Part 4

Markus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään puhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan, aina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä vilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen eteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt -- työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve kansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys uskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä olisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt heitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä katseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen kansasta ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus tiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä perustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä. Mutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä omaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen itsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla olisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri tuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan onnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja Veljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen sieluunsa.

Kun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä kiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä täältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään. Mutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut paikaltaan liikahtaneeksi -- eipä edes katsettaan irroitetuksi sen alkuperäisestä suunnasta.

Lopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi välttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän siis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:

-- Siellä yhä sataa.

Veli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä tuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen kuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi jotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti nyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin synkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus. Kokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:

-- Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä ja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?

-- Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi Markus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan silmiin.

Veli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut myskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista leikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen saattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa, saamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.

Niin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin pistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin likomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.

8.

Huoneeseensa tultuaan huomasi Markus heti, että sitä ei oltu lämmitetty. Häntä kiukutti suunnattomasti, mutta samalla tunsi hän itsensä, kuten aina sisäisen rikkinäisyyden ja synkkyyden hetkinä, kykenemättömäksi ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin tilansa parantamiseksi. Tunsipa hän tuollaisina hetkinä suorastaan jonkunlaista askeettista nautintoa siitä, että hänen olonsa muodostui mitä epämukavimmaksi ja että kaikki mahdolliset harmit ja kiusat samalla kertaa nousivat eteen.

Hän ei huolinut sytyttää edes lamppua, vaan heittäytyi pilkkopimeässä sohvan nurkkaan ja kääri viltin ympärilleen. Ajatukset liikkuivat tahmeasti kuin tervassa. Kaikki tuntui niin tympeältä ja mielenkiinnottomalta. Tänä iltana olisi hänen tullut Tuomisen kanssa mennä työväentalolle, ruvetakseen jäseneksi työväenyhdistykseen, mutta pelkkä ajatuskin sinne lähtemisestä tympäisi häntä.

Entä yliopisto, kansantalouden opinnot ja kirjoitukset Työmieheen? Hänestä tuntui miltei käsittämättömältä, että hänellä oli saattanut olla innostusta sellaiseen.

Olga? Ei hänenkään kuvansa kyennyt tällä haavaa vähimmässäkään määrin hänen mieltään lämmittämään. Häntä vain ihmetytti nyt, että hän toissa iltana Olgan luota palattuaan oli voinut kuvitella pientä omaa kotia hänen kanssaan sekä tuntenut sen kuvittelun johdosta eloisia sykähdyksiä rinnassaan. Nyt tuntui se ompelukonetta aamusta iltaan polkeva kaino tyttönen niin etäiseltä ja vieraalta.

Sisimmässään tiesi hän kyllä, että hän aikanaan oli taas pääsevä tästä avuttomasta mielentilasta, kuten oli aina ennenkin päässyt sekä saava tarmonsa ja elämänintonsa aivankuin uudistuneena takaisin. Mutta niin kauan kuin kesti tuota mielentilaa, joka näköjään mitä vähäpätöisimmistä aiheista tuli kuin tauti hänen päälleen, oli hän ihan voimaton sitä vastaan -- puuttuipa häneltä, vastoin sisintä tietoaan, kokonaan uskokin siihen, että hän oli jälleen nostava päänsä aallon harjalle.

Lankkuseinän takaa eteisestä kuului hento lapsen ääni, joka hiljaa hyräili jotakin alakuloista ja yksitoikkoista tuutulaulua. Se oli hänen isäntänsä, kyypparin, ainoa lapsi, kahdeksanvuotias tytär, joka nukkiensa kanssa siellä omissa rauhoissaan talosteli. Markuksen kulkiessa eteisen läpi, nousi se, isosilmäinen, kalpea ja varhain kypsyneen näköinen lapsi, nopeasti talouspöytänsä äärestä ja niiasi syvään. Näin iltasella oli hän häätynyt talouspaikalleen nähtävästi sen vuoksi, että isä itse oli tänään kotona ja hänellä tuntui olevan joku virkatoveri vieraana, sillä seinän takaa kuului lasien kilinää ja humalaista keskustelunsorinaa.

Tyttösen alakuloinen laulu yhtyneenä kattoränneistä kuuluvaan vedensolinaan soveltui hyvin Markuksen mielentilaan. Kietoutuen miltei umpipäähän viltin sisään kuunteli hän tuota yksitoikkoista säveltä, kuvitellen elävänsä yksinänsä nokisessa ja hautovan lämpimässä metsäpirtissä kaukana salojen keskellä. Tällaisina raskasmielisyyden hetkinä palautui hän aina itsestään tuohon samaan atavistiseen mielikuvaan.

Mutta kauan ei hän saanut rauhassa lojua piilopirtissään, sillä keskustelu isäntäväen puolella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi, palauttaen hänet Helsinkiin ja keskelle todellisuutta. Seinän takana puhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia ja väliin pistettiin lauluksi. Isäntänsä kuuli hän änkkäämällä lausuvan toverilleen:

-- Du... du kan int' finska lika bra som ja.

-- Kyll' minä suomee osaan ja olen osannut tuon korkuisesta, väitti toinen ääni.

-- Mutta sinä olet kuitenkin helsinkiläinen syntyjäsi, vaan minä olenkin Hämeestä kotoisin.

-- Is nu int', August! kuului matalampi naisen ääni. -- Om Henrikson inte kan finska som du, så kan han svenska bättre än du.

-- Hörru, säger du att... att... huusi toinen, mutta nainen hyssytti ja sanoi jotakin, mihin hänen miehensä äkäisesti vastasi:

-- Kuulkoon, mitä se haittaa!

-- Gå och bjud honom på konjak, sanoi vieras, mihin isäntä kuului lisäävän:

-- Niin tosiaankin, menepäs ja kutsu se tänne yhteen joukkoon. Ei ne ylioppilaat sivu suunsa pane ja ikävähän sen on siellä yksinään turjottaa.

-- Viitsiikö sitä nyt, kun toi Augustkin on jo niin humalassa, vastasi vaimo, mutta mies korotti jälleen äänensä ja huusi:

-- Minäkö humalassa, kuule! minkä johdosta vaimo jälleen hyssytti, tuntuen samalla lähtevän pöydän äärestä liikkeelle.

Ovi eteiseen narahti ja heti sen jälkeen kuului arkaa koputusta Markuksen ovelle. Markus käski sisään ja kohoten vastenmielisesti sohvan nurkasta ryhtyi sytyttämään lamppua.

Rouva Heinonen astui sisään, toivotti hyvää iltaa ja sanoi:

-- Ei suinkaa herra Kaarlela tykkää pahaa, kun noin miehet tuolla laulavat? Minun miehelläni on vapaapäivä ja hänellä on siellä vieraana yks kun palvelee samassa paikassa...

-- Ei häiritse, sillä eipä minulla ole tässä mitään tekemistä, vakuutti Markus.

Vaimo oikoi hiukan hämillään pöytäliinaa, mutta Markuksen vastauksesta rohkaistuneena jatkoi hän:

-- Mieheni pyysi, että jos herra Kaarlela tykkäis tulla tuonne meidän puolelle ottamaan lasin konjakkia.

-- Kiitoksia vain... tuota, voinhan minä tulla, vastasi Markus empien.

Toisissa oloissa olisi hän joko jyrkästi kieltäytynyt tai noudattanut mielihyvin kutsua, saadakseen tutustua elämään seinän takana. Nyt hänestä oli vastenmielistä liikkua paikaltaan, mutta passiivisessa ykskaikkisuudessaan noudatti hän kuitenkin kutsua. Hän ei ollut vielä käynyt isäntäväkensä puolella. Se oli avara, kaksiakkunainen huone, josta yksi nurkka oli punaisella verholla erotettu keittiöksi. Ikkunain välissä oli sohva ja sen edessä pöytä, jonka ääressä molemmat miehet istuivat. Pöydällä oli konjakkipullo, muutamia laseja sekä pari soodapulloa.

Herra Heinonen nousi tervehtimään Markusta. Hänen kasvonsa punoittivat eikä hänessä ollut jälkeäkään siitä kohmelohermostuneisuudesta, jonka vallassa Markus oli hänet ensi kerran nähnyt. Hän pyysi Markusta istumaan pöydän ääreen ja kysyi, saiko olla lasi konjakkia. Molemmat miehet ponnistelivat salatakseen humalaansa ja kun Markus oli saanut täyden lasin eteensä, syntyi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Markus huomasi heidän arkailevan häntä, tarttui sen vuoksi kursailematta lasiinsa ja kilisti miesten kanssa.

-- Tällaisena iltana onkin konjakki paikallaan, virkkoi hän maistettuaan.

Miehet vapautuivat hämmingistään ja alkoivat jutella. Samalla paljastui heidän humalansa uudelleen. Heillä oli puolelta päivin ollut lomaa, kertoi Heinonen, ja siitä saakka olivat he istuneet täällä, pelanneet korttia ja maistelleet konjakkia.

-- Se on sellaista koiran virkaa tämä kyypparin toimi, virkkoi Heinonen, täyttäen uudelleen lasit.

-- Juomarahoilla juomista, lisäsi hänen toverinsa Henrikson hirtehishuumorilla. -- Skool!

-- Mikäs siinä, toimi kuin toimi, koetti Markus vakuuttaa.

-- Herra Kaarlela puhuu nyt ulkopuolelta hammastensa, väitti Heinonen, sillä varmastikaan herra Kaarlela ei pidä meitä samanarvoisina kuin muita. Kyyppari!

Hänen äänessään oli katkera sävy ja todellisesta säälistä koetti Markus vakuuttaa, ettei hän pitänyt kyyppareita sen halvempina kuin muitakaan ammattilaisia.

-- Ja yksinpä senkin takia, että minä olen sosialisti, ei minun sovi asettaa toisia ihmisiä ylemmäs kuin toisiakaan, lopetti hän.

Kumpikin miehistä vilkasi Markukseen ja sitten toisiinsa, samalla kun heidän kasvoillaan vilahti epäilevä hymy -- sama minkä Markus harmikseen oli nähnyt niin monen muunkin kasvoilla, ilmoittaessaan olevansa sosialisti. Mutta rouva Heinonen, joka hänkin oli asettunut pöydän ääreen, sekä täyttänyt itselleen lasin, puhkesi kummastuneena sanoiksi:

-- Onko herra Kaarlela sitten ihan tosissaan sosialisti?

-- Kyllä, vakuutti Markus painavasti.

-- Minä olenkin ihmetellyt, että herra Kaarlelalle tulee Työmieslehti, kertoi rouva ja katsoi Markusta ikäänkuin olisi nähnyt hänet kokonaan uudessa valossa.

Heinonen täytteli ahkerasti laseja ja hän alkoi tovereineen käyttäytyä yhä vapaammin. Markuksellakin oli konjakki jo kihonnut päähän. Mutta iloisemmaksi se ei saanut hänen mielialaansa, päinvastoin ärsytti se hänen aistejaan, synnytti epämääräisiä haluja ja lisäsi sisäistä rikkinäisyyttä. Kiihtyneet hajuhermot kärsivät huoneen ummehtuneesta ilmasta, samalla kuin hänen ärtyneille näköaistimilleen paljastui noiden ihmisten kuluneisuus. Häntä alkoi yhä enemmän ellottaa, mutta hän ei saanut lähteneeksi poiskaan, kun pelkäsi sillä loukkaavansa toisia ja tekevänsä tyhjäksi vasta esittämänsä sosialistiset tasa-arvoisuusperiaatteensa. Hänen pelastusenkelikseen ilmestyi huoneeseen kuitenkin isäntäväen tytär, joka Markukseen katsoen kuiskutti jotakin äidilleen.

-- Elli ilmoittaa, että sedälle on tullut sinne joku vieras, julisti vuorostaan äiti.

Markus ponnahti seisaalleen, heitti hyvästit ja lähti kiiruusti omaan huoneeseensa. Mennessään koetti hän arvailla, kuka se olisi.

Eihän vain Olga? vilahti ensiksi hänen mieleensä. Mutta ei, Olga se ei voinut olla -- eikä kaiketi Velikään, sillä vastahan he olivat eronneet.

-- Kas, Jussi! ällistyi Markus sisälle tultuaan ja nähdessään lihavahkon, prillisilmäisen miehen istumassa sohvalla. -- Terve mieheen!

Jussi Paavolainen oli Markusta pari vuotta vanhempi ylioppilas.

Hän oli luonteeltaan peräti tyyni sekä joltinenkin humoristi. Markus oli kouluaikana jonkun verran seurustellut hänen kanssaan sekä alkanut hänestä hieman pitää. He eivät olleet tavanneet pitempään aikaan, sillä koko viime vuoden oli Paavolainen ollut Lapin perukoilla, kotiopettajana eräällä sikäläisellä virkamiehellä.

-- Tuletko sinä suoraan Lapista? tiedusteli Markus uteliaana.

-- Kutakuinkin suoraan, vastasi Jussi. -- Tänä aamuna tulin Helsinkiin, niin että olen vasta ehtinyt kirjoittautua yliopistoon sekä etsiä itselleni asunnon. Pistäydyin juuri ylioppilastalolla ja kun näin siellä sinun osoitteesi, niin tulin heti tapaamaan.

-- Sepä olikin mainiota, sillä minä olen koko päivän ollut niin turkasen pessimistisellä päällä. Mutta... ja Markus silmäili surkean näköisenä ympäri huonettaan.

-- Kolkolta tuntuu tämä sinun poksisi, virkahti Jussi tämän johdosta avomielisesti, jospa lähdettäisiinkin ulos istumaan ja juttelemaan?

Tätä kohti oli Markuskin pyrkinyt, sillä yhtäkkiä oli hänessä vastoin hyviä päätöksiä herännyt halu heittäytyä suinpäin hurjastelemaan.

-- Lähdetään vain! sanoi hän äskeiseen passiivisuuteensa nähden odottamattomalla valmiudella, nousi ylös ja alkoi kiskoa palttoota päälleen.

Jussi seurasi hänen esimerkkiään ja hetken kuluttua olivat he katukäytävällä matkalla keskikaupungille.

9.

Kello yhden aikaan yöllä, jolloin vieraat kapakoista alkoivat tyhjentyä kadulle, oli sade jo kokonaan lakannut ja valju täysikuu katsoi vinhasti kiitävien pilvien lomasta pitkin Esplanaadia. Kosteat katukäytävät välkkyivät kuutamossa ja niillä liikkuivat, kokoontuivat ryhmiin ja taas hajaantuivat vallattomat yövaeltajat. Kapakoista tulleisiin miehiin liittyivät katunymfit, jotka kuin yöperhoset olivat lähteneet liikkeelle laitakaupunkikätköistään ja keskiyön varjojen suojassa uskaltautuneet kaupungin hienoimpaan osaan saalistamaan. Julkeata kaupanhierontaa säestivät äänekkäät naurunkikatukset ja rivot sukkeluudet. Kaapuihinsa kääriytyneet poliisikonstaapelit mittelivät hiljalleen keskikatua kuin elävät patsaat. He nauttivat siitä vaihtelusta, jota heidän yksitoikkoiselle maleksimiselleen tuotti vallaton näytös katukäytävillä, vaanien samalla tilaisuutta päästä jonkun liiaksi juopuneen keralla poliisiasemalle lämmittelemään ja tupakoimaan.

Käsi Jussin kainaloon pistettynä, äänekkäänä ja remuisena kulki Markus pitkin Pohjois-Esplanaadia. Heihin yhtyi ennen pitkää kokonainen liuta tuttuja osakuntatovereita ja melu kävi yhä kovemmaksi. Markus oli kaikista äänekkäin, iloisin ja riehakkain. Tottunut silmä saattoi kuitenkin huomata, että tuon riehakkuuden pohjana oli vain synkkä apeamielisyys. Hän oli täynnä hurjia ehdotuksia ja Jussi hänen rinnallaan koetti tukahduttaa hänen remuaan katkeamattomalla naurulla. Mutta Markus, luullen hänen naurullaan kannattavan itseään, kiihtyi yhä pahemmin mekastamaan.

Kun oli puoli tuntia sekavana ryhmänä ilman mitään tarkoitusta huojuttu edestakaisin katukäytävää, pysäytelty tuntemattomia vastaantulijoita, rakennettu näiden kanssa tilapäisiä tuttavuuksia ja tasattu tupakkavarat, naurettu ja hoilattu, huudahti joku Markuksen tovereista:

-- Pojat, lähdetäänpä Sandran poksiin!

-- Lähdetään! oli Markus ensimmäisenä valmis, vaikka hän ei ollut koskaan tuota nimeä kuullut eikä tiennyt, missä sellainen "poksi" oli.

Enempää asiasta neuvottelematta riensivät he nyt joukolla Mikonkadun kulmaan, ottivat haltuunsa pari ajuria ja yks kaks oltiin liikkeessä Hietalahden puoleista kaupungin osaa kohti. Heitä istui sylitysten rattailla ja jotkut olivat vierähtäneet poikittain pitkälleen, niin että kummastakin kuormasta pisti näkyviin ulkona roikkuvia jalkoja ja huitovia käsiä. Niin mennä keinuttiin eteenpäin iloisesti remuten ja hoilaten. Toisia samanlaisia kuormia ajoi samalle suunnalle, kunnes joku pimeä porttikäytävä nieli ne näkyvistä. Tuolla ja täällä seisoi taas hevonen kyydittävineen katuvierustalla, samalla kun ajuri läheisen pihan perällä koputteli ruoskanvarrellaan ovia tai puhui jotakin avatusta oviluukusta sisään ja kehui matkassaan olevan "kilttejä herroja".

He ajoivat pitkin Punavuorenkatua ja siinä kohti, missä se kääntyy Hietalahteen, poikkesivat ajurit erään kaksikerroksisen talon pihaan. Portista oikealle oli rakennuksen päädyssä kaksiovinen, leveä ja rapistunut lautaeteinen. Kadun puoleisesta ovesta tunkeutuivat ylioppilaat sisälle ja se, jonka ehdotuksesta tänne oli tultu, koputti sisemmälle ovelle.

-- Kuka siellä? kuului sisältä naisen ääni.

Koputtaja mainitsi toverinimensä, minkä jälkeen ovi aukeni raolleen ja koko poikajoukko työntyi sisälle.

-- Jessus, kuinka suuri lauma! sanoi oven avaaja tyytymättömällä äänellä.

-- Muistakaakin olla hiljaa, sillä minut on uhattu ajaa pois, jos täällä vielä kerran melutaan. Tuolla ylhäällä asuu niin kronkelia ihmisiä.

Päästyään kynnyksen yli tirkisteli Markus uteliaasti ympärilleen. Se oli avara kellarikerroksen huone, josta hellauunin puoleinen osa oli punaisella esiripulla erotettu keittiöksi ja makuusuojaksi. Etummaisessa osassa oli kulunut sohvakalusto, piironki peilineen ja keinutuoli.

Keskellä lattiaa seisoi huoneen omistajatar, noin kolmenkymmenenvuotias, pitkä ja solakka nainen, päällään punainen, löysänä riippuva leninki. Hänen tuuhea, ruskea tukkansa oli kierretty niskaan isolle solmulle. Iho oli kalvakka ja hänen soikeissa, miltei ylimyksellisissä kasvoissaan oli Markuksen mielestä jotakin tuttua, vaikkei hän jaksanutkaan muistaa, missä ja milloin hän oli tuon naisen ennen nähnyt.

-- Elä pelkää, Sandra! vastasi heidän opastajansa Sandran varoitukseen ja pyörähti hänen kanssaan pari kertaa ympäri. -- Onko sinulla mitään suuhun pantavaa?

-- On minulla yks konjakkihalva ja muutamia olut- ja portteripulloja. Mutta konjakkiani, se kun on ainoa pullo, minä en anna -- hän mietti hetkisen -- kymmenen markan alle. Oluesta saatte maksaa markan pullolta ja portterista kaksi.

-- Maksetaan, maksetaan, hae vain esille! kuului useammasta suusta.

Pojat olivat heittäneet päältään ja nopeasti kotiutuneet. Sandran mennessä eteisen kätköistä hakemaan juomatavaroita, oli muuan pojista pistäytynyt esiripun taakse ja huusi sieltä:

-- Hei pojat, tulkaas katsomaan, mikä neekeri täällä on! Koko joukko kavahti jalkeilleen ja esirippu työnnettiin syrjään, niin että näkyviin tuli Sandran messinkinuppinen rautasänky, jonka reunalla istui pieni, mustapintainen ja tihrusilmäinen mies, koettaen avuttomalla hymyllä peittää hämminkiään. Naurun kaikuessa vedettiin hänet huoneen etuosaan.

-- Guten Abend! soperteli mies, kumarrellen pelokkaana ympärilleen.

-- Ohoo, se on saksalainen, huusi joku. -- Wie geht es Ihnen? Samassa palasi Sandra pulloineen ja nähdessään pikku saksalaisen toisten ilon esineenä huusi vihaisena:

-- Mitä te hänestä tahdotte? Antakaa sen olla rauhassa, se on minun sulhaseni!

-- Hurraa, me olemme löytäneet Sandran sulhasen! riemuitsi koko poikajoukko.

-- Niin niin, elkää virnuilkokaan! kiivasteli Sandra. -- Se on sirkuksen musikantteja ja minun sulhaseni.

Hänen äänessään ja kasvonilmeissään ei ollut mitään leikkiä ja itse asiassa puhuikin hän totta. Kuten useimmat katunaiset, kaipasi Sandrakin sisimmässään jotakin pysyvämpää ja ihanteellisempaa suhdetta. Kaiken sen naisellisen hellyyden ja taipumuksen miehisen olennon hoitamiseen, mikä heidän rappeutuneisuutensa pohjalla oli säilynyt, saattoivat he useinkin liikuttavalla tavalla kohdistaa johonkin mitä kurjimpaan hylkiöön. Siten oli Sandrakin tärveltyneen sydämensä sopukassa säilyneiden tosi naisellisten vaistojensa esineeksi valinnut tämän taudin syömän ja värisevän sirkusmusikantin.

Sandran paluuta hyväkseen käyttäen luikki musikantti tiehensä poikajoukon keskeltä ja pujahti ovesta ulos. Sandra meni häntä saattamaan eteiseen ja kun hän poikain mielestä viipyi siellä liian kauan, raotti heistä eräs ovea ja kurkisti sen taakse.

-- Totta vieköön syleilevät toisiaan! julisti hän toisille. -- Se taitaa sittenkin olla hänen sulhasensa.

-- Oletko sinä, Sandra, oikein kihloissa hänen kanssaan? pitkitti hän, kun Sandra palasi huoneeseen.

-- Olinpa mitä olin! tuiskahti Sandralta vihainen vastaus. -- Hän on paljon parempi mies kuin te, mokomat familjin herrat, jotka kyllä käytte täällä öisin mekastamassa, mutta jos päivällä vastaan tulette, niin nenä pystyssä kuljette ohi kuin ei ikinä olisi tavattu. Mutta hän tulee päiväsydämenäkin minun kanssani Espikselle.

Alahuuli pitkällä ryhtyi Sandra vetämään korkkia konjakkipullosta.

-- Skool ny sitt', sanoi hän, äänessään vieläkin äkää, ja tyhjensi ensimmäisenä lasinsa pohjaan. Sen sisällys tyynnytti hänet kuitenkin pian ja leppyneenä istahti hän erään polvelle sekä sytytti paperossin. Hänen katseensa kiintyi vastapäätä istuvaan Markukseen, joka tähän saakka oli pysynyt ääneti ja vakavana, mietiskellen näkemiään ja kuulemiaan. Hetken häntä hymyillen tarkasteltuaan kysyi Sandra:

-- Kukas se toi totinen mammanpoika on? Onko sillä suussaan ikävä?

-- Ei ole, havahtui Markus, -- skool!

-- Skool, skool, tuleehan siitä mies sentään. Mutta mikä teidän nimenne on, kun näytätte niin tutulta?

-- Markus.

-- Entäs sukunimi? tiukkasi Sandra.

-- Ei minulla muuta nimeä olekaan, vastasi Markus ja nousi kävelemään.

-- Mutta mistäs te olette kotoisin? Vai eikö teillä ole kotipaikkaakaan? pitkitti Sandra toisten nauraessa.

Markus kuuli jonkun tovereistaan mainitsevan hänen kotipitäjänsä nimen sekä Sandran sen johdosta sanovan: -- Hoo, nytpä minä tiedänkin!

Itse kiintyi hän katsomaan piirongin päälle jalustoihin asetettuja valokuvia. Yhtäkkiä tempasi hän yhden niistä käteensä ja Sandraan kääntyen kysyi kovin jännittyneenä:

-- Mistä te tämän olette saanut?

Kaikki kääntyivät katsomaan valokuvaa ja päästivät äänekkään naurun, nähdessään sen esittävän papinkauluksella varustettua, tuuheatukkaista miestä.

-- Sandran suojeluspyhimys! tokaisi joku joukosta.

-- Minun entinen heilini, hihitti Sandra itse.

Mutta Markusta ei ollenkaan naurattanut, sillä hän oli valokuvasta tuntenut yhden kotipuolensa heränneistä papeista. Hän katsoi kiinteästi Sandraa, odottaen tältä jotakin selitystä, mutta Sandra nauroi vain hänen hämmästykselleen ja virkahti sitten odottamatta:

-- Muistattekos te, kun Kaarlelan tuvassa veisattiin näin ja samassa alkoi hän heränneiden nuotilla kimeästi veisata: -- Ah, mik' ompi elomm' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'.

Hän veisasi ensimmäisen värssyn loppuun ja pillahti sitten sävelen nostamien muistojen ja mielikuvien vaikutuksesta yhtäkkiä humalaisen itkuun.

Markus oli yhtä hämmästynyt veisuusta kuin siitäkin, että Sandra odottamatta mainitsi hänen kotitalonsa nimen. Tuo tuttu sävel oli yhtäkkiä loihtinut hänen eteensä kotoisen kuvan iltahartauteen keräytyneine vakaisine ihmisineen, jotka totisina veisasivat virsiä ja lukivat ankarasanaisia kirjoja ja seinällä käveli harvakseen vanha kello ja heläytti lyöntinsä sointuvammin aivankuin sekin olisi hartauteen yhtynyt. Veisaavan väen joukossa näki hän nuoren, solakkavartaloisen tytön ja yhtäkkiä muisti hän, että hänen poikasena ollessaan oli hänen kotonaan palvellut Sandra-niminen tyttö, joka sitten myöhemmin oli ollut palveluksessa tuon valokuvan esittämällä papilla. Että Sandra oli sittemmin joutunut Helsinkiin sekä luisunut nykyiselle asteelleen, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Sandra lakkasi itkemästä yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja virkahtaen: -- Höpsis kaikkiakin! alkoi hän jälleen nauraa ja täyttää laseja. Markuksen toverit, jotka kohtauksen aikana olivat ällistyneinä tuijotelleet Sandraan, pääsivät hekin lumouksestaan ja tarttuivat laseihin.

Juominki jatkui entistä remuisempana. Huone oli täynnä tupakansavua, äänten sorinaa ja välistä kajahti vallaton laulu, jonka kuitenkin aina keskeytti milloin ylhäältä, milloin sivuseinäin takaa kuuluva vihainen koputus.