Part 13

-- Ei teille anneta lisää, ilmoitti tarjoilijatar ja palasi pöydän luo.

-- Mitä, eiks me saa enää olutta omalla rahallamme? huusi Virtanen.

-- Älkää nyt ruvetko siinä rähjäämään, vaan lähtekää hyvällä ulos eli minä käsken poliisin, uhkasi ovenvartija.

-- Luuleks snää senkin pussileuka, että mää pelkään sun lahtareitas, möyrysi Virtanen.

Hänen raskas verensä oli pääsemässä kuohumistilaan ja äskeinen myötätunto oli yhtäkkiä muuttunut meuruavaksi vihaksi herraskaisia kohtaan, jotka huoneen perällä saivat ryypiskellä ja hoilottaa kaikessa rauhassa, kun sen sijaan häneltä ja toveriltaan kiellettiin olut. Kulmikkaan vihansa puhdissa tarttui hän pöydän reunoihin kuin aikeissa heittää sen nurin.

-- Kuule, mitä sinä nyt tyhjää, lähdetään pois ja siirrytään toiseen paikkaan, ehätti Tuominen häntä houkuttelemaan, tarttuen hätääntyneenä hänen käsipuoleensa.

-- Tuominen, kuule, vedätkö sinäkin yhtä köyttä noiden haljujen kanssa? mörähti Virtanen ja otteensa hellittäen nousi pöydän äärestä.

Tuominen oli sillä välin pujahtanut ovesta ulos ja ikäänkuin häntä käsiinsä tavoitellen hoippui Virtanen perässä. Jyrkissä portaissa kaatui hän suurella ryminällä nurinniskoin ja vieri melkein katukäytävälle. Synkeästi sadatellen hapuili hän jalkeilleen.

-- Tuominen hoi! Missä sinä olet, tulehan tänne, niin minä oikeilla aikamiehen kämmenillä hieron sinusta herrasvinkeet! huusi hän seisaalleen päästyään.

Mutta hän oli niin juovuksissa ja pyörällä päästään, ettei hän ohikulkevain ihmisten takia äkännyt Tuomista, joka seisoi etempänä katukäytävällä ja levotonna koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä riehautuneen toverinsa kanssa. Hän näki konstaapelin kiinnittäneen jo huomionsa Virtaseen ja tuntien itsensä kykenemättömäksi hillitsemään tuota vahvaraajaista miestä, pudisti hän huolestuneena päätään ja lähti omille teilleen.

Virtanen kulkea toikkuroi pitkin katukäytävää, kiroillen itsekseen, tölmien vastaan tulevia ja sisällään kiehuvan vihan pakotuksesta väliin hampaitaan kiristäen. Wladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa horjahti hän erästä pönäkkää herrasmiestä vasten, josta kiukustuneena tämä tyrkkäsi häntä niin että Virtanen oli kaatua nenälleen katuun.

-- Senkin sika! ärjäisi herrasmies ja jatkoi matkaansa sen enempää kohtauksesta välittämättä.

-- H--tin herrat! karjui Virtanen ja päästyään hiukan tasapainoon lähti jotakin mielijohdetta seuraten kompuroimaan kadun yli, pakottaen ohi kiitävän ajurin hetkeksi pysäyttämään hevosensa sekä syytämään hänelle haukkumasanoja.

Ennenkuin hän ehti vastakkaiselle katukäytävälle, tarttui joku lujalla otteella hänen käsivarteensa sekä pysäytti hänet siihen paikkaan. Kääntyen pysäyttäjäänsä sekä avaten sameat silmänsä selkosen selälleen, näki Virtanen edessään poliisikonstaapelin, joka komensi häntä seuraamaan mukanaan.

Aivankuin tuo kiiltonappinen ja kaskipäinen järjestysvallan edustaja olisi sulkenut itseensä kaikki ne kiusat, jotka Virtasta olivat kohdanneet ja aivankuin hän olisi esiintynyt sen herraskaisuuden esikuvana, jota kohtaan häneen näinä kuluneina viikkoina oli imeytynyt katkera viha, sai konstaapelin äkillinen ilmestyminen ja luja kouraisu Virtasen raivon kuohahtamaan yli reunojensa. Mitä hänen aivoissaan vielä oli jäljellä selvän järjen kipinää, pimeni yhtäkkiä, kouristuksen tapaisella liikkeellä tempasi hän puukkonsa sekä mörähtäen: -- s--nan lahtari! -- iskien sen konstaapelin rintaan.

Konstaapeli hellitti otteensa, horjahti ja kaatui maahan. Virtanen jatkoi lonksavin polvin ja tylsänä matkaansa pitkin keskikatua. Hänen takanaan kuului huutoja ja ihmisiä riensi paikalle, mutta mistään piittaamatta ja olematta edes täysin selvillä siitä, mitä hän oli tehnyt, toikkarehti Virtanen kadulle, kunnes Länsi-Henrikillä paikalle rientäneet konstaapelit ympäröivät ja vangitsivat hänet.

26.

Oli touhinaa, ääntä ja kiirettä, kun "uutta Suomea" rakennettiin. Ennen kaikkea kuitenkin ääntä, sillä kaiken karvaisia kokouksia pidettiin yhtä mittaa ympäri maan ja joka päivä pantiin pystyyn uusia yhdistyksiä ja seuroja. Yhtäkkiä saavutettu rajaton sananvapaus vaikutti, että jokainen tahtoi saada ajatuksensa julkisuuteen ja äänensä kuuluville. Koko maa oli kuin suuri lastenkamari, jossa vanhoja huonekaluja kaadettiin kumoon, kiskottiin toisiaan tukasta, huudettiin, kiljuttiin ja piipitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.

Päätään pudistellen, neuvottomina ja huolestuneina seisoivat ne, jotka olivat kasvaneet kiinni vanhaan ja koeteltuun. Se mikä vielä eilen oli ollut kiellettyä ja pyhää, siihen saivat tänään kaikki käydä käsiksi, sillä lait ja tavat, jotka ennen olivat kieltäneet pyhyydenloukkauksen, olivat tänään voimattomina vaienneet. Viime aikojen suuret tapaukset olivat meuroneet perustuksiaan myöten Suomen kansan ja nostaneet pinnalle ennen aavistamatonta pohjasakkaa. Suomalaisen Matin leveät, hyvänsuovat ja rehelliset kasvot olivat yhtäkkiä vaihtaneet ilmettä: näkösälle oli tullut piirteitä, joita vielä eilen ei oltu uskottu olevan olemassakaan. Se karakteristiikka, jonka Runeberg, Topelius ym. sekä heidän aikanaan että ennen sitä olivat Suomen kansasta antaneet, oli yhtäkkiä mennyt nurin, niin että monet saivat ainaisen pelon ja epäluulon tuota vanhaa, hyvänahkaista Mattia kohtaan.

Mutta jos nämä viimemainitut vetäytyivät ylpeästi erilleen ja katsoivat pessimistisesti tai halveksuen sitä lastenkamaritouhua, jolta kaikki ensi katsauksella näytti, niin oli sentään paljon niitäkin, jotka pelkäämättä olivat laskeneet kätensä auraan ja hikipäässä tekivät todellista, positiivista työtä uuden Suomen rakentamiseksi. Vaikka toisaalta kaiken karvaisten radikaalien piipitys ja suunpieksäntä sekä toisaalta dynamiittisankarien, pakkoluovuttajain ja temppelinraastajain hurjuudet täyttivät ilman pauhinallaan, tehden toivottomaksi monen eilispäivien lapsen, oli näillä kuitenkin varma usko siihen, että vuosisataisesta levostaan järkytetyn suomalaisen Matin kasvonpiirteet selkiintyvät jälleen hyviksi ja ymmärrettäviksi -- ja siinä uskossa he tekivät työtä tulevien aikojen varalle.

Sillä aikaa kuin muut täten rakensivat tai olivat rakentavinaan uutta Suomea, rakensi Markus kaikella kiiruulla ja tarmolla omaa kotia, ottaakseen sitten hänkin kodin ja perhe-elämän vankalta pohjalta osaa yhteiseen työhön.

Iltahämärässä pari päivää edellisessä luvussa mainittujen tapausten jälkeen asteli hän pitkin Tehtaankatua Neitsytpolulle päin, kainalossaan lähes kymmenen metrin mittainen kattolistan pätkä. Hän hymyili käydessään, sillä hänen mieleensä oli juuri juolahtanut muurahainen, joka raahaa pitkää kortta kekoonsa. Aivan samoin oli tällä kertaa hänenkin laitansa. Viikko sitten oli hän Neitsytpolun varrelta vuokrannut avaran, kaksiakkunaisen huoneen, joka piti verholla jaettaman kahtia. Siihen tarpeeseen oli hän juuri ostanut listan eräältä puuseppätehtaalta Hietalahden puolella.

Viime viikolla oli hän, vuokrakuukauden päättyessä, jättänyt vanhan asuntonsa Rauhankadulla ja menoja säästääkseen asettunut jo uuteen kotiinsa, jonne hän oli hankkinut välttämättömimmät huonekalut.

Saatuaan ovissa hankalasti kuljetettavan ostoksensa kunnialla perille, ryhtyi hän sitä heti kiinnittämään paikoilleen. Olgan piti myöhemmin illalla tuoda valmistamansa verho, jonka he sitten yhdessä kiinnittäisivät listaan. Sitä ennen oli Markuksen oltava vielä eräässä kokouksessa.

Sitten suurlakon oli hän antanut opintojensa levätä, pysyen samalla myös erillään kaikista yleisistä asioista. Tänään oli hän kuitenkin päättänyt mennä sosialistisen ylioppilasyhdistyksen kokoukseen. Sellainen yhdistys oli äskettäin perustettu ja pitänyt jo muutamia kokouksia. Markus ei ollut niissä ollut vielä mukana ja koko yhdistys oli herättänyt hänessä eräänlaista ennakkovastenmielisyyttä. Olipa muutenkin näinä kuluneina viikkoina yhä useammin asettunut hänen eteensä kysymys, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan olikaan. Varsinkin iltaisin, luettuaan päivän Työmies-numeron, oli hän saanut käydä tilille itsensä kanssa. Mainitun lehden sävy oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kuin sosialistinen puolue suurlakon vaiheissa oli saanut ilmaa siipiensä alle sekä kehittynyt merkitseväksi yhteiskunnalliseksi mahdiksi. Niin kiivaasti kuin Työmies olikin ennen käynyt yhteiskunnallisten epäkohtien kimppuun, niin oli se tehnyt sen kuitenkin varmalla tahdilla. Nyt oli tuo tahdikkuus muuttumassa ylimielisyydeksi ja röyhkeydeksi sekä kiivaus räähkyydeksi. Lukiessaan sellaisia kirjoituksia, joissa katupoikamaisella riihattomuudella käytiin kaiken vanhan kimppuun, oli Markus monta kertaa aivankuin itse huomaamattaan asettunut vastahankaan. Hän oli itsekin usein mitä tulisimmin kiivaillut esimerkiksi kirkonoppia ja pappeja vastaan, mutta nähdessään näitä nyt suorastaan loalla ryvetettävän, olikin hänen myötätuntonsa yks kaks asettunut niiden puolelle. Ne patriarkkaalispietistiset vaistot, jotka hänelle olivat perinnöllisiä, mutta jotka tähän saakka olivat uinuneet myrsky- ja kiihkokauden vaahtoon peittyneinä, olivat alkaneet kohota näkösälle, hänen itsensäkään olematta siitä vielä täysin selvillä.

Kun hän ajatteli monia todellisia epäkohtia yhteiskuntaelämässämme sekä muisti sellaisia työläisluokan yksilöitä kuin seppä Tuominen, Olga ja useat muut heidän kaltaisensa, oli hän täynnä sosiaalista kiivautta ja parannusintoa. Niillä perusteilla uskotteli hän vielä edelleenkin olevansa sosialisti ja koetti riepata tämän parasta aikaa mahtiinsa nousevan puolueen liepeissä. Siinä mielessä oli hän päättänyt mennä tutustumaan sosialistiseen ylioppilasyhdistykseenkin, jonka hän oli saanut kuulla olevan taas tänä iltana koolla ylioppilastalolla.

Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei muistanut katsoa kelloa ennenkuin lista oli paikoillaan. Aika, jolloin kokouksen oli ilmoitettu alkavan, oli jo hiukan ohi ja hän lähti kiiruusti rientämään määräpaikkaan.

Pujotellessaan Aleksanterinkadun yli yhytti hän Tallbergin rautakaupan edustalla Tuomisen, joka kiireesti astellen oli juuri aikeissa lähteä oikaisemaan Kolmikulman halki. Hän huomasi myös Markuksen ja nostaen suuressa kaaressa lakkiaan tervehti häntä.

-- Hyvää iltaa, herra Kaarlela!

Hän oli pelkkää hymyä ja hyväätuulta koko mies. Mielihyvin pysähtyi Markus puristamaan hänen kättänsä.

-- No jo se viimeinkin nykäsi! ilmoitti Tuominen ja katsoi Markusta aivankuin hän olisi juuri-ikään saanut tiedon suuresta arpajaisvoitosta.

Markus ei ollut ensinnä huomata mitä hän tarkoitti. Mutta sitten muisti hän Tuomisen pitkän työttömyyden ja kysyi:

-- Oletteko saanut työpaikan?

-- Olen kun olenkin! vakuutti Tuominen, silmäillen Markusta yhä voittajan katsein. -- Tulihan sitä viimeinkin. Mutta kyllä tässä, kissa vieköön, onkin joka päivä saanut olla juoksussa kuin lintukoira. Ja nälkävyötä on pitänyt kiristää kiristämästä päästyäänkin.

-- Pääsittekö johonkin tehtaaseen?

-- Ei kun muutamaan hevosenkengityspajaan tuolla lähellä Hermannia. Mutta ei sillä väliä, pääasia että saa tässä taas tarttua vasaran varteen. Silloin sitä aina heruu sen verran, että on mitä pistää hammasten väliin. Huomenaamulla saa vetää taas vanhat työvaatteet päälleen ja kyllä sen nähdessään muijankin suupieliin ilmestyy pitkästä aikaa hymyn väreet.

Yhtäkkiä vaihtui ilme hänen kasvoillaan alakuloiseksi. Arastellen jatkoi hän:

-- Mutta Virtas-parkahan se teon teki! Olette kai nähnyt sanomalehdistä?

-- Ai todellakin, eräs Virtanenhan murhasi Wladimirinkadulla konstaapelin, muistui äkkiä Markuksen mieleen. -- Oliko se juuri sama Virtanen, joka ennen lakkoa asui teidän luonanne?

-- Sama mies. Ja mikä ihme lie satuttanut, että minun vähää ennen sitä tekoa piti yhyttää hänet tuolla kadulla. Tahtoi minua kivenkovaa kapakkaan ja minä aivan vasten tahtoani lähdin matkaan. Siellä se herja tuli niin humalaan, että menetti kaiken tolkkunsa. Sehän minun mieltäni painostaa, että minä kadulle tultua jätin sen omiin hoteisiinsa enkä sittenkin koettanut häntä seurailla ja hillitä. Se näet jo siellä kapakassa riehautui ja ulos tullessa alkoi minunkin kanssani riitaa jauhaa ja kun se on vankka mies ja humalassa pahapäinen, en minä suoraan sanoen uskaltanut jäädä hänen seuraansa. Mutta kyllä se nyt jäljestäpäin painaa minun mieltäni, että minä sittenkin jätin hänet.

-- Kyllähän sen käsittää, mutta eihän se kuitenkaan millään tavalla ole teidän syynne, koetti Markus lohduttaa. -- Se oli nyt kerta kaikkiaan Virtasen kohtalo ja onneton sattuma saattoi teidät vain hetkistä aiemmin hänen seuraansa.

-- Onhan se niinkin, onhan se niinkin. Ja se oli se Virtanen aina sellainen yksisarvinen mies, joka kulki omaan suuntaansa ja jolle toinen ei mahtanut mitään, puheli Tuominen kuin itseään vakuutellen.

Hetken perästä palasi kuitenkin tyytyväinen ilme jälleen hänen kasvoilleen, kun hän hyvästiä heittäessään virkkoi:

-- Täytyy tässä rientää viemään muijalle ilosanomaa, että leivänkannikka on tullut taas näkösälle.

Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun Markus pysähdytti hänet huudahtamalla:

-- Tuominen, kuulkaahan!

Kun Tuominen oli uudelleen asettunut hänen eteensä, kysyi hän:

-- Tokko te vielä tiedättekään, että minä aion piakkoin asettua saman katon alle Olga Mustosen kanssa?

Tuominen sai suuret silmät.

-- No kyllähän minä olen vähin aavistellut, että sinne päin se tuuli käy, mutta en minä ole osannut uskoa, että te jo niin pitkällä olisitte. No, onneksi olkoon, kyllä te siitä Olgasta saattekin oikein tosi hyvän frouvan. Minä oikein tykkään siitä ihmisestä.

Markus tunsi itsensä varsin tyytyväiseksi tästä Tuomisen antamasta todistuksesta.

-- Viekää nyt vaimollenne paljon terveisiä ja tervetuloa sitten meidän vieraiksemme, jahka me olemme asettuneet yhdeksi taloksi.

-- Kiitos, kiitos, kyllä me tulemme! ja heilauttaen jälleen suuressa kaaressa lakkiaan lähti Tuominen pitkin askelin ilosanomaansa kotiin kiidättämään.

Markus katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Ja lähtiessään jatkamaan matkaansa ylioppilastalolle tunsi hän jälleen itsensä miltei luokkatietoiseksi sosialistiksi.

27.

Ensimmäinen huomio, minkä Markus kokoukseen tullessaan teki, oli hänelle melkoinen ja samalla vastenmielinen yllätys. Kokous oli jo alkanut ja puheenvuoroa käytti parhaillaan -- Heino Kavander.

Markus asettui erilleen muutamaan nurkkaan ja alkoi tehdä havainnoita. Hän oli sekä kuullut että nähnyt sanomalehdistä, että suurlakon jälkeen oli melkoinen joukko ylioppilaita liittynyt sosialistiseen puolueeseen. Nyt näki hän heidät kaikki koolla. Kavanderia lukuunottamatta olivat he kaikki muista osakunnista ja hänelle ennestään kokonaan vieraita. Että Kavander kuului myös näihin marraskuun sosialisteihin, kuten heitä oli alettu nimittää, sitä hän ei ollut osannut aavistaakaan.

Kavanderilla oli kaulassaan punainen kravatti, kuten useimmilla muillakin kokouksen jäsenillä, ja hänen puheensa vilisi voimasanoista sekä toinen toistaan radikaalisemmista mielipiteistä. Kokouksessa ei tuntunut olevan mitään erikoista keskustelukysymystä, vaan jokainen teki vuorostaan selkoa niistä vaikuttimista, jotka hänestä olivat tehneet sosialistin. He kilpailivat voimasanoillaan ja radikaalisuudellaan, aivankuin peläten toisten ja varsinkin parin saapuvilla olevan sosialistijohtajan epäilevän heidän kääntymyksensä vilpittömyyttä. Lisäksi huomasi Markus usean esityksessään tavoittelevan sitä sanonnan sävyä, mikä nykyään alkoi yhä räikeämpänä ilmetä Työmies-lehdessä.

Markus kuunteli noita proselyyttien todistuksia hyvin sekalaisin tuntein. Jotkut vaatimattomimmat joukosta tekivät häneen hyvän ja vilpittömän vaikutuksen, mutta useimmat punaisine kravatteineen ja kuohuvine kiihkoineen herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja epäluuloa. Vaikka hänen täytyikin myöntää luonnolliseksi asiaksi että suurlakko, samalla kuin se oli järkähyttänyt niin monta muutakin vanhaa perustetta, oli ihmisten ja vallankin nuorten mielissä saanut aikaan täydellisiä vallankumouksia, niin ei hän voinut estää mieleensä hiipimästä epäilystä, että useilla läsnäolijoista oli sosialistiksi kääntyessään häämöttänyt mielessä eduskunta ja vaikutusvaltainen asema köyhälistöpuolueen johdossa. Varsinkin herätti hänessä Kavander tällaisia epäilyksiä. Hänen oli aluksi miltei vaikea uskoa silmiään ja korviaan, nähdessään täällä Kavanderin punaisessa kravatissa ja kuullessaan hänen kiivailevan sorretun köyhälistön puolesta -- saman Kavanderin, joka parisen kuukautta sitten oli ylimielisesti loukannut Markusta hänen työläisnaisten puolesta kirjoittamansa artikkelin johdosta.

Mutta kun hän lähemmin ajatteli asiaa, soveltui kaikki vallan hyvin yhteen Kavanderin luonteen kanssa. Siihen saakka kuin työväenpuolue oli ollut vähäinen ja vailla valtiollista mahtia, oli hän halveksinut siihen kuulumista, mutta kohta kun osat olivat muuttuneet ja toisaalta sosialismi oli yhtäkkiä saavuttanut ikäänkuin käyvän rahan arvon, toisaalta taas siihen kuuluminen alkoi olla jo melkein muotiasia, oli Kavander pitänyt soveliaana liittyä mukaan. Sosialisteihin lukeutumisessa ei nyt enää ollut mitään alttiiksipanon vaaraa, päinvastoin yhtä ja toista voitettavana. Että Kavanderin kääntymiseen olisi millään tavoin vaikuttanut hänen suhteensa Hilmaan, sitä ei Markus ottanut ollenkaan uskoakseen, koska hän ensinnäkään ei, paremmin kuin Olgakaan, uskonut tuota suhdetta Kavanderin puolelta vakavaksi.

Markus oli panevinaan merkille, että hänen sisälle astuessaan ilmeni Kavanderissa jonkunlaisia levottomuuden oireita. Kun kokouksen virallinen puoli päättyi ja yhdessä oloa jatkui vapaasti keskusteltaessa, läheni Kavander hiukan epäröiden Markusta, joka edelleenkin istui yksinään nurkassaan.

-- Sinä et käyttänytkään puheenvuoroa? lausui hän aluksi, kun olisi tervehditty.

-- Eipä minulla ollut mitään niin tärkeätä sanottavana, vastasi Markus, -- tai jos olikin, niin se olisi vain ikävystyttänyt herroja ja häirinnyt niitä liikuttavia todistuksia, joilla herrat kilpailivat keskenään.

Itse asiassa oli hänen mieleensä juolahtanut Tuomisesta erotessaan puhua kokouksessa, jos siihen tilaisuutta tarjoutuisi, työttömyyden aiheuttamista surkeuksista ja mainita tuoreeltaan Virtasen esimerkki sekä kuinka taloudelliset parannukset ensi kädessä olisi kohdistettava siihen, ettei kenenkään yhteiskunnassa tarvitsisi joutua kärsimään pitemmästä työttömyydestä. Mutta ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka hän oli kokouksessa saanut, olivat tyrehdyttäneet sanat hänen suuhunsa.

Hänen ivalliseen huomautukseensa ei Kavander osannut vastata mitään. Nolouttaan peittääkseen hymähti hän ylimielisesti ja sytytti paperossin ja toinen peukalo pistettynä samettiliivin olka-aukkoon puhalteli lyhyitä savutupruja ylös kattoa kohti, keikauttaen joka puhallukselle päätään taaksepäin. Tuo hänen paperossinpolttotapansa oli aina omituisesti ärsyttänyt Markusta. Nyt se yhdessä hänen samettiliivinsä ja punaisen kravattinsa kanssa sai hänet suorastaan vihan valtaan. Olgan takia oli hän jo kauan halunnut vetää hänet tilille ja nyt päätti hän ottaa asian esille.

-- Kuulehan, mikä tarkoitus sinulla oikeastaan on sen Hilma Mustosen suhteen? kysyi hän äänessään uhkaava sävy.

Kavander säpsähti, mutta naamioitsi sitten äkkiä itsensä suuttuneeksi ja vastasi:

-- Mutta mitä ihmeessä se sinulle kuuluu?

-- Se kuuluu paljonkin, sillä minä menen piakkoin naimisiin hänen vanhemman siskonsa kanssa ja niin ollen minun velvollisuuteni on katsoa, ettei tuleva kälyni joudu hunningolle.

Kavander koetti nyt ottaa leikillisen äänilajin vastatessaan:

-- Vai aiot sinä naimisiin hänen kanssaan. No, onneksi olkoon! Minä aion myös naimisiin Hilman kanssa.

Tuo nulikkamainen sanaväännös suututti yhä enemmän Markusta. Hän ponnahti seisaalleen ja lyöden rystysensä joka sanalla pöytään lausui:

-- Kuule sinä, jos sinä vain saatat sen tytön hunningolle, niin minä totisesti vedän sinut siitä kerran tilille ja sitä tilintekoa sinä tulet ikäsi muistamaan!

Sana sanalta, jonka hän lausui, nousi hänen vihansa, niin että hänen lopulta oli vaikea hillitä itseään käymästä Kavanderiin käsiksi. Kohtaus oli herättänyt huomiota ja yhä useampia katseita kääntyi heihin.

Kavanderin kasvoilla vaihtelivat pelko ja viha.

-- Höpsis, kun tyhjästä suuttuu! mutisi hän ja vetäytyi toveriensa luo.

Markus näki hänen kertovan heille jotakin, minkä johdosta häneen heitettiin kummastuneita, epäluuloisia ja pilkallisia katseita. Hänet valtasi suuri halu purkaa heille vasten silmiä kaikki se, mitä hänen mielessään kokouksen aikana oli liikkunut sekä julistaa heille halveksumisensa. Mutta hän sai hillityksi itsensä ja lähti sen sijaan lujin askelin huoneesta.

-- Kiekuvat kiipijät! mutisi hän hammastensa välitse, painaessaan oven jäljessään kiinni.

Laskeutuessaan alas ylioppilastalon portaita selveni hänelle askel askeleelta, että hän oli nyt kääntänyt selkänsä sille puolueelle johon hän viimeksi oli koettanut kotiutua. Mutta tällä kertaa ei hän tuntenut mitään tuuliajolle joutumisen pelkoa, vaan sisäistä varmuutta ja lujentumista sekä samalla eräänlaista vapautuksen riemua.

Ilta oli kostea ja sumuinen ja katulyhdyt tuikkivat kuin kellertävän verhon sisältä. Markus nosti palttoon kauluksen pystyyn ja lähti tyhjentyneitä katuja pitkin astelemaan uutta asuntoaan kohti.

Kun hän Mikonkadulta tullen oikasi Esplanadin poikki Kasarminkadulle, sivuutti hän Runebergin patsaan luona erään naisen, jota humalaisella äänellä puhutteli silinteripäinen herra. Kuljettuaan jo kappaleen matkaa heidän ohitseen, herätti hänet ajatuksistaan naisen ääni. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuullessaan naisen uudelleen puhkeavan puhumaan, säpsähti hän epämieluisasti tuntiessaan Sandran äänen.

Ympäri kääntyessään näki hän herran juuri lähtevän matkaansa, naisen jäädessä seisomaan paikalleen. Nopeasti lähestyi häntä nyt Markus, päästäkseen selville, oliko nainen todellakin Sandra vai eikö hän kuitenkin ollut erehtynyt.

-- No mutta... Sandra! ilmaisi hän hämmästyksensä, pysähtyessään hänen eteensä. -- Pitääkö minun nyt todellakin uskoa silmiäni, että sinä seisot siinä ilmielävänä, vaikka minä silloin olin asemalla näkemässä, kun sinä lähdit äitisi luo?

Markus sanoi tämän vakavasti, äänessään pettynyt ja nuhteleva sävy. Sandra, joka näytti olevan jonkun verran juovuksissa, joutui ikävästi hämilleen. Hän koetti pelastua siitä lyömällä asian leikiksi.

-- Mitä ihmettä siinä on, jos minä tässä seison, sanoi hän huolettomuutta tavoitellen. -- Kävin kotona ja tulin takaisin, siinä kaikki.

-- Suistuaksesi entisille raiteillesi. Ja saatoit jättää äitisi!

-- Hitto hänessä rupesi maatumaan ja olemaan ihmisten töllisteltävänä! vastasi Sandra ärtyisesti.

Markuksen katse piinasi häntä nähtävästi ja pelastuakseen tästä painostavasta tilanteesta, heittäytyi hän äkkiä ylimieliseksi ja virkkoi:

-- Täytyy lähteä ottamaan kiinni toi herra tuolla Kämpin nurkalla, se varttoo just minua. Hyvästi sitten!

Hän pyörähti nopeasti ympäri ja lähti astumaan mainitsemaansa paikkaa kohti. Markus tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hänen korkea ja solakka vartalonsa häipyi sumuun.

-- Ei maailmaa niin vain radaltaan käännetä, hymähti hän surumielisesti, kääntyi ja lähti mietteisiinsä vaipuen astelemaan ylös Kasarminkatua.

28.

Sisälle tullessaan tapasi Markus siellä Olgan istumassa leposohvalla itkettynein silmin.

-- Mitä nyt taas on tapahtunut? huudahti hän, istuutuen Olgan rinnalle ja kietoen kätensä hänen vyötäisilleen.

-- Hilma... änkytti Olga ja alkoi uudelleen itkeä.

-- Mitä Hilma on tehnyt? kysyi Markus, muistaessaan että Kavander oli hänen lähtiessään jäänyt ylioppilastalolle.

-- Hän ei lähdekään Viipuriin äidin luo, vaan uhkaa asettua sen Kavanderin kanssa yhdessä asumaan, nyyhkytti Olga. -- Tänä iltana sanoi hän sen minulle.

Kun Olga ja Markus olivat ehdottaneet Hilmalle, että hän tulisi heidän luoksensa asumaan, jota varten he olivat vuokranneet kyökin ja kamarin, oli Hilma kieltäytynyt ja aikonut yksin jäätyään lähteä Viipuriin äidin luo. Sen vuoksi oli Markus heidän tulevaa kotiaan varten vuokrannut vain yhden huoneen.

-- Se Viipuriin lähtö täisikin olla vain tekosyy, virkkoi Markus.