Part 11

Sen jälkeen kun ylioppilaskaarti lakkasi toimimasta, kulutti Markus aikansa yksinomaan ylioppilastalolla. Hän oli perinpohjin kyllästynyt kaikkiin huhuihin ja ikäänkuin tylsistynyt niiden vaikutuksille. Ei edes se verisen mylläkän uhka, joka tuon hullunkurisen torisenaatin valitsemisen edellä äärimmilleen kiihotti ihmisten mieliä, kyennyt hänessä herättämään juuri sanottavaa vastakaikua. Kyllästyneenä kaikkeen tyytyi hän rauhassa odottamaan, mitä tuleman piti ja mihin uusiin muotoihin yhteiskunta tästä kaaostilastaan oli selkiintyvä. Hän ei tuntenut itsessään mitään kutsumusta vaikuttamaan tapausten kulkuun ja häntä tympäisi nähdä ympärillään tuhansien höyrypäiden tärkeinä häärivän ja soittavan suutaan ikäänkuin tuo käynnissä oleva jättiläisprosessi olisi heidän eleistään ja huudoistaan riippunut. Hänen isänmaallinen juhlamielensäkin oli alentunut ja hän katseli tapauksia ympärillään jonkinlaisella filosofisella resignatsionilla -- mikäli hän ylenmääräiseltä henkiseltä ja ruumiilliselta väsymykseltä enää lopulta siihenkään kykeni. Viitsimättä juuri mistään keskustellakaan, istui hän järkähtämättä alallaan lähellä tarjoilupöytää ja pelasi korttia. Paikaltaan liikkumatta tyydytti hän nälkänsä kylmillä piirakoilla ja kahvilla. Pelitoverit hänen ympärillään vaihtuivat yhtä mittaa, mutta hän pysyi uskollisena tuolillaan.

Siten oli hän yhteen menoon ollut sijallaan vuorokauden ympäriinsä, kun Veli Forsberg odottamatta ilmestyi siihen hänen läheisyyteensä. Markuksen päässä tuntui tyhjältä eikä hän ollut enää selvillä, monesko lakkopäivä oli kulumassa. Veljeä ei hän ollut sitten lakon puhkeamisen ollenkaan tavannut, mutta siitä huolimatta ei hän osoittanut mitään erikoisempia ihastuksen merkkejä, sillä siihen määrään olivat hänen aistimensa väsähtäneet.

-- Mitä kaikkea sinulle kuuluu? tiedusteli Veli uteliaana.

-- Eipä mitään erikoisempaa, vastasi Markus vallan arkipäiväisesti ja ryhtyi jakamaan kortteja.

Veli seurasi hetken äänetönnä pelin kulkua, mutta sanoi sitten ikävystyneenä Markukselle:

-- Kuule, lähdetään pois, täällä on niin kamalan raskas ilma.

-- Taitaa olla, vaikka minä en tiedä siitä mitään. Mutta joutaapa täältä lähtemäänkin.

Markus heitti kortit kädestään pöydälle ja seurasi toveriaan ulos. He lähtivät astelemaan Veljen asuntoa kohti ja matkalla liittyi heidän seuraansa eräs kolmaskin toveri.

-- Sinä olet kai ollut kansalliskaartissa? virkkoi Veli heidän kävellessään.

-- Niin olen, vastasi Markus. -- Entäs mitä sinä olet puuhannut, kun sinua ei ole näkynyt koko lakkoaikana?

-- Olen flaneerannut pitkin katuja, katsellut ympärilleni sekä ollut muutamissa kokouksissa.

Veli oli vakavan, miltei uhkaavan näköinen ja Markus alkoi aavistaa hänellä olevan jotakin hampaankolossa. Kun he olivat ehtineet Veljen asuntoon, asettuneet istumaan ja saaneet paperossit palamaan, alkoi purkaus. Veli oli ollut vanhojen fennojen kokouksissa kirjallisuudenseuran talolla sekä imenyt siellä itsensä täyteen sitä ärtyistä katkeruutta, jota mainitun puolueen keskuudessa olivat synnyttäneet viime päivinä heikäläisiä virkamiehiä kohdanneet loukkaukset. Varsinkin oli Veli kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän puolueensa kokouksissa oli kuullut Turun tapauksista; kuinka katuyleisö siellä oli ruokottomasti häväissyt, jopa rääkännytkin hovioikeuden virkamiehiä. Kun hän kiihtyneessä äänilajissa oli tehnyt selkoa kaikista kuulemistaan, lopetti hän sanottavansa seuraavalla kiukkuisella purkauksella:

-- Älkää te luulkokaan, että tämä on viimeinen tilinteko! Pitäkööt nyt kagaalit orgioitaan, kyllä se heillekin koittaa tilinteonpäivä, jahka suomalainen puolue on päässyt vapautumaan siitä painolastista, jota sen hartioille on näinä vuosina kertynyt. Tämän jälkeen täytyy jokaisen olla selvillä rajoista!

Viimeisiä sanoja lausuessaan katsoi Veli vaativasti Markukseen. Tälle oli Veljen kiihko kokonaan odottamatonta, sillä joistakin sattuneista häiriöistä ja yleisöjoukon vallattomuuksista huolimatta oli hän luullut koko kansan puolueisiin katsomatta olleen yksimielisen. Hän oli kuin yksinkertainen sotilas, joka näännyksiin saakka oli toimittanut palvelusta rintamassa, luullen koko armeijan ylimmästä alimpaan tehneen samoin ja samassa mielessä. Mutta nyt sai hän hämmästyksekseen havaita, että ylempänä esikunnassa eivät asiat olleetkaan sillä kannalla, vaan että puoluevimma oli siellä leimahtanut entistä katkerampaan paloon.

-- Ei sinunkaan käy enää laatuun hoippua puolelle ja toiselle, vaan sinun on merkittävä kantasi selvästi! jatkoi Veli, käyden nyt avoimesti Markuksen kimppuun ja pitäen kaikupohjanaan toveria, joka kadulla oli liittynyt heidän seuraansa ja joka vaieten istui syrjempänä.

-- Mutta eikö minun kantani ole kyllin selvä, sopersi Markus, joutuen yhä enemmän hämilleen. -- Olenhan minä sosialisti, mikäli tässä puoluerajoja tarvitaan.

-- Sosialisti! kertasi Veli ivallisesti. -- Sosialistinahan sinun pitäisi kuulua työväen kaartiin, mutta sinä vedätkin yhtä köyttä kagaaliylioppilasten kanssa!

Ennenkuin Markus ehti vastata, että hän on ylioppilaskaartissa nähnyt monta vanhaa fennoakin, jatkoi Veli kiihkeästi:

-- Että joku kaupunkilaisnulikka kuuluu kagaaliin, niin sen nyt voi vielä käsittää, mutta että sinä maalaisena ja talonpojanpoikana lukeudut samaan joukkoon, se on miltei anteeksi antamatonta. Kehtaat kuulua joukkoon, joka on häväissyt Yrjö-Koskista ja kuitenkaan sinä et voisi olla ylioppilas ilman samaa Yrjö-Koskista, koska meillä ilman häntä ei olisi suomenkielisiä kouluja!

Kun Veli näin vain ilman muuta luki hänet kagaaliin kuuluvaksi ja sen perusteella ripitti häntä tällä odottamattomalla tavalla, se sai Markuksen hämmästyksestä ja loukkaantumisesta sanattomaksi. Sitäpaitsi saattoi hänet rajaton väsymyskin kykenemättömäksi ja ennen kaikkea haluttomaksi antautumaan kiihkeään väittelyyn. Hän tunsi vain halua päästä mitä pikimmin asuntoonsa ja saada hiukkasen levähtää.

He lähtivät kolmisin alas kaupungille. Veljeä tuntui ärsyttävän se, ettei Markus vastannut mitään hänen hyökkäyksiinsä. Hän tuhkaili nenäänsä ja tuntui latailevan itseään uuteen purkaukseen kuin pienoispilvi, joka oli imeytynyt täyteen sitä sähköä, mitä vanhain fennojen puoluekokous oli nähtävästi ollut täynnä.

Markus kulkeutui tahallaan edelle molemmista tovereistaan ja kun oli tultu Esplanaadille, joudutti hän yhä enemmän askeleitaan, kunnes ihmisvirta yks kaks erotti hänet näistä. Nyt lähti hän suoraa päätä ja mistään katukohtauksista piittaamatta astumaan Rauhankadulle. Päästyään vihdoinkin omaan huoneeseensa heittäytyi hän riisuutumatta vuoteeseen, vaipuen siinä tuokiossa raskaaseen uneen.

Nukuttuaan noin tunnin verran heräsi hän siihen, että joku nyki häntä käsivarresta sekä toisti hätäisesti hänen nimeään. Kun hän vaivalla sai silmänsä auki sekä pääsi hiukan tajuamaan todellisuutta ympärillään, huomasi hän vuoteensa vieressä nuorimman talon neideistä, joka kovin kiihtyneenä pyysi häntä tulemaan eteiseen. Kuullessaan samalla muutamia etäisiä tykinjymähdyksiä sekä luullen jotakin tavattoman vakavaa olevan tekeillä, kavahti Markus siekailematta jaloilleen ja seurasi neitiä unipohmelosta hoippuen sekä silmiään hieroen eteiseen, josta kuului riiteleviä ääniä.

Päästyään pimeän käytävän läpi näki Markus ulko-oven edessä rivissä seisovan erään hyvin keikarimaisesti puetun miehen, jonka käytös ja vielä enemmän puhetapa ilmaisi hänen kuuluvan työväen luokkaan, sekä pari naista, joista toinen oli talon oma palvelijatar. Miehellä oli tulipunainen kravatti sekä punainen side käsivarressa. Vieraalla naisella oli myös käsivarressaan jonkunlainen merkki. He olivat tulleet lakkokomitean lähetteinä panemaan herrasväkeä tilille siitä, että palvelustyttö ei oman kantelunsa mukaan ollut saanut täyttä lakkovapautta.

Heistä vastapäätä, sisähuoneisiin johtavalla ovella, seisoi keskimmäinen talon neideistä, sillä vanhin sisko oli kaupungilla. Kun Markus saattajineen asettui hänen rinnalleen, oli heitä silläkin puolen kolmihenkinen rivi. Kierosilmäinen neiti ja punakravattinen mies pitivät yllä äänekästä keskustelua tai paremmin sanoen uhkauksilla ja haukkumasanoilla höystettynä riitaa. Palvelustyttö, mustasilmäinen ja liukaseleinen hälläkkä, jonka pahankurisuudesta Markus oli saanut pätevän todistuksen, kuullessaan hänen pesää sytyttäessään särmikkäästi kiroilevan, ei nuoruudestaan huolimatta häikäillyt emäntiensä edessä jatkaa kanteitaan, joita hän teki hyvin äkäisessä ja kiihtyneessä äänilajissa. Kun vanhempi läsnäolevista sisaruksista selitti niiden johdosta lujasti, että palvelijattarien ei ole tarpeellista olla niin perusteellisesti lakossa, että kotiaskareet jäävät suorittamatta, menetti punakravattinen, jolla äsken saavutetun vallan maku oli nähtävästikin kohonnut arveluttavasti päähän, viimeisenkin mielenmalttinsa.

-- Älkää te luulkokaan, huusi hän astuen askeleen eteenpäin ja pudistaen nyrkkiään vanhemman neidin kasvojen edessä, -- älkää te luulkokaan, että te saatte tästä puolin meitä mielenne mukaan kuranssata. Nyt onkin, kuulkaa, valta meitillä ja me näytämme, ettei köyhälistön kanssa pelatakaan miten hyvänsä!

-- Näyttä te mitä näyttä! huusi vanhempi neiti miltei yhteen suuhun hänen kanssaan. -- Ei me pelkkä teitä eikä te saa tulla räyhämään ihmisten huoneisiin!

-- Sådant pack! -- säesti nuorempi neiti siskoaan.

Punakravattinen naisseuralainen ja talon palvelustyttö kiihtyivät hekin huutamaan yhteen ääneen toisten kanssa ja niin täytti pienen eteisen tuota pikaa sekava melu. Nuorempi talon neideistä nyki Markusta yhtä mittaa hihasta, kehottaen häntä ajamaan ulos nuo kutsumattomat vieraat. Mutta päästyään selville tilanteesta, etääntyi Markus siitä samalla. Hän katseli ikäänkuin kauempaa noita edessään riiteleviä ja kiihtyneesti eleileviä ihmisiä. Hänen myötätuntonsa ei kallistunut kummallekaan puolelle ja mikäli se jäi seisahduskohtaan, sikäli tunsi hän itsensä voimattomaksi ryhtymään aktiivisiin toimiin.

Tyhjennettyään itsensä ylivuotavimmasta kiihkostaan ja lausuttuaan vielä joukon uhkauksia sekä saatuaan samanlaisia vastaan poistuivat lakkokomitean lähetit näyttämöltä. Palvelustyttö pyörähti keittiöön ja räiväsi oven perästään kiinni niin että pihtipielet paukkuivat. Molemmat neidit peräytyivät omiin huoneisiinsa, heittäen tyytymättömiä silmäyksiä Markukseen, joka lähti viimeisenä näyttämöltä. Astellessaan pimeän käytävän läpi hymähti hän näkemälleen, tuntien samalla kuitenkin apeutta mielensä pohjalla.

Tultuaan huoneeseensa ei hän tuntenut enää mitään halua heittäytyä vuoteeseen, sillä uni oli kaikonnut kokonaan. Istuttuaan hetken keinutuolissa ja tehtyään muutamia johtopäätöksiä äskeisestä kohtauksesta, lähti hän takaisin ylioppilastalolle.

22.

Kun Markus seuraavana aamuna palasi asuntoonsa, ryhtyi hän heti riisuutumaan, pannakseen levolle. Päästyään vuoteeseen ja saatuaan itselleen mukavan nukkuma-asennon, lausui hän itselleen:

-- Tästä minä en liiku, vaikka koko maailma menisi nurin, ennenkuin olen tarpeekseni levännyt ja ennenkuin tämä sekamelska on jälleen selvinnyt säännöllisiin muotoihin!

Koko yön oli hän viettänyt ylioppilastalolla mitä ristiriitaisimmassa mielentilassa.

Kun hän eilen tuon asuntonsa eteisessä sattuneen tragikoomillisen kohtauksen jälkeen oli lähtenyt ulos, oli häntä vastaan pääpostikonttorin kohdalla astellut Veli, kasvoillaan synkän vakava ilme. Ollen omiin ajatuksiinsa vaipuneena ei Veli ollut väen vilinässä huomannut häntä, vaan jatkanut matkaansa. Markus oli heti arvannut Veljen olleen menossa häntä tapaamaan, mutta aamullisen loukkauksen muistaen oli hän kylmentyneenä vetäytynyt kuoreensa sekä toveriaan pysäyttämättä kulkenut omaan suuntaansa.

Tultuaan ylioppilastalolle oli hän istahtanut entiselle paikalleen korttipöytään sekä kuulumisista piittaamatta ryhtynyt pelaamaan. Jonkun ajan kuluttua oli, aivan kuten aamupäivälläkin, pöydän ääreen ilmestynyt Velikin. Markus oli arvannut, että Veli oli häntä asunnostaan löytämättä tullut tänne häntä tapaamaan, saadakseen jollakin tavoin sovitetuksi aamullisen kohtauksen. Mutta huolimatta olla häntä näkevinään, oli hän itsepintaisesti tähystellyt kortteihinsa. Yhtä itsepintaisesti oli Velikin istunut pöydän ääressä, ottamatta kuitenkaan osaa peliin ja vaihettaen silloin tällöin jonkun sanan toisten kanssa.

Ilmassa risteileviin huhuihin nähden oli Markus edelleenkin pysytellyt järkähtämätönnä, kunnes illan tullen eräs sellainen oli vihdoinkin saanut hänet turtumuksestaan temmatuksi. Talolle kerääntyneiden siivisten kesken oli näet kaamean vakavana alkanut kierrellä huhu, että punakaartilaiset ovat ensi yön kuluessa päättäneet hyökätä ylioppilastalolle sekä anastaa sen haltuunsa. Huhu oli saanut yhä uskottavampia lisäpiirteitä ja nostattanut kaikki talolle kokoontuneet ylioppilaat jalkeilleen. Oli päätetty ryhtyä puolustamaan taloa, ulko-ovelle oli asetettu vartijoita, jotka ainoastaan tunnussanalla laskivat väkeä sisälle ja joukko pisimpiä miehiä oli lähtenyt jostakin vissistä paikasta kaupungilta hakemaan kiväärejä, mitkä heidän oli päällystakkinsa alla kuljetettava talolle.

Tämä kaikki oli saattanut Markuksen omituisen ristiriidan valtaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä muistunut se Työmiehen artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut tutustumisensa johdosta Olgaan ja jossa hän oli erikoisesti viittaillut ylioppilaihin työläisnaisten viettelijöinä. Sen johdosta oli hänen eteensä asettunut vaativana kysymys, eikö hän osaltaan ollut tuntuvassa määrin herättänyt sitä katkeruutta, joka työmiehissä vallitsi ylioppilaita kohtaan ja joka ensi yönä uhkasi purkautua väkivaltaisuuksiin. Tehdessään siten tiliä itsensä kanssa, oli hän myöntänyt itsensä syylliseksi, sekä päättänyt sovittaa rikoksensa taistelemalla ylioppilasten riveissä ja puolustamalla viimeiseen saakka heidän omaa taloaan. Tähän valintaan olivat häntä pakottaneet jo pelkät tunnesyytkin, sillä olivathan toisella puolen olleet kysymyksessä omat toverit, kun taas toisella puolen oli vihan kiihdyttämä lauma, josta häämötti ainoastaan sellaisia vähemmän miellyttäviä muotoja kuin sen hänen asuntonsa eteisessä esiintyneen punakravattisen työläiskeikarin.

Tehdessään valintansa oli Markus kaikesta huolimatta tuntenut asemansa traagiseksi. Se oli pakottanut hänet vihdoinkin lähenemään Veljeä, saadakseen vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia hetken tilanteesta. Mutta Veli oli heittäytynytkin kylmäksi koko huhuun ja vielä enemmän taisteluvalmistuksiin nähden. Hän oli ivannut kiväärinhakijoita ja sanonut koko hommaa kagaali-lapsellisuudeksi. Markus oli ollut vähällä uudelleen loukkaantua, mutta se kaamean juhlallinen mieliala, mihin hän oli ehtinyt jo virittyä, oli saanut hänet suhtautumaan toverinsa ivaan ikäänkuin joltakin korkeammalta tasolta.

Kun sitten illan kuluessa eräs puolustuksen johtomiehistä oli yläravintolassa kuuluvasti julistanut, että niiden siivisten, jotka eivät voineet jäädä taloa puolustamaan, oli poistuttava, tarttui Veljeenkin hetken romanttinen mieliala. Markus oli nähnyt hänen muuttuneesta kasvonilmeestään, että hänen mielikuvituksensa oli, kuten kaikkien muidenkin, alkanut askarrella yöllisessä taistelussa, jolloin ulkona kaikuvat hyökkääjäin raivoisat huudot ja talon akkunoista kajahtelevat kiväärinlaukaukset, valaisten aina hetkeksi säkkipimeätä ympäristöä. Kaikki olivat varmaankin syvimmässä mielessään tunteneet, että tämä sittenkin oli vain hieman lapsekasta näyttelemistä, mutta asia oli nyt kerta kaikkiaan otettu niin vakavasti ja juhlallisesti, että hetken tunnelma oli saanut jokaisen lumoihinsa.

Kun Veli kehotusta noudattaen oli varustautunut poistumaan, oli hän lähtiessään pyytänyt Markustakin mukaan sekä tehnyt sen sillä sävyllä kuin olisi hän peljännyt toverinsa henkeä. Markus oli juhlallisesti kieltäytynyt, tuntien samalla sydämestään haihtuvan kaiken närän toveriaan kohtaan, varsinkin nähdessään sen paljon puhuvan jäähyväiskatseen, jonka tämä poistuessaan oli häneen heittänyt.

Huhu ylioppilastalon valtaamisesta, joka niin päteväpiirteisenä ja tärkeänä oli ilmestynyt talolle ja saanut kaikki lumoihinsa, oli osoittautunut yhtä päättömäksi kuin tuhannet edeltäjänsäkin. Pidettyään talolle jääneiden siivisten mieliä koko yön kaamean romanttisessa vireessä, oli se aamun valjetessa häipynyt omaan tyhjyyteensä. Yö oli kulunut aivan rauhallisesti ja aamulla oli Markus lähtenyt asuntoonsa "odottamaan järjestyneitä oloja", kuten hän lähtiessään oli tovereilleen sanonut.

Saatuaan päälleen ja koko ruumiilleen mukavan asennon tyynyjen välissä, tunsi hän ikäänkuin hiljalleen vaipuvansa alaspäin. Aivojen toiminta herpaantui, samalla kuin kuluneiden päivien kirjavat tapahtumat himmenivät ja häipyivät kokonaan näkyvistä. Sikeästi, unia näkemättä nukkui hän iltapimeään saakka. Havahtuessaan ja huomatessaan, että ympärillä oli pimeätä ja hiljaista, vaihtoi hän asentoaan ja vaipui uudestaan uneen.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, paistoi huoneeseen leppeä syysaurinko. Hän tunsi nyt itsensä selkeäksi ja valppaaksi kuin lapsi, joka tarpeeksi nukuttuaan kavahtaa heti istualleen ja tarttuu lähimpään leikkikaluun. Hän haukotteli perusteellisesti ja solahuttaen paidanhihat kyynärpäiden taakse siveli mielihyvin lämpimiä ja nuoruuden voimakkaita käsivarsiaan. Jääden mukavaan loikoma-asentoon nautti hän henkisestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Samalla koetti hän arvailla, mille kannalle asiat ulkona kaupungilla olivat kehittyneet.

Ulkoa päin ei huoneeseen tunkeutunut minkäänlaisia ääniä. Ainoastaan kyökin puolelta päin kuului jotain vähäistä askartelun kolinaa. Markuksesta tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla kesäisenä sunnuntaina, jolloin hän muiden kirkkoon mentyä heräsi kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja syvässä hiljaisuudessa kuuli toisista huoneista kotinaisen askartelun ainoastaan hiljaisena kapsehtimisena. Hänen oli erinomaisen hyvä olla, niin hyvä, että häntä rupesi aiheettomasti naurattamaan. Samalla täytti hänet omituinen turvallisuuden tunto ja luottamus siihen, että kaikki päättyy mitä parhaiten sekä hänelle itselleen että kaikille niille, jotka nyt tuolla ulkona häärivät ja huutavat ja turhanpäiten kiihkoilevat...

Käytävästä kuului askelia, hänen ovelleen koputettiin ja sisälle astui palvelustyttö, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän mitään puhumatta ja äkäisen näköisenä asetti tuolille vuoteen viereen sekä poistui samalla. Tämä oli ensi kerta, jolloin Markukselle talon puolesta tarjottiin kahvia, mutta se ei ihmetyttänyt häntä ollenkaan. Pitäen sitä maailman luonnollisimpana asiana ryhtyi hän mielihyvin tyhjentämään kahvikannua ja leipälautasta.

Jatkaen velttoa loikoilemistaan koetti hän keksiä soveliasta ratkaisua avioliittokysymykselle, joka viime kerralla oli aiheuttanut ankaran erimielisyyden hänen ja Olgan välillä. Mutta hänen oli aivan liian kevyt ollakseen, jotta hän olisi voinut keskittyneemmin jotakin kysymystä selvitellä. Ajatukset karkasivat yhtä mittaa omille teilleen ja seurattuaan jonkun aikaa mielikuvituksensa leikkiä rupesi häntä uudelleen raukaisemaan. Käsivarsi pään alla nukahti hän huomaamattaan kuin lapsi, joka hetken vuoteessa leikittyään sekä tyhjennettyään lasillisen maitoa vaipuu jälleen unettaren helmaan ehtimättä edes mukavampaa asentoa itselleen ottaa.

Ensimmäinen havainto, minkä hän täydellisesti havahduttuaan teki, oli se, että huone oli puoli pimeä ja että uuninkyljessä näkyi kirkkaana ikkunankuvio. Ulkona paloivat siis jälleen sähkövalot!

Tällä kertaa kavahti Markus jalkeilleen hetkeäkään siekailematta sekä alkoi kiiruulla varustautua ulos lähteäkseen. Kun hän tuli eteiseen, näki hän talon neitien vilkkaasti keskustellen istuvan kahvipöydän ympärillä kirkkaaksi valaistussa vierashuoneessa.

-- Go' dag, herr Kaarlela! huudahti vanhin sisar Markuksen nähdessään ja riensi juoksujalkaa puristamaan hänen kättään. -- Får gratulera, för nu ha vi fått allt igen!

Markus tunsi olevansa kuin puusta pudonnut. Hän aavisti kyllä, mistä oli kysymys, mutta kaikki lähemmät asianhaarat olivat hänelle vielä tuiki tuntemattomat. Mutta hänen ei tarvinnut noloa tietämättömyyttään paljastaa. Hänet pyydettiin sisälle kahvipöytään ja toinen toiseltaan suunvuoron riistäen kertoivat sisarukset, kuinka tänä aamuna luotsilaiva "Eläköön" oli palannut odotetulta Pietarin matkaltaan sekä tuonut hallitsijan manifestin, jolla Suomi sai takaisin vanhat oikeutensa sekä lisäksi lupauksen eduskuntalaitoksen uudistamisesta ja yleisestä äänioikeudesta.

Sisarukset olivat pelkkää riemua ja päivänpaistetta. Samoin olivat kaikki ihmiset, joita Markus hetkistä myöhemmin kadulle tullessaan tapasi. Ilmassa oli samanlainen tuntu kuin ensimmäisen lakkopäivän aamuna, se vain eroa, että silloinen odotuksen jännitys oli nyt poissa ja sen sijalla huojennuksen riemu sekä varmuuden tunto.

Senaatintori oli juhlavalaistu ja iloisesti soristen liikkuivat ihmiset kaduilla, juhlien vapauden päivää. Aikeissa mennä Olgaa tapaamaan päättikin Markus Aleksanterilla kävellessään poiketa erääseen keskikaupungin kahvilaan, jossa hänen osakuntatoverinsa tapasivat kohdata toisiaan. Sillä häntä halutti ennen Olgan luo menoaan heittäytyä hetkeksi yleiseen riemun surinaan sekä imeä itsensä täyteen päivän juhlatunnelmaa.

23.

Avara kahvilahuone oli kirkkaasti valaistu ja kaikki pöydät olivat vieraita täynnä. Jokaisen kasvoilta hohti ilo ja keskustelun aiheena oli kaikkialla Suomen tulevaisuus, joka hitaimpienkin arki-ihmisten mielessä kangasti tällä hetkellä ruusun karvaisessa valossa. Toiset innostuivat ottamaan asian aivankuin Suomi olisi ollut jo itsenäinen valtio. Suoden mielikuvitukselleen täyden vapauden pohtivat he kuinka se ja se asia oli tästä puolin järjestettävä, oliko sotalaitos palautettava entisessä muodossaan vai asetettava kansallinen miliisi jne.

Erään pikku pöydän ääressä näki Markus Jussi Paavolaisen, jota hän ei ollut pitempään aikaan tavannut. Jussin pyöreät kasvot olivat pelkkää hymyä. Markus pudisti lämpimästi hänen kättään sekä istahti hänen seuraansa.

-- Sinun kasvosi loistavat ja hymyilevät kuin täysikuu vuoden hedelmällisimpänä aikana, virkkoi hän aluksi.

-- Eikö ole syytäkin niiden loistaa? vastasi Jussi.

-- Onpa kylläkin.

-- Ilmakin tuntuu nyt keveämmältä hengittää, kun kaikenlaiset kiipijät, urkkijat ja ilmiantajat ovat hävinneet takaisin maanalaisiin koloihinsa.

-- Ja me saamme uudenaikaisen eduskuntalaitoksen. Kaiketikin ykskamarisen?

-- Luultavasti. Ja yleisen äänioikeuden. Jos sinusta tulee edusmiesehdokas, niin saat minun ääneni, vaikka minä en olekaan sosialisti enkä taida sellaiseksi muuttuakaan.

Markus oli hyvillään siitä, että Jussi tuntui ottavan vakavasti hänen sosialisminsa. Hän lämpeni ja innostui yhä enemmän tuon tyynen ja humoristisessa valossa asioita katselevan toverinsa seurassa.

Kun he olivat hetkisen jutelleet niistä suurista tapauksista, jotka kaikissa pöydissä olivat keskustelun aiheena, siirtyi Markus kuin huomaamattaan omiin asioihinsa, mitkä olivat lähinnä hänen sydäntään. Jussi ei tiennyt vielä mitään hänen suhteestaan ja kun Markus oli hieman arastellen ilmaissut hänelle päätöksensä mennä naimisiin ihan kaikista lähimmässä tulevaisuudessa, sanoi hän:

-- Mitäs siinä, mene pois vain naimisiin. Niinhän eräs sananlaskukin sanoo, että kaikkea katua saa vaan ei nuorra naimistaan.

Yhä enemmän lämmiten tästä toverinsa rohkaisusta jatkoi Markus:

-- Mitäs sinä arvelet siviliavioliitosta?

-- Hm, mutta eihän meillä ole siviliavioliittolakia.

-- Onpahan tavallaan, koska oikeus voi julistaa miehen ja naisen aviopuolisoiksi. Olethan kai nähnyt viime aikoina tehtävän sellaisia avioliittoja?

-- Mutta sellainen lakipykälähän on aivan erikoistapauksia varten: turvana avioliittolupauksella vietellyille naisille.

-- Niin kyllä, myönsi Markus hiukan hämillään, -- mutta niin kauan kuin meillä ei ole varsinaista siviliavioliittolakia, on minusta syy käyttää sitä menettelyä.

-- No miksei sitten käyttää vanhaa vihkimätapaa siksi, kunnes saadaan oikea siviliavioliittolaki?

-- Minä esimerkiksi en katso voivani polvistua mustatakkien eteen, julisti nyt Markus.

Jussilla näyttivät yksin silmälasitkin hymyilevän, kun hän vastasi:

-- Onko sinussa vielä jäljellä niin paljon penikkatautia?