Part 3

Ja Markus kuvasi nyt toverilleen ensi tutustumisensa Mustosen sisaruksiin ja kuinka hän sen johdosta myöhemmin kesällä oli kirjoittanut kiivaan artikkelin Työmieheen ja nyt Helsinkiin tultuaan käynyt uudistamassa tuttavuuttaan sisarusten kanssa. Veli, jolle kaikki tämän luontoiset seikkailut olivat tuiki outoja, ihaili niitä aina toverissaan eikä hänen myötätuntonsa jäänyt nytkään julki tulematta. Siitä innostui Markus perinpohjin kuvailemaan Olgaa, niin että neitonen hänen omissa silmissäänkin kasvoi ja verevöityi.

Kappelista lähdettyään viettivät he koko päivän yhdessä, keskustellen tapansa mukaan kaikista mahdollisista asioista maan ja taivaan välillä. Kun he kävivät katsomassa Markuksen asuntoa ja Veli, kiinnittämättä huomiotaan sen varjopuoliin, antoi sille siunauksensa, tunsi Markuskin itsensä jälleen tyytyväiseksi. Ja kun hän illan tullen toveristaan erottuaan jäi yksin, kiehui hänen päänsä niin täynnä ajatuksia ja mielikuvia, että hänen oli mahdoton keskittyä lukemiseen tai kirjoittamiseen. Hän tunsi halua ihmisseuraan purkamaan itseään ja koska Olgan kuva oli tänään entistä eloisampana asettunut hänen mieleensä, päätti hän nyt jo lähteä häntä uudelleen tervehtimään.

Sen enempää harkitsematta lähti hän siis matkaan ja toivoi mennessään, että nuorempi sisko olisi kotoa poissa ja että hän siis saisi olla Olgan kanssa kahden.

6.

Kun Markus pimeässä eteisessä koputti sisarusten ovelle, ei sieltä kuulunut mitään vastausta. Hän hapuili avainta, mutta huomasi sen olevan pois suulta. Pettymystä tuntien kääntyi hän lähteäkseen, mutta silloin aukeni viereinen, seppä Tuomisen huoneeseen johtava ovi ja Olga pisti päänsä ulos.

-- Hyvänen aika! ihastui hän Markuksen tuntiessaan ja riensi avaamaan ovea. -- Minä olin sisareni kanssa tuolla naapurin isännän nimipäivillä, toimitti hän lamppua sytyttäessään.

-- Mutta nythän teidän vierailunne tuli keskeytetyksi, pahoitteli Markus. -- Palatkaa toki takaisin sinne, minä lähden kotiini ja tulen uudelleen sopivammalla ajalla.

-- Ei, ei, kielteli Olga ja siitä tunsi Markus tulevansa hyvilleen. -- Olkaa vain hyvä ja istukaa. Minä käyn Tuomisen puolella sanomassa, että meille tuli vieras.

Ovea lähestyessään lisäsi hän hieman arkaillen:

-- Oikeastaan minusta on tänään tuntunutkin, että te illalla tulette meitä tervehtimään. Siksi minä heti ehätinkin ovelta kurkistamaan, kun kuulin askelia eteisestä.

-- Niinkö? hymähti Markus. -- Se johtuu ehkä siitä, että minun ajatukseni tänään ovat paljon askarrelleet teissä.

-- Te ilman vain! sanoi Olga ja pyörähti samalla ovesta ulos. Markus ehti kuitenkin huomata, että hän punastui ja se sai hänen mielensä lämpimästi ailahtamaan.

Pian palasi Olga takaisin ja oven suuhun pysähtyen virkkoi empien:

-- Tuominen pyysi herra Kaarlelaa tulemaan heidän puolelleen.

-- Minuako? ihmetteli Markus ja tunsi vastenmielisyyttä lähteä.

-- Niin, hän on kuullut meiltä, että te olette se M.K., joka on kirjoittanut Työmieheen ja sen vuoksi hän... -- koetti Olga selittää. -- Mutta ellette halua, niin...

Markuksesta tuntui, että Olgakin olisi mieluummin jäänyt heidän omaan huoneeseensa. Mutta kuultuaan vaikuttimen seppä Tuomisen kutsuun, muutti hän äkkiä mieltään ja lausui:

-- Mennään vain. Onhan se hauska tutustua helsinkiläiseen työmieskotiin.

Seppä Tuomisen huone oli suunnilleen saman kokoinen kuin sisarustenkin asunto. Sekin oli varustettu hellauunilla ja sen kalustoon kuului leveä, kahden maattava sänky, piironki ja keinutuoli. Ainoan ikkunan alla oli kaappipöytä, jolle nyt oli asetettuna kahvivehkeet sekä valokuva-albumi.

Tuominen oli keskikokoinen ja laiha mies sekä iältään nähtävästi puolivälissä neljääkymmentä. Hänellä oli hiukan ulkonevat poskipäät, mustanruskeat silmät sekä saman väriset viikset ja tukka. Iho oli epäpuhdas ja ikäänkuin noen syövyttämä.

Kun Olga esitti Markuksen, kiirehti Tuominen itse sanomaan oman nimensä ja esitti sitten vaimonsa, joka oli jonkun verran miestään nuorempi, kalvakka ja vakavailmeinen työläisnainen sekä näytti olevan viimeisillään raskaana. Tämä teki Markukseen kiusallisen vaikutuksen ja vasten tahtoaan tuli hän kuvitelleeksi Olgaa samanlaisessa tilassa.

Paitsi Olgan sisko oli nimipäivävieraana myös eräs Tuomisen työkumppani ja vuokralainen, vahvaraajainen ja hitaan näköinen nuori mies, jonka nimen Markus luuli kuulleensa Virtaseksi. Hän oli istunut keinutuolissa, mutta vetäytyi nyt tavalliselle tuolille ovipuoleen. Hänen olemuksensa synnytti Markuksessa epämääräistä vastenmielisyyttä, jota vastoin Tuominen vilkaseleisenä ja puheliaana miehenä teki häneen heti alussa miellyttävän vaikutuksen.

Kehottaen Markusta istumaan tyhjäksi jääneeseen keinutuoliin lausui hän:

-- Herrahan kuuluu olevan sosialisti.

-- No jaa, ehkäpä hiukan sinnepäin, myönteli Markus.

-- Eipä niinkään hiukan! väitti Tuominen tuttavallisesti. -- Kirjoituksistanne päättäenhän te olette ihan niitä punaisimpia.

Markus katsahti Olgaan, joka silmät hymyilevinä katsoi vastaan. Tuominen jatkoi innoissaan:

-- On se hyvä, että ylioppilaitakin alkaa liittyä meidän joukkoomme, sillä kyllä ne tietomiehet ovat aina tarpeeseen. Mutta mikä teidät on oikein saanut työläisiin liittymään, jos tässä saa luvan olla utelias?

Markus joutui hiukan hämilleen, mutta päätti pelastua tilinteosta leikillä ja vastasi:

-- Kysykää tuolta neiti Mustoselta, hän se oikeastaan on minut käännyttänyt.

Kaikki hymyilivät ja loivat silmänsä Olgaan, joka nyt vuorostaan joutui hämilleen ja huudahti:

-- Minäkö! Hyvänen aika, mitä te puhuttekaan! Kuinkas minä nyt olisin herra Kaarlelan käännyttänyt!

-- Saanko minä sanoa? tarttui nyt Hilma odottamatta.

-- Sinäkö? hätääntyi Olga. -- Ole sinä vaiti tai saat mennä heti kotiin neulomaan!

-- Ähää, on siinä sittenkin jotain takana, nauroi Tuominen, antaen katseensa kääntyä Olgasta Markukseen.

Mutta viimemainittu pelkäsi, ettei Hilma malttaisi hillitä kieltään ja virkkoi sen vuoksi, ottaen jälleen vakavan sävyn:

-- Kaipa se on vaisto ajanut työväen leiriin, minä kun itsekin olen kansan lapsi.

-- Mutta ihme se sittenkin on, sillä kyllähän niitä on paljon kansasta tulleita ylioppilaita ja tunnen minäkin muutamia, mutta eivätpäs vain ole sosialisteja. Niihin taitaa jo koulussa tarttua sellainen yläluokkalaishenki.

-- Kyllä kai se on sellaista ja siksipä meidän on saatava koululaitoskin perinpohjin uudistetuksi, myönsi Markus ja tunsi olevansa tyytyväinen saadessaan tuoda esiin kumouksellisia mielipiteitään.

Tuomisen vaimo tarjosi tällä välin kahvia, kantaen leveän tarjottimen leipäkoreineen erikseen kunkin eteen. Kun kupit oli tyhjennetty, sanoi Tuominen toveriaan osoittaen:

-- Me sitä olemme tästä aamusta lähtien työlakossa.

-- Jassoo, kyllä kai eilisessä Työmiehessä taittiin kertoakin lakon puhkeamisesta eräällä tehtaalla, vaikkei minun tullut sitä tarkempaan luetuksi, vastasi Markus.

-- Joo, puhkesihan se, jatkoi Tuominen. -- Herrat pantiin ahtaalle ja kun eivät ruvenneet hyvällä palkkoja korottamaan, niin pistettiin pyörät seisomaan. Sillä meistä se voima lähtee!

-- Mahtaakohan tulla pitkällinenkin lakko? tiedusteli Markus.

-- Eivät olleet herrat luvanneet hellittää, niin että kyllähän se taitaa venyä pitkällekin sillä hevillä emme mekään anna jälkeen.

-- Mutta kun nälkä pakottaa, huomautti tähän Tuomisen vaimo.

-- Kiristetään suolivyötä, virkkoi Tuominen huolettomasti. -- Mutta onhan meillä sitä ennen lakkorahasto, lisäsi hän kuin vaimoaan rohkaisten, -- ja toisista ammattikunnista on jo luvattu avustusta, niin ettei tässä nyt ihan heti tarvitse nälkäremmiin tarttua.

-- Hyvä olisi, ettei tarvitsisi, huokasi vaimo. -- Mutta voi siinä niinkin päin käydä, että menetätte kokonaan työpaikkanne, kun herrat ottavat tehtaaseen uusia työmiehiä. Kyllä niitä halukkaita aina löytyy.

-- Elä sinä, muija, katsele noita asioita aina niin harmajasti! sanoi Tuominen hiukan äreästi, josta Markus huomasi, että asia oli hänellekin hieman arka. -- Kyllähän sen tietää, että aina niitä rikkureita ilmestyy, mutta kyllä me ollaan jo niitäkin varten ryhdytty toimenpiteisiin.

-- Annetaan selkään rikkureille, lisäsi Virtanen, tuoden siten hänkin osansa keskusteluun.

Nuo sanat panivat nähtävästi hänen raskaan verensä vilkkaampaan liikkeeseen, sillä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle, puhalsi paperossin imukkeen tyhjäksi ja rupesi laittamaan uutta tilalle.

-- Täytyyhän sitä aina jotakin uskaltaa, muutenhan emme koskaan mitään saavuttaisi, lausui nyt Markus Tuomista rohkaisten.

-- Kyllä se niin on! ihastui Tuominen ja heitti häneen kiitollisen silmäyksen. -- Ei sitä tarvitse toivoakaan, että herrat meille omasta halustaan mitään antavat, ei vaikka me nälissämme raataisimme ja heillä itsellään olisi niin paljon, etteivät tietäisi mihin niitä käyttää.

-- Kyllä se vain niin on, vahvisti jälleen Virtanen.

-- Eipähän ne taida niitä palkanylennyksiä itsestäänkään antaa, mutta pelottaa se siltikin tuo lakko, kun ei sitä meikäläisillä ole suuria säästöjäkään, sanoi vaimo alakuloisella äänellä ja katsoi Markusta kuin häneen vedoten.

Tähän ei Markus osannut muuta kuin ylimalkaisesti huomauttaa.

-- Tietystihän se varsinkin perheenäitejä huolettaa, mutta toivottavasti tämä lakko nyt kuitenkin päättyy onnellisesti. Sillä eihän sitä nyt juuri voi otaksua, että keskellä sivistynyttä Helsinkiä kuolisi ihmisiä nälkään.

-- No niinpä minustakin! puhkesi Tuominen vapautuneesti, mutta vaimo kaatoi jälleen kylmää vettä hänen innostuksensa päälle, huudahtaen:

-- Voi, voi, kyllä tässä kylässä on monta kurjaa, joilla aamulla herätessään ei ole eineestä tietoa enempää kuin taivaan linnuilla. Ja kyllä minä uskon, että täällä usein kuolee ihmisiä suorastaan nälkäänkin.

Näitä sanoja seuranneen äänettömyyden vallitessa katsahti Olga Markukseen ja nousi lähteäkseen. Markus seurasi hänen esimerkkiään ja kun hän oli Tuomiselta tiedustellut, milloin työväenyhdistyksellä oli kokouksia, että hänkin voisi tulla ja liittyä jäseneksi, heitti hän hyvästit, luvaten tulla vastakin tervehtimään.

Hilma oli, nähtävästikin tahallaan, syventynyt katselemaan Tuomisten valokuvia, joten Markus ja Olga joutuivat kahdenkesken. Tätä oli Markus toivonutkin, mutta kumpikin alkoivat he kahdenkesken jäätyään tuntea ujoutta ja keskustelu kävi väkinäisesti. Tuomisten luona oli Markukselta haihtunut se tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt Olgaa tapaamaan ja saamattomuuttaan pahotellessaan muuttui hän yhä jurommaksi. Itsepintaisesti selaili hän kirjoja, jotka jo edellisellä kerralla oli käynyt läpi. Olga liikkui levotonna huoneessa, tietämättä millä huvittaisi vierastansa tai kuinka saisi keskustelun käyntiin. Markus puolestaan ponnisteli myös löytääkseen keskusteluaiheen. Kun hänen mielessään pyöri vielä äskeinen lakkokeskustelu, johtuivat hänen ajatuksensa Olgan työoloihin ja yhtäkkiä kysyi hän varsin kuivasti:

-- Kuinka paljon te päivässä keskimäärin ansaitsette?

Olga joutui tuosta suorasukaisesta kysymyksestä hieman hämilleen.

-- Se on hyvin eri tavalla, vastasi hän viivytellen. -- Toisinaan, kun neuloo oikein ahkerasti, saa enemmän ja toisinaan menee taas vähempään.

-- Niin, mutta keskimäärin? tiukkasi Markus hiukan äreästi, sillä häntä suututti se, että ihmisiltä, ja varsinkin oppimattomilta, sai jotakin keskimäärää tiedustellessaan aina tuon tapaisen epämääräisen vastauksen, jolla Olga nyt viattomuudessaan oli tullut hänelle muistuttaneeksi olevansa oppimaton työläisnainen.

Markuksen töykeys sai Olgan punastumaan, mutta alistuvaisesti vastasi hän kuitenkin:

-- Ehkä noin puolitoista markkaa, jos sitäkään.

-- Entä kuinka monta tuntia päivässä täytyy työskennellä, saadakseen tuon puolitoista markkasen?

-- Ainakin kaksitoista tuntia, mutta monesti me neulomme, kun on kiire, viisikintoista tuntia.

-- Siis kymmenen penniä tunnilta! Kyllä se on kauheaa, että juutalaiset saavat sillä tavoin nylkeä teitä neulojattaria? kiihtyi Markus yhtäkkiä ja nousi kävelemään. -- Ettekö te ole ryhtyneet vaatimaan parempia palkkoja?

-- Kyllä siitä on ollut puhetta työväenyhdistyksessä, mutta toimeen ei ole vielä mitään saatu. Ja vaikea taitaa olla saadakin, kun täällä on niin paljon naisia, jotka ottavat neulomatyötä vaikka kuinka halvasta.

Tämän sanoi Olga sillä sävyllä kuin asiaa ei voisi millään parantaa.

-- Jospa minä kuitenkin kirjoittaisin siitä Työmieheen, yritti Markus vielä, mutta siihen ei Olga hänen harmikseen puhunut mitään.

Siten syntyi taas pitempi äänettömyys, kunnes Markus itseensä suuttuneena nousi ja virkkoi kuin anteeksi pyytäen:

-- Mikä merkillinen minuun on mennyt, kun tänä iltana minä ikävystytän itseäni ja muita. On niin ollen parasta, että minä lähden omaan asuntooni murjottamaan.

Hän koetti hymyillä ja hyvästiä sanoessaan kysyi hän:

-- Tokko te enää lupaattekaan minun tulla tänne?

-- Tietysti, tervetulemaan vain, milloin teille itsellenne suinkin sopii, kiiruhti Olga vastaamaan, katsoen häntä avonaisesti silmiin.

Hän sieppasi lampun pöydältä ja näytti ovelta valkeaa, että Markus näki mennä pimeän eteisen läpi.

-- Voi, voi, mitä rähinää ne taas pitävät! päivitteli hän talonmiehen puolelta kuuluvaa hoilotusta.

Talonmiehen kyökinovi oli raollaan ja portaita laskeutuessaan kuuli Markus jonkun humalaisella äänellä laulavan:

Mikäs se meitillä suutaripojilla on hätä ja hätä, kun helvetin pellit suletaan, niin perkele kuolee häkään ja häkään.

Päästyään loppuun kuului sama ääni kysyvän:

-- Eikös meill' oo reilu marssi, häh?

Sitten remahti hanuri soimaan ja sen räikeä ääni seurasi Markusta aina portille saakka.

7.

Markus palasi kansantalouden luennolta, astellen pitkin Aleksanterinkatua palttoon kaulus pystyssä. Oli aito helsinkiläinen syysilma, koleatuulinen ja sateinen.

Markus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone oli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja nyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.

Luennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi ruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti. Luennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan kuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla: "mina damer och herrar", vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan ollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä, katsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin hän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa. Näytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla "mina damer och herrar" sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka auditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen kehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat, joita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet ja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä luentosalissa.

Markus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan, saadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten kansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän itsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla. Ne katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen valloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä, niin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat ohimot.

Hän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän huomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi häntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi päätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.

-- Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. -- Minne sinä vaellat?

-- Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka katse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.

-- Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. -- Mitä sinä sinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä minäkin olin juuri päivälliselle menossa.

Veli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt ja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan huolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä väentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi. Sitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan ruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä, sanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen syöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin heijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään katkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan totta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä vaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten pöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai tahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen kansalle ei olisi koskaan säästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys, minkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai muihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon renkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.

Kuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän leimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista, joita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan läheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän ainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja siis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin kernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin jäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin kaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.

Valmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa ehdotukseen:

-- Mitäpä minä huolisin muualle lähteä, kun minulla on kerta lippu Osmolaan.

-- Tule seuraksi, kun on näin ikävä päiväkin. Minä tarjoan, ettei itsesi tarvitse maksaa.

Veli lausui tämän vilpittömästi ja pyytäen. Se sai Markuksen taipumaan, koska hän itsekin kaipasi seuraa. Nyt saattoi hän viettää Veljen kanssa koko illan, tarvitsematta mennä kolkkoon asuntoonsa.

Päivälliseltä päästyään menivät he Veljen luo. Hänellä oli tilava ja mukava huone viidennessä kerroksessa keskikaupungilla. Sieltä oli aito suurkaupunkimainen näköala yli loppumattomien kattojen. Katumelu ei yltänyt sinne asti ja Markuksesta se oli mitä soveliain lukumiehen asunto. Kun huone oli lämmin, oli ruutuja pieksävä sade omiaan lisäämään kodikkuuden tuntua.

Otettuaan mukavan asennon pehmeässä nojatuolissa ja saatuaan paperossin palamaan, tunsi Markus äskeisen apeamielisyytensä melkein tyyten haihtuneen. Mutta tätä mielen tasapainoa ei hän kuitenkaan saanut kauan pitää. Veli oli tänään myöskin rikkinäisellä ja tyytymättömällä mielellä. Sen hän tavallisesti purki kaiken ivalliseen ja sapekkaaseen arvostelemiseen. Näin ollen muodostui heidän seurustelunsa aina kummallekin kiduttavaksi ja erottaessa oli yleisen rikkinäisyyden tunto sitä suurempi.

Koko heidän sukupolvensa, sen tunsivat hyvin nämä kaksi toverusta, oli pohjaltaan anarkisteja, jotka ylimalkaan kaikkeen suhtautuivat kielteisesti. Heidän isiensä iässä oleva sukupolvi, joka oli kasvanut kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista, kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä runsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti säilyttää valta-asemansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat he nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä jälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys. Lämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda.

Nyt oli -- siihen suuntaan olivat toverukset usein järkeilleet -- kansallinen kehitys syvimmässä aallonpohjassa. Sen vuoksi ei nuorimmalla polvella ollut perspektiivejä eteen- eikä taaksepäin ja siksi suistuivat he luonnostaan henkiseen anarkismiin. Lahjattomimmat tyytyivät ilman mitään sivuharrastuksia jauhamaan virkatutkintoja, keskinkertaisuudet koettivat hankkia tyydytystä urheilusta ja puoluekinasteluista, kun taas lahjakkaimmat ja herkimmät olivat vaipuneet pessimismiin ja sairaalloiseen psykologiseeraamiseen, mikä lopulta johti kaiken kieltämiseen.

Veli loikoi nojatuolissaan, kantapäät nostettuina pöydän reunalle ja kyynärpäät tuettuina tuolin käsinojiin, joten hän oli omituisessa, puoliriippuvassa asennossa. Markus tunsi vaistoissaan, että tuo asento samoinkuin Veljen omituinen nenäänsä tuhkiminen ei ennustanut mitään hyvää. He tupakoivat hetken aikaa ääneti, kunnes Veli kysyi:

-- Mikä sinun mielipiteesi on Suomen kansasta?

-- Kysymyksesi on kieltämättä hieman ylimalkainen, naurahti Markus, koettaen siten keventää mielialaa, joka oli jo ehtinyt käydä hiukan painostavaksi.

Mutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei ärtyisesti:

-- Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?

-- Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla nuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.

Hän ei asettunut tälle kannalle pelkästään väittelyhalusta -- eikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan enemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta velvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa olisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin usein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten luonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut, olkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi suomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän itsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos väittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi loukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty joukko syytöksiä.

-- Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. -- Emmehän me tee mitään!

-- Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka tekevät.

-- Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. -- Enhän minä nyt virkamiesten virkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä. Tekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita kuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään psykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet ne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!

-- Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti niitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. -- Mehän elämme nykyään aallonpohjassa, mutta...

-- Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. -- Me elämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan ole mitään historiaakaan...

-- Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa ole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja jatkoi purkaustaan:

-- Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän kansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei koskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä historiaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka peräytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi. Piilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.