Part 5

Markus riehui toisten mukana, vaikka hänen mielensä pohjalla elikin äskeinen yllättävä kohtaus, jonka lähempään selvittelyyn hän tunsi pakottavaa tarvetta. Mutta tällä kertaa ei siihen näyttänyt olevan tilaisuutta, sillä Sandra tuntui välttelevän häntä, käyden hetki hetkeltä yhä remuisemmaksi. Markuskin alkoi olla jo niin juovuksissa, että hän tajusi enää vain hämärästi ja katkelmaisesti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaikki kävi kuin unennäössä. Jostakin ilmestyi pöydälle voileipiä, jotka nopeasti hävisivät nälkäisiin suihin. Niiden tilalle ilmestyi jälleen olut- ja portteripulloja. Yksi pulloista kaatui, vuodattaen sisällystään lattialle. Kuin sumun läpi näki Markus parin toverinsa syleilevän toisiaan, samalla aikaa kuin Sandra oli kavunnut jonkun olkapäille seisomaan ja katosta kiinni pidellen nauroi hurjasti.

Jussin näki Markus kuorsaavan sohvalla, käsi ojona ja sormien välissä paperossin pätkä. Takki oli reuhahtanut auki ja povitaskusta oli lompakko vierähtämäisillään lattialle. Itselleen tunsi Markus tekevän pahaa ja vaistomaisesti haparoitsi hän ovea kohti.

Hetkisen kuluttua löysi hän itsensä keskeltä autiota katua, tajuamatta aluksi missä hän oikein olikaan. Täällä raittiissa ilmassa hän vasta tunsi, kuinka perinpohjin juovuksissa hän oikeastaan oli.

Tolkuttomasti lähti hän kulkemaan katua eteenpäin ja omasta varjostaan näki hän, kuinka hän horjahteli puolelle ja toiselle. Hän koetti turhaan ponnistella kulkeakseen kohtisuoraan. Viimeisen, hiipuen palavan järjenkipinänsä avulla tarkasteli hän itseänsä ikäänkuin syrjästä sekä näki siinä ryhtinsä menettäneen miehen vierasten ja pahansuopain voimain hallittavana. Ja sydämensä pohjalla tunsi hän häpeätä ja sääliä sekä itseään että Sandraa kohtaan.

10.

Olga oli koko päivän ollut alakuloinen, istuen työnsä ääressä äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Saatuaan muutamia haluttomia ja äreitä vastauksia, ei sisar lopulta uskaltanut häntä puhutella, vaan tyytyi tavantakaa salavihkaa häntä silmäämään.

Olga oli herkällä vaistollaan huomannut, että Markus viime käynnillään oli jostakin loukkaantunut sekä ollut pois lähtiessään tyytymätön ja kylmä. Tämä koski häneen sitä kovemmin, kun Markuksen kuva oli jo ehtinyt juurtua hänen sydämeensä sekä saada ympärilleen hyvyyden ja jalouden sädekehän.

Hän oli mielikuvituksessaan elänyt jo kokonaisen romaanin Markuksen kanssa, sisustanut ja pienimpiä yksityisseikkoja myöten järjestänyt pienen kodin ja häärinyt siinä onnellisena emäntänä. Tämä ruusuinen haaveilu oli keventänyt hänen yksitoikkoista raatajaelämäänsä, lyhentänyt pitkiä päiviä ja tehnyt valoisammaksi heidän ahtaan asuntonsa.

Hän kävi jälleen mielikuvituksessaan läpi kaikki ne harvat kerrat, jotka hän oli Markuksen seurassa ollut, palauttaen mieleensä jokaisen hänen sanansa, eleensä ja kasvonilmeensä sekä koettaen niistä tehdä johtopäätöksiä. Muutamia päiviä aikaisemmin oli hän tuntenut rintaa paisuttavaa riemua tietoisuudesta, että Markus ei ole häneen nähden välinpitämätön, mutta nyt tuo varmuus oli kokonaan kaikonnut eikä hän muisteluistaan kyennyt tekemään mitään myönteisiä johtopäätöksiä. Mutta Markus saattoi pian tulla käymään, sillä hän muisti hänen luvanneen tänä iltana mennä Tuomisen kanssa työväenyhdistykseen.

Kiihkeästi odotti hän siis iltaa ja löi mielessään arpaa, että jos Markus Tuomista hakiessaan tulee heidänkin luonaan pistäytymään, niin silloin on kaikki hyvin, mutta ellei, niin on varmaa että jokin vihamielinen voima on iskenyt heidän alkavaan suhteeseensa. Hitaasti kuluivat hetket ja herkin korvin kuunteli Olga askelten ääniä eteisestä. Hän säpsähti joka kerta, kun joku läheni heidän oveaan, mutta avaimeen ei kuitenkaan kukaan tarttunut.

Ilta pimeni ja täytyi sytyttää lamppu. Kun Olga oli juuri saanut sen palamaan, koputettiin heidän ovelleen. Värähdys kulki läpi Olgan ruumiin ja Hilman täytyi hänen puolestaan ääntää sisäänastumiskehotus. Sitä suurempi oli Olgan pettymys, kun ovelle ilmestyikin vain Tuominen, joka tuli kysymään herra Kaarlelaa, sillä oli aika lähteä työväentalolle.

-- En minä tiedä... ei hän ainakaan täällä ole käynyt, vastasi Olga vaisusti.

-- Ei tainnut sitten tullakaan, arveli Tuominen. -- Minä ainakin lähden ja jos hän sattuisi tulemaan, niin neuvokaa työväentalolle, kyllä hän sieltä minut löytää.

Olga lupasi ja niin jäi hänelle vielä pieni toivonkipinä, että Markus saapuu ehkä myöhemmin.

Kun Tuomisen lähdöstä oli kulunut noin neljännestunti, kaikui eteisestä reippaat askeleet, jotka lähenivät suoraan heidän oveaan. Niitä seurasi yhtä reipas koputus, joka jälleen sai Olgan hermoissa aikaan väristyksen. Mutta tällä kertaa ilmestyi oviaukkoon posteljooni.

Kirje Markukselta! välähti Olgan mielessä. Mutta posteljooni virkkoi kysyvästi:

-- Neiti Hilma Mustonen? sekä ojensi kirjeen nuoremmalle siskolle, joka oli ehättänyt häntä vastaan.

Kun posteljooni oli sulkenut oven jälkeensä, valtasi pettymyksen tunne Olgan niin syvästi, että hän laski otsansa ompelukoneen pöydälle ja purskahti itkuun.

Hilma, joka ilosta punastuen oli ryhtynyt kirjettään avaamaan, katsahti säikähtyneenä sisareensa. Hänen herkillä kasvoillaan kuvastui säälivä osanotto ja lohduttavalla äänellä virkkoi hän:

-- Elä nyt itke, Olga, saattaahan hän vielä tulla tai on hänellä sitten joku este.

-- Mitä sinä höpiset, kuka tässä on ketään odottanut! vastasi Olga vihaisesti, sillä hänen mielestään ei nuoremman siskon tarvinnut tietää mitään hänen sydänasioistaan.

Hän kuivasi päättävästi kyyneleensä ja ryhtyi työtään jatkamaan. Nyt vasta tuli hän kiinnittäneeksi huomionsa Hilman saamaan kirjeeseen. Se oli jo toinen lyhyen ajan kuluessa ja salaa häntä silmäillessään huomasi Olga värin sisarensa kasvoilla kirjettä lukiessa vaihtelevan. Hän oli jo kysymäisillään, mistä kirje on, kun muisti Hilman kieltäytyneen edellisestä kirjeestäkään mitään ilmaisemasta. Jos hän nytkin alkaisi sitä udella, kävisi Hilma vain sen varovaisemmaksi. Muuta keinoa käyttäen hänen siis oli saatava selko sisarensa kirjevaihdosta, sillä siihen katsoi hän vanhempana siskona ja ikäänkuin äidin sijaisena itsensä velvolliseksi. Täten tunkeutui hänen sydämeensä yhtäkkiä huoli sisaren asioista, työntäen hänen omat mielihaikeansa hetkeksi syrjään.

Hän oli siis syventyvinään työhönsä, mutta piti kuitenkin salaa silmällä, minne Hilma panee kirjeen. Lopetettuaan lukemisen kääri Hilma sen kokoon ja pisti, sisareensa vilkaisten, esiliinansa taskuun. Hänen silmänsä loistivat ja nähtävästi jostakin syystä hyvin levotonna ryhtyi hän päivän työtä lopettamaan.

Sillä aikaa mietti Olga, kuinka hän pääsisi käsiksi sisarensa kirjeeseen. Pian juolahtikin hänen mieleensä hyvä keino ja Hilmaan kääntyen virkkoi hän:

-- Kuule, voisitkohan sinä tänä iltana yksinäsi viedä nämä neulomukset keskikaupungille, sillä minun on pääni niin raskaana ja hiukan viluttaakin, niin että minä en mielelläni nyt lähtisi ulos?

-- Voi, miksenkäs minä nyt saata niitä viedä! vastasi Hilma odottamattoman valmiisti ja iloisesti, mikä kohta pani Olgan epäilemään, että kysymyksessä oli joku kohtaus tai muuta tuosta kirjeestä johtuvaa.

Kun päivän urakka oli saatu suoritetuksi, ryhtyi Hilma kiiruusti pukeutumaan. Olga huomasi hänen suorittavan sen tavallista huolellisemmin sekä sitä tehdessään tavallista useammin kurkistavan peiliin, mikä yhä vahvisti hänen epäilyksiään. Mitään ei hän kuitenkaan huomioidensa johdosta puhunut.

-- Et kai sinä siellä kauan viivy? kysyi hän noin vain muodon vuoksi, kun Hilma oli valmiina lähtemään.

-- Mitäpäs minä hänessä, vastasi Hilma epämääräisesti ja pyörähti samassa ulos.

Kun joitakin hetkiä hänen lähdöstään oli kulunut, lukitsi Olga oven ja nykäisi vuoteen päästä Hilman esiliinan, jonne tämä oli pukeutuessaan sen pannut. Kirje oli taskussa ja heti ensi silmäyksellä huomasi Olga, että hänen sisarensa nimi ja osoite kuoressa olivat kirjoitetut siistillä ja tottuneella käsialalla. Kiihkeästi veti hän kirjeen ulos ja luki siitä seuraavaa:

"Oma haikeasti ikävöity mesimarjani! Et kai pahastune, että käytän näin tuttavallisia nimityksiä, vaikka en ole vielä nähnytkään Sinua muuta kuin valokuvassa."

-- Valokuvassa! kertasi Olga lukemisen keskeyttäen ja tempasi esiin heidän pienen valokuva-albuminsa, jossa muun muassa oli heidän kummankin valokuva. Hilman kuva oli poissa.

-- Kas sitä! hymähti Olga harmistuneena ja alkoi lukea edelleen.

"Mutta minulla on Sinua niin ikävä -- olen valokuvasikin suudellut jo himmeäksi -, että toisinaan tunnen ihan pakahtuvani. Eikö olekin ihmeellistä, että ihminen voi pelkän valokuvan perusteella niin silmittömästi rakastua? Mutta nyt Sinun, oma kaivattuni, on minulle vihdoinkin näyttäydyttävä, ellet tahdo minua tehdä hulluksi. Etkö siis voisi tänä iltana kello kahdeksan tulla vanhan kirkon puistoon, jossa löydät minut keskikäytävällä lähellä kirkkoa? Tule, kultani, tule kaikin mokomin, säästä ja mistään piittaamatta, tule!!! Siinä autuaallisessa toivossa, että tänä iltana saamme suullisesti jutella, en huoli tämän pitemmin kirjoittaa. -- Siis vanhan kirkon puistossa kello 8 löydät Sinä oman, ikävöivän Heinosi."

-- Vai sillä lailla! sanoi Olga itsekseen. -- Mutta minäpä tahdon myös olla kohtauspaikalla läsnä. Vaan otetaanpas sitä ennen selvä toisistakin kirjeistä ja ehkäpä löytyy jostain valokuvakin.

Hän ryhtyi penkomaan sisarensa laatikoita ja aivan oikein löysi hän kaikenlaisten pikkutavarain alta kaksi samalla käsialalla kirjoitettua kirjettä kuin tänään saapunutkin. Toisen kuoressa oli: "Nimimerkki 'Orvokki'. Bulevardin postitoimisto."

-- Ahaa, tuttavuus on siis alkanut sanomalehti-ilmoituksen perusteella! virkkoi Olga harmista punehtuen. -- Mutta onko tyttö itsestään pannut ilmoituksen sanomalehteen?

Tähän kysymykseen sai hän kuitenkin pian selityksen. Kummankin kirjeen välissä oli nimittäin Työmiehen ilmoitusosastosta leikattu palanen, jossa oli muun muassa seuraava ilmoitus: "Kaksi yksinäisyydessä ikävöivää neitoa, joiden yhteenlaskettu ikä on 35 vuotta, haluaa päästä tuttavuuteen iloisten nuorten herrain kanssa. Vastaukset valokuvineen Bulevardin postitoimistoon nimim. Kaiho ja Orvokki."

-- Kas niin, siinä on siis ollut opastajana joku meidän tuttavistamme, harmitteli Olga.

Vetäessään ensimmäistä kirjettä kotelosta vierähti sieltä valokuva. Hämmästyksekseen näki Olga siinä kuvatulla nuorella miehellä ylioppilaslakin päässä. Mies oli Olgalle muutoin aivan outo ja kasvojen ilme, vaikka hän kyllä olikin komeahko mies, teki Olgaan yhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen mesikielinen kirjeensäkin.

-- Vai aiot sinä vietellä minun sisareni! sanoi Olga kuvaa katsellen. -- Mutta siitäpä ei tule mitään! ja hän repi kuvan palasiksi ja viskasi uuniin.

Sitten silmäsi hän läpi molemmat kirjeet. Ne olivat täynnä samanlaisia ikävän ja rakkauden vakuutteluja kuin äsken saapunut kirjekin. Ensimmäisessä ilmoitti ylioppilas nimensä olevan Heino Kavander, mainiten samalla osoitteensa, jonne siis Hilma nähtävästikin oli hänelle kirjoittanut ja valokuvansa lähettänyt. Sitä lapsi poloista! Olgaa sekä säälitti että suututti sisarensa käytös ja hiljaisessa mielessään päätti hän tästä lähin entistä tarmokkaammin paimentaa kevytluontoista siskoaan. Siihen oli äitikin häntä velvoittanut.

Kaikki kolme lemmenkirjettä saivat saman kohtalon kuin valokuvakin. Viskattuaan palaset uuniin katsahti Olga kelloon, mutta se oli vasta seitsemän ja aikaa oli siis vielä kokonainen tunti kirjeessä määrättyyn kohtaukseen.

-- Tulisipa herra Kaarlela nyt tänne, huoahti Olga, istuutuen pöydän ääreen ja nojaten päänsä käsiin, niin purkaisin huoleni hänelle. Mutta voisinko minä hänelle niitä purkaa, sillä onhan tuttavuutemme vasta alussa? kysyi hän epäillen itseltään. -- Voisin, varmasti voisin nyt, päätteli hän ja samassa valtasi hänet rajaton ikävä ja yksinäisyyden tunto.

Mitäpä jos kirjoittaisin hänelle! välähti sitten yhtäkkiä hänen mieleensä. -- Mutta eihän se käy päinsä, se näyttäisi vain tungettelulta, epäili hän kohta perään. -- Mutta voisinhan minä kuitenkin jostakin asiasta lyhyesti kirjoittaa, eihän se nyt mitään sopimatonta liene, -- päätteli hän ja samassa juolahti hänelle sopiva asiakin mieleen. Markus oli nimittäin ensimmäisellä käynnillään luvannut toimittaa hänelle jotakin luettavaa, mutta unohtanut toisella kertaa tuoda. Hänellähän oli siis syytä muistuttaa häntä siitä, varsinkin kun hänellä nykyään ei todellakaan ollut mitään lukemista.

Ajatus kirjeen kirjoittamisesta oli jo ehtinyt häneen juurtua, niin että hän, hetkisen vielä itsensä kanssa kiisteltyään, otti esille paperia ja kirjoitusvehkeet. Monta kertaa sai hän kuitenkin yrittää, ennenkuin hän tuon pari kolme lausetta sisältävän kirjeen sai mieleiseensä muotoon. Hän muistutti siinä vain Markusta lupauksestaan ja ilmoitti nykyään olevansa lukemisen puutteessa. Luettuaan sen vielä pariin kertaan läpi, sulki hän sen kuoreen ja kirjoitti huolellisesti päällekirjoituksen.

-- Ellei hän viime kerralla ole jostakin perinpohjin kyllästynyt, niin tulee hän nyt varmastikin, ajatteli hän toivorikkain mielin. -- Ja silloin saan minä puhua hänelle tuosta Hilman asiasta sekä tiedustella, tunteeko hän sitä Heino Kavanderia sekä minkälainen se on miehiään.

Kelloon kurkistaessaan säpsähti hän, sillä se läheni jo kahdeksaa. Kiiruusti heitti hän palttoon päälleen ja kietaisi liinan päähänsä. Hän ei tahallaan ottanut hattua, sillä liina päässä tiesi hän Hilman tuntematta pääsevänsä heitä mahdollisimman lähelle.

Ottaen Markukselle menevän kirjeen mukaansa ja sammutettuaan lampun lähti hän matkaan pamppailevin sydämin, mutta täynnä äidillistä velvollisuudentuntoa ja päättäväisyyttä.

11.

Kiivaasta kävelystä hengästyneenä saapui Olga vanhan kirkon puistoon. Kun ilta oli kolea ja sateinen, olivat kaikki penkit tyhjinä ja ainoastaan ristiin kulkevia käytäviä pitkin kiirehti jokunen läpikulkija. Lyhtyjen valo tunki vaisuna ja autereisena kosteiden puiden keskelle.

Olga jännitti silmiään nähdäkseen paremmin ja hän alkoi jo pelätä myöhästyneensä. Mutta samassa keksi hän kirkon varjossa miehen ja naisen, jotka hiljalleen ja lähekkäin painautuneina kävelivät lyhyttä välimatkaa edestakaisin, suojaten itseään yhteisellä sateenvarjolla. Lähemmäs tultuaan tunsi hän vartalon muodosta ja hatusta sisarensa, vaikka hän ei voinut kasvoja nähdäkään.

Suojaten itseään sateenvarjolla istui Olga yhdelle niistä penkeistä, joiden ohi rakastavaiset kulkivat. Mutta nähdessään, että mies oli kietaissut kätensä hänen sisarensa vyötäisille, alkoi Olgassa kuohua ja hän oli vähällä kavahtaa uudestaan jalkeille ja komentaa sisarensa heti kotiin. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja päätti odottaa, lähtisivätkö he heille päin, jolloin hän kulkisi perässä ja miehelle näyttäytymättä ripittäisi Hilman vasta kahdenkesken kotona. Sitä paitsi halutti hänen kuulla heidän keskusteluaan, päästäkseen selville miehen aikomuksista.

-- Huh, kun täällä on kylmää ja kolkkoa! kuuli hän miehen sanovan, samalla kun kumpikin pysähtyi kirkon puoleiseen päähän käytävää.

-- Niin on, vastasi siihen Hilma, -- mutta minun pitääkin lähteä jo kotiin.

-- Nyt jo kotiin! huudahti mies. -- Ei niistä mitään! Vai raskisit sinä tällaisena iltana jättää minut yksin! ja hän kietoi uudelleen kätensä Hilman ympärille.

-- Mutta minä en uskalla viipyä kauemmin, kun sisko jäi yksin kotiin, koetti Hilma väittää, vaikka Olgan mielestä hyvin vaisusti.

-- Nuorempi siskoko? kysyi mies.

-- Ei kun vanhempi, oikaisi Hilma.

-- No sittenhän ei hätää, kyllä hän siellä toimeen tulee. Mennään me hetkeksi istumaan johonkin kahvilaan tai ravintolaan.

"Vai ravintolaan!" kertasi Olga itsekseen.

-- En minä ravintolaan uskalla lähteä, epäili Hilma.

-- Ja miksi et, ihmisiä vartenhan ne ovat.

-- Vaikka... mutta...

-- No mennään sitten tavalliseen kahvilaan... tai, kuule, mennään minun asuntooni, me voimme saada sielläkin teetä.

-- Mutta en minä sittenkään taida uskaltaa lähteä, empi Hilma yhä. -- Mitä minä sitten osaan sanoa sisarelleni viipymisen syyksi?

-- Sano vaikka tavanneesi jonkun ystävättäresi ja sen kanssa hiukan kävelleesi.

-- Voi, voi, kun te opetatte minua valehtelemaan! nauroi Hilma.

-- Elä sano te, vaan sinuttele niinkuin minäkin.

Tämän sanottuaan lähti mies liikkeelle ja enempää vastustelematta seurasi Hilma hänen kynkässään. Mutta käytävien risteyksessä ehätti heidät Olga, joka lujalla äänellä sanoi sisarelleen:

-- Hilma, nyt sinä lähdet kotiin!

Pari erkani äkkiä toisistaan. Punaiseksi lehahtaen, säikähtyneenä ja osaamatta mitään sanoa tuijotti Hilma sisareensa. Mies tointui kuitenkin varsin pian hämmästyksestään.

-- Taitaa olla sisar, toinen neiti Mustonen? virkkoi hän sekä lisäsi Olgaa läheten: -- Saanko esittää itseni? Nimeni on Kavander, ylioppilas.

Hän otti hatun päästään ja ojensi kätensä Olgalle, joka vaistomaisesti pisti siihen omansa, virkkamatta kuitenkaan mitään.

-- Näytätte olevan hieman pahalla tuulella siitä, että tapasitte minut yhdessä sisarenne kanssa, jatkoi Kavander. -- Mutta eihän siinä toki pitäisi mitään pahaa olla. Me olemme sattumalta aikaisemmin tulleet tuttaviksi ja niinikään sattumalta kohtasimme äsken toisemme.

-- Eipä niinkään sattumalta, kyllä minä tiedän, sanoi Olga tylyllä äänellä.

-- Lähde nyt kotiin minun kanssani, lisäsi hän hieman säyseämmin sisarelleen ja otti tätä kädestä.

-- Anteeksi, mutta kai sallitte minun saattaa, että saatte kulkea juopuneilta rauhassa? ehdotti Kavander ja asettui kävelemään heidän rinnalleen.

"Kylläpä on julkea!" ajatteli Olga vastaamatta mitään hänen tarjoukseensa.

Hilma oli vihaisesti nykäissyt kätensä Olgan kädestä, mutta asteli kuitenkin hänen rinnallaan, vaikka allapäin ja nähtävästi itkua vastaan taistellen. Herra Kavander koetti aloittaa keskustelua ensinnä ilman koleudesta ja sitten yhdestä ja toisesta muusta aiheesta, mutta kun hän ei saanut Olgalta muuta vastausta kuin korkeintaan lyhyen kyllä- tai ei-murahduksen, näki hänkin parhaaksi vaieta kokonaan. Siten kävi hänen asemansa sangen noloksi, mutta ilman muuta hän ei voinut takaisinkaan palata ja niin jatkettiin matkaa kolmisin ja ääneti.

Kun oli tultu sisarusten asunnon portille nyökäytti Olga hiukan päätään herra Kavanderille sekä sanoi lyhyen: -- Hyvästi! kääntyen samassa portista sisälle. Mutta Hilma pysähtyi ja ojentaen kätensä herra Kavanderille kuului sanovan jotakin.

-- Tule, Hilma! kiirehti Olga pihalta.

Hän oli ehtinyt jo huoneeseen sekä sytyttänyt lampun, kun Hilma tuli sisälle. Päällysvaatteitaan riisumatta heittäytyi hän tuolille ja huusi rajuun itkuun purskahtaen:

-- Kyllä sinä olet niin hävytön ja ilkeä ihminen, että... Tulla sillä tavalla käyttäytymään sivistyneen herrasmiehen edessä! Jo minä sinuna häpeisin silmät päästäni.

-- Ole nyt vaiti sinun sivistyneinesi! sanoi Olga ankarasti. -- En minä mitenkään olisi voinut uskoa sinua niin lapselliseksi ja kevytmieliseksi, että noin vain antaudut kaikenlaisten roikaleiden narrattavaksi.

-- Roikaleiden! huusi Hilma itkunsa seasta. -- Se ei ole mikään roikale, vaan sivistynyt mies ja ylioppilas ja niin kohtelias ja veljellinen...

-- Ko-ohtelias! venytti Olga. -- Sitä ne kylläkin osaavat olla, mokomat tyttöjen pyydystäjät.

-- On se niin hyvä kuin sinunkin ylioppilaasi! tiuskasi tähän Hilma.

-- Minun ylioppilaani, mikä se on, en minä ainakaan sellaisesta mitään tiedä, sanoi Olga.

-- Se sinun Kaarlelasi, jonka perään sinä itket ja huokailet, pitkitti Hilma pahankurisesti.

-- Kuule, ole nyt nopeasti vaiti ja ala riisua päältäsi! komensi Olga niin kiivaasti, että Hilma katsoi parhaaksi totella.

Kun hän yhä niiskuttaen vähenteli vaatteitaan, jatkoi Olga äänellä, jonka mielenliikutus sai vapisemaan:

-- Jos sinä vähänkään perustat itsestäsi ja tulevaisuudestasi, niin sinä tottelet minua ja katkaset kerrassaan seurustelusi sen ylioppilaan kanssa. Etkö sinä jo hänen kasvoistaan ja kirjeistäänkin huomaa, minkä laatuinen mies hän on?

-- Kirjeistään? tuli Hilmalta uhkaavasti.

-- Niin juuri! Hyi olkoon sellaista mesikielistä sukoilua!

-- Oletko sinä minun kirjeitänikin penkonut? kysyi Hilma valmiina uuteen itkuun.

-- Mokomatkin kirjeet! Tuolla ne ovat uunissa palasina ja samoin valokuva.

Tähän vastasi Hilma uudella itkun puuskalla. Hän oli tällä välin riisuutunut ja heittäytyi nyt vuoteeseen, kaivautuen syvälle peittoihin ja itkien tyynyä vasten.

Kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, jatkoi Olga ripitystään hiukan säyseämmin:

-- Tuommoiset sanomalehti-ilmoitusten kautta tehdyt tuttavuudet ovat aina kevytmielisiä. Niissä ei ole mitään oikeata rakkautta eivätkä ne oikein pääty.

-- Miksei siinä saata olla oikeata rakkautta niinkuin muussakin! nyyhkytti Hilma puolustukseksi.

-- Eikä ole! kielsi Olga tiukentaen jälleen ääntään. -- Se ei ole muuta kuin -- kiimaa!

-- Uhuu! kuului sängystä ja Hilma veti peitteen päänsä yli tahtoen suojella korviaan vanhemman sisaren kovilta sanoilta.

Olgaa halutti vielä ottaa selvää, kenen kanssa Hilma oli pannut sellaisen ilmoituksen Työmieheen, mutta hän jätti kuitenkin tällä kertaa sisarensa rauhaan. Puuhattuaan vielä hetkisen kaikenlaisissa pienissä ilta-askareissa riisuutui hän itsekin ja paneutui levolle sisarensa viereen.

Hilma tuntui olevan jo unessa, sillä välistä hengähti hän syvään ja vavahdellen kuin lapset ankaran itkukohtauksen jäljeltä. Olgan valtasi sääli sisartaan kohtaan ja äidillisellä hellyydellä korjasi hän tämän peitettä, samalla kuin hänen sydämensä täytti huoli siitä, miten hän saisi Hilman vastedes estetyksi tuon ylioppilaan kanssa seurustelemasta. Sillä hän aavisti, ettei kaikki ollut vielä siihen loppunut.

Uni pakeni hänen silmiään ja ajatukset ajoivat toisiaan. Kun hän muisteli äskeistä kohtausta kirkkopuistossa, joutui hän vertaamaan herra Kavanderia "omaan ylioppilaaseensa". Hänen täytyi myöntää, että edellisellä oli paljon sujuvampi ja herrasmaisempi käytös, mutta siitä huolimatta tuntui hänestä Markus rehellisessä kömpelyydessään paljon jalommalta ja miellyttävämmältä. Lämpimästi läikähti hänen rinnassaan, kun hän palautti mieleensä Markuksen avoimen ulkomuodon ja ilmeikkäät silmät, joista hän toisinaan saattoi lähettää niin hellän katseen, että se ihan värisytti.

"Mitähän hän mahtanee ajatella siitä minun kirjeestäni?" johtui sitten hänen mieleensä. "Ei kai hän voine pitää sitä tungetteluna, sillä olihan se vain yksinkertaista asiaa. Kunpa hän nyt tulisi pian, tulisi jo huomenna!"

Kun hän viimeinkin puolenyön tienoissa vaipui kevyeen unenhorrokseen, oli hän kuulevinaan kimeän naisäänen huutavan pitkään ja läpitunkevasti. Huutoa jatkui lyhyin väliajoin ja se synnytti unikuvia taisteluista ja tulipaloista. Äkkiä havahdutti hänet kuitenkin hereille ovelta kuuluva kiivas koputus.

Hän kavahti istualleen vuoteessa. Seinän takaa kuului vihlovaa huutoa ja samassa koputettiin uudestaan ovelle.

-- Hyvä Jumala, onko nyt tuli irti! hätääntyi Olga ja tyrkkäsi Hilmaa kylkeen. -- Kuka siellä? huusi hän, kun ovelle jälleen koputettiin.

-- Tuominen tämä on, avatkaahan vähän, kuului eteisestä.

Se hiukan rauhoitti Olgaa. Saatuaan lampun palaamaan ja hiukan vaatetta ympärilleen riensi hän avaamaan.

-- Meidän muijalle siellä taisi tulla synnytykset, ilmoitti Tuominen hätääntyneesti, -- ja se alkoi heti niin rajusti, ettei sitä voi enää kuljettaa synnytyslaitokselle. Minun täytyy juosta kätilöä hakemaan ja minä pyytäisin neiti Mustosta olemaan niin hyvä ja tulemaan siksi aikaa sen luokse, sillä eihän sitä voi yksinään jättää ja Virtanenkin on missä lie omilla teillään. Ja noita toisia asukkaita minä en taas viitsisi mennä pyytämään.

Olga lupasi tulla ja Tuominen riensi kaupungille. Pantuaan enemmän vaatetta päälleen kiiruhti hän naapuriensa huoneeseen, jättäen Hilman säikähtyneesti tuijotellen vuoteelle istumaan.

Tuomisen vaimo väänteli vuoteessa ja päästi aina väliin parahtavan tuskanhuudon, samalla kuin kasvot eläimellisesti vääntyivät ja silmät jäykkinä ja kauhistuneesti tuijottivat tyhjyyteen.