Part 14

-- Kaiketikin. Enkä minä ymmärrä, mitä minä voisin hänelle tehdä, sillä hän ei tottele minua enää ollenkaan. Äidille minä en henno koko asiasta mainita eikä siitä olisi mitään apuakaan.

-- Tiedätkö sinä, että Kavanderista on tullut muka sosialisti?

-- Pyh! ja Olga keikautti ylenkatseellisesti niskaansa.

-- Minä tapasin hänet kokouksessa ja puhuin siitä Hilman asiasta.

-- No mitä hän sanoi? kysyi Olga jännittyneenä.

-- Sen verran kuin sain selvää hänen vällötyksestään, niin aikoi hän naimisiin Hilman kanssa.

-- Naimisiin! huudahti Olga. -- Jospa he menisivätkin edes oikeisiin naimisiin, mutta sitäpä he eivät tee, vaan aikovat ilman muuta asettua yhdessä elämään. Siten kuuluvat päättäneen tehdä muutkin sosialisti-ylioppilaat. Siis aivankuin mustalaiset!

Olga tuijotti tuskastuneena eteensä. Sisaren kohtalo painoi raskaana hänen sydäntään. Markus veti hänet syliinsä ja koetti lohduttaa.

-- Ehkäpä he hyvinkin mukautuvat toisiinsa ja muodostavat ajanoloon oikean avioliiton, varsinkin jos saadaan siviliavioliittolaki. Ja sehän on sama asia. Elleivät, niin silloin otamme me Hilman hoivaamme. Onhan meitä kaksi, jotka muodostamme lujan kokonaisuuden.

He istuivat moniaan hetken sylitysten ja mitään puhumatta. Sitten havahtui Olga kuin unesta ja virkkoi:

-- Sinulle on tullut tänne kirjekin. Se on tuolla pöydällä.

-- Se on varmaankin kotoa, huudahti Markus ja riensi kirjettä avaamaan. -- Viimeinkin he suvaitsevat vastata.

Heti suurlakon päätyttyä oli hän kirjoittanut veljelleen ja pyytänyt tätä lähettämään hänen kuulutuskirjansa, ilmoittaen menevänsä naimisiin. Kun vastausta ei ollut heti kuulunut, oli hän lähettänyt toisen, ärtyisästi kirjoitetun kirjeen.

-- Katsopas! huudahti hän riemuiten ja veti kotelosta papinkirjan. Hän ojensi sen Olgalle ja pöydän ääreen istuutuen alkoi itse lukea kirjettä. Se alkoi:

"Rakas veljeni! Samalla kun lähetän sinulle tämän pyytämäsi kuulutuskirjan, ilmoitan sen surusanoman, että isämme ainoastaan pari päivää sairastettuaan nukahti täältä pois yöllä eilistä vasten --"

Markuksen sisällä jysähti ja hänen silmänsä himmenivät. Hän muisti kylmän, miltei vihamielisen eronsa isästä ja uskaltamatta lukea pitemmälle siirtyi hän Olgan rinnalle istumaan sekä osoitti hänelle kirjeen alkua. Luettuaan siitä ensimmäisen lauseen kietoi Olga lujasti kätensä Markuksen ympärille samoin kuin Markus oli äsken tehnyt hänelle.

Aivan kuin tästä rohkaistuneena otti Markus kirjeen uudestaan käteensä ja luki:

"Hänen loppunsa oli rauhallinen ja muun muassa käski hän sanoa sinulle viimeiset terveisensä sekä toivomuksensa, että sinusta tulisi mies --"

Markuksen rinnasta tunkeutui nyyhkytyksen kaltainen ääni. Hänen silmänsä tulvahtivat kyyneliä täyteen, niin että hänen täytyi laskea kirje polvilleen.

Tyynnyttyään luki hän edelleen:

"Hän ehti kuulla sinun päätöksesi mennä avioliittoon ja piti sitä hyvänä merkkinä sekä toivoi, että sinä olisit löytänyt itsellesi oikean elämänkumppanin --"

-- Katsopas! kuiskasi Markus ja osoitti näitä sanoja Olgalle. Luettuaan ne pusersi Olga hänen käsivarttaan ja Markus näki hänenkin silmiensä kyyneltyneen.

Edelleen oli kirjeessä pyyntö, että Markus matkustaisi heti kotiin, ehtiäkseen isän hautajaisiin.

-- Minä lähden heti huomenna! ilmoitti sen johdosta Markus. Kirjeensä lopetteli veli näin:

"Ja toivottaessani nyt omasta puolestani onnea aikomallesi avioliitolle, liitän minä tähän pari lausetta kirjasta, josta sinä nykyään et taida paljon välittää, mutta jonka arvon sinä elämän varrella varmaankin opit tuntemaan: 'Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän uskaltaa häneen: hänen elatuksensa ei puutu häneltä.'"

-- Kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt! kertasi Markus ja kumartui suutelemaan Olgaa. -- Minä olen menettänyt isän ja sinä siskon, mutta jäljellä on meillä kuitenkin toinen toisemme.

Yö oli kulunut jo huikean matkan yli puolen, kun he saivat Olgan tuoman verhon kiinnitetyksi paikoilleen.

-- Katsohan, kuinka somalta tämä meidän alkava kotimme nyt näyttää! ihasteli Markus. -- Tällä puolen verhoa on minun työhuoneeni ja vierashuone, tuollapuolen taas makuuhuone, ruokasali ja keittiö. Siis neljän seinän sisällä kokonainen huoneusto.

Hetkisen kuluttua lisäsi hän ajatuksissaan:

-- Jos isäni olisi elänyt ja nähnyt tämän meidän kodin alkumme, niin hän olisi varmaankin sanonut, että joka lusikalla aloittaa, se kauhalla lopettaa.

Kun Markus kellon kolmea käydessä palasi saattamasta Olgaa ja paneutui levolle, ei hän saanut vielä pitkään aikaan unen päästä kiinni. Kuluneen päivän vaikutelmat olivat olleet siksi moninaiset ja muutamissa suhteissa syvälle käyvät, että hän tunsi välttämättömäksi selvitellä niitä mielessään.

Lähtönsä sosialistisesta ylioppilasyhdistyksestä, Sandran löytäminen entisiltä jäljiltään sekä veljen kirje uutisineen isän kuolemasta -- kaikki nämä seikat olivat saattaneet loppuunsa sen kypsymisprosessin, jonka hän viime aikoina oli vaistomaisesti huomannut itsessään tapahtuvan. Täysi-ikäisen miehen varmuudella tunsi ja tunnusti hän nyt omikseen ne isiltä perityt patriarkkaalis-pietistiset vaistot, joiden olemassaoloa hän viime aikoina oli alkanut yhä selvemmin aavistaa. Nyt hän tunsi olevansa siitä selvästi tietoinen ja samalla tunsi hän jalkainsa alla lujan pohjan.

Se, että hän nyt lopullisesti oli luisunut kaikkien puolueiden ulkopuolelle, ei huolettanut häntä ollenkaan.

-- Minulle riittää se, että tiedän olevani suomalainen ja isäni poika, lopetti hän tilintekonsa, -- ja sellaisena on minun paikkani kaikkien niiden riveissä, jotka tänä sekamelskan ja yleisen alasrepimisen aikana koettavat säilyttää kaikkea sitä kunnollista, lujaa ja koeteltua, mitä isät ovat meille perinnöksi jättäneet.

29.

Kaarlelan vanha isäntä oli haudattu ja kaikki kuolinpesän selvittelyä koskevat asiat oli kunnialla saatu järjestykseen. Markus seisoi syntymäkotinsa pihalla, valmiina nousemaan rattaille veljensä kanssa, joka tuli saattamaan häntä asemalle.

Oli auringonpaisteinen myöhäsyksyn päivä. Maassa ei ollut vielä lunta ja se oli roudasta vapaa. Tuvan ikkunasta katsoi sedän lähtöä veljen pikku poika punaposkisena ja hymyilevänä. Markus hymyili hänelle vastaan ja nyökytti päätään. Se oli Kaarlelan tuleva isäntä ja Markus toivotti sydämessään, että hän tulisi kulkemaan samoja teitä kuin isänsä ja vasta haudattu iso-isänsä. Eikä hän itse asiassa tuntenut mitään epäilyksiä siitä, etteikö niin tulisi käymään. Sillä kaikki täällä ympärillä henki tyyntä rauhaa, terveyttä ja voimaa.

-- Paljon ne nyt huutavat ja meluavat, virkkoi veli keskustelun aluksi, kun he istuivat rinnan rattailla ja hevonen lähti liikkeelle, -- mahtanevatko sitten saada maailman sijoiltaan väännetyksi?

Veljen koko olemus, se tapa, millä hän piti suitsia ja määräsi hevosen juoksun juuri sellaiseksi, että he parahiksi ehtivät junalle, samoinkuin koko se ympäristö, missä hän eli ja hallitsi -- kaikki se todisti tällä hetkellä voimakkaasti Markukselle, että Suomen kansassa oli vielä paljon lujaa ja tervettä, jota hetken tuulet eivät pysty järkyttämään ja jonka pohjalla todellinen uusi Suomi voi seisoa lujana.

Veli oli kyllä vaistoissaan huomannut, että Markus ei ollut enää sama maailmankaataja kuin syyslukukauden alussa Helsinkiin lähtiessään. Vaikka veli ei ollut nimenomaan siitä puhunut, huokui tuo tietoisuus hänestä Markukseen lämpimänä myötätuntona ja luottamuksena.

-- Voisithan sinä nyt naimisiin mentyäsi palata kotiinkin, lausui veli hetken kuluttua, kyllähän täällä olisi tilaa ja toimialaa sinullekin.

-- Kyllä kai minun on sittenkin mentävä Helsinkiin ja valloitettava pääkaupunki itselleni, vastasi Markus ajatuksistaan havahtuen.

Kun veli ei tuntunut käsittäneen hänen sanojaan, vaan katsahti häneen hiukan kummastuneena, lisäsi Markus:

-- Minä tarkoitan: meille, meidän henkisillemme, meidän rodullemme.

Nyt tuntui veli käsittävän, sillä hetken kuluttua sanoi hän:

-- Niin, tarvitseehan maa pääkaupungin aivankuin talo isännän. Lämminneenä jatkoi Markus:

-- Jos minä voin täyttää sijani siellä yhtä hyvin kuin sinä täällä, niin -- me olemme luja kansa.

Kun Markus seisoi vaunun ikkunassa ja veli rattaille noustuaan nyökäytti hänelle päätään viimeiseksi hyvästiksi, luki hän veljen katseesta lujan luottamuksen hänen kutsumukseensa. Ja kun hän tuttujen maisemien jäädessä jäljelle istuutui vaununpenkille, tunsi hän laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata tietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä.