Part 6

Hätääntyneenä ja itku kurkussa pysähtyi Olga vuoteen ääreen, tietämättä mihin ryhtyä. Uuden poltekohtauksen sattuessa tarttui Tuomisen vaimo hänen käteensä ja pusersi sitä niin rajusti, että hänenkin täytyi kivusta huudahtaa. Kun tuskat vähäksi aikaa hellittivät, napisi sairas katkonaisella ja voihkivalla äänellä sitä, että naisten osalle yksistään oli pantu noin kova vaiva.

-- Voih! Voih! Vo-iiih! kaikui Tuomisen huoneesta läpi seinien yhä lyhemmin väliajoin. Lopussa muuttui huuto aina järjettömyyteen rajoittuvaksi kirkunaksi. Olga ei voinut sitä kestää, vaan purskahti hillittömään itkuun ja antoi vaimon mielinmäärin pusertaa käsivarttaan. Sydän tuskaa täynnä luki hän hetkiä, odottaen Tuomista palaavaksi ja toivoen, että toisista huoneista sitä ennen jokukaan ehättäisi apuun, sillä hän luuli vaimon kuolevan siihen paikkaan.

Kun Tuominen vihdoinkin palasi seurassaan kookas ja lihava nainen, joka vuoteeseen silmätessään ei osoittanut mitään hätääntymisen merkkejä, pujahti Olga ovesta ulos, kysymättä tarvittiinko häntä vielä vai ei. Omaan vuoteeseensa päästyään kuoppasi hän itsensä umpipäähän peitteisiin, mutta siitä huolimatta kuuli hän Tuomisen puolelta tulevat vihlovat huudot ja näki ilmielävänä edessään kuivahuulisen vääntyneen suun, selkosen selälleen jäykistyneet silmät laajenneine terineen ja valkoiselle tyynylle hajonneen tukan.

-- Voi hyvä Jumala, kylläpä se on kauheaa! kuuli hän Hilman nyyhkyttäen sanovan.

Hän kietoi kätensä Hilman ympärille ja puhkesi itsekin uudestaan itkemään. Hän näki tällä kertaa oman luokkansa elämän entistä harmaampana ja painavampana ja kuin apua hakien pakenivat hänen ajatuksensa Markukseen, sillä ainoastaan hänen rinnallaan kykenisi hän kohoamaan keveämpään ja valoisampaan elämään.

12.

Yrityksestään päästä Sandran luota omaan asuntoonsa olisi Markus voinut huudahtaa: "Incidit in Scyllam, qui vult vitare Charybdin!", jos hänellä sen apaattisen ja murjottavan mielialan sijasta, mihin vajonneena hän vietti seuraavat päivät, olisi ollut hitunenkaan huumoria, jonka valossa hän olisi vaellustaan tarkastellut.

Yöllisestä retkeilystään muisti hän ainoastaan unenomaisia katkelmia. Kuljettuansa ties kuinka kauan käyrän viivan suunnassa umpimähkään eteenpäin, tunsi hän rinnallaan jonkun tukevan toverin, jonka käsipuolessa riippuen hän tarpoi pitkin autiota katua. Mistä tuo avulias toveri oli siihen ilmestynyt ja mitä varten se häntä oli ryhtynyt saattamaan, sitä hän ei tiennyt eikä liioin siitä välittänytkään. Jossain kadunkulmassa muisteli hän itsensä ja saattajansa välillä syntyneen erimielisyyttä matkan suunnasta. Kinastelu ja siitä aiheutunut pieni rynnistely päättyi kuitenkin siihen, että tuo järkähtämätön toveri piti päänsä ja saattoi Markusta omalle suunnalleen...

Noustiin sitten ylös joitakin portaita, joissa Markus kompastui ja olisi suistunut nenälleen, ellei saattaja olisi käsipuolesta kiskonut häntä ylös. Sen jälkeen seisoi hän saattajineen jossakin valaistussa huoneessa jonkun aition edessä. Häneltä kysyttiin jotakin ja hän selitteli jotakin laajasti... Huoneessa kuului naurua ja joku tyrkkäsi häntä hartioihin...

Seuraava muiston katkelma alkoi siitä, että joku raskas ovi hänen takanaan paukahti kiinni. Edessään näki hän pienen umpiseinäisen huoneen, jonka lattialle oli levitetty olkia. Niiden keskeltä pisti näkyviin jalkoja ja päitä ja sieltä kuului vahva kuorsaus. Tätä näyttämöä valaisi himmeästi ulkopuolella oleva lamppu, jonka valo pääsi huoneeseen oviseinässä olevan, rautaristikolla varustetun aukon kautta. Hämärästi tajusi Markus olinpaikkansa luonteen ja että hänen vapautensa oli toistaiseksi rajoitettu näiden neljän seinän väliin. Se herätti hänessä rajatonta kiukkua. Raivostuneena alkoi hän potkia ovea, vaatien ulospääsyä sekä julistaen olevansa ylioppilas, jota heillä ei ollut oikeus niin vain sulkea lukkojen taa.

Mutta hänen äänekkäät vaatimuksensa, joita oveen sattuneet potkut ryskien säestivät, eivät ulkopuolelta saaneet mitään vastakaikua osakseen. Niiden ainoana seurauksena oli se, että pehkujen keskeltä alkoi kuulua karkeata mörinää, samalla kuin kädet ja jalat alkoivat liikahdella, muodostuen kokonaisiksi, istualleen kömpiviksi ja häirityn unensa takia äreiksi miehiksi.

Lähinnä ovea istui tavattoman vahvaraajainen ja paksupiirteinen mies, näköjään teurastajanrenki, joka molemmin käsin kynsi oljenryönästä kirjavaa tukkaansa muristen kiroillen.

-- Mitäs rähinää se toi herra p--le täällä pitää ja häiritsee ihmisten yörauhaa! ärähti hän raa'alla äänellä, kuullessaan uuden huonetoverinsa olevan ylioppilaan.

Sanojaan säesti hän Markusta kohti tähdätyllä potkulla. Vimmassaan ei viimemainittu kuitenkaan arvannut takaapäin uhkaavaa vaaraa kyllin suureksi, vaan pommitti edelleen ovea, niin että autiot käytävät ulkopuolella kumahtelivat, huutaen samalla kiukkuisesti:

-- Millä oikeudella te suljette ihmisiä yhteen kaikenlaisten hampuusien kanssa!

-- Luuleks snää s--na sitten olevas täss' parei kuin muutkaan ihmiset? karjui teurastajanrenki hänen takanaan, heittäytyen pitkäkseen oljille ja lähettäen raskailla saappaillaan kokonaisen potkuryöpyn Markusta kohti.

Viimemainitun vapauspyrinnöt ja vastalauseet katkesivat kerrassaan, hän keikahti pitkäkseen oljille, sai vielä ylimääräisiä tyrkkäyksiä raivostuneen teurastajan nyrkeistä ja kyynärpäistä, kierien toisten yövierasten ylitse seinän viereen. Mutta vimmastunut renki jatkoi rajua potkimistaan umpimähkään, niin että pehkut pöllysivät korkealle ja raudotettujen saapasten kolke permantoa ja kynnystä vasten muistutti pilttuussaan teutaroivaa hevosta. Samalla ryöppysi hänen kurkustaan kokonainen tulva ärjyviä sakarapäitä ja rivoja haukkumasanoja kaikissa niissä äänilajeissa, joihin hänen korvansa teurastuslaitoksessa olivat tottuneet.

Tämä särmikäs meteli sai osakseen hiukan enemmän huomiota kuin Markuksen äskeiset vastalauseet, Ristikkoluukulle ilmestyi nimittäin yövartijan rypyläiset kasvot pystynenineen ja epäluuloisine silmineen. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ääneti sisälle, mutta huomasi nähtävästikin oman asiaan sekaantumisensa tarpeettomaksi, sillä hetken kuluttua poistui hän aukolta ja hänen etääntyvät askeleensa kajahtelivat käytävässä.

Kauhu yhdessä itsesäilytysvaiston kanssa saivat Markuksen tyyten vaikenemaan tuon luonnonvoimain riehuntaa muistuttavan metelöimisen edessä. Vetäen kauluksen niin ylös korvilleen kuin sai makasi hän hievahtamatta alallaan, toisella puolellaan kylmä kiviseinä, toisella yksi tilapäisistä yötovereistaan, josta pöyhiintyneet oljet olivat jättäneet näkyviin ainoastaan käsivarren ja osan toista jalkaa. -- Kylläpäs se ruoja meluaa! kuuli Markus tämän vieruskumppaninsa puoli nukuksissa ärisevän.

Mutta potkut ja ärjyntä taukosivat ja pian alkoi teurastajanrenki jällen kuorsata, niin että seinät tuntuivat sen voimasta tärisevän. Samaan kuoroon liittivät toisetkin yövieraat oman röhinänsä, vinkunansa ja piipityksensä. Markus vain ei nukkunut. Hänen kiihtyneissä aivoissaan häilähteli kirjavia mielikuvia köyhälistön nostattamisesta ja vallankumouksesta, joka lakaisee olemattomiin tyrannillisen poliisivallan. Hän tunsi kärsineensä suunnatonta vääryyttä ja hänen kielellään pyörivät jo valmiina voimalauseet, joilla hän aamulla oli hyökkäävä poliisiherrain kimppuun. Illan pitkään nautitut erilaiset juomat huumasivat häntä vielä siinä määrin, ettei asian häpeällinen puoli häntä painostanut.

Käytävästä kuului askeleita ja ääniä. Läheisyydessä avattiin joku ovi ja kohta taas suljettiin. Lankkuseinän takaa kuului olkien kahinaa, minkä jälkeen sieltä kajahti laulu:

Suutarin sälli on suuri herra ja rahoja paljon se ansaitsee. Mitäpä siitä, jos ryyppää se kerran ja likkoja hiukkasen halailee.

Kun tämä iloinen renkutus oli loppunut muutamiin säännöttömiin lurituksiin, helähti jossain etäämpänä ja ikäänkuin ylempänä sointuva naisääni laulamaan:

Jos sinä heila minut heität yksin maailmalle, niin pois minä tahdon täältä kuolla ja nukkua nurmen alle.

Laulu päättyi nyyhkytykseen. Mutta äskeinen miesääni alkoi siihen vastaukseksi laulaa hartaalla antaumuksella:

Ellös sä kultani sentään sure, kerran se päivä loistaa, riemunpäivä se ruskottaa ja murhepilvet poistaa.

Vuorolaulua näiden kahden välillä jatkui edelleen ja sitä kuunnellessaan vaipui Markus levottomaan uneen.

Tunnin tai parin kuluttua heräsi hän kuitenkin siihen, että rautamäärlyinen ovi kolisten aukeni. Toiset yövieraat olivat jo valveilla ja yksi heistä meni juuri yövartijan seurassa jonnekin.

Oli harmaan kalsea aamuhetki ja lamppu käytävässä oli jo sammutettu. Kello mahtoi siis olla kuuden tai seitsemän vaiheilla.

Kyhnien ja päätään raappien istuivat useimmat oljilla ja ainoastaan teurastajanrenki loikoi vielä selällään, haukotellen pitkään ja äänekkäästi.

-- On se toi ruunu sentään poikaa, kun se toimittaa ihmiselle tämmöisen frii yösijan, ilmaisi hän tyytyväisyytensä olotilaansa.

-- Luuletko täällä ilmaiseks yötä viettänees? huomautti siihen joku. -- Kympin siitä saat maksaa ja hyvässä lykyssä enemmänkin, jos olet konstaapelin kanssa rähjännyt.

-- Kyll mää sen tierän, mut mistäs ne multa ottaa, vastasi teurastajanrenki. -- En mää ensi kertaa ole pappia kyydissä.

-- Jollet maksa, niin saat käydä tiilenpäitä lukemassa.

-- Eipä ole ennenkään käyty enkä aio nytkään mennä. Äskeinen mies palasi takaisin ja ovi sulkeutui jälleen.

-- Kuulkastis faari! huusi teurastajanrenki yövartijalle, ei sunkas teill' mahra olutta olla?

-- Vieläkö pitäisi olutta olla? sanoi yövartija ristikon taakse pysähtyen.

-- No nythän se vasta paikallaan olis. Mutta jollei ole, niin antakas sitt vähän vettä.

Hetken kuluttua ojensi vartija ristikon läpi suuren läkkikannun, jonka kylki oli kirjavanaan ruostepilkkuja.

Juotuaan kyllikseen ja annettuaan kannun toisille sanoi renki yövartijalle:

-- Kyll me ollaan jo tarpeeks nukuttu, niin että avatkaa vain ovi. Tarttis täsä joutua töihin, mestari siellä ilmankin noituu.

-- Kyllä se avataan kun komisarius tulee, vastasi yövartija.

-- Milloinkas se sitten tulee?

-- Tuossa kahdeksan tienoissa.

-- No voi turkanen, mitä tässä nyt vielä komisariuksia tarvitaan! Antakaa sitten yks paperossi, että saa ajan kulumaan.

-- Ei passaa, on kielletty! vastasi yövartija päätään pudistaen ja saatuaan tyhjän vesikannun takaisin poistui hän aukolta.

-- Perhanan rähjää, kun on nuuka! noitui teurastajanrenki. -- Mutta tuolla toisessa sellissä poltetaan varmastikin tupakkia.

Hän kömpi jalkeilleen ja väliseinässä olevien poikkipienojen avulla alkoi kiivetä ylös, asettuen vatsalleen seinän päälle, joka ei ylettynyt kattoon saakka.

-- Kuules, kaveri, mistäs sinä tupakkia sait? puhui hän alas seinän toiselle puolen.

-- Kyll'hän sitä ai saa kun elää hissuksis, vastasi ääni toiselta puolen.

-- Kattos sitä kränää, kun ei mulle antanut, vaikka niin korjasti pyysin!

-- Mut mää sain heti kaks. Tosa on toinen naapureille!

-- Heppuli-hei! kiitti teurastajanrenki. -- Annas vielä tultakin. Saatuaan tulen toisen paperossista alkoi hän kiivetä alas.

-- Voi jumaliste, kun se maistuu! ähki hän mielihyvästä ja veti savuja silmät pakarallaan.

-- Elä hemmetissä kaikkia polta! ehättivät toiset hätäytyneinä. Siemaistuaan vielä pitkän savun ja upotettuaan sen keuhkojensa pohjaan ojensi teurastajanrenki rutistuneen ja hikeä tihkuvan paperossin lähimmälle miehelle, heittäytyen itse huumautuneena oljille selälleen.

-- Anna jo tännekin! hätäilivät jäljellä olevat sormet harillaan paperossia kohti, joka intohimoisista imasuista käpristeli sinne tänne, samalla kun se uhkaavasti pieneni.

Siten suusta suuhun kulkien joutui se ihan Markuksen vieressä istuvalle miehelle. Vedettyään siitä kyliänsä ojensi tämä pari haikua sisältävän jäännöksen toverillisesti Markukselle.

Tuntien polttavaa kiihotusaineen kaipuuta ja muutoin välinpitämättömänä kaikelle tarttui Markus epäröimättä paperossinpätkään ja imi sen saiturin tarkkuudella aina pumpuleihin saakka. Väkevät pohjasavut saivat hänet uudestaan humaltumaan. Hän tunsi olonsa keveämmäksi sekä samalla päässeensä ikäänkuin lähemmäs yötovereitaan.

Nousten istualleen alkoi hän tarkastella näitä lähemmin. Vieressään kököttävä mies näytti syrjästä katsoen tutulta ja kun se käänsi päänsä häneen päin, tunsi Markus hänet Virtaseksi, seppä Tuomisen asuin- ja työtoveriksi.

Se oli harmillinen kohtaus Markukselle. Virtanen näkyi myös tuntevan hänet, mutta ei tuntunut olevan siitä tietävinään, vaan kysyi, nähdessään Markuksen hierovan otsaansa:

-- Porottaakos päätä?

-- Kyllä hieman, vastasi Markus ja hänen sydämessään heräsi toivonkipinä, että Virtanen ei ehkä ole häntä tuntenutkaan.

Lähempänä ovea näki Markus ihmeekseen istuvan oljissa vanhan ukonkin. Se oli puettu kuluneisiin ja paikattuihin vaatteisiin ja näytti olevan Helsingin tupakkaukkoja. Äreän ja tyytymättömän näköisenä istui se polvet koukussa alallaan ja tuijotti eteensä. Kun eräs nuori ja siististi puettu mies nousi seisaalleen ja ristikkoaukon edessä alkoi huolellisesti poistaa vaatteitaan oljentörkyä, ärähti ukko hänelle vihaisesti: -- Mitäs nuolet siinä, anna lakeijan harjata vaatteesi. Tämä ylimyksellinen mielenpurkaus sai toiset nauramaan, mutta ukko itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui yhtä äkämystyneenä, liikutellen päässään ties mitä kuninkaallisia mielikuvia, samalla kun oljenkorret saivat kaikessa rauhassa roikkua hänen tukassaan ja parrassaan.

Taaempana käytävässä helähti yöllinen naisääni jälleen laulamaan ja sen johdosta huomautti yksi miehistä:

-- Jopas siellä sirkkunenkin heräsi!

Mutta teurastajanrenkiin, joka yhä polvet koukussa loikoi selällään pehkuissa, vaikutti naisäänen kuuleminen nähtävästi kovin kiihottavasti, sillä yhtäkkiä päästi hän kurkuntäydeltä tulemaan kirouksilla höystetyn, hermoja karmivan rivouden. Se teki kaikkiin epämieluisan vaikutuksen ja naisääni herkesi heti laulamasta.

-- Mylvii kuin sonni siinä! murisi ukko äkäisesti ja kömpi seisoalleen, sillä yövartija avasi juuri oven ja käski miehiä perimään tavaroitaan.

Markus koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta juro ja synkkä ilme hänen kasvoillaan ilmaisi kyllin, ettei hän kyennyt asemaansa keveästi ottamaan. Pudistettuaan enintä oljentörkyä vaatteistaan lähti hän viimeisenä kopista.

Kulkiessaan miesjoukon jatkona pitkin käytävää huomasi hän erään ristikon takana nuoren naisen, jolla oli kauniit siniset silmät ja poskilla selvät kyynelten jäljet. Se oli varmastikin sama nainen, joka yöllä oli niin kauniisti laulanut. Hän oli nähtävästi puhdistanut juuri vaatteitaan, sillä hänellä oli harja vielä kädessään.

Kun Markus katsoi häneen kummastuneena, kysyi nainen osaaottavasti:

-- Kuinka tekin olette tänne joutunut? Hämillään mutisi Markus jotakin epäselvää.

-- Voi kun teidän selässänne on roskia, antakaas kun minä harjaan, jatkoi nainen.

Markus asettui selin aukon eteen ja nainen alkoi ristikon läpi huolellisesti puhdistaa hänen takkiaan. Markuksen sydämen täytti lämmin myötätunto tuota naisellista osatoveriaan kohtaan, joka arvatenkin oli yöpynyt tänne ensi kertaa kuten hänkin ja jonka naiselliset vaistot niin luonnollisesti ja välittömästi pulpahtivat esille.

Hän oli aloittamaisillaan keskustelun huoltajansa kanssa, kun yövartija käytävän päästä viittoi häntä joutumaan muiden mukaan. Kiittäen nyökäytti hän siis päätään hyvästiksi tuolle kovan onnen neitoselle, joka pää kallellaan jäi surumielin katsomaan hänen jälkeensä.

Konstaapelien oleskeluhuoneeseen kerääntyi nyt eri kopeista sangen kirjava seurakunta. Kirjoitettuaan kuittauksen suureen kirjaan sai kukin takaisin ne tavarat, jotka hänen taskuistaan oli yön ajaksi tyhjennetty.

Eräs tavattoman kookas mies, joka pölyisestä puvustaan päättäen oli eilen kantanut jauhosäkkejä satamassa ja jonka suuripalkkaisten housujen toinen lahje oli repeytynyt auki reidestä aina pohkeeseen saakka, virkkoi veitsensä ja kukkaronsa saatuaan:

-- Piti minulla olla aapinenkin mukana, minnekähän se lienee joutunut?

Hartioitaan kyhnien sanoi hän tämän niin totisin kasvonilmein, että tavaroita jakava konstaapeli ei näyttänyt tietävän, laskiko toinen leikkiä, vai pitikö hänen todellakin ruveta etsimään kaivattua aapista.

Tuolla halkihousuisella satamajättiläisellä oli iso mustelma toisen silmän alla ja sen johdosta virkkoi eräs:

-- Onpa kaveri tainnut olla ottelussa, koska toinen akkuna on ollut vaarassa mennä rikki.

-- Joo! myönsi jättiläinen ja alkoi rauhallisella perusteellisuudella kynsiä toista kylkeään. -- Vaikka minä en ryypännyt kuin litran verran tenttua, niin miten lie niin päähän kihahtanut, että jouduin tappeluun kaverien kanssa.

Paitsi tupakka-ukkoa oli joukossa toinenkin vanhus. Se oli kumaraselkäinen äijä, jolla oli pienet, tuuheakulmaiset silmät ja jonka alasriippuvat viikset ja harmaa leukaparta olivat kuin hyytyneet. Päällään hänellä oli liasta kiiltelevä kauhtana, jota ainoastaan yksi nappi piti kiinni. Epäluuloisesti ympärilleen tähyillen läheni hän Markusta ja hetken häntä silmiin tuijotettuaan kysyi:

-- Onko tämä se herra, joka minua syyttää?

-- Ei, ei! kielsi Markus päätään pudistaen.

-- Tappelukaveriaankos vaari etsii? kysyi joku ja kaikki räjähtivät nauramaan.

Mutta siitä piittaamatta jatkoi vaari etsintäänsä, tirkistellen huolestuneena silmiin jokaista siistimmin puettua miestä.

Joukossa oli eräs, joka puvustaan ja käytöksestään päättäen oli herrasmies ja hänen läsnäolonsa huojensi hiukan Markuksen painunutta mieltä. Mutta herrasmies ei nähtävästikään ollut ensi kertaa pappia kyydissä, sillä hän tuntui ottavan asian varsin huolettomasti. Samoin tekivät muutkin Markusta ja noita kahta ukkoa lukuun ottamatta. Kaikki laskettelivat sukkeluuksia ja naljailivat yönvietostaan jälkipäivähuolettomuudella. Siten kuluivat heiltä hauskasti hetket odoteltaessa komisariusta, jonka kanssa viimeinen selvittely oli tapahtuva.

13.

Kello kävi yhdeksää, kun Markus tuli poliisikamarista ulos kadulle. Aamu oli siis verrattain varhainen helsinkiläis-aamuksi. Sanomalehtipojat huutelivat vielä päivän numeroita, kaduilla liikkui etupäässä asioilleen rientävää porvariyleisöä, torilta palaavia naisia ja myöhään nukkuneita katutyttöjä, jotka kuin päivänvaloa häveten katse maahan luotuina kiiruhtivat kortteereihinsa. Hiukan samalla tavoin oli Markuksenkin laita, sillä vaikka hänen ei vielä tarvinnut pelätä tuttuja tapaavansa, teki häneen päiväsaika toimissaan häärivine ihmisineen luotaan työntävän vaikutuksen.

Komisariusta odotellessaan oli hänen kolkostunutta mieltään hitusen lämmittänyt muisto kaunisäänisestä ja kyynelposkisesta tytöstä, joka ristikon läpi niin hellällä huolella oli siistinyt hänen nuttuaan. Ulos tullessaan oli hän päättänyt poliisikamarin edustalla odottaa tyttöä, sillä hän arvasi tämän pääsevän viimeisenä pois. Mutta kadulle ehdittyään tuntui hänestä mahdottomalta jäädä ohikulkijain huomion esineenä seisoskelemaan tuon laitoksen läheisyydessä.

Oikopäätä lähti hän siis harppailemaan asuntoaan kohti. Hän heitteli epäluuloisia silmäyksiä vastaantuleviin ja synkistyi synkistymistään, sillä kaikki näyttivät tänään katsovan häneen merkitsevämmin. Lopulta vetäytyi hän kokonaan kuoreensa ja kulki kyräten tietänsä etukumarana ja kiirehtivin askelin.

Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai hän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen, aivankuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja ollut asumatonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, kasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota päältään. Sen jälkeen kurkisti hän arastellen peiliin, sillä kadulla oli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan mustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa ei hän niissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se jonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin edelleen ja häntä halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata vaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen päähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin hän ulkonaisen olemuksensa olisi puhdistamatonna tuntenut olevansa paremmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.

Sohvaa lähestyessään huomasi hän pöydällä kirjeen. Olgalta! välähti hänen mieleensä kohta, kun hän oli osoitetta silmännyt.

Hän oli repäisemäisillään kirjeen auki, kun hänen mieleensä juolahti Virtanen. Säikähtyneenä viskasi hän kirjeen takaisin pöydälle, heittäytyi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa aivankuin joltakin piiloutuakseen. Pian huomasi hän kuitenkin, että Olgan oli täytynyt kirjoittaa tuo kirje jo eilisiltana, joten hän ei mitenkään ollut voinut kuulla hänen yönvietostaan. Siitä huolimatta ei hän kajonnut kirjeeseen, vaan virui liikkumatonna piilossaan.

Eilen oli hän lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään repelöivänä. Tänään tunsi hän tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun sisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä. Sillä tavallisuuden mukaan suurenteli hänen mielikuvituksensa vierailun poliisiasemalla aivan suunnattomiin. Hän piti itseään suorastaan rikollisena eikä jaksanut tällä haavaa käsittää, kuinka hänen Helsinkiin lähtiessä viitottu uransa saattoi enää lainkaan jatkua.

Kaiken tämän ohella jäyti hänen mieltään entistä selvempi tietoisuus kansansa valtiollisesta alennustilasta. Sen aiheuttivat erinäiset poliisiasemalla mieleen jääneet huomiot. Konstaapeleista puhuivat useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään vahva tökötinhaju. Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä kutsuttu, oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja tummin silmänalustoin. Sen tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien tuoksu. Heittäen Markukseen kylmän ja vihaisen katseen oli hän lausunut jotakin venäjäksi. Kun Markus oli ollut vaiti, oli hän toistanut sanansa huonolla ruotsinkielellä. Siihen oli Markus jurosti huomauttanut, että hänen äidinkielensä oli suomi, jolloin ylikonstaapeli oli ryhtynyt tulkitsemaan. Häntä oli syytetty siitä, että hän oli ollut kadulla juovuksissa ja sanonut konstaapelia ryssäpiruksi.

-- Siitä lähetetään raportti yliopiston rehtorille! oli komisarius lopettanut oikeudenkäyntinsä ja heittänyt poistuvan Markuksen jälkeen ilkeän silmäyksen.

Markus oli aikonut valittaa siitä, että hänet ylioppilaana oli pidätetty koko yöksi poliisiasemalle ja lisäksi suljettu samaan putkaan sellaisen raakalaisen kanssa, joka olisi saattanut häneltä vaikka hengen nitistää. Mutta komisariuksen olemus oli saanut sanat tyrehtymään hänen huulilleen ja hän oli tuntenut huojennusta, päästessään mitä pikimmin ulos sieltä äitelän hajuveden, tökötin ja venäjänkielen täyttämästä ilmapiiristä.

Päivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset kiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti kuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin siirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti kammoksuen takaisin. Yhtäältä uhkasi poliisikamarista rehtorille menevä raportti ja toisaalla näki hän Virtasen kertomassa Tuomiselle ja Olgalle, kuinka hän poliisiputkan pahnoilla oli tavannut sen ylioppilas Kaarlelan. Kuvittelu muuttui lopulta niin eläväksi, että hän saattoi nähdä Olgan kuulemansa johdosta syvästi punastuvan sekä kuulla Tuomisen vaimon huudahtavan: -- Semmoinenko sekin on!

Uh! Häntä ihan karsivat vilunväreet ja kädellään huitaisten kuin jotakin luotaan karkottaen käänsi hän kylkeään. Kirje oli yhä koskematonna pöydällä ja se palautti aina uudelleen mieleen Olgan ja sitten Virtasen kertomassa huomioitaan. Hän soimasi nyt itseään siitä, ettei hän sittenkin ollut saanut lähenneeksi Virtasta sekä pyytäneeksi häntä vaikenemaan asiasta.