaankin, sillä häneltä helähti iloinen nauru.

-- Mutta olettepas te koko sairas! huudahti hän.

-- Ai tosiaankin, minunhan piti ollakin sairas! oli Markus havahtuvinaan. -- Mutta asia on niin, että minä paranin juuri silloin, kun kirjoitin teille sen kirjelipun ja tänään minä olen ollut maailman tervein mies.

-- Kyllä sen näkeekin, mutta mitä tautia sellainen on, josta niin äkkiä paranee?

-- Mutta heittäkäähän ensin päältänne, ettette ole niin kovin lähtevän näköinen, niin minä kerron siitä teille.

Samassa päästeli Markus kursailematta Olgan hatun ja ryhtyi sitten palttoota päältä auttamaan. Mutta kun Olgan valkeaihoinen ja täyteläinen kaula tuli näkyviin, valahti Markuksen yli ikäänkuin lämmin aalto ja yhtäkkiä sulki hän Olgan syliinsä sekä suuteli häntä kiihkeästi ensin kaulalle ja sitten suulle. Olga oli niin hämmästynyt, että hän salli sen vastustelematta tapahtua. Sitäpaitsi oli se käynyt niin nopeasti ja sähköisesti, että hän ei ehtinyt tehdä mitään, vaan nojautui raukeana Markuksen käsivarteen.

Vasta jäljestäpäin ehti Markus itsekin joutua hämilleen. Hän hellitti Olgan syleilystään ja tarttuen häntä molemmista käsistä sopersi:

-- Elähän suutu, Olga, mutta minulla on ollut näinä päivinä sinua niin tulinen ikävä ja... ja sinä näytit niin kauniilta... Meidän pitää tästä lähin sinutella toisiamme, sehän on luonnollista meidän välillämme, eikös niin?

Olga oli lehahtanut punaiseksi aina hiusmartoa myöten, mutta mitään moitetta ei Markus huomannut hänen katseessaan eikä hän vetänyt käsiään pois Markuksen käsistä. Tästä oli seurauksena, että Markus katsoessaan häntä silmiin haltioitui uudestaan ja tarttuen häntä ohimoista suuteli tällä kertaa otsalle.

-- Rakas, rakas... ethän ole vihainen minulle? sopersi hän. -- Mutta minähän seisotan sinua keskellä lattiaa! ja hän talutti Olgan sohvalle istumaan, asettuen itse hänen rinnalleen ja ottaen hänen toisen kätensä omaansa.

Olga salli kaiken tämän vastustelematta tapahtua. Hän ei ollut puhunut vielä mitään siitä lähtien kun Markus sulki hänet syliinsä. Nyt vapautui hän hämmingistään ja katsoen hymyillen Markukseen kysyi:

-- Entäs se teidän sairautenne?

-- Kenen teidän?

-- Sinun, korjasi Olga ja loi ujostelevan katseensa alas. Kysymystä tehdessään oli Olga Markuksen mielestä hymyillyt hieman omituisesti ja se herätti hänessä epäluuloa. Mahdollisesti oli Virtanen ollut kielimässä. Hän päätti tarttua härkää sarvista ja olla rehellinen.

-- Minä sairastin kohmeloa ja murjotin, aloitti hän ja tarkkasi sanojensa vaikutusta.

-- Vai sellaista se sairaus olikin! naurahti Olga.

-- Mutta ei se ollut tavallista yksinkertaista kohmeloa, vaan... minä murjotin häpeästä ja harmista ja...

-- Kuinka olitte päissänne?

-- Mutta minä keskeytän rippini, jollet sinä lakkaa minua teitittelemästä.

-- Se tapahtui epähuomiossa, puolusteli Olga.

-- Niin, tuota, en minä sen takia murjottanut, vaan... hän venytti sanojaan ja syöksi sitten nopeasti tulemaan: -- siksi, että jouduin poliisin kynsiin.

Hän pusersi lujasti Olgan kättä, ikäänkuin estäen tätä karkuun lähtemästä. Kun Olga katsoi häneen epäilevästi hymyillen, jatkoi hän:

-- Mutta tietysti Virtanen on Tuomiselle kertonut ja Tuomisen vaimo sinulle?

-- Mutta mitä ihmeessä Virtasen sitten olisi pitänyt kertoa? kysyi Olga, samalla kuin hänen kasvoillaan kuvastui vilpitön kummastus.

Markus huomasi nyt, ettei Olga tiennyt asiasta tämän taivaallista ja häntä alkoi harmittaa, että oli ollenkaan ruvennut tunnustuksia tekemään. Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että jollei Olga nyt tiedäkään, niin mahdollisesti saa hän sen kuitenkin jäljestäpäin tietää ja siinä tapauksessa on viisainta, että hän ehättää edelle. Hän jatkoi siis:

-- Niin, minä jouduin poliisin kynsiin ja sain sattumalta viettää yöni samoilla... samoilla oljilla Virtasen kanssa.

Tätä sanoessaan oli hän niin huolestuneen näköinen, että Olga purskahti nauramaan ja huudahti:

-- Mutta mitä maailmassa te... sinä minulle syötätkään! Markus ei tiennyt oikein, pitikö hänen nauraa mukana vai pysyä vakavana. Olga oli ilmeisesti saattanut hänet pulaan.

-- Niin, totta se on! vakuutti hän puoli äkäisesti ja ryhtyi sitten juurta jaksain kertomaan, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka hänen paras toverinsa, Veli Forsberg, jota hän ylistelevin sanoin kuvasi Olgalle, oli tulollaan päästänyt hänet synkästä murjotustilasta, niin että hän oli uskaltanut avata Olgan kirjeenkin sekä lähettää siihen vastauksen.

-- Kaiketi sinä nyt sydämestäsi halveksit minua? kysyi hän lopuksi, katsoen Olgaa silmiin ja pitäen yhä hänen kättään omassaan.

Mutta Markuksen kuva avoimine kasvoineen ja elämänintoisine silmineen oli jo ehtinyt niin pysyvästi painua Olgan sydämeen, että hän olisi saanut istua siinä kertomassa itsestänsä mitä ryövärijuttuja tahansa, ilman että tuo kuva Olgan silmissä olisi saanut siitä mitään tahroja. Markus näki sen Olgan katseesta ja vastaten itse omaan kysymykseensä: -- Et, kulta tyttöseni! kietoi hän kätensä Olgan ympärille ja veti hänet lähemmäs itseään. Punehtuen ja ujosti kallisti Olga päänsä hänen olkaansa vasten. Siten istuivat he moniaan hetken mitään puhumatta.

-- Mutta minähän en muista sinulle mitään tarjotakaan, havahtui Markus. -- Ole hyvä! ja hän asetti Olgan eteen hedelmät ja leivokset.

-- Ja onpa minulla jotain muutakin tarjota, jatkoi hän ja haki kirjoituspöydältä käsikirjoituksen.

-- Tuleeko se Työmieheen? kysyi Olga.

-- Sitä varten minä olen sen kirjoittanut. Se koskee neulojattaria. Haluatko sinä kuulla, niin minä luen?

Tietysti Olga sanoi haluavansa ja hänen kuoriessaan appelsiinia alkoi Markus lukea. Mutta itse asiassa ei Olgan mieleen jäänyt montakaan sanaa, sillä hänen sydämensä oli siksi täynnä äsken tapahtunutta. Markuksen lopetettua lukemisen joutui hän sen vuoksi hämilleen, kun ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt kirjoituksesta sanoa. Mutta Markus ei odottanutkaan hänen arvosteluaan, vaan pannen paperit pois sanoi:

-- Se on kiireessä kirjoitettu ja muutenkin ylimalkainen, mutta voinee mennä jonkunlaisena herätyshuutona. Ja oikeastaan minusta ei olekaan kirjoittamaan muuta kuin tulipaloartikkeleja.

-- Tarvitaanhan sitä niitäkin aikanaan, huomautti Olga, kasvoillaan miellyttävä pikku järkevän piirre, jonka Markus oli niillä usein ennenkin huomannut.

Kun hän oli lopettanut appelsiinin, nousi hän sohvalta ja sanoi:

-- Mutta nyt minä olen viipynyt jo liian kauan. Täytyy rientää kotiin.

-- Miksi sellainen kiire? ihmetteli Markus. -- Ethän sinä tänä iltana toki enää työtä tehne! Vai käykö siellä pikku sisko tyytymättömäksi?

Viimeinen huomautus sai Olgan vakavaksi. Hän muisti yhtäkkiä Hilman seikkailun ja että hän oli sen johdosta halunnut keskustella Markuksen kanssa.

-- Olin vähällä unohtaa erään asian, jota minun piti sinulta kysyä, virkkoi hän hämillään, sillä hänen oli vaikea tottua niin yhtäkkiä sinuttelemaan Markusta.

-- No? valmistui Markus kuulemaan.

-- Tunnetko sinä erästä ylioppilas Kavanderia?

-- Heino Kavanderiako? kysyi Markus ihmeissään.

-- Niin juuri.

-- Miksenkäs minä häntä tuntisi, kun hän on minun koulu- ja luokkatoverini. Mutta kuinkas sinä hänet tunnet?

Markus katsoi epäluuloisesti Olgaan.

-- En minä häntä tunne juuri nimeksikään, vastasi Olga empien. -- Muuten vain halusin tietää, minkälainen mies hän on.

-- Hyvin ikävä luonne, sanoi Markus kiivaasti, -- kateellinen, salakavala ja ulkokullattu. Elostelee itse salassa, mutta on aina ensimmäinen toitottamaan julki toveriensa kompastuksia.

-- Niinkö? huudahti Olga, käyden kovin huolestuneen näköiseksi. Markuksen epäluulo kasvoi.

-- Miksi sinä hänestä tiedustelet? kysyi hän ja tähysteli terävästi Olgaa.

-- Kun minä voisin sen sinulle kertoa? virkkoi Olga hiljaa ja näytti olevan itkuun puhkeamassa.

Markus synkkeni synkkenemistään.

-- Kerrohan nyt kuitenkin, hoputti hän Olgaa.

-- Hän, se Heino Kavander, on ollut kirjeenvaihdossa minun sisareni kanssa, ilmaisi Olga hetken mietittyään.

-- Niinkö? huudahti Markus keventyneenä. -- Mutta kuinka hän on joutunut sisaresi tuttavuuteen?

Punastuen vastasi Olga:

-- Sisareni, joka on aina ollut sellainen ajattelematon hälläkkä, oli yhdessä jonkun naistuttavansa kanssa pannut Työmieheen sellaisen kirjevaihtoilmoituksen, tiedäthän sinä ne sellaiset, ja sitä tietä he ovat joutuneet kirjevaihtoon. Toissa iltana kun sisareni sai taas kirjeen, luin minä sen salaa ja kun hän siinä pyysi sisartani tulemaan vanhan kirkon puistoon, menin minäkin sinne ja ajoin Hilman kotiin.

-- Se oli oikein, ihastui Markus. -- Tee vastakin niin, sillä siitä ei varmastikaan seuraa hyvää, että hän seurustelee Kavanderin kanssa.

-- Minä pelkään, että se ei suinkaan jäänyt siihen, arveli Olga, -- sillä hän tuntui olevan kovin häikäilemätön mies. Vaikka minä käyttäydyin niin töykeästi kuin taisin, tunkeutui hän kuitenkin saattamaan meitä kotiin.

-- Sellainen hän on, vahvisti Markus. -- Mutta mitä sinun sisaresi sanoo asiasta?

-- Hän on niin kovin lapsellinen, puolusteli Olga. -- Hän itkee nyt kovasti ja murjottaa minulle ja minä pelkään, että hän on senkin jälkeen kirjoittanut sille. Siksi minun täytyy nytkin joutua ajoissa kotiin, sillä tiesi vaikka hän olisi tullut sinne, kun hän kerran on niin häpeämätön.

Olga ryhtyi asettamaan hattua päähänsä ja Markus pukeutui myös palttooseensa, lähteäkseen häntä saattamaan.

Kun he laskeutuivat portaita alas, kysyi Markus:

-- Kuinkas Tuomisella voivat? Minulta ei silloin tullut lähdetyksi häntä tapaamaan.

-- Heillä on nyt kaksi pikku Tuomista lisäksi, vastasi Olga.

-- Mitä, kaksosetko? ihmetteli Markus.

-- Niin, toissa yönä ne tulivat.

-- Onpas se. Ja kuinka mahtanee lakko päättyä?

-- Taitavat entiset työmiehet jäädä työttömiksi, sillä rikkureita kuuluu olevan paljon. Tuomiska siitä on kovin huolissaan, niin että häneltä käy paraneminenkin hitaasti.

-- Vai niin nolosti se päättyykin. On sentään sääli Tuomista, sillä hän teki minuun rehdin ja miellyttävän vaikutuksen.

Tuomisen asia ei kuitenkaan voinut kauan pitää heitä alakuloisuuden vallassa. Oli lauha ja kuutamoinen ilta, kuten oli ollut Markuksen ensi kertaa Olgan luota palatessa. Mieli sykähtelevänä kävelivät he käsikkäin katua, kunnes Markus puhkesi puhumaan:

-- Minä muistelin sinua lakkaamatta koko viime kesän. Entäs sinä, Olga, muistelitko sinä kertaakaan minua?

-- Ei sellaisia asioita sanota, vastasi Olga.

-- Jaha, sinä siis muistit! ja Markus kietasi äkkiä kätensä Olgan ympärille ja suuteli häntä.

-- Kattos noita, kun pussaavat keskellä katua! huomautti ohikulkeva juopunut toverilleen.

-- Odottakaahan, senkin... kiukustui Markus ja yritti miesten jälkeen, mutta Olga tarttui hänen käteensä ja kiskoi nauraen mukaansa.

Kisaillen ja ilakoiden jatkoivat he sitten matkaansa. Kun he pysähtyivät Olgan asunnon portille, huudahti Markus: -- Mutta sinun luettavasihan unohtui kokonaan.

-- Itse asia, jonka vuoksi minun piti tulla, jäi siis suorittamatta, nauroi Olga.

-- No, meillä oli muuta niin paljon tärkeämpää selviteltävää, sanoi Markus, ja sitä paitsi se oli hyväkin, että kirjat unohtuivat, sillä sen varjollahan minä pääsen pian luoksesi.

-- Tuotko sinä ne jo huomenna? kysyi Olga.

-- Vähintäänkin huomenna, vakuutti Markus.

-- Mutta nyt minun on mentävä eli muuten me jäämme koko yöksi tähän portille. Hyvää yötä!

Hän ojensi kätensä Markukselle, joka viivytti sitä omassaan mahdollisimman kauan.

-- Näe nyt minusta kaunista unta!

-- Ja sinä minusta!

Keveästi pyörähtäen lähti Olga pihan halki astumaan. Muutaman askeleen otettuaan katsoi hän taakseen, nyökäytti hymyillen päätään ja hävisi sitten pimentoon. Markus tähysi vielä hetkisen hänen jälkeensä, kääntyi sitten ja lähti mieli eloisana astelemaan takaisin.

16.

Kun Markus havahtui ruusuisista unelmistaan, huomasi hän kulkeneensa sivu oikean suunnan ja saapuneensa juuri Albertin- ja Punavuorenkadun kulmaan. Hän oli aikeissa lähteä astelemaan jälkimmäistä katua Fredrikintoria kohti, mennäkseen sitä tietä asuntoonsa, kun hän samalla muisti olevansa aivan lähellä Sandran asuntoa. Uteliaisuus sai hänet lähtemään Punavuorenkatua vastakkaiseen suuntaan, kurkistaakseen, oliko Sandra kotona ja minkälaista elämää siellä tänä iltana vietettiin.

Kohdalle tultuaan näki hän tulen pilkottavan Sandran akkunasta. Ulko-ovi oli auki ja Markus kiipesi pimeään porstuaan. Sisältä kuului ainoastaan hiljaista hyräilyä, joka hetken kuluttua yleni apeamieliseksi lauluksi: Oven lähelle siirtyen erotti Markus sanat:

Papallani on mökkikin ja pari papusarkaa, mutt' surun maljalla juotettu on tätä tyttöparkaa.

Markus tunsi Sandran äänen. Hänet valtasi sääli tuota elämänsä tärvellyttä tyttöpoloista kohtaan, joka oli syntynyt ja kasvanut hänen omalla kotiseudullaan, vieläpä jonkun aikaa asunut saman katonkin alla hänen kanssaan. Hän huomasi hetken soveliaaksi toteuttaakseen aikeen, joka eilispäivän kuluessa oli kerran tullut hänen mieleensä: koettaa saada Sandra muuttamaan takaisin kotikyläänsä, alkaakseen siellä uutta elämää. Sitäpaitsi kiihotti häntä uteliaisuus päästä selville, kuinka Sandra, sellaisista oloista lähteneenä, oli liukahtanut näille luonnottomille jäljille. Kun laulu oli tauonnut, koputti Markus ovelle.

-- Kuka siellä? kuului sisältä raukealla ja välinpitämättömällä äänellä.

-- Markus.

Kului vielä hetkinen, jonka jälkeen laahustavat askeleet lähenivät, ovi risahti auki ja työntyi raolleen.

Markuksen sisään astuessa meni Sandra sohvalle, heittäytyi velttoon asentoon ja alkoi sekoittaa kortteja, joita hän asetti pöydälle povausjärjestykseen. Hänen kasvonsa näyttivät veltoilta ja poskilla oli kyynelten jälkiä. Tyhjä viinipullo pöydällä osoitti, että hän oli äsken juopotellut.

Vasta peremmäs astuessaan huomasi Markus, että huoneessa oli toinenkin henkilö. Se oli pyöreäkasvoinen, tummaihoinen ja hinterä nainen, jolla oli ohkainen palttoo päällä ja tiukkaan kääritty valkoinen liina päässä. Hän oli polvillaan lattialla ja hänen ympärillään oli huiskin haiskin kirjekortteja, valokuvia, hiusneuloja, kellonperät, tukkatäyte ja muuta pikkutavaraa, joita hän sovitteli edessään lattialla olevaan piirongin laatikkoon. Arasti silmäsi hän Markusta ja jatkoi sitten ääneti työtään. Sohvalla huoletonna lojuva Sandra ja hän tekivät sen vaikutuksen kuin olisivat he olleet valtiatar ja orjatar.

Kun Markus hiukan kummastuneena katsoi naisen työtä, virkkoi Sandra huolettomasti naurahtaen:

-- Minä äsken etsin erästä kahdenkymmenmarkkasta ja kun sitä ei mistään löytynyt, paiskasin minä tuon laatikon lattiaan ja olisin pannut kaikki nurin, ellei toi Fiffi olisi tullut väliin.

-- Voi jes, minkälaista elämää se piti, puhkesi lattialla askarteleva nainenkin puhumaan. -- Ihan vissiin se olisi ilman minua hajoittanut koko talon.

Hän nauraa hihitti ja katsoi jo Markusta tuttavallisesti silmiin.

-- Mutta sill' on vasta lujat käsivoimat tuolla Fiffillä, vaikka se on noin pikkanen ja keveä, innostui Sandra auttajaansa ylistämään.

-- Minulla on ihan mustelmia kaulassa, kun se kuristi minua kurkusta.

-- Mitä kun sinä et muuten asettunut, puolusteli Fiffi.

-- Ja minä olin jo aivan tiedotonna, ennenkuin se hellitti, jatkoi Sandra.

He nauroivat rynnistelylleen. Fiffi sovitti piironginlaatikon paikoilleen ja rupesi sitten muuten huonetta järjestelemään. Hän asetteli tuolit paikoilleen, pyyhki tomut piirongilta, nouti verhon takaa kihvelin ja harjan ja kumartui lattiaa lakaisemaan. Ketterästi ja ääneti pyörähteli hän askareissaan ja teki Markukseen sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut puoleksi aineeton, ilmassa liihotteleva olento. Kun Sandra komensi hänet jotakin syötävää hakemaan, jätti hän kerkeästi harjan kädestään, otti rahat ja pujahti ääneti ulos. Hän oli nähtävästi myös katunainen, jolla oli Sandraan alistuvaisen ihailijattaren suhde.

-- Mutta minne se seteli sitten oli joutunut? palasi Markus äskeiseen asiaan, saadakseen jostakin asiasta keskustelun käymään.

-- Ei minnekään, vastasi Sandra. -- Se oli minun sukassani, jossa minä aina talletan viimeisiä tienistejäni.

Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja nauroi. Kun hänen äänessään oli jotakin tahallista ilkeyttä, käänsi Markus katseensa häneen ja huomasi hänen alahuulensa olevan omituisesti lerpallaan. Sen ja ikenen välistä näkyi jotakin mustaa.

-- Mitä sinulla on huulessa? kysyi hän vastenmielisyyttä kuvastavin ilmein.

-- Se on nuuskaa. Saako luvan olla? ja Sandra ojensi Markusta kohti nuuskatötteröä. -- Loppui viinikin, niin täytyi turvautua tähän tavaraan. Menee se tämäkin päähän, kun aikansa imeskelee.

Markusta inhotti.

-- Hyi, pane pois se suustasi! pyysi hän. -- Jos tietäisit, kuinka inhottavalta sinä näytät, niin et hetkeäkään pitäisi sitä suussasi.

Vastaukseksi työnsi Sandra alahuulensa vielä enemmän lerpalleen, niin että nuuskamälli näkyi kokonaan.

-- Hyi! toisti Markus Sandran nauraessa ja käänsi inhoten katseensa toisaalle.

Häntä kadutti, että oli lainkaan tullut tänne, sillä Sandra ei ollut siinä mielentilassa, että hänelle olisi voinut tehdä mitään vakavampia ehdotuksia. Hän tuntui olevan erikoisen katkeralla päällä, mikä muun muassa ilmeni haluna käyttäytyä inhottavasti ja muita kiusaavasti.

Fiffi palasi ja laski Sandran eteen paketin voileipiä, jotka hän kertoi ostaneensa eräästä kahvilasta. Sen jälkeen rupesi hän jatkamaan keskeytynyttä työtään.

Seurasi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus itsepintaisesti tuijotti verhossa näkyvään likatahraan, vihellellen hiljaa ja hermostuneesti viiksiään nyplien.

Yhtäkkiä kysyi Sandra: -- Milloin te olette viimeksi ollut kotikylässä?

Kummastuneena kääntyi Markus kysyjään, sillä tämän äänessä oli kokonaan toisenlainen sävy kuin äsken. Ja hänen kummastustaan lisäsi huomio, että Sandra oli salaa poistanut huulestaan nuuskamällin, joten hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden äskeinen vastenmielinen ilme. Hän silmäsi pikimmältään Markusta ja loi sitten arasti katseensa alas, ikäänkuin häpeillen sitä, että hänen ajatuksensa olivat hiipineet kotikylään.

Markus oli iloissaan tästä Sandran mielialassa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta sekä siitä, että hän itsestään oli lähennyt asiaa, josta Markus oli halunnut hänelle puhua.

-- Syyskuulla ennen Helsinkiin lähtöäni minä olin kotona. Entäs milloinka te olette viimeksi siellä ollut?

Hän teititteli tahallaan Sandraa, saadakseen keskustelulla edelleenkin säilymään vakavan sävyn. Sandra vilkasi häneen epäluuloisesti, mutta nähdessään hänen kasvoillaan totisen ilmeen, vastasi hän huoahtaen:

-- Siitä on jo aikaa... kuinka kauan liekään. Itsestäni minusta tuntuu olevan kokonainen ihmisikä siitä, kun minä siellä viimeksi olin.

-- Kai teillä on sinne joskus, ja ehkä useinkin, ikävä?

-- Mitäpä siitä jos onkin! vastasi Sandra uudelleen huoaten.

-- Mutta jos on ikävä, niin mikäs estää menemästä sinne, kiinnitti Markus.

-- Voi, voi, kyllä sinne olisi tällaisen ihmisen kamala palata, kauhisteli Sandra. -- Jokainenhan siellä sormellaan osoittelisi.

Markus huomasi, että Sandra oli ainakin ajatellut kotikylään palaamista.

-- Se on vain turhaa kuvittelua, rohkaisi hän. -- Mistä ne siellä saakka tuntisivat teidän vaiheenne?

-- Kyllä ne pahat kielet kerkeävät.

-- En minä ainakaan ole kuullut teistä siellä mitään kerrottavan. Jos ne jotain tietäisivät, niin kyllä minä joskus olisin kuullut kotonani naisväen siitä puhuvan. Täällä teidän omassa huoneessannehan minäkin sain vasta tietää, millä jäljillä te olette.

Kun Sandralla ei ollut tähän mitään huomauttamista, jatkoi Markus:

-- Ja eikö teillä elä äitikin vielä siellä kotikylässä?

-- Elää kyllä, vastasi Sandra ja hänen suupielissään värähteli.

-- Ja hänellä on oma asunto?

-- Onhan se sellainen pieni ja matala tölli.

-- Teillä on siis kuitenkin siellä paikka, mihin mennä, ettei tarvitse heti vieraisiin turvautua. Ja mikä onkaan kodikkaampi asunto kuin sellainen neliseinäinen matala tölli, joka on sisältä vuorattu sanomalehdillä ja jonka pienellä ikkunalla kasvaa palsami.

Samassa juolahti Markuksen mieleen eräs Erkon parhaimpia runoja ja hetken mielialan virittämänä alkoi hän hartaudella lausua:

Kasteli kukkaa vanha mummo, kukkaa ikkunalla. -- Missä on tyttösi, vanha mummo? -- Kaukana maailmalla.

-- Tiedätkö millä hän kulkee tiellä, vaivainen mummo kulta? -- Tiedä en, -- maailma taisi niellä, taikka jo peittää multa.

-- Kastelen kukkaa, armastani, muistelen tyttölasta. Tuskinpa jälleen puhdastani löytänen maailmasta.

Sandra oli nostanut kädet silmilleen ja itki ääneensä. Fiffi, joka silmät suurina oli seurannut edellistä keskustelua, oli harja helmassaan kyyristynyt lattialle istumaan ja alkoi Markuksen tauottua nyyhkyttää kuin lapsi, joka seuraa aikuisten esimerkkiä.

Nähdessään nuo yhteiskunnan ulkopuolelle liukuneet naispoloiset omaa alennustaan ja koti-ikäväänsä itkemässä edessään, tunsi Markuskin silmäinsä kostuvan.

Fiffi kuivasi kyyneleensä ja puhkesi yhtäkkiä sanomaan:

-- Voi, voi, Sandra, kyllä minä sinuna lähtisin kotiin!

-- Ei suinkaan se mitään ihanaa ole tämä tällainen elämä, ettei sitä raskisi jättää, vastasi Sandra nyyhkytysten katkomalla äänellä. -- Nythän minä sitä paitsi olen kohta ilman kattoakin, kun tästäkin on käsketty muuttamaan.

Markus huomasi Sandran mielialan varsin alttiiksi ja kiirehti sen vuoksi yllyttämään:

-- Silloinpa on viisainta lähteä vitkastelematta. Ellei teillä ole matkarahoja, niin minä ostan piletin.

Sandra loi Markukseen kummastuneen ja epäilevän silmäyksen, mutta kohtasi katseen, jossa ei näkynyt jälkiäkään leikinlaskusta.

-- On minulla sen verran rahoja ja näistä huonekaluista saan vähän lisää, kun myön ne, vastasi hän.

-- No silloinhan teidän ei tarvitse ihan tyhjänä äidin luo tulla. Ryhtykää nyt heti huomispäivänä myymään huonekalujanne.

-- Mitähän jos minä todellakin rupeaisin tässä puuhaamaan kotimatkaa, sanoi Sandra hetken vaiti oltuaan ja hänen silmiinsä virisi toivorikas ilme.

-- Rupea vain ja ihan heti, kyllä minä autan sinua matkavalmistuksissa, riensi Fiffi hänen aikomustaan kannattamaan.

Markus nousi lähteäkseen. Hän ojensi kätensä Sandralle ja sanoi:

-- Luvatkaa nyt minulle varmasti, että lähdette.

-- Olkoon menneeksi! vastasi Sandra ja antoi hänelle kätensä.

-- Minä lähetän teidän mukananne kotiini jotakin Helsingin terveisiä. Ilmoittakaa sen vuoksi minulle lähtöpäivänne, että minä tiedän tulla asemalle tuomaan.

Tämä juolahti Markuksen mieleen keinona, jolla hän voisi rohkaista Sandraa sekä samalla päästä varmuuteen, matkustiko tämä todellakin Helsingistä. Sillä hänen mielensä saattoi vielä monestikin kääntyä ja kotiinmeno jäädä ikipäiviksi.

Ovella kääntyi Markus vielä varoittamaan:

-- Elkää nyt vain laskeko tänne enää ketään elostelijoita!

-- En laskisi, vaikka kuka tulisi koputtamaan, vastasi Sandra.

-- En ole nyt sillä tuulellakaan.

Hän sanoi sen sillä äänensävyllä, että Markus ehdottomasti uskoi hänen sanoihinsa. Toivotettuaan vielä onnea matkavalmistuksille lähti Markus huoneesta, jossa hän parilla käynnillään oli saanut kokea niin omituisia mielialoja.

17.

Se tuli yhtäkkiä kuin mahtava hyökyaalto idästä, lakaisten kaikki tieltään, sotkien umpeen vanhat rajat ja repien ylös vuosisataisia juuria sekä meuroen siinä tuokiossa koko yhteiskunnan kaaokselliseen alkutilaansa. Ja se tuli nopeasti. Tuskin olivat viestit ehtineet siitä mainita, kun se jo itsekin oli perillä, yllättäen kuin humaus pääkaupungin ja koko maan.