Part 7

Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno tuntui aivan mahdottomalta. Ei hän myöskään saanut lähteneeksi ulos, hankkiakseen kotiin jotakin syötävää. Väliin otti hän käteensä jonkun kirjan, mutta saamatta siitä mitään irti viskasi sen jälleen pöydälle.

Merkillistä, ettei Jussikaan tullut hänen luokseen, jotta olisi saanut juttelulla viihdyttää itseään. Minne lienee sekin huvennut uusille rymyretkille!

Vihdoinkin läheni ilta ja sen mukana alkoi eteisestä jälleen kuulua pikku tytön alakuloinen nukkelaulu. Markus kuunteli sitä hetkisen silmät ummessa, mutta se vaikutti häneen tällä kertaa suorastaan tuskallisesti. Se synnytti tunteen kuin olisi hän paikalleen sidottuna maannut äärettömän pitkän ajan ja kuullut korvissaan tuon saman säveleen sekä saisi sitä eteenpäin kuunnella loppumattomiin. Tuskastuneena heitti hän viltin päältään ja kavahti istualleen. Samassa kuuli hän ovikellon eteisessä kilahtavan -- ensimmäistä kertaa koko tänä pitkänä päivänä. Hän kuuli avattavan ovea sekä mainittavan nimeään. Kyypparin vaimo kurkisti hänen huoneeseensa ja sanoi sitten jollekin ulkopuolella: -- Kyllä hän on kotona, herra on hyvä ja käy sisään. Jännittyneenä jäi Markus tähystämään ovelle. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kynnykselle ilmestyi Veli Forsberg, sillä hän oli tulijaa kuvitellut yliopiston rehtorin lähetiksi tai joksikin vielä pahemmaksi.

Veli pysähtyi ovelle ja tähysti pimenevään huoneeseen.

-- Terve! Käy vaan peremmäs! kehotti Markus, kohoten vihdoinkin sohvalta ja käyden häntä vastaan.

-- Terve! Oletko sinä ollut sairaana? ja Veljen äänessä oli osaaottava sävy.

-- No, en ihan juuri sairaana, vaikkei tosin paljon muutenkaan, vastasi Markus, jonka mieli oli ehtinyt jo hiukan lämmetä parhaan toverinsa tulosta sekä hänen osaaottavasta käytöksestään.

-- Minä kävin sinua eilen illallakin tapaamassa, mutta sinä et ollut kotona, ilmoitti Veli.

Tämä sulatti yhä enemmän Markuksen mieltä, sillä hän arvasi Veljen tahtovan hyvittää sitä, että hän eilen oli pahottanut hänen mieltään.

-- Minä olin hiukan ulkona, vastasi hän ja heitti toveriinsa epäluuloisen silmäyksen.

Veljellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan Markuksen retkistä. Pienellä mustasukkaisuudella tiedusteli hän, kenen kanssa Markus oli ollut matkassa.

-- Jussi Paavolaisen kanssa, ilmoitti Markus. -- Se oli eilen saapunut kaupunkiin ja tuli illalla minua tapaamaan. Menimme yhdessä ulos ja päädyimme lopuksi erääseen poksiin, jossa minua kohtasi tavaton yllätys.

Veli tuli uteliaaksi ja pyysi Markusta kertomaan lähemmin seikkailustaan ja Markus alkoi kuvata Sandraa sekä tämän luona sattuneita kohtauksia. Hän innostui ja lämpeni omasta kuvauksestaan ja esitti asiat yhä värikkäämmin. Viime yön kokemukset ihan kumpusivat hänestä esiin.

-- Elä nyt! huudahti Veli tavantakaa, täynnä korkeimmilleen jännittynyttä mielenkiintoa.

-- Mennäänpä yhdessä sinne! innostui Veli yhtäkkiä, kun Markus oli lopettanut kuvauksensa.

-- Tuskinpa sinne viitsii, esteli Markus, sillä hän oli tottunut Veljeä pitämään kuin hauraana korukaluna, jota ei mitenkään sopinut viedä sellaisiin paikkoihin. Kokemuksesta tiesi hän myös, että jos Veli mielikuvituksessaan saattoikin innostua johonkin seikkailuun, vetäytyi hän kuitenkin avutonna kuoreensa, kohta kun tuli kosketuksiin alastoman todellisuuden kanssa.

Mutta Markus oli vasta kertonut puolet viime yön vaiheista. Joitakin hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta paljastaa muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin hienorakenteiselle Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt lämmitä, hän oli jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo nähdä ne keveämmässä valossa. Samalla tunsi hän pakottavaa tarvetta kertoa niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle toverilleen sekä keventää mieltään.

-- Sieltä Sandran luota palatessani jouduin minä vielä poliisin kanssa tekemisiin, sanoi hän hetken mietittyään arastellen.

-- Niinkö! huudahti Veli, jonka mielenkiinto virisi uudelleen.

-- No, kuinka se päättyi?

-- Siten, että minä jouduin poliisiasemalle yöksi, jatkoi Markus rohkaistuneena, äänessään kuitenkin vielä tunnusteleva sävy.

-- Elä nyt! Kylläpä sinulla on ollutkin kirjavat seikkailut! innostui Veli. -- Minkälaista siellä oikein oli, kerrohan.

Markusta ei tarvinnut toistamiseen kehottaa. Hän tyhjensi nyt itsensä kokonaan, kuvaten poliisikamariretkensä kaikkia yksityisseikkoja myöten, viivähtäen erikoisella lämmöllä laulavassa neitosessa, joka ristikon läpi oli harjannut hänen takkiaan. Veljen katseesta luki hän pelkkää myötätuntoa. Siinä ei näkynyt paheksumisen jälkiäkään, vaan hän kuunteli suurimmalla mielenkiinnolla kuin jotakin romaania.

Kun Markus oli vihdoinkin lopettanut, puhkesi hän sanomaan: -- Sinähän olet sitten viime näkemämme elänyt läpi kokonaisen odysseian.

-- Mutta onnistumatta Odysseuksen tavoin välttää Skyllaa, lisäsi Markus, joka tunsi saattavansa ottaa asian jo joltisenkin keveästi.

-- Mutta kyllä sinä oletkin mainio, kun menet suoraan konstaapelia tituleeraamaan sillä tavalla, lausui Veli ja nauroi sydämensä pohjasta.

-- Sitä minä en ollenkaan muista, koetti Markus puolusteleida, hämillään nauraen toisen mukana.

Hänen silmänsä kostuivat tuon tuostakin, sillä hän tunsi mielensä nyt kokonaan keventyneeksi. Viime öisten kokemusten rumat puolet olivat yhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa. Hänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta painajaisesta. Samalla tunsi hän suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta ja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta.

"Näin minä taas yhtäkkiä ja odottamatta huljahdin aallon harjalle", ajatteli hän sydän täynnä lämmintä kiitollisuutta Veljeä kohtaan, joka tulollaan oli vapauttanut hänet painajaisestaan.

Huoneessa oli jo lähes täysipimeä ja Markus ryhtyi sytyttämään lamppua.

-- Mutta mitäs hittoa tämä on! huudahti hän harmistuneena, sillä pöydältä oli hävinnyt entinen lamppu ja sijalle oli ilmestynyt seinään kiinnitettävä kuvuton käytävän lamppu.

Veli nauroi sydämestään, kun Markus oli sytyttänyt lampun. Se näytti tosiaankin naurettavalta siinä sohvapöydällä ja levitti kovin niukasti valoa huoneeseen.

-- Lähempi tutustumiseni isäntäväkeeni näyttää käyvän minulle kalliiksi, lausui Markus. -- Tämä olisi saanut jo riittää, ja hän osoitti Veljelle säkkikankaisia oviverhoja, hellauunia sekä sohvapöydän valurautaisia jalkoja.

-- Kyllä sinun oikeastaan olisi muutettava asuntoa, virkkoi nyt Veli vakavaksi muuttuen. -- Lähin ympäristöhän merkitsee niin paljon, varsinkin henkisen työn tekijälle. Tällaisessa poksissahan sinä väkisinkin lamaannut.

-- Muun olisi vielä voinut sietää, mutta tuo lamppu! päivitteli Markus. -- Ja toiseksi lämmin. Pelkään, että täällä ilmain kylmettyä ei kykene muuhun kuin viltti ympärillä sohvan nurkassa värjöttämään.

-- Muuta, veikkonen, pois, muuta jo huomispäivänä, hoputti Veli.

-- Mutta käyneeköhän se laatuun? epäili Markus. -- Voivat vaatia vuokran koko lukukaudelta.

-- Millä oikeudella ne sitä voisivat vaatia ja jos nurisevat, niin voithan nakata niille kympin hyvittäjäisiksi, neuvoi Veli.

-- Tosiaankin, innostui nyt Markus. -- Minäpä panenkin sen heti huomispäivänä toimeksi. Mutta nyt minun täytyy ennen kaikkea saada ruokaa, sillä minä en ole koko päivänä maistanut yhtä suupalaa.

-- Mitä, etkö ole syönyt koko päivänä! ällistyi Veli. -- Lähdetään nyt sitten heti syömään yhdessä illallista.

He hankkiusivat lähtemään, mutta aikoessaan sammuttaa lampun, osui Markuksen katse Olgan kirjeeseen. Hän repäisi sen auki ja luki nopeasti läpi.

-- Joudu jo, muutenhan sinä menehdyt siihen paikkaan! kiirehti Veli ovelta.

-- Odotahan vielä pari silmänräpäystä, pyysi Markus, istahti palttoo päällä pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

"Neiti Olga Mustonen. Valitettavasti en nyt muutamaan päivään voi tulla Teitä tervehtimään ja kirjoja tuomaan, sillä minun on vähäisen sairauden takia pysyttävä huoneessani. Mutta ettekö Te sen sijaan voisi esim. huomenillalla -- tai mihin aikaan päivästä hyvänsä -- tulla minun luokseni. Olisitte sangen tervetullut. Sydämellisin terveisin Markus Kaarlela."

Luettuaan Olgan kirjeen, oli Markuksen mieleen välähtänyt lähteä heti illallisen syötyään Olgan luo. Mutta sitten muisti hän Virtasen ja hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata tätä tai Tuomisia. Sitä mahdollisuutta välttääkseen turvautui hän tähän pieneen viekkauteen ja hätävalheeseen. Olgan kohtaamista ei hän nyt enää tuntenut pelkäävänsä, vaikka Virtanen olisi tälle kertonutkin hänen seikkailuistaan.

Ottaen kirjeen mukaansa postilaatikkoon pantavaksi sammutti hän lampun ja kiiruhti Veljen jälkeen.

14.

Virkeänä ja levänneenä heräsi Markus seuraavana aamuna hyvissä ajoin. Juuri kun hän päättäväisesti haukotteli unentähteitä itsestään, ryhtyäkseen illalla suunnittelemaansa päivän ohjelmaa toteuttamaan, soi ovikello ja kohta sen jälkeen koputettiin hänen ovelleen.

-- Sisään! huusi Markus reippaasti, kohentaen peitettään ja päättäen katsoa vaikka itse kuolemaa silmiin.

Sisään työntyi vanha, ystävällisen näköinen ukko, kainalossaan salkku. Tämä viimemainittu esine sai Markuksen säpsähtämään, mutta kohta tajusi hän kuitenkin mistä oli kysymys. Ukko otti salkustaan ison paperiarkin, jossa oli lyhyt kutsumus Markukselle saapua sinä päivänä tasan kello kaksitoista yliopiston rehtorin kansliaan. Alla oli rehtorin nimi.

Kun Markus oli merkinnyt paperiin, että hän on nähnyt sen, poistui ukko ja muistutti vielä mennessään Markusta saapumaan kansliaan määrätyllä ajalla.

Niin välinpitämättömältä kannalta kuin Markus koetti asian ottaakin, tunsi hän salaisen huolen kuitenkin hiipivän sydämeensä. Loikoen vielä vuoteessa koetti hän kuvitella, kuinka kaikki tulisi tapahtumaan. Se ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen huolestuneisuuttaan, sillä yliopisto ja varsinkin yliopiston kanslia vihreäverkaisine pöytineen ja juronnäköisine, äänettömine virkamiehineen oli hänestä kovin juhlallinen paikka. Ja siellä piti hänen sitten tehdä selvää rumasta poliisijutusta rehtorille, jota hän oli tottunut pitämään hienosti sivistyneen miehen perikuvana. Uh!

Mutta hänen elämänintonsa oli sitten eilisillan liian suuri, että hän tästä seikasta olisi voinut lamaan painua.

-- Onnettomuutta vastaan pitää käydä rautarinnoin! toisti hän Fredrik Suuren sanat, jotka kouluaikana olivat historian oppikirjasta jääneet hänen mieleensä ja joita hän tällaisissa tapauksissa aina käytti.

Noilla sanoilla itseään sonnustettuaan kavahti hän vuoteesta, peseytyi ja pukeutui kiiruusti sekä kävi päättäväisyydellä käsiksi päivän ohjelmaan.

Ensiksi meni hän isäntäväkensä puheille ja ilmoitti halunsa muuttaa. Viinurin väki tuli tästä tiedonannosta huomattavasti pahoilleen, mutta kun Markus lupasi hyvitykseksi maksaa heille lähtiessään puolen kuukauden vuokran eteenpäin, tulivat he tyytyväisiksi eivätkä panneet mitään esteitä hänen aikomuksilleen. Asia oli siis sitä myöten selvä ja iloisena tästä päivän ensi menestyksestä lähti hän etsimään uutta asuntoa.

Hän löysi sen heti ensi yrityksellä Rauhankadulta, Säätytaloa vastapäätä. Siellä asui isonlaisessa huoneustossa kolme iäkkäämpää neitiä, jotka puhuivat surkean huonosti suomea. Niistä toinen, joka vasemmalla silmällään katsoi pahasti kieroon, lähti Markukselle näyttämään huonetta. Se oli pitkän, kapean ja pimeän käytävän päässä, jonka pari suurta vaatekaappia teki vieläkin kapeammaksi. "Oikea luostarin käytävä", ajatteli Markus, mutta se tuntui hänestä hyvin soveltuvan tieksi lukumiehen kammioon. Itse huone oli täydellisesti eristetty, rauhallinen ja valoisa. Huonekalut olivat vaatimattomat ja jonkun verran kuluneet, mutta niillä oli kuitenkin sivistyksen leima, sillä ne oli koottu vakiintuneen herrasperheen kalustosta. Kun vuokrakin oli sangen kohtuullinen, teki Markus nopean päätöksen ja ilmoitti ottavansa huoneen.

Sillä välin oli tultu takaisin varsinaiseen eteiseen ja Markuksen odottaessa vastausta, saisiko hän ja milloin muuttaa huoneeseen, vaihtoivat sisarukset keskenään muutaman sanan hiljaa ruotsiksi. Sen jälkeen kiinnitti kierosilmäinen neiti katseensa Markukseen ja kysyi:

-- Oleko te suometariaani?

Markus ällistyi tällaista kysymystä, mutta päätti sitten ottaa asian leikin kannalta ja kysyi vuorostaan hymyillen:

-- Mutta mitäs se asiaan vaikuttaa, mitä puoluetta minä olen?

-- Jaa, se vaikuttaa! huudahtivat molemmat neidit yhteen ääneen. -- Me ei tahdo suometariaani huoneesemme. Ne ovat sellaisia... ja Markus sai kuulla kokonaisen luettelon mitä pimeimpiä mainesanoja.

Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö sisarukset puhuneet mitä vilpittömintä vakaumuksen kieltä. Sen näki heidän katseestaan ja kuuli heidän äänestään. Niin hämmästyneeksi kuin Markus tunsikin itsensä, saadessaan taas uuden todistuksen siitä, kuinka syvälle puolue-ennakkoluulot olivat ihmisiin syöpyneet, halutti hänen kuitenkin vielä hieman leikitellä sisarusten kanssa.

-- No niin, minä en kylläkään kuulu suomettarelaiseen puolueeseen, sanoi hän, -- mutta minulla on suomettarelaisia tovereita. Saisivatko he käydä täällä minun luonani?

Sisarukset joutuivat hämilleen ja toinen heistä mutisi:

-- No jaa, tietysti.

He eivät kuitenkaan sanoneet uskaltavansa päättää huoneen vuokraamisesta, ennenkuin heidän vanhin sisarensa palaa virastosta. Sen tähden pyysivät he Markusta tulemaan uudestaan illalla.

"Haluavat varmaan neuvotella siitä, sopiiko heidän antaa huonettaan suomalaiselle", ajatteli Markus ja häntä halutti jo jättää kaikkityyni siihen. Mutta samassa saapui vanhin sisar, oven täyteineen, lihava ja vahvasti hajuvesillä priiskotettu neiti.

-- Va' sku' de' gälla? kysyi hän nähdessään eteisessä vieraan mieshenkilön.

Nuoremmat sisaret riensivät selittämään hänelle asian. Kuultuaan, että Markus on ylioppilas, ei hän asettanut mitään lisäehtoja ja asia oli pian päätetty. Ensi viikon alusta ilmoitti Markus muuttavansa uuteen asuntoonsa.

"Nyt on siitäkin huolesta päästy", ajatteli hän tyytyväisenä, laskeutuessaan kadulle. "Mutta pahin päivän velvollisuuksista on vielä edessäpäin."

Käytyään aamiaisella käveli hän edestakaisin Aleksanterilla ja sitä mukaa kuin kellonviisari läheni kahtatoista, lisääntyi puristus hänen sydämessään. Jos hänellä eilen tai toissapäivänä olisi ollut tämä sama velvollisuus, niin asia olisi näyttänyt hänestä niin synkältä, että hän luultavastikaan ei olisi saanut menneeksi yliopiston kansliaan, vaan piiloutumisella pilannut kokonaan asiansa. Kaikki ne laiminlyönnin synnit, joita hän elämässään oli tehnyt, olivat sattuneet tuollaisina sisäisen lamaantumisen aikoina. Mutta nyt oli hänen joustavuutensa ja elämäntarmonsa siksi suuri, ettei mikään olisi voinut pidättää häntä menemästä rehtorin puheille.

Kun hän kolmannen kerran pysähtyi senaatintorin kulmalle, osoitti Nikolainkirkon kello viittä vaille kaksitoista. Hän veti syvään henkeään ja lähti päättävästi nousemaan yliopiston portaita, tuntien kuinka sydämensä alkoi askel askeleelta yhä kovemmin lyödä. Kaikista vastaan ponnistuksista huolimatta kohosi hänen hermostuneisuutensa toiseen kerrokseen kiivetessä siihen määrään, että hän melkein saattoi nähdä kahtena vastaan tulevat henkilöt. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt kertaakaan epäröimään, vaan hokien ajatuksissaan: -- Ja Napoleon tempasi lipun käteensä ja kuulien vinkuessa ympärillään marssi suoraan sillalle, kulki hän päämääräänsä kohti. Kanslian oven takana veti hän vielä kerran syvään henkeään ja astui sisälle.

Rehtoria ei näkynyt tavallisella paikallaan pitkän kansliapöydän päässä ja muut saapuvilla olevat virkamiehet kirjoittivat päätään työstä nostamatta. Markus pysähtyi oven läheisyyteen odottamaan. Takanaan, vielä lähempänä ovea, huomasi hän kaksi nuorta ylioppilasta, jotka olivat siinä seisseet hänen tullessaan. Ne olivat nähtävästi samantapaisella asialla kuin hänkin, sillä kummankin kasvoista näki selvästi, että he olivat äärimmilleen hermostuneet. Tämä huomio rauhoitti Markusta suuresti, jopa koetti hän huolettomalla asennolla ja muilla eleillä näytellä levollista ja arkailematonta miestä noille poloisille.

Hetken kuluttua astui rehtori jostakin sivuhuoneesta kansliaan. Kolme ylioppilasta ovensuussa kumarsi syvään, mihin hän vastasi sirolla ja kohteliaalla tavallaan. Istuttuaan paikalleen viittasi hän Markuksen luokseen.

-- Herra Kaarlela kai? kysyi hän, ennenkuin Markus oli ehtinyt nimeään mainita. -- Hm, taisi olla kysymys jostain poliisiraportista, ja hän avasi lähellä olevan suuren seinäkaapin.

Eräällä hyllyllä oli paksu pinkka papereita ja niiden joukosta valitsi hän yhden. "Jos nuo kaikki ovat samanlaisia poliisiraportteja, niin enpä totisesti ole yksinäni tässä kadotuksessa", ajatteli Markus, tuntien suurta huojennusta.

Rehtori luki puoliääneen hymisten raportin, joka oli kirjoitettu ruotsiksi. Suomeksi olivat siinä kuitenkin nuo tuhoisat sanat, jotka Markuksen kerrottiin eräälle konstaapelille lausuneen. Raportti teki koomillisen vaikutuksen ja sivuuttaessaan nuo suomalaiset sanat näki Markus rehtorin kasvoilla vilahtavan hyväntuulisen hymyn, jonka hän kuitenkin nopeasti kätki partaansa.

-- Kuinka tämä asia nyt oikeastaan on? kysyi rehtori ja Markus kertoi olleensa juovuksissa sekä joutuneensa poliisin kanssa tekemisiin, mutta noita sanoja ei hän sanonut muistavansa.

-- Onko teillä tapana hyvinkin ahkerasti istuskella ravintoloissa? kysyi rehtori tämän jälkeen.

-- Kyllä minä niissä toisinaan käyn, mutta ei se minulla tapana ole, vastasi Markus.

-- Koettakaa nyt vasta välttää tällaista, se on ikävätä sekä yliopistolle että teille itsellenne.

Tämän sanottuaan nyökäytti rehtori päätään hyvästiksi. Markus kumarsi parhaan taitonsa mukaan ja riensi kuin vietereillä matkaansa, heittäen ohi mennessään säälivän katseen niihin kahteen poloiseen ovensuussa, josta toinen sai juuri viittauksen astua vuorostaan rehtorin eteen.

Ulos tultuaan tunsi Markus mielialansa niin keveäksi ja valoisaksi, että hän olisi halunnut syleillä koko maailmaa. Ja merkillistä, kuinka valoisalta ja ystävälliseltä nyt näytti myös koko ulkomaailma. Sen sijaan että toissapäivänä olivat kaikki ihmiset näyttäneet synkiltä ja vihaisilta, kohtasi hän nyt kadulla pelkästään iloisia ja hymyileviä ihmisiä.

"Muuttuuko ulkomaailma aina minun mukanani vai miten tämä on selitettävä?" ajatteli Markus Aleksanteria kävellessään. Hänen sisällään sykähteli ja silmät loistivat ja hänen teki mieli puristaa jokaisen vastaantulijan kättä. Yksinpä juutalaisetkin ja venäläiskuosiset konstaapelit saivat osakseen hänen myötätuntonsa.

Tultuaan asuntoonsa ei hän tiennyt, mihin oikein ryhtyä, sillä päässä surisi ja kiehui tuhansia ajatuksia. Olgaa oli hänellä kiihkeä ikävä ja ensi kerran tunsi hän voimakasta ja terveesti aistillista vetovoimaa hänen puoleensa. Kunpa nyt aika kuluisi nopeasti, että hän pian tulisi! Mutta entäpä hän ei tule ollenkaan? Silloin menee hän itse Olgan luo piittaamatta mitään Virtasista ja Tuomisista.

Hän käveli pitkin askelin edestakaisin lattialla ja poltti paperossin toisensa jälkeen, tyynnyttääkseen mieltään. Kun hän oli saanut riehuvat ajatuksensa jonkun verran talttumaan, päätti hän pitkästä aikaa valmistaa Työmieheen jonkun kirjoituksen. Siten saisi hän parhaiten ajan kulumaan, sillä kirjoihin syventymään hän ei tällä kertaa tuntenut kykenevänsä.

Hetken mietittyään, mistä kirjoittaisi, juolahti hänen mieleensä asia, josta hän viime kerralla oli Olgaa niin kuivakiskoisesti kuulustellut. Neulojattarien asema sopi sitäkin paremmin kirjoituksen aiheeksi, kun hän kohta oli tapaava Olgan ja saattoi siis lukea sen heti tuoreeltaan hänelle. Hän istui siis kirjoituspöydän ääreen, leikkasi valmiiksi joukon kapeita käsikirjoitusliuskoja, kirjoitti yhdelle niistä otsakkeen: "Neulojattaret, yhtykää parantamaan asemaanne!" ja alkoi sitten miettiä itse kirjoitusta. Pian pääsi hän alkuun, ajatukset toimivat vilkkaasti ja lause lauseen jälkeen syntyi paperille. Päivällisajan ehdittyä oli hänellä valmiina puoliväliin toistakymmentä liuskaa käsittävä artikkeli.

Kun hän hämärässä palasi päivälliseltä ja aikoi ryhtyä käymään kirjoitusta läpi, saapui hänen luokseen Jussi Paavolainen. Markus tunsi mielensä happameksi tästä toverinsa odottamattomasta tulosta, sillä kohta saattoi hän ruveta Olgaa odottamaan. Mutta Jussi ei piitannut toisen kylmäkiskoisuudesta mitään, sillä hän tuli nähtävästikin suoraan kapakasta. Rennosti sijoittautui hän sohvalle ja kysyi:

-- Mihin sinä, kuule, katosit sieltä Sandran luota?

-- Tulin kotiin nukkumaan, vastasi Markus lyhyesti, sillä häntä ei tällä kertaa lainkaan haluttanut ruveta tekemään selkoa toisenyöllisistä vaiheistaan.

-- Minä nukuin koko yön siellä Sandran sohvalla ja aamulla mentiin sitten poikain kanssa piiskaryypyille ja niin sitä on oltu sitten yhtä menoa remmissä, kertoi vällötteli Jussi hiukan sammaltelevalla äänellä.

Hän tuoksahti vahvasti väkijuomilta ja se teki Markukseen kovin vastenmielisen vaikutuksen, jopa hänestä tuntui tällä kertaa käsittämättömältäkin, miten ihmiset saattoivat kapakoissa uisakoida.

-- Me olemme istuneet tämän päivää polyteekkarein talolla ja minä tulin sinuakin hakemaan sinne yhteen joukkoon, jatkoi Jussi.

-- En minä voi nyt mitenkään lähteä, kiirehti Markus ilmoittamaan, pannen samalla aivonsa nopeaan toimintaan, keksiäkseen jonkun pätevältä näyttävän verukkeen, millä hän pääsisi Jussista pian eroon.

-- Mikset voi, mitä kiireitä sinulla nyt on? tiukkasi Jussi.

-- Minun täytyy kuudelta olla kansantalouden seminaariharjoituksissa.

Markus katsahti kelloansa ja jatkoi:

-- Ai hiivatissa, sehän onkin kohta kuus! Suo anteeksi, mutta minun täytyy nyt lähteä.

-- Kuinka kauan sinä siellä viivyt? -- Ainakin pari tuntia ja voipa mennä enempikin.

-- Jos minä jään tähän sinun sohvallesi siksi aikaa lojumaan, arveli Jussi rauhallisesti. -- Mennään sitten yhdessä ulos.

"Senkin rankkitynnyriä, minkä vastuksen heitti!" harmitteli Markus mielessään, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja koetti pusertaa uusia hätävalheita.

-- Minä en tule sieltä suoraan kotiin, vaan lupasin mennä Veli Forsbergia tapaamaan.

Tämän kuultuaan ei Jussin auttanut muu kuin vääntyä ylös sohvalta ja lähteä Markuksen mukana ulos.

He kävelivät ääneti Roopertinkatua alas. Jussi käveli velttona ja päämäärätönnä Markuksen rinnalla ja tämä ärtymistään ärtyi. Kun he olivat tulleet Erottajalle, alkoi Markusta pelottaa, että Jussi seuraa kuin varjo hänen matkassaan aina yliopistolle saakka. Mutta niin kauas ei hän tuntenut uskaltavansa lähteä, sillä Olga saattoi jo piankin tulla. Hän pysähtyi yhtäkkiä, löi näppiään ja huudahti: -- Mutta hitto soikoon, minähän unohdin alustukseni pöydälle. Minun täytyy juosta takaisin ja ajaa sitten ajurilla yliopistolle. Terve nyt!

Hän pisti nopeasti kättä ällistyneelle Jussille ja lähti taakseen katsomatta harppomaan takaisin Annankadulle.

15.

Pöydällä olivat valmiina leivokset ja hedelmät, jotka Markus kotiin palatessaan oli hankkinut. Itse istui hän kirjoituspöydän ääressä käyden läpi artikkeliaan. Mutta hänen huomionsa ei tahtonut pysyä aiheessa. Kaikki rappukäytävästä kuuluvat äänet saivat hänet pysähtymään ja heristämään korviaan.

Kun hän lukuisin keskeytyksin oli päässyt käsikirjoituksen puoliväliin, helähti ovikello hiljaa ja arasti. Markus tunsi sydänalassaan levottoman sysäyksen, sillä hän vaistosi soitosta, että oven takana oli Olga. Kiiruusti kohosi hän seisaalleen, mennäkseen avaamaan, mutta kuuli jo askeleita eteisestä. Ulko-ovi avattiin ja hän kuuli rouva Heinosen äänen:

-- Kyllä hän on kotona.

Ovelle koputettiin ja rouva ilmoitti:

-- Täällä on yks neiti, kun tahtoo tavata herra Kaarlelaa.

Olga ujona ja hämillään. Rouva Heinonen heitti huoneeseensa palatessaan heihin hymyilevän katseen.

-- Hyvää iltaa. Tulittepas te toki! Mutta elkää nyt kynnyksen taka jääkö! ja Markus tarttui Olgaa molemmista käsistä ja veti hänet huoneeseen, pyörittäen häntä samaa vauhtia kerran ympäri.