Part 2

Tällainen oli se ympäristö, jonka keskellä Mustosen sisarukset kesäkuun alusta saakka olivat asuneet. Ovi heidän huoneeseensa oli eteisen perimmäisenä, melkein pimeässä kolkassa. Hämäränlainen oli itse huonekin, sillä sylen päässä ikkunasta kohosi nelikerroksisen naapuritalon lohduton takaseinä. Painamalla nenänsä ruutuun saattoi ylhäällä nähdä parin kämmenen levyisen kaistaleen taivasta ja sitä tietä voi huoneesta poistumatta todeta, oliko ulkona pilvinen vai selkeä sää. Päinvastaiseen suuntaan kurkistaessaan näki taas parin neliösylen laajuisen alan kostean soran peittämää maankamaraa.

Huone oli muutoin hyvin siisti ja hämäryydestään huolimatta näytti se varsin kodikkaalta. Sen kalustona oli valkealla raidilla peitetty rautasänky, missä sisarukset kahden nukkuivat, piironki pienine koristeineen jne. Hellalla varustetun uunin soppeen oli varjostimen taakse järjestetty vähäiset keitto- ja talousvehkeet.

Keskellä huonetta oli ompelukone, jonka ääressä Olga istui, ja keskentekoisia puvunosia, kankaanpaloja ja tilkkuja oli tuoleilla ja läheisellä pöydällä, minkä edessä nuorempi sisko istui, tuskitellen muutaman väärin ompelemansa hihan kimpussa.

Heitä ei olisi voinut juuri sisaruksiksi arvata, siksi erinäköiset he olivat. Vanhemmalla oli selkeät, siniset silmät, vaalea iho ja tummahko tukka. Hänen kasvoillaan oli vakava, melkein äidillinen ilme. Nuoremmalla, joka oli siskoaan paljon hennompi, oli ruskeat veitikkamaiset silmät ja yleensä häneltä puuttui siskon ulkomuodolle ominainen selkeäpiirteisyys.

Häntä ei näyttänyt työ tänään oikein miellyttävän, hän haukotteli, silmäsi piirongilla äänekkäästi ja kiirehtien naksuttavaa herätyskelloa, joka läheni kuutta iltapäivällä, ja helähti sitten täysin äänin laulamaan:

Tula tuulan tuli tuli tei, emme erkane konsana, ei...

Olga katsahti sisareensa ja keskeytti hänen laulunsa sanomalla:

-- Sinun pitää se hiha saada seitsemään valmiiksi, että minä ehdin ennen kahdeksaa sen istuttaa. Kahdeksaksi pitää puseron olla valmiina ja perille vietynä.

Hilma nyrpisti nenäänsä.

-- Mitä siitä sitten on, jos se valmistuukin? Toinen työ on heti otettava esille ja sitten taas toinen ja... ja semmoista se sitten on meidän elämämme. Ei milloinkaan kunnollista vapautta ja lepoa!

-- Kyllä haudassa on aikaa levätä, sanoi vanhempi harmaalla äänellä ja hänen suunsa ympärillä näkyi katkerat piirteet.

-- Tuommoista puhuu! sanoi nuorempi äänellä, joka ilmaisi hänen olevan lähellä itkuun tyrskähtämistä.

Mutta Olga oli polkaissut jo koneen käyntiin ja sen raksutukseen hukkuivat nuoremman siskon sanat. Mutta kauan ei tämän kasvoilla pelästynyt apeamielisyys kuvastunut. Ilme vaihtui veitikkamaiseksi ja kun kone taas pysähtyi, hän sanoi:

-- Ylioppilaitakin alkaa taas kaupungilla vilistä.

Olga silmäsi vaanien sisartaan, joka istui muka hyvin totisena ja työhönsä kumartuneena, mutta tehden koko olemuksellaan sen vaikutuksen kuin olisi häntä tarvinnut vain sormella osoittaa, jotta huoneen olisi täyttänyt hillitön naurun kikatus.

Ennenkuin kone taas alkoi rallittaa, kysyi Hilma, painaen päätään vieläkin alemmas:

-- Mennäänkös tänä iltana istumaan vanhan kirkon puistoon?

-- Kuinka sinä ratkot sitä hihaa? tiuskasi vihaisesti Olga, joka oli lehahtanut punaiseksi.

Hän nousi koneen äärestä, tempasi ompeluksen siskoltaan ja alkoi toruen neuvoa, kuinka oli tehtävä.

Hilma ei enää uskaltanut puhua mitään ja sitten ei toville aikaa kuulunut muuta kuin koneen raksutusta ja neulan suihketta.

Kun Hilma viimein ojensi valmistuneen hihan siskolleen, koputettiin ovelle.

-- Sisään! ja kumpikin sisko katsoi jännittyneenä ovelle. Huoneeseen astui Markus Kaarlela.

Vasta tänään, viikkoa jälkeen Helsinkiin tuloansa, hän oli lähtenyt sisaruksia etsimään. Heidän entisessä asunnossaan oli talonmies tiennyt neuvoa hänet tänne. Kun hän talonmiehen suupielessä oli ollut näkevinään pilkallisen virnistyksen, oli hän jo vähällä ollut jättää sikseen enemmät etsimiset. Mutta sitten hän oli käynyt ylioppilaslakkinsa vaihtamassa tavalliseen hattuun ja tullut neuvottuun paikkaan. Mutta ei hän siinäkään asussa ollut ilman harmia perille saakka päässyt. Kun hän talon pihalle tultuaan oli muualta naiselta kysynyt etsittäviään, oli tämä huutanut lähellä olevaan pesutupaan, että "Adamsonska, täällä on yks herra kun kysyy Mustosen sisaruksia" ja sieltä höyrypilven sisältä oli ovelle ilmestynyt lihava, ahdasrintainen talonmiehen vaimo, joka paljaiksi käärityt käsivarret puuskassa oli hetkisen tarkastellut häntä ja sitten ryhtynyt asiaan kysymällä: "jaa Mustosen sisaruksiako?" Saatuaan myöntävän vastauksen oli hänen seuraava kysymyksensä ollut: "onko herra niitten sukulaisia vai?" "Ei muutoin minulla vain olisi asiaa", oli Markus sanonut ja samalla punastunut, peläten tuon pyylevän muijan aikovan asettaa hänet hyvinkin perusteellisen kuulustelun alaiseksi. Sitä tämä uhkaavasta alusta huolimatta ei kuitenkaan ollut tehnyt, vaan hetken vielä häntä kiireestä kantapäähän tarkasteltuaan neuvonut hänet puurakennuksen porraskäytävään. Siksi hän nyt sisään astuessaan näytti joltisenkin häiriytyneeltä.

4.

Pyydän anteeksi, jos tänne tuloni ei ole teille mieluista. Toivoakseni te vielä tunnette minut? sanoi Markus astuen hämärästä ovensuusta keskemmäs.

Olga punastui korviaan myöten ja nousi hämillään ompelukoneen takaa, sopertaen jonkun vastauksen Markuksen anteeksipyyntöön.

-- Kyllä, tokihan me teidät tunnemme, sanoi hän ujosti kätensä ojentaen ja vapauttaen sitten vaatekappaleiden vallasta tuolin Markusta varten sekä heittäen hätäisen syrjäsilmäyksen siskoonsa, jonka suuriksi pyöristyneet silmät pahaa ennustavasti vilkkuivat toisesta toiseen.

-- Te lupasitte silloin minun tulla näyttämään kirjoitusta, joka minun piti Työmieheen kirjoittaa, alkoi Markus istuttuaan. -- Nyt vasta, lähes vuoden kuluttua, olen täyttänyt lupaukseni ja kirjoittanut siitä silloisesta asiasta. Kirjoitus oli nyt syyskesällä Työmiehessä, lienettekö huomannut sitä? ja hän rupesi etsimään povitaskustaan sanomalehtileikkelettä.

-- Tekö se M.K. kumminkin olitte? Kyllä me sen kirjoituksen luimme. Kiitoksia vain, siinä oli ihan paikalleen sanottu.

Olga vapautui huomattavasti hämillisyydestään ja yritti jatkamaan jotakin, kun nuorempi sisar ehätti ennen:

-- Olga osaa kai melkein ulkoa sen kirjoituksen, hän on sitä niin monesti lukenut.

Olga loi sisareensa vihaisen ja tuskastuneen silmäyksen, josta tämä tiesi varmasti saavansa kuuman ripityksen heidän kahden jäätyään.

-- Minulta on ollut Työmiehessä useampiakin kirjoituksia, sanoi nyt Markus vapauttaakseen Olgan häiriöstään.

-- Niin, sitä minä juuri aioinkin kysyä, vastasi Olga, -- kyllä minä olen kaikki lukenut. -- Teistä on tainnutkin tulla sosialisti? jatkoi hän hetkisen kuluttua hiukan arasti.

-- No, jotakin sinne päin, vastasi Markus ja odotti minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät.

-- Sepä on hauskaa... vastasi Olga ilostuen ja hengähti syvään, kun ei tiennyt mitä vielä olisi sopivaa sanoa.

-- Onko muitakin ylioppilaita sosialisteja? kysyi Hilma voimatta sen kauemmin uteliaisuuttaan hillitä.

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Markus, tuntien samalla ikäänkuin sisäistä mielihyvää siitä, että hän yksin sai olla sellainen harvinaisuus.

-- Mutta olettekos _te_ sosialisteja? kysyi hän ja hymähti, kun mieleen juolahti lahkolaisten tapa tuolla tavoin tunnustella toisten ihmisten uskonnollista kantaa.

Sisarukset katsahtivat hymyillen toisiinsa ja Olga vastasi:

-- En uskalla häntä niin varmaan sanoa. Työmiestä me kyllä luemme ja minä olen työväenyhdistyksen jäsen. Mitäpäs ne meikäläiset juuri muutakaan voivat olla kuin sosialisteja.

-- Minä ainakin tahdon päästä kapitalistiksi, ilmoitti Hilma.

-- Niin, sinä. Hänhän uneksiikin aina päästä naimisiin jonkun rikkaan kanssa, ettei tarvitsisi aamusta iltaan neuloa.

-- Hyi sinua!

Kaikki nauroivat ja sitten syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus silmäili vieressään pöydällä olevia kirjoja. Siinä oli kansankirjaston merkeillä varustettu, monissa käsissä tahraantunut ja tahkealehtinen Walter Scottin "Lammermoorin morsian", Kauppis-Heikin "Viija" ja Sienkiewiczin "Quo vadis?" sekä joitakin sisarusten omia kirjoja.

-- Te harrastatte kirjallisuuttakin? virkahti Markus.

-- Iltaisin ja sunnuntaisin me useinkin luemme, selitti Olga. -- Minä niitä haen kansankirjastosta, mutta Hilma tahtoo päivälläkin unohtua niiden ääreen, varsinkin kun sattuu joku jännittävämpi kirja.

Hilma tahtoi nähtävästi heti kostaa, sillä hän sanoi aivan asiaan kuulumattomasti:

-- Viime viikolla lopetimme Teuvo Pakkalan "Elsan" ja sitä luettaessa Olga itki niin...

-- Häpeä! keskeytti hänet vanhempi sisko ja sitten oltiin taas ääneti.

Eteisestä alkoi kuulua räikeätä hanurinsoittoa. Arasti katsahti Olga Markukseen ja virkkoi sitten kuin anteeksipyytäen:

-- Talonmiehen poika siellä taas renkuttaa. Tässä asuu jokseenkin ikäviä ihmisiä ja me olisimme jo muuttaneetkin, vaan ei käy laatuun kun tämä on koko vuodeksi vuokrattu ja kun muualta on vaikea näinkään halvalla saada asuntoa.

-- Oletteko te saanut koko kesän olla täällä? kysyi Markus osaaottavasti.

-- Kyllä melkein. Ainoastaan juhannuksen aikana olimme pari viikkoa Viipurissa äidin luona. Eihän täällä ole juuri hauska kesällä työskennellä, kun tietää miten ihanaa maalla on ja kun omaan huoneeseen ei päivä hetkeksikään pilkistä. Mutta minkäpäs sille voi, täytyy vain tyytyä.

Tätä sanoessaan näytti Olga niin vakavalta ja kulmien seutuville ilmestyi väsynyt piirre.

Kun Olga laittoi valmiin ompeluksen kääreeseen, kysyi Markus, oliko heidän mentävä viemään sitä jonnekin ja saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän hymyillen:

-- Ehkä minä saan tulla saattamaan, niin ette joudu alttiiksi samanlaiselle tunkeilulle kuin silloin vanhan kirkon puistossa?

Tarjous otettiin vastaan ujolla mielihyvällä.

Kun Olga oli valmiina lähtemään, katsahti hän kysyvästi sisareensa, joka sanoi jäävänsä illallista laittamaan, samalla kuin hänen ruskeissa silmissään vilkkui taas jotakin vallatonta.

He lähtivät siis kahden kävelemään keskikaupunkia kohti. Puhelua oli vaikea saada käyntiin ja Markusta vaivasi tuntiessaan, kuinka ujona ja jännittyneenä Olga hänen rinnallaan käveli. Mutta toiselta puolen tuo ujous häntä miellyttikin ja puhui jossakin suhteessa tytön puolesta. Itsensä hän tunsi taas, jolleikaan juuri hajamieliseksi, niin ykskaikkiseksi ja ympärillään virtaavasta elämästä irrallaan olevaksi. Hän katseli ikäänkuin syrjästä itseään ja ihmetteli, miksi hän siinä syysillan hämärässä kävelee tuon oudon tytön rinnalla. Heidän tutustumisessaan oli ollut jotakin romanttista, jos kohtakin vähemmän kaunista, ja kaikki romanttinen häntä aina veti puoleensa. Mutta nyt sitä ei enää ollut, vaan kaikki tämä oli mitä tavallisinta ja jokapäiväisintä.

Herättääkseen itsessään jotakin mielenkiintoa ja päästäkseen johonkin tarttumaan, tarkasteli hän syrjästä salavihkaa rinnallaan kävelevää tyttöä. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään kiehtovaa kauneutta, mutta sen sijaan jotakin lujaa ja äidillisen vakavaa, huolekasta ja siveellistä kuten tavallisesti nuoressa naisessa, joka varhain on saanut tutustua elämän ankaruuteen. Markuksen rinnassa tulvahti taas lämmin myötätunnon puuska ja saadakseen keskustelun käyntiin, tiedusteli hän, oliko heillä usein tilaisuutta käydä teatterissa.

-- Kyllä me toisinaan käymme työväentalolla ja joskus olemme olleet Kansallisteatterissakin, vastasi Olga.

-- Saanko minä joskus hankkia teille piletit ja tulla kanssanne teatteriin?

Olga katsahti häneen kuin epäillen ja antoi sitten ujon ja kiitollisen myönnytyksen. Tarjous teki hänet silminnähtävästi onnelliseksi, sillä yhtäkkiä pääsi hän kuin jostakin vapautumaan ja alkoi vilkkaasti jutella näytöksestä, jota hän viimeksi oli ollut työväentalolla katsomassa.

Markus tunsi mielensä yhä enemmän lämpenevän. Hänestä oli melkein liikuttavaa, että niin pienellä asialla saattoi tehdä toisen onnelliseksi.

Liike, johon Olgan tuli työnsä viedä, oli Sentraali-pasaasissa ja Markus jäi Aleksanderinkadulle odottamaan, saattaakseen hänet takaisin kotiin. Kun hän käveli siinä edestakaisin omissa ajatuksissaan, havahtui hän epämieluisesti jonkun lyödessä häntä vankasti olkapäälle.

-- Terve, Markku! kuului useampia ääniä ja hänen ympärilleen kerääntyi joukko kesän jäljeltä päivettyneitä entisiä koulutovereita, jotka vasta näinä päivinä olivat kaupunkiin tulleet.

Kohtaaminen ei ollut ollenkaan Markuksen mieleen, sillä hän pelkäsi Olgan pian palaavan ja hänestä oli vastenmielistä jättäytyä hänen kanssaan toverien uteliaan töllistelyn esineeksi. Tovereita ilmeisesti nolostutti hänen ikäänkuin vihamielinen äänettömyytensä, mutta koska tuntui vielä nolommalta heti niin vain sanaa vaihtamatta erota, sanoa tokasi heistä muuan, joka illan viileydestä huolimatta piti uutta samettiliiviään näkösällä:

-- Sinustahan, Markku, kuuluu tulleen sosialisti.

-- No entä sitten, onko siinä mitään niin ihmeellistä?

-- Noo, eipä silti.

Kaikki näyttivät kuitenkin hieman epäuskoisesti hymyilevän. Se suututti Markusta, sillä hän oli sitä ennenkin huomannut ihmisissä, milloin hänen sosialismistaan oli tullut puhe.

Hieman äreästi sanoi hän:

-- Arvokkaampaa minusta on nuorelle miehelle olla sosialisti kuin istua tupakansavuisessa osakunnan kokouksessa ja jankata siitä, ketä isänmaan etu vaatii kulloinkin vuosijuhlaan kutsuttaviksi, ketkä poisjätettäviksi.

-- Arvokkaampaa ja intresantimpaa... Saa kirjoittaa piikatytöistä artikkeleja, sanoi samettiliivinen ja kaikki rähähtivät nauramaan.

Markus punastui kiukusta ja kääntyi heihin selin.

-- No elä nyt toki, Markku, tyhjästä suutu. Tule Prinsessiin, siellä on veikeä ohjelma! ja meluten ja hälyten menivät he jo pasaasin portista sisälle.

Samassa palasi Olgakin ja hetken hänen rinnallaan käveltyään puhkesi Markuksen suuttumus lauseeksi:

-- Meikäläiset ylioppilaat ovat järjestään yksiä tomppeleita! Olga katsahti häneen kummastuneena ja vähääkään käsittämättä tuon äkillisen mielenpurkauksen syytä.

Äänetönnä ja mieli yhä kuohuksissa käveli Markus hänen rinnallaan takaisin Eerikinkadun päähän ja kun siellä oli erottu, jatkoi hän yksin kävelyään vielä tunnin verran ja palasi sitten kuutamoisia katuja pitkin väsyneenä ja tyyntyneenä asuntoonsa.

5.

Seuraavana aamuna käveli Markus edestakaisin pitkin päivänpaisteista asemasiltaa, odotellen Pohjanmaan junaa. Siinä piti tulla Veli Forsbergin, kuten hän kortilla oli Markukselle ilmoittanut.

Viime yön oli Markus nukkunut hyvin, eikä viinurin kotiintulo ollut tällä kertaa häntä häirinnyt. Kun lisäksi ilmakin oli tänään harvinaisen herttainen, tunsi hän itsensä tavallista virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Aikaa oli vielä kymmenisen minuuttia junan tuloon, ja sydämessä mieluisa jälleennäkemisen tunto käveli hän edestakaisin puista asemasiltaa, jossa jalka nousi niin keveästi ja joustavasti. Siihen kerääntyi vähitellen toisiakin kotipuolen ylioppilaita ottamaan vastaan myöhemmin saapuvia tovereitaan.

-- Terve, Markku, Veliäkö sinä odotat? tervehti häntä Heino Kavander, sama samettiliivinen ylioppilas, joka hänet oli illalla Sentraali-pasaasin portilla saanut suuttumaan.

Markus vastasi lyhyesti ja vetäytyi hänestä etäämmäs. Alunpitäin oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Kavanderia kohtaan, jonka hän oli huomannut itsekkääksi, viekkaaksi ja kateelliseksi luonteeksi. Tällä kertaa lisäsi hänen vastenmielisyyttään se, että hän huomasi entisen koulutoverinsa kasvoilla selvät jäljet Prinsessissä vietetystä yöstä. Hän oli edellisenä talvena itsekin käynyt ahkerasti mainitussa kapakassa, mutta nyt häntä inhottivat sen punssitunnelmat ja rivot varieteehoilaukset. Eikä hän mielessään voinut kyllin tuomita ylioppilaita, jotka sellaisissa huveissa iltojaan kuluttivat.

Markuksen luokkatovereissa oli useitakin talonpoikaispoikia. Mutta ne olivat aatteettomia ja materialistisia keskinkertaisuuksia, jotka tuon tavallisen, pelkkään läksyjen toistamiseen tarvittavan hyväpäisyytensä takia olivat joutuneet koulutielle. Heillä oli jo koulunpenkillä ollut virkaura valmiiksi viitoitettuna eikä Markuksella ollut koskaan syntynyt mitään lähempää toverisuhdetta heidän kanssaan. Yksi niistä oli torpparin poika hänen kotiseudultaan ja häntä Markus suorastaan vihasi tämän paksun aistillisuuden ja luonteen mataluuden takia. Tätä toveriaan ajatellen oli Markus kerran suuttuneena selittänyt Forsbergille, että papit ovat tehneet paljon syntiä keksiessään kylänluvuilla ja koulutielle toimittaessaan noita "hyväpäisiä" kansan lapsia, jotka useinkin ovat mitä karkearakeisimpia materialisteja ja joiden henkiset avut ilmenevät siinä, että he katekismusläksynsä lukevat kuin vettä valaen. Hienommat kyvyt sen sijaan jäävät useinkin huomaamatta ja vain harvemmin aukenee heille mahdollisuus korkeampaan sivistykseen.

Vältellen tovereitaan käveli Markus asemasillan äärimmäiseen päähän ja pysähtyi siihen katsomaan pitkin ratapihaa, jolla päivystäjäveturit liikkuivat edestakaisin. Kaisaniemen puut kylpivät päivänpaisteessa ja niiden juurelta kuului iloisia lasten ääniä. Markus tunsi mielialansa niin keveäksi ja suonissaan pulppuava elämänilo silmäili hän joka puolella leviävää pääkaupunkia monisokkeloisine kivimuureineen ja puistoineen kuin valloittaja, joka tekee mielessään lupauksen anastaa sen itselleen. Hän tunsi ensimmäisen askeleen jo ottaneensa, sillä Helsinki ei enää tehnyt häneen niin luotaan työntävää ja vierasta vaikutusta kuin edellisenä syksynä ja vielä äskenkin hänen kaupunkiin saapuessaan. Joka tapauksessa oli hänellä jo Helsingissä muutamia kiinnepisteitä.

Töölön sillan takaa kuului jyrinää ja sitten pitkä vihellys. Kohta sen jälkeen porhalsi Eläintarhan kallioleikkauksesta esiin veturi sakeata kivihiilen savua tupruttaen. Raskaasti puhkuen vieri pitkä matkustajajuna asemasillan viereen ja tuskin oli se ehtinyt pysähtyä, kun silta tulvahti täyteen kapsäkkejään laahaavia matkustajia. Vastaanottajat etsivät tuttaviaan, tervehdyksiä vaihdettiin ja kuuluvina lennähtelivät naisten suukkoset.

Markus harppasi pitkin vaunujonoa ja etsi katseillaan Veli Forsbergia. Etummaisen toisen luokan vaunun portaalla keksi hän tämän raahaamassa ulos suurta matkalaukkuaan. Markus riensi luo ja toverukset puristivat toistensa kättä. Kumpikin he olivat siksi täynnä jälleennäkemisen iloa ja kummankin mieli oli siksi tulvillaan sanottavaa ja kysyttävää, että aluksi oli vaikea päästä sananvaihdon alkuun.

-- Saanko minä tarjota sinulle aamiaista jossain ulkona? kysyi Veli, kun he yhdessä olivat vieneet matkatavarat hänen väliaikaiseen asuntoonsa.

Tietysti suostui Markus tarjoukseen ja hetken neuvoteltuaan päättivät he mennä Kappeliin syömään.

Veli Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen, jonka kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus sekä ylähuulessa sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli kaupunkilaislapsi virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta nuorempi. Mutta hän oli varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat kuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä kuitenkin Veljen rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömäksi. Kun Markus oli välillä ollut yhden vuoden pois koulusta, olivat he vasta kahdeksannella luokalla joutuneet välittömämpään kosketukseen toistensa kanssa. Heti ensi tutustumisesta olivat he alkaneet tuntea vetovoimaa toisiaan kohtaan ja sisäinen sukulaisuuden tunto oli ajanoloon yhä vahvistunut. Parina edellisenä lukukautena olivat he Helsingissä olleet joka päivä toistensa seurassa, sillä paitsi molemminpuolista myötätuntoa yhdistivät heitä yhteiset opinnotkin. Kumpikin olivat he vieraantuneet entisistä koulutovereista ja muodostivat oman suljetun piirinsä harrastaen estetiikkaa ja keskustellen kirjallisista kysymyksistä.

Kuten edellä olemme maininneet, oli Veli jo koulussa ollut selväpiirteinen ja kiivas vanha fenno ja hän halveksi sydämensä pohjasta kagaaleja. Markus saattoi välistä miltei kadehtia ystävänsä varmaa kantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut omaksumaan. Usein oli Veli vaativasti käynyt hänen kimppuunsa tehdäkseen hänestä vanhan fennon ja Markus oli nähnyt hänen katseessaan suuttumuksen sekaista pettymystä, kun hän oli huomannut saaliin lujasta otteesta huolimatta luisuvan käsistään. Tämä oli siihen saakka ollut arkana kohtana heidän toveruussuhteessaan ja tuntiessaan ystävänsä vallanhimoiseksi ja helposti ärtyväksi oli Markus ainoastaan varovaisuudella ja peräänantavaisuudella onnistunut välttämään ilmiriitaisuuksia. Mutta tästä oli taas johtunut, että hänessä ei ilmennyt mitään varmaa kantaa ja että hän siinä suhteessa tunsi itsensä hajanaiseksi ja ilmassa riippuvaksi. Nyt luuli hän kuitenkin sosialismista löytäneensä pelastuksen kallion ja vaikkei hän ollut varma, kuinka Veli pohjaltaan suhtautuisi tähän liikkeeseen, tiesi hän tämän kuitenkin olevan tyytyväisen, kun hän, Markus ei enää lukeutunut kagaaliin. Muistipa hän Veljen kanssa edellisenä talvena mielihyvällä lukeneensa Työmiehestä erään pitemmän artikkelisarjan, nimeltä "Kultainen ketju", joka oli suunnattu ruotsalais-nuorsuomalaista yhtymää vastaan.

Kun he olivat päässeet mukavasti sijoittumaan Kappelissa ja Veli oli tilannut syötävää, työnsi Markus esiin suuren uutisensa, lausuen naiivilla itsetunnolla:

-- Tiedätkö, että minusta on tullut sosialisti?

-- Elä nyt! huudahti Veli, mutta noissa sanoissa ei ollut mitään ivaa, vaan ainoastaan pelkkää veljellistä ihmettelyä.

-- On kyllä, vahvisti Markus. -- Viime kesän kuluessa minä kirjoitin Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei ainoa. Kyselivät mitä tutkintoja minä aion suorittaa ja olivat hyvillään kuullessaan minun aikovan valmistua sanomalehtimieheksi, sillä niistä sanoivat heillä olevan puutteen.

-- Mutta sehän on mainiota, että sinusta on tullut sosialisti! huudahti jälleen Veli ja katseli toveriaan täynnä veljellistä myötätuntoa. -- Siinähän sinulle aukenee tavattoman laaja vaikutusala.

-- Eikö totta, puhkesi Markus sanomaan iloissaan toverinsa osoittamasta vilpittömästä myötätunnosta, -- että sosialismissa on jotakin vahvasti puoleensa vetävää? Se käy suorastaan uskonnosta.

-- Niin, uskontona se onkin työläisjoukoilla, myönsi Veli, -- ja siitä johtuu sen suuri voima.

-- Meillä koettavat perustuslailliset vetää sosialisteja puolelleen, mutta se on saatava pysymään täysin itsenäisenä puolueena, sanoi Markus, antaakseen toverilleen vastalahjan tämän osoittamasta myötätunnosta ja osoittaakseen, ettei hänessä enää ollut jäljellä mitään vanhasta hapatuksesta.

-- Tietysti, vakuutti Veli, -- sillä ovathan työväenluokan edut kokonaan ristiriidassa ruotsalaisen puolueen kanssa.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Markus:

-- Minä olen innolla ryhtynyt syventymään sosialismin oppeihin ja kansantalouden olen yliopistossa päättänyt ottaa yhdeksi oppiaineeksi. Toissa päivänä kirjoittauduin jo kansantalouden luennoille.

-- Sehän onkin sinulle nyt välttämätöntä, myönsi Veli. -- Mutta et kai silti estetiikkaa jätä?

-- Ehkä minä suoritan siinäkin arvosanan, arveli Markus, -- sillä sittenhän voin toimia kirjallisuusarvostelijana sosialistisissa sanomalehdissä.

Veli piti tätäkin oikein harkittuna ja siten vallitsi toverusten kesken mitä suotuisin mieliala. Mutta Markuksen sydämellä liikkui vielä monta asiaa ja tärkein niistä oli hänen suhteensa Olgaan. Hän oli tottunut avomielisesti ripittämään itsensä tälle lähimmälle toverilleen ja niinpä alkoi hän hetken kuluttua:

-- Eräs minun Työmieheen kirjoittamistani artikkeleista sai alkunsa hyvin omituisista asianhaaroista.

-- Mitenkä niin, kerrohan! innostui Veli ja asettui tarkkaavasti kuuntelemaan.