Part 12

-- Sanotko sinä penikkataudiksi pyrkimystä päästä irti pappisvallan kahleista? kivahti Markus loukkaantuneena.

-- No rasittavatko sinua kovinkin nuo pappisvallan kahleet? kysyi Jussi, yhä yhtä hymyilevänä.

-- Rasitti mitä rasitti, mutta minä en suostu olemaan polvillani papin edessä!

-- Hi, hi, hi! nauroi nyt Jussi sydämensä pohjasta. -- Sinussa näkyy olevan vielä aika lujassakin penikkatauti.

Markus murjotti mitään puhumatta. Hetken kuluttua jatkoi Jussi vakavasti:

-- Entäs morsiamesi, eikö hänkään tahdo kirkollista vihkimistä?

-- Sepä se tässä on, että hän tahtoo sitä, tunnusti Markus onnettoman näköisenä.

Jussin kasvot muuttuivat jälleen hymyileväksi täysikuuksi.

-- Miksi et silloin suostuisi sinäkin siihen, sillä sisällisesti vapaata miestä eivät muotoseikat sido.

Markus katsoi ihmetellen toveriaan, joka yhtäkkiä tuntui kuin kasvaneen kokonaisen päänsä pituuden sitten viime näkemän. Samalla tunsi hän noiden toverinsa lausumien yksinkertaisten sanojen panneen hänen vakaumuksensa horjumaan. Hän katseli asiaa ikäänkuin ulompaa ja silloin hänestä alkoi näyttää, että se ei olekaan mikään oikea vakaumus, vaan tosiaankin eräänlaisesta penikkataudista johtunut päähän-patoutuma. Ja kun hän moniaan hetken kuluttua oli matkalla Eerikinkadun päähän, tunsi hän olevansa valmis ilahduttamaan Olgaa myönnytyksellään.

Annan- ja Eerikinkadun kulmassa tavoitti Markus Tuomisen, joka oli matkalla kotiinsa.

-- Onneksi olkoon! toivotti Markus, puristaen Tuomisen kättä. -- Kaikki on saatu takaisin ja lisän kanssa!

Tuominen katsahti hiukan kummastuneena Markukseen, joka jälleen sai aiheen tehdä itselleen kysymyksen, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan olikaan. Kahvilassa oli hän juuri kuullut toveriltaan suurlakon loppukohtauksista, jotka olivat sattuneet -- hänen nukkuessaan. Kun vapautusmanifestin Pietarista saavuttua porvarilliset puolueet olivat julistaneet lakon päättyneeksi, oli järjestyneen työväestön puolelta vaadittu sitä vielä jatkettavaksi, koska tulokset eivät tyydyttäneet heitä. Olipa tämän erimielisyyden johdosta ollut vähällä syntyä verinen yhteentörmäyskin. Kun lakko porvarillisten taholta oli julistettu päättyneeksi, oli eräs keskikaupungin suurimpia liikkeitä avannut myymälänsä. Joukko punakaartilaisia oli marssinut sulkemaan liikettä, koska heidän puolueensa ei ollut katsonut lakkoa vielä päättyneeksi. Tätä myymälän sulkemista estämään oli rientänyt ylioppilaskaartilaisten kantajoukko, joka tämän luontoisten tapausten varalta oli viime lakkopäivinä erään entisen upseerin johdolla uudelleen järjestäytynyt. Molemmat joukot olivat uhkaavina ja sähköisinä seisoneet vastakkain mainitun liikkeen edustalla, revolverit valmiina antamaan tulta, ja ainoastaan työväen kaartilaisten maltillisen perääntymisen avulla vältettiin viimeisessä silmänräpäyksessä verenvuodatus. Myöhemmin iltapäivällä oli sitten työväestön taholtakin virallisesti julistettu lakko päättyneeksi. Mieliin oli sillä taholla kuitenkin jäänyt jonkun verran katkeruutta, jota varsinkin tuo ylioppilaskaartilaisten kiihkeä menettely oli omiaan pitämään edelleenkin vireillä.

-- Niin, tosinhan sitä nyt ei ihan kaikkea saatu, mitä vaadittiin, mutta ovathan tulokset sittenkin sentään sangen tyydyttävät, kun ottaa huomioon eduskuntalaitoksen uudistamisen sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, koetti Markus tasotella ensi sanojensa vaikutusta.

-- Herrat ne taas juksasivat meitä! sanoi Tuominen lipsauttaen ärtyisästi näppiään.

-- Tänä aamunahan se oli vähällä syntyä tappelukin meikäläisten ja ylioppilasten välillä, jatkoi hän hetken kuluttua ja silmäsi epäluuloisesti Markusta.

-- Niin, ikävä kyllä, vastasi Markus. -- Itse en ollut kohtauksessa mukana, joten sain siitä vasta äsken kuulla.

-- En minäkään ollut siinä joukossa, joka lähti ylioppilaita vastaan, ilmaisi nyt Tuominenkin, tarjoten siten Markukselle vastalahjan.

Hänen epäluulonsa oli nyt kokonaan haihtunut. Samalla pulpahti hänessä näkyviin tyytyväisyys, jota hän samoinkuin koko työväenpuolue pohjaltaan tunsi lakon tuloksia kohtaan.

-- Juksashan ne, peijakkaat, mutta ei se pitkälle vie, jahka tässä saadaan uusi eduskunta pystyyn ja köyhälistö miehissä ja naisissa marssii vaaliuurnille, tulkitsi hän toivorikkaalla äänellä tyytyväisyyttään. Kun he olivat saapuneet eteiseen, virkkoi hän epäröiden:

-- Käskisin sisälle tänne meidän puolellekin, mutta kun ei ole mitä vieraalle tarjota, niin...

-- Mitäs siitä, ehätti Markus, mutta minulla ei tällä kertaa olisi aikaa tullakaan, sillä lähdin vain pikimältään tapaamaan neiti Mustosta.

He heittivät hyvästi. Lähestyessään omaa oveaan virkkoi vielä Tuominen:

-- Jahka minä pääsen taas työn päästä kiinni, niin sitten sitä voi edes kahvikupin vieraalle tarjota.

Huolimatta siitä, että hän näillä toivorikkailla sanoilla koetti ryhdistää itseään, näytti hän Markuksesta ikäänkuin arkuudesta kutistuvan astuessaan sisälle huoneeseensa, josta puute kaikessa alastomuudessaan irvisteli häntä vastaan.

Juuri kun Markus ojensi kätensä, koputtaakseen sisarusten ovelle, lennähti se auki ja eteiseen tulla tuiskahti Hilma, pidellen toisella kädellään hattua, jota hän ei nähtävästi ollut ehtinyt perusteellisemmin kiinnittää. Heti hänen perässään ilmestyi kynnykselle Olga, joka huusi, äänessään sekaisin hätää ja ankaruutta:

-- Kuule, Hilma, sinä et saa mennä!

Käyttäen hyväkseen sitä hämminkiä, jonka valtaan Olga joutui, nähdessään odottamatta edessään Markuksen, livahti Hilma pihalle ja katosi pimeään.

Markus astui sisälle ja sulki oven perässään.

-- Voi, hyvä Jumala, nyt se taas meni sitä tapaamaan! sanoi Olga, painaen molemmilla käsillä rintaansa sekä silmät suurina tuijottaen Markukseen kuin hukkuva.

-- Mutta koeta nyt, rakkaani, ottaa asia tyynemmin, lausui Markus ja sulki hänet hellävaroen syliinsä.

Olga purskahti itkuun ja painaen päänsä Markuksen olkapäälle vaikeroi:

-- Minä en ymmärrä, mikä häneen on viime aikoina mennyt! Ennen on hän aina totellut minua ja seurannut kaikessa minun neuvojani, mutta nyt hän on kuin vimmattuna sen roiston perään.

-- Kavanderinko?

-- Niin.

-- Mutta eihän hän nyt sentään roisto ole.

-- Liepä mikä hyvänsä, mutta en minä vain jaksa uskoa hänen aikeistaan mitään hyvää.

Kääntääkseen hänen ajatuksensa pois tästä ikävästä asiasta lausui Markus, kun Olga oli ehtinyt jonkun verran tyyntyä:

-- Kuulehan nyt, minä olen päättänyt jo tänä iltana kirjoittaa veljelleni sekä pyytää häntä lähettämään kuulutuskirjani. Sen saavuttua toimitamme heti itsemme kuulutuksille Viipurissa sekä menemme itse perässä vihittäviksi siellä sinun äitisi luona. Onko sinulla mitään sitä vastaan?

-- Sinä et siis enää tahdokaan sitä siviliavioliittoa? virkkoi Olga ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-- En, myönsi Markus ja hänestä tuntui tällä hetkellä miltei käsittämättömältä, että hän oli niin itsepäisesti saattanut kiivailla siviliavioliiton puolesta.

He viettivät yhdessä koko illan keskustellen ja neuvotellen niistä monista pikku asioista, jotka avioliittoa ja kotia perustettaessa tulevat kysymykseen, sekä unohtaen kokonaan ne päivän suuret tapahtumat, mitkä muiden mieliä pitivät vireessä.

24.

Oli kulunut muutamia viikkoja suurlakosta.

Seppä Tuominen istui eräänä aamuna hihasillaan keinutuolissa sekä käänteli kädessään eilisiltaista Työmiehen numeroa. Hänen vaimonsa kapaloitsi toista kaksospoikaa. Toinen oli vielä puolipaljaana korissa sängyn päällä sekä huusi täyttä kurkkua. Tuo taukoamaton, kimeä ja itsepintainen huuto hermostutti Tuomista, niin ettei hän saanut silmiään ja ajatuksiaan kiinnitetyksi mihinkään erikoiseen kohtaan sanomalehdessä, vaan levitteli ja taittoi sitä yhtä mittaa sekä käänteli sitä puolelle ja toiselle. Välistä silmäsi hän pikaisesti vaimoaan ja näki, että hänenkin hermostuneisuutensa nousi nousemistaan. Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut mennä tyynnyttämään huutavaa poikaa, mutta hän oli ärtynyt sekä lapseen että vaimoonsa ja itseensä eikä liikahtanut paikaltaan. Tällä kertaa eivät vaimon kuihtuneet ja kalvistuneet piirteet herättäneet hänessä sääliä, vaan päin vastoin lisäsivät hänen ärtyneisyyttään. Hän jäi siis alalleen ja sytyttäen lyhyen ajan sisällä jo kolmannen ajuripaperossin veteli sitä kiihottuneesti, niin että laihat posket joka imaisulla painuivat syvälle kuopalle.

Hän ei ollut vieläkään onnistunut saamaan mitään vakinaista työpaikkaa. Kuinka hän yleensä oli perheineen päässyt näiden kuluneiden viikkojen yli, sitä hän tuskin itsekään selvästi käsitti. Puute oli tietysti kohonnut äärimmilleen. Kaikki mahdolliset apulähteet oli jo aikoja tyhjennetty ja nälkä irvisteli yhä uhkaavampana. Vuokra oli tietysti maksamatta ja talonomistaja oli jo uhannut karkottaa heidät huoneestaan, ellei sitä lähipäivinä suoritettaisi.

Joka aamu oli hän lähtenyt kaupungille työtä kuulustelemaan ja palannut aina iltaisin väsyneenä ja masentuneena. Jos hän joskus näillä tuloksettomilla retkillään oli onnistunut paremmassa asemassa olevilta tovereiltaan lainaamaan jonkun markan, oli hän jo ilahtunut siinä määrin, että oli kyennyt vaimoaankin lohduttamaan parempien päivien toivolla. Mutta yhä harvinaisemmiksi olivat nämäkin vähäiset kosteikkokohdat alkaneet käydä ja hän ei tiennyt, mihin vielä mennä ja kenen puoleen kääntyä. Lähdettävä sitä kuitenkin oli, sillä kotona oli hänen mahdoton oleskella niin kauan kuin perheen toimeentulo oli kokonaan tyhjän pohjalla.

Ikäänkuin etsien Työmiehen numerosta jotakin pelastavaa ajatuksen kipinää, käänteli hän sitä yhä kiihkeämmin käsissään, huolimatta siitä, että hän oli jo illalla lukenut sen kutakuinkin tarkkaan läpi. Vaimo sai toisen pojan juuri kapaloiduksi ja asettaen sen vuoteelle otti toisen käsille. Se jatkoi äidin hyssyttelystä huolimatta huutamistaan ja yksin jäätyään korotti nyt kapaloitu velikin äänensä. Äiti teki kaikkensa, minkä hänen yövalvonnasta nääntyneet voimansa suinkin sallivat, vaientaakseen kaksosia, mutta itsepintaista ja läpitunkevaa parkumista jatkui herkeämättä. Se tunkeutui kuin vihlova puikko isän ja äidin aivoihin, pannen heidän ärtyneet hermonsa äärimmäiselle koetukselle. Tavan takaa silmäsi Tuominen vaimoaan ja näki, että hänen hermonsa pettävät siinä tuokiossa ja että koht'siltään tapahtuu jotakin kaameata. Mutta siitä huolimatta istui hän kuin loihdittuna alallaan keinutuolissa. Sanomalehti hänen käsissään ratisi yhtä mittaa ja vihaisesti pureskeli hän loppuun palanutta paperossin pätkää.

Yhtäkkiä näki Tuominen vaimonsa kasvojen pelottavasti vääntyvän, hän heitti pojan sylistään vuoteen päälle ja tukkaansa tarttuen huusi:

-- Voi, herra ju-umala tätä elämää!

Se oli läpi seinien tunkeva, kaamea ja hermoja vihlova huuto. Samalla tarttui vaimo hurjan hermokohtauksen vallassa tukkaansa, niin että se ratisi juuriaan myöten ja suuria hiustukkoja irtautui lattialle.

Kauhistuneena viskasi Tuominen sanomalehden kädestään ja karkasi vaimoaan hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saadessaan hänet estetyksi tukkaansa raatelemasta ja vaatteitaan repimästä. Heidän rynnistellessään kaatui pöytä suurella ryminällä ja aina väliin päästi vaimo vihlovan kiljahduksen, joka kuului yli kaksosten parkunan.

Eteisestä kuului hätäisiä ääniä ja kiireisiä askeleita. Ovi temmattiin auki ja räätälin eukko sekä talonmiehen lihava ja ahdasrintainen muija asettuivat kynnykselle siunailemaan. Heidän takaansa kurkisteli räätälin lähimpänä huonenaapurina asuva yksinäinen nainen. Hammastaudin takia ajettunutta poskeaan hieroen seurasi hän tylsin ilmein huoneessa tapahtuvaa rynnistelyä, parkuen lopuksi havaintonsa kysymykseen:

-- Onks toi nainen känniss' vai?

Tuominen oli tällä välin saanut vaimonsa istutetuksi keinutuoliin, missä hän alkoi vähitellen tyyntyä. Kuullessaan tuon typerän kysymyksen ovelta, huomasi Tuominen vasta noiden syrjäläisten läsnäolon.

-- Ei täällä ole mitään kometiaa nähtävänä! äsähti hän heille vihaisesti ja läheni sulkeakseen oven.

Kun akat olivat poistuneet kynnykseltä, huomasi Tuominen heidän takanaan Olgan, joka hätääntynein ilmein tiedusteli, mitä heillä oli tapahtunut. Tuominen pyysi häntä astumaan sisälle, sulkien oven hänen jälkeensä.

Vaimo oli nyt kokonaan rauhoittunut sekä puhjennut vapauttavaan itkuun. Kaksosetkin olivat yhtäkkiä vaienneet, tuijotellen typertyneen näköisinä ylös kattoon.

-- Hermokohtaus... hermokohtaus vain... kyllä se... kyllä se jo asettuu siitä, selitti Tuominen hengästyneenä Olgalle, joka hämmästyneenä ja neuvotonna oli pysähtynyt keinutuolin viereen.

Huomatessaan, että pahin oli jo ohitse ja että vaimo alkoi itkustaankin tyyntyä, veti Tuominen takin ylleen ja pyysi Olgaa, jos suinkin mahdollista, viivähtämään vaimonsa seurassa, että hän itse pääsisi kaupungilla käymään. Vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä mitä varten hänen tuli sinne niin kiiruusti lähteä, oli hänellä kuitenkin tulinen hoppu päästä ulos raittiiseen ilmaan selvitelläkseen ajatuksiaan sekä koettaakseen keksiä jotakin apua perheensä tukalaan asemaan.

Hän hoippui voimanponnistuksestaan ja päästään oli hän niin pyörällä, ettei hän ollenkaan tajunnut, mitä päämäärää kohti hänen oli pyrittävä. Törmäillen pahki vastaantuleviin kulki hän vaistomaisesti keskikaupunkia kohti.

Tultuaan Wladimirinkadulle havahtui hän siihen, että kuuli nimeään mainittavan. Hän sai kuitenkin hyvän aikaa tuijottaa silmiin edessään seisovaa miestä, ennenkuin hänelle selvisi, että se oli Virtanen, hänen entinen työ- ja lakkotoverinsa.

-- Oletko sinä humalassa vai? kysyi Virtanen tervehdittyään.

-- Humalassa? sopersi Tuominen. -- Elä, hyvä mies puhu syntiä! Kuka tässä humalassa olisi, kun leipäpalasta on kiipeli.

-- No tule sitten pitkästä aikaa juomaan mun kanssani pullo olutta, ehdotti Virtanen.

-- Onkos sinulla sitten rahoja? kysyi Tuominen ja hänen katseessaan vilahti vaisu toivonkipinä.

-- No aina sen verran, vastasi Virtanen vältellen. Tuominen mietti hetkisen ja ehdotti sitten arastellen:

-- Mutta jos jätettäisiin oluet parempiin aikoihin ja sinä lainaisit osan rahoistasi minulle. Kotona tarvittaisiin kovin kipeästi sellaista tavaraa.

-- Ei sitä niin paljon ole, että sillä oikeita reikiä pystyisi paikkaamaan, selitti Virtanen. -- Mutta pään täyden olutta me sillä aina saamme. Enkä minä, hitto vieköön, ole itsekään syönyt moneen herran aikaan, mutta ruokatavaroihin minä en sittenkään uhraa näitä pennejäni. Täytyy panna ne siihen, jota varten ne on hankittukin. Niinhän sitä sanotaan, että vaikka tosi tarpeeseen ei saisi rahaa itkemälläkään, niin viinaan aina saa. Viina minullakin oli mielessä, kun minä näitä rahoja hommasin ja siksi minun nyt täytyy ryypätä. Tule pois vain sinäkin, kyllä minä tarjoan.

Tuominen oli jälleen kuin kokoon painunut ja tahdottomasti seurasi hän Virtasta. Tämä pysähtyi erään korkeilla kivijaloilla seisovan vanhan puurakennuksen luo, jonka ikkunoissa suurin kirjaimin näkyivät vuorotellen sanat: Restaurant -- Ravintola.

-- Jos poikettais tuonne, vai onko se niitä herrain kapakoita?

-- Ei se nyt ainakaan mahda niitä fiineimpiä olla, arveli Tuominen.

-- No mennään sitten, rohkaisihe Virtanen. -- Mene sinä edellä, sinulla on vähän herraskaisempi munteerinki, ja hän työnsi Tuomisen portaille, jotka jyrkkinä kohosivat ylös.

25.

Kapakan ovenvartija, lihavahko elähtänyt äijä pussistunein silmänalusin, päällään kuluneisuuttaan kiiltävä kaluunatakki ja suupielessä hajalle pureskeltu sikarinpätkä, kohosi tuoliltaan oven pielessä ja heitti miehiin epäluuloisen silmäyksen sekä teki eleen kuin aikoen palauttaa heidät kynnykseltä takaisin. Mutta sitten hän nähtävästi päätteli nopeasti mielessään, että koska miehet ovat ennestään selviä ja ravintolassa näin aamulla oli vasta harvoja vieraita, niin hän saattoi huoleti antaa heidän tyhjentää kolikkonsa talon hyväksi, sillä uloshan hän kykenisi heidät aina saamaan, jollei muuten niin turvautumalla talon edustalla käyskentelevään konstaapeliin. Hän päästi siis heidät sisälle ja peukalollaan tönäisten osoitti heille paikan ränsistyneen pöydän ääressä lähellä ovea, missä he olivat hänen välittömän silmälläpitonsa alaisina.

Se oli tyypillinen toisen luokan helsinkiläiskapakka kuluneine ja hieman likaisine kalustoineen, tursistuneine tarjoilijattarineen, polyfoonineen ja ränsistyneine biljardi-pöytineen. Niitä tapaa kaikista lukuisimmin Henrikin esplanaadin ja Fredrikinkadun välisessä osassa kaupunkia ja kaikki ne ovat paikkoja, joissa rappeutuvat herrasmiehet alaspäin painuessaan sekä syvistä riveistä porvarisluokkaan kiipeävät nousukkaat kohtaavat toisensa ja ennen lopullista sivuuttamistaan hetkisen hankautuvat toisiaan vasten.

Lähelle tarjoilupöytää; jonka takana istui sukkaa kutoen lihava emäntä, oli sijoittunut viisihenkinen seurue. Sen keskustana ja hallitsevana henkilöllisyytenä oli muuan tyypillinen kapakkahuijari, lihava, äänekäs ja raakasanainen nousukas. Hänellä oli salkku edessään pöydällä ja koska hän nähtävästikin oli se, joka tarjosi koko pöytäseurueelle, pitivät toiset velvollisuutenaan nauraa hohottaa hänen kömpelöille sukkeluuksilleen sekä kutsua häntä tuomariksi, siten sekä imarrellakseen häntä että samalla herättääkseen syrjäisissä kunnioitusta koko seuruetta kohtaan. Toinen huomattava henkilöllisyys tässä seurassa oli kuluneeseen asuun puettu, kaljupäinen ukko, jonka punertavalla bakkusnenällä oli luusankaiset kakkulat. Hänen käytöksensä ja eleensä osoittivat synnynnäistä herrasmiestä. "Tuomarin" sukkeluudet olivat kaikki häneen tähdättyjä ja aina kun ne kävivät liian paksuiksi ja ylimielisiksi, ryhdisti vanhus itseään ja sutkautteli takaisin odottamattoman terävästi ja sattuvasti. Se vaistomainen kunnioitus, jota raa'inkin ihminen tuntee sivistyksen muotoja kohtaan, sai silloin "tuomarin" alentamaan ääntänsä sekä ikäänkuin kutistumaan kokoon. Sekä nöyrtymisensä merkiksi että saadakseen valta-asemansa takaisin tilasi hän nopeasti uutta juotavaa. Saatuaan lasinsa täyteen heltyi vanhus jälleen ja niin vallitsi jonkun aikaa tasa-arvoinen sovinto, kunnes "tuomari" taaskin paisui ja entinen leikki alkoi uudelleen.

Muut kolme olivat vähäpätöisyyksiä, jotka tarjoilun korvaukseksi katsoivat velvollisuudekseen nauraa hohottaa kaikelle mitä lausuttiin, pitäen kuitenkin visusti sen varan, että he "tuomarin" sukkeluuksille nauroivat äänekkäämmin ja pitempään. Biljardihuoneessa, jonne johtava ovi oli auki, oli muutamia kaikesta päättäen latojia tai paikattomia kauppa-apulaisia, jotka väliin olutta maistaen häärivät pöydän ympärillä hihasillaan ja tärkeinä, ojennellen sauvojaan ja kalistellen luisia pelipalloja.

Tuomisen ja Virtasen pöydän ääreen ilmestyi jostakin tarjoilijatar, jonka paljaat ja rasvaiset käsivarret näyttivät liiasta lihakkuudestaan saaneen sinipunervia täpliä. Mitään virkkamatta silmäili hän ylimielisen näköisenä kumpaakin miestä päästä kantapäähän. Virtanen rykäisi ja rohkaistuneena siitä, että ensimmäinen vaikeus ovenvartijan hahmossa oli kaikella kunnialla voitettu, katsoa luimautti hän kulmainsa alta vinosti tarjoilijatarta sekä pyysi pari pulloa olutta.

Mitään vastaamatta poistui tämä tarjoilupöydän luo ja miehet näkivät hänen puhuvan jotakin emännälle, joka vuorostaan kurottautui sijaltaan ja syynäsi heitä katseellaan. Nähdessään ovenvartijan levollisena paikallaan nyykäytti hän tarjoilijattarelle päätään. Kohta sen jälkeen pamahti kaksi korkkia ja kolahtaen ilmestyi miesten pöydälle kaksi kokonaista olutpulloa.

-- No kippis nyt sitten! sanoi Virtanen täytettyään molempain lasit sekä tyhjentäen omansa yhdellä siemauksella pohjaan.

Kun he olivat samaan menoon tyhjentäneet vielä toisetkin lasit vaahtoineen päivineen, tunsivat he hieman kotiutuvansa sekä vapautuvansa siitä painostuksesta, jota he oudon ympäristön sekä varsinkin monien epäluuloisten katseiden johdosta olivat tunteneet. He kaivoivat ylätaskuistaan paksut pennin paperossit, sytyttivät ne palamaan ja koettivat panna keskustelua käyntiin.

-- No sinä sitä olet tainnut onnistua saamaan työtä, koska olet rahoissa? tiedusteli Tuominen.

-- Koiranhäntää! vastasi Virtanen. -- En yhtä ainutta päivää ole ollut työssä sitten sen meidän lakkomme.

Olut oli kihonnut jo tuntuvasti hänen päähänsä, hän tuli avomieliseksi ja alkoi ripittää itseään Tuomiselle.

-- Kyllä se on oikeata koiran elämää tämä työttömän elämä, alkoi hän, -- kun raavaan miehen täytyy melkein kerjäämällä henkeään elätellä. Sillä mitäpä muuta se on kuin kerjäämistä, että täytyy muka lainan nimellä nyhtää hilkku sieltä, toinen täältä, niin että saisi henkensä niukuin naukuin viedyksi seuraavaan päivään. Kyllä tässä on jo monasti tullut rasvattu naru mieleen... Ja nyt tässä on lopuksi jouduttu asunnon suhteenkin ajelulle...

-- Mitenkä niin? tiedusteli Tuominen, jonka tarkkaavaisuus alkoi höltyä, sillä Virtanen puhui jo sammaltaen ja kangerrellen.

-- No kun tässä muuanna iltana tuli kännipäissä vähän rähjätyksi kortteeripaikassa, niin ajoivat pois ja ottivat palttoon hyyrin pantiksi. Sen jälkeen olen viettänyt öitä minkä missäkin. Viime yönä makasin kuin koira käppyrässä muutaman uutisrakennuksen akkunankynnyksellä. Eihän siinä oikeaa unta saanut ja koko yön minä hunteerasin, mistä saada sen verran rahaa, että saisi vielä kerran kunnollisen pään täyden... sitten menköön kaikki vaikka päin...

-- Mutta mistä sinä sitten sait rahoja? keskeytti Tuominen.

-- Sainpahan vain, vastasi Virtanen ja iski toista silmäänsä.

Tuomista alkoi epäilyttää, että Virtanen on saanut rahansa epärehellisellä tavalla. Se lisäsi hänen hermostuneisuuttaan. Vaikka hän oli juonut yhtä monta lasia kuin Virtanenkin, ei hän ollut vielä yhtään juovuksissa, aivankuin se levottomuus, joka kyti hänen sydämensä pohjalla, olisi lasi lasilta niellyt kaikki humalanmahdollisuudet. Hän näki yhtä mittaa edessään vaimonsa kalpeat kasvot sekä kuuli korvissaan kaksosten parkunan ja hänen suonissaan poltteli kiire päästä liikkeelle, etsimään jotakin avun mahdollisuuksia.

Virtanen tilasi lisää olutta sekä juopui juopumistaan.

-- Se... se... kuule, sinä Tuominen, mikä se ylioppilas nyt olikaan? Hän ponnisti muistiaan ja hänen päänsä painui sitä tehdessä yhä alemmas.

-- Se... siellä sinun nimipäivilläs? koetti hän sokertaa.

-- Kaarlelako? auttoi Tuominen hajamielisesti.

-- Se juuri! innostui Virtanen ja nosti jälleen päänsä pystyyn. -- Niin kuulehan, tuota, tiedäks, että me kerran maattiin putkassa samoilla oljilla, tuota...

Seuraavassa hetkessä hairahtui hän jo toiseen asiaan. Tuominen kuunteli vain puolella korvalla ja istui enää alallaan ainoastaan sen vuoksi, ettei hänen mieleensä ollut välähtänyt minkäänlaista päämäärää, jota kohti lähteä pyrkimään.

"Tuomarin" käskystä kävi eräs hänen pöytäkumppaneistaan pistämässä kymmenen penniä polyfooniin. Se alkoi kähisten ja nilkuttaen soittaa jotakin sentimentaalista kansanlaulun säveltä. Virtanen tuli sen vaikutuksesta yhtäkkiä tunteelliseksi, hänen samentuneet silmänsä kostuivat ja laulun sanoja tavoitellen keikutti hän päätään edestakaisin. Kaikki se närä, mitä hän aluksi oli tuntenut biljardihuoneessa ja tarjoilupöydän luona olevia herraskaisia kohtaan, joita hän oli nähnyt kohdeltavan huomaavaisemmin kuin itseään ja Tuomista, haihtui kokonaan ja hän tunsi pelkkää myötätuntoa kaikkia kohtaan. Sen merkiksi alkoi hän yhtäkkiä täysin keuhkoin laulaa:

Minäpä se olen se veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturivuori.

Kun polyfooni samassa lakkasi soimasta, kajahti hänen äänensä huoneessa humalaisen raskaana ja rämeänä. Sillä oli vielä pelottavampi vaikutus kuin Lemminkäisen laululla samporetkellä. Kun jälkimmäinen säikytti linnut lentoon, peljästyi Virtasen äänestä itse lihava kapakan emäntä, joka nosti kädet korvilleen ja antoi julmistuneita merkkejä tarjoilijattarelle mennä hillitsemään tuota odottamatonta musikaalista purkausta. Mutta sitä ennen oli jo ovenvartija kavahtanut paikaltaan sekä rientänyt hätään.

-- Mitä, enks mää saa laulaa, häh? sammalsi Virtanen hänen kieltonsa johdosta.

-- Ei tämä ole mikään laulupaikka ja varsinkaan täällä ei saa huutaa.

-- Olenkos mää sitten huutanut? tankkasi Virtanen.

Hän yritti kaatamaan olutta laseihin, mutta huomasi pullot tyhjiksi.

-- Kaks pulloa tykö, huusi hän tarjoilijattarelle huolimatta Tuomisen estelyistä.