Part 10

Markus oli joutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan. Sellaisina hetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen kansaa, poissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista. Hän näki sen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen hän itse muodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista rakkautta, jonka hurmaamana hän hoki sanoja: -- suomalaiset! suomalaiset! -- kuten äsken kadulla oli Olgalle hokenut: -- rakas! rakas!

Kun he hetken kuluttua palasivat Kasarminkadulle, laskeutui Markus takaisin maanpinnalle ja maanpinta muistutti heti omista vaatimuksistaan. Hän alkoi nimittäin yhtäkkiä tuntea huikeata nälkää ja sen johdosta lausui hän:

-- Aamulla lähtiessä en voinut syödä ja nyt minulla on nälkä kuin metsärosvolla. Mutta eihän täällä saa mistään ruokaa.

-- Vaan jospa minä lähden hankkimaan sinulle voileipiä? ehdotti Olga.

Markus suostui tähän muitta mutkitta ja Olga lähti heti matkaan. Kuinka kauan hän viipyi poissa, sitä ei Markus voinut arvioida, sillä koko ajan käveli hän toverinsa rinnalla omiin ajatuksiinsa vaipuneena sekä vastaamatta juuri mitään tämän kysymyksiin. Siitä kun Olga lähti, tuntui hänestä kuluneen vain monias silmänräpäys siihen, kun hän jälleen ilmestyi heidän kohdalleen katukäytävälle, kainalossaan pieni paketti. Siitä löytyi siistejä ja maukkaita voileipiä, jotka Markus tasasi toverinsa kanssa.

Kädessään nopeasti häipyvä voileipä katsoi Markus hymyilevin silmin Olgaa.

-- Sinun ensimmäinen emäntänäytteesi on arvosteltava korkeimmalla kiitoksella, ei hän voinut olla mielihyväänsä purkamatta.

-- Sinua! mumisi Olga ja loi katseensa alas.

-- Nyt minun on lähdettävä Hilmaa paimentamaan, ilmoitti hän hetken kuluttua.

-- Milloin minä saan tulla ensi kerran sinua tapaamaan? kysyi Markus, sillä yksin jäätyäni tulee minulle heti sinua ikävä.

-- Milloin hyvänsä. Sinä olet aina tervetullut, ja Olga katsoi häntä rohkeasti silmiin.

-- Elä katso minua noin tahi minun on vaikea pysyä tässä alallani!

Iloisesti naurahtaen heitti Olga hyvästi ja lähti astumaan keskikaupungille päin. Mielihyvin seurasi Markus häntä silmillään. Tuon pienen ja kiinteän, somaan harmaaseen kävelypukuun verhotun vartalon liikkeissä sekä nopeassa käynnintahdissa ilmeni niin paljon lujaa luonnetta ja äidillistä huolekkuutta, jotka Markus oli aina Olgan seurassa vaistomaisesti pannut merkille.

Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan pysähtyi Olga ja katsoi taakseen. Markus heitti hänelle intomielisen lentosuukon, mihin Olga vastasi hansikastaan huiskuttamalla, kadoten jo seuraavassa tuokiossa väkijoukkoon.

19.

Seppä Tuomista ei Markus ollut ensi tutustumisensa jälkeen ollenkaan tavannut. Toisena lakkopäivänä kohtasi hän hänet odottamatta.

Iltapuoleksi päivää oli Markuksen komppania komennettu vahtiin kenraalikuvernöörin palatsin luo. Mainitun talon kummallekin Esplanaadin puoleiselle kulmalle oli poikki kadun asetettu kaksinkertainen vartioketju. Liike oli siltä kohtaa katua siis kokonaan katkaistu ja kansalliskaartilaiset osoittivat kulkijoita kiertämään Kappeliesplanaadin kautta. Näistä vartioista oli puolet työväestön muodostamasta kansalliskaartista, joka käytti merkkinään punaista sidettä käsivarressa ja jonka pääkortteeri sekä ylin päällystö olivat ensimmäisellä poliisiasemalla.

Näiden työväenkaartilaisten joukossa oli Tuominenkin. Hän teki iloisen, miltei innostuneen vaikutuksen.

-- Suuria asioita on ehtinyt tapahtua sitten kun viimeksi tavattiin, lausui Markus tervehdittyään.

-- Niin on ja vielä suurempia on tulossa, vastasi Tuominen. -- Valta on nyt kokonaan meillä.

Tämän viimemainitun sanoi hän tuttavallisesti, aivankuin kysymys olisi ollut yksinomaan heistä kahdesta. Markus hymähti siihen sekä joutui samalla aprikoimaan, kuinka hänen oman sosialisminsa laita pohjaltaan olikaan, sillä tämän nykyisen tilanteen oli hän ottanut hieman toisin, nimittäin kokonaan suurisänmaalliselta kannalta sekä sivuuttaen kaikki luokkanäkökohdat.

-- Teillä niitä on sattunut onnellisia perhetapauksia sitten viime näkemän, muutti hän keskustelun aihetta.

-- On niin, kokonaista kaksi poikaa tulla hurahti samalla kertaa. Tätä sanoessaan koetti Tuominen näyttää iloiselta ja terhakalta, mutta Markus huomasi kuitenkin, että tämä kaksinkertainen väenlisäys oli myös tuonut joukon uusia huolia Tuomisen perheeseen. Eikä kummakaan, sillä olihan mies parasta aikaa lakossa. Sen muistaen virkkoi Markus:

-- Te sitä olette saanut siirtyä lakosta lakkoon. Kuinkas sen ensimmäisen lakon kävi, tokko se ehti vielä päättyäkään?

Tuominen synkkeni huomattavasti vastatessaan:

-- Eiköpä se lie ollut jo päätöksissä. Herrat ottivat järjestymättömiä tilalle ja omasta joukostakin ilmestyi muutamia rikkureita.

-- Te menetitte siis työpaikan?

-- Mennyttä se on, mutta sillä ei väliä nyt, kun köyhälistö nousee valtaan.

-- Te uskotte siis, että niin käy?

-- No varmasti! innostui Tuominen unohtaen samalla omat yksityishuolensa ja vastoinkäymisensä. -- Vanha virkavaltahan on kokonaan jo pyhkäisty pois ja valta on meidän käsissämme.

Markuksella oli omat epäilyksensä tämän vallan pysyväisyyteen nähden, mutta hän ei hennonut niitä tuoda esille. Hän antoi Tuomisen pitää haaveensa, kuten hänellä itselläänkin oli omansa, sekä nauttia eheästä juhlatuulesta keskellä painavia arkihuolia.

Maan ylimmällä hallitusmiehellä oli sentään muitakin vartioita kuin kansalliskaartilaiset. Palatsin pihalle oli sijoitettu muutamia komppanioita venäläistä sotaväkeä. Markus huomasi sen vahdinmuutoksen aikana ja samalla sai hän yhtä ja toista ajattelemisen aihetta. Hän oli juhlahuumauksessaan monien muiden tavalla miltei kokonaan unohtanut venäläisen sotaväen olemassaolon. Sotilashenkilöitä ei nimittäin ollut lainkaan näkynyt kaduilla, vaan he olivat pysyneet visusti kasarmeissaan.

Vahdista lähtevä sotaväen osasto marssi, kansalliskaartilaisten antaessa tietä, palatsin editse kauppatorille. Upseerit olivat nähtävästi kehottaneet miehiä näyttämään ryhtiään, sillä he astuivat tavallista paljon jäykempinä ja polkivat jalkansa vihaisesti katuun. Jokaisen kasvoissa kuvastui hermostunutta jännittyneisyyttä ja uhkaa. Katu tömisi, kun he syrjilleen katsomatta marssivat ohitse ja ilman täytti hetkeksi aikaa sakea tökötinhaju.

-- Näyttivät siltä, ettei niitä ole hyvä mennä ärsyttämään, virkkoi muuan vanhempi työläiskaartilainen.

Siihen ei kukaan puhunut mitään ja kaikki tuntuivat miettivän, ettei asema ollut niinkään vaaraton kuin miltä se ensi silmäyksellä näytti. Mutta yleisessä humussa oli suurin osa ihmisiä sen kokonaan unohtanut ja varsinkin nuoremmat olivat laskeneet mielikuvituksensa valloilleen sekä leikkivät innostuneesti vallankumousta aivankuin aseman herruus olisi vastaan kiistämättä ollut heidän. Että melkoinen osa vanhempaakin ikäluokkaa otti asian siten, osoitti kuinka lapsenkengissä Suomen kansa valtiollisiin tosiasioihin nähden vielä kulki.

Muutoin oli järjestys kaduilla ja kaikkialla yleisön keskuudessa erinomainen. Kenraalikuvernöörin palatsia vartioivien kansalliskaartilaisten tehtävä supistui siihen, että he neuvoivat siitä ohitse pyrkivää yleisöä kiertämään keskiesplanaadin kautta. Innokkain tässä toimessa oli eräs kuuromykkä mies, joka työläiskaartiin kuuluvana oli sitonut käsivarteensa punaruutuisen nenäliinan. Käsillään hosuen ja mölisten ehätti hän jokaisen eteen, joka läpimenon aikomuksissa läheni vartioketjua. Piittaamatta vähääkään säikähtyneiden naisten kiljauksista tai niistä vihaisista silmäyksistä, joita häneen heitettiin, jatkoi hän väsymättömällä innolla hosumista, mölyämistä ja viittilöimistä, herättäen kansanjoukoissa sekaisin naurua ja paheksumista.

Iltahämärissä marssi Markuksen komppania pois kenraalikuvernöörin talolta ja sijalle tuli toinen. Syötyään ylioppilastalolla voileipiä ja kylmiä piirakoita lähti Markus käymään asunnossaan, sillä seuraava vartiovuoro alkoi vasta kello kahdeltatoista yöllä.

Paljosta kävelystä ja seisomisesta väsyneenä heittäytyi hän keinutuoliin, lepuuttaakseen hiukan jäseniään. Unta hän ei kuitenkaan tuntenut kaipaavansa, sillä päivän vaikutelmista oli hänen mielensä vielä virkeänä ja valppaana.

Olgan kuva, sellaisena kuin hän oli esiintynyt äsken Kasarminkadulla, palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Sen huolekkaan ja äidillisen piirteen johdosta, joka Olgassa oli yhä enemmän alkanut Markukselle selvetä, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet oman kodin perustamiseen. Tähän saakka oli yhteiselämä Olgan kanssa ja oma koti esiintyneet hänelle ainoastaan tulevaisuuden mielikuvana. Mutta tänään, Olgan lähdettyä hänen luotaan Kasarminkadulta, oli hänessä entistä voimakkaampana herännyt oman kodin kaipuu ja hän oli tehnyt itselleen kysymyksen, eikö sen perustaminen voinut jo kaikista lähimmässä tulevaisuudessa käydä päinsä. Yhä uudelleen ja uudelleen olivat hänen ajatuksensa päivän kuluessa palanneet tähän asiaan ja se oli alkanut näyttää yhä mahdollisemmalta. Nyt teki hän muutamia käytännöllisiä laskelmia ja huomasi, että hän hyvin voi mennä naimisiin jo ennen opintojen päättymistä.

Kuten tavallista, valtasi hänet, asiasta kerran selville päästyään, rajaton kiihko viedä se mitä pikimmin perille. Hän ponnahti ylös keinutuolista ja varustautui lähtemään Olgan luo, esittääkseen hänelle asian heti tuoreeltaan.

Laskeuduttuaan alas kadulle tunkeutui hänen mieleensä kuitenkin pieni epäilys. Oliko tämä nyt laitaa, kysyi hän itseltään, että hän keskellä tätä yleistä kaaosta, jolloin kaikkien mieliä jännitti yksinomaan isänmaan asia, takertui yhtäkkiä kodin perustamisajatuksiin? Näitä epäilyksiä torjuessaan sai hän odottamatonta apua itse Goetheltä, sillä yhtäkkiä muistui hänen mieleensä runoelmasta "Hermann und Dorothea" eräs kohta, jonka hän kouluaikana oli erikoisella mielihyvällä ja ikäänkuin ennakkovaistolla mieleensä painanut. Pimeätä katua astellessaan kertasi hän ääneensä säkeet, joilla Hermannin äiti rohkaisi lemmen kahleisiin joutunutta poikaansa:

"Darum lob' ich dich, Hermann, dass du mitt reinem Vertrauen Auch ein Mädchen dir denkst in diesen traurigen Zeiten, Und es wagtest zu frein im Krieg und über den Trümmern."

Lämpimästi ja voimakkaasti sykähyttivät nämä säkeet Markuksen sydäntä. Kaikki epäröimiset olivat kuin pois puhalletut. Pitkin askelin harppasi hän säkkipimeässä eteenpäin, törmäten tavan takaa pahki vastaantulijoihin sekä aiheuttaen äkäisiä sisunpurkauksia. Mutta mistään piittaamatta kulki hän eloisin mielin halki pimeän kaupungin.

Minua kuljettaa kohti päämäärääni "vividus impetus", ajatteli hän hymyillen, kun mieleensä muistuivat sanat, joilla Horatius eräässä oodissaan kuvaa nuoren kotkan eloisata viettiä.

20.

Kyllä se on surkeata, että sitä pitää vielä noita lapsia laittaa tähän kurjuuteen! puhui Tuomisen vaimo harmaalla äänellä, istuen pesän edessä ja kuivaten rievulla toista kaksospoikaa, joka sylkeä kakistellen makasi tyytyväisenä hänen helmassaan.

Hänen kuulijanaan oli Olga, joka oli pistäytynyt auttamaan häntä lasten kylvetyksessä. Pyöreät ja valkoiset käsivarret paljaina kyynärpäihin saakka istui hän kahden tuolin varaan asetetun soikean pesuastian ääressä, sivellen sienellä toista kaksospoikaa, joka makasi vatsallaan haaleassa vedessä, rinta nojaten Olgan vasempaan kämmeneen.

-- Ja mikä ihme siinä pitää olla, jatkoi Tuomisen vaimo, -- että noita lapsia annetaan niin runsaasti juuri köyhille, joilla usein on tietämistä siinä, että itse pääsevät päivästä toiseen. Kyllä vain olisi meillekin tämmöisenä aikana ollut yhdessä tarpeeksi.

-- Noo, siinä samassahan niitä menee kaksikin, koetti Olga lohduttaa. -- Tällaisia kilttiä palleroita! Ihan huvikseen sitä käsittelee, kun on ihokin niin pehmoista kuin sametti.

-- Voi, voi, kyllä sitä on hyvä puhua sellaisen, jolla ei itsellään ole lapsia. Mutta kun ne yökauden vuorotellen poraavat ja välistä yhteen ääneen, niin ettei tiedä kumman niistä syliinsä sieppaa, niin kyllä siinä jo johtuu toisenlaisiinkin ajatuksiin. Entäs sitten, kun ne vähän kasvavat ja alkavat vaatia muutakin syömistä kuin rintaa! Ihan hirvittää ajatellessa, että lapsijoukon kanssa joutuu kokemaan tällaista työttömyyden aikaa.

Vaimon ääni sortui itkun sekaiseksi valitukseksi, kun hän jatkoi:

-- Kohta tässä ei ole kuin paljaat seinät jäljellä, kun on täytynyt panttiin kantaa kaikki, jolla on jonkunkaan markan irti saanut. Viimeksi vei Antti minun kihlakelloni ja kauanko nekään rahat enää kestää!

Säälien silmäili Olga hänen kelmeitä ja laihtuneita piirteitään sekä luisevia käsiään, joilla hän kapaloitsi lasta. Annettuaan sille rintaa asetti hän sen varovasti pärevasuun, jossa molemmat pojat nukkuivat rinnan. Vasun yli kumartuneena piispitti hän hetken hiljaa, kunnes poika ummisti silmänsä, minkä jälkeen hän otti Olgalta toisen ja alkoi sitä vuorostaan pesän edessä kuivailla. Olgasta näyttivät hänen huulensa alituisesta piispittämisestä venyneen torvelle ja muutoinkin se äkkiä vanhentuminen, mikä Tuomisen vaimossa näkyi niin selvänä, teki häneen aina painostavan, miltei itkettävän vaikutuksen. Tällä kertaa lauloi hänen sydämensä kuitenkin siinä määrin omaa onnentunnettaan, että hän näki nämä seikat ainoastaan puolella silmällä ja kuuli Tuomisen vaimon harmaat valitukset vain puolella korvalla. Vaikka Markus ei ollut tiennyt sanoa, milloin hän ensi kerran pääsee tulemaan, oli hän kuitenkin pitkin iltaa odottanut häntä. Korvat herkkinä tarkkasi hän eteisestä kuuluvia askeleita sekä kykeni ainoastaan vaillinaisesti tajuamaan Tuomisen vaimon sydämenpurkauksia.

Kun viime mainittu oli saanut toisenkin kaksospojan kapaloiduksi, havahdutti Olgan eteisestä kuuluva koputus unelmistaan.

-- Eikös meidän ovelle joku koputtanut? kysyi hän seisomaan nousten.

-- Kyllä kai, koska teidän oveanne kuulutaan avattavan, arveli Tuomisen vaimo katsettaan lapsesta nostamatta.

-- Pitää mennä katsomaan, kuka sinne tuli, ja Olga ryhtyi hihojaan suoristamaan.

-- Taitaa olla se ylioppilas, sanoi Tuomisen vaimo, saaden kasvoilleen puserretuksi vaisun hymyn.

-- Mitä joutavia! sanoi Olga moittivasti, sillä hän ei mielellään kuullut viittailuja suhteeseensa.

Ennenkuin hän ehti lähteä omalle puolelleen, tuli Hilma Tuomisen huoneeseen.

-- Se on siellä, hän sanoi sisarelleen, viitaten päällään heidän huonettaan kohti.

Sisarusten välillä oli eilen illalla, Hilman palattua kaupungilta, ollut jälleen kiivas kohtaus. Sen johdosta oli Hilma koko päivän paikannut mökönturkkia ja sen takia hän nytkin niin ynseällä tavalla ilmoitti siskolleen Markuksen saapumisen.

-- Kuka _se?_ oli Olga vähällä kivahtaa, mutta Tuomisen vaimon takia jätti hän asian sikseen ja lähti mitään puhumatta huoneesta.

Tultuaan omaan kamariinsa ei hän aluksi huomannut siellä ketään vierasta. Hän luuli Hilman narranneen häntä ja tunsi jo mielessään suuttumuksen sekaista pettymystä. Mutta peremmäs astuessaan huomasi hän uunin takaa pistävän näkyviin miehen palttoonhelman. Mieli iloiseksi sykähtäen astui hän löytöään kohti, huudahtaen nauravalla äänellä:

-- Ahaa, löysinpäs!

Samassa tuli Markus esiin piilostaan, kaappasi hänet riehakasti syliinsä ja nosti kohoksi lattiasta.

-- Voi, voi, pudotat vielä! oli Olga hätäilevinään.

-- Niinkö mitättömänä sinä minua pidätkin! Tässä rangaistus, ja hän suuteli Olgaa kaulaan, kun ei sillä kertaa ylettänyt ylemmäs.

Hän istahti lähimmälle tuolille, asetti Olgan polvelleen ja katsoen häntä koomillisen vakavasti silmiin jatkoi:

-- Kuulehan, Olga, sinustako siis tulee minun pikku vaimoni ja emäntä minun talooni ja minun lukuisain lasteni äiti ja...

Samassa painoi Olga kämmenensä hänen suulleen.

-- Mutta mitä nyt, Olga, etkö sinä siis rakastakaan minua, työntäen Olgan käden syrjään suuteli hän häntä.

-- Kuulehan nyt kuitenkin, mitä minä olen miettinyt koko päivän ja mitä minä tulin sinulle ehdottamaan, jatkoi Markus tosissaan.

-- Minä olen päättänyt perustaa oman pienen kodin ja tehdä sen mahdollisimman pian. Mitä sinä siihen sanot?

-- Mitäpä minulla olisi siihen sanottavana, vastasi Olga teeskennellyn epätietoisena.

-- Mutta kysymys on siitä, suostutko sinä tulemaan sen kodin valtiattareksi?

Markus katsoi Olgaa vakavasti silmiin. Olga ei puhunut mitään, mutta yhtäkkiä kietoi hän kätensä luottavasti Markuksen kaulaan.

-- Sinä siis suostut, rakkaani! riemuitsi Markus ja likisti Olgan rintaansa vasten. -- Mutta eikö sinua pelota, että me kuolemme nälkään?

-- En minä sinun kanssasi pelkää mitään! vastasi Olga ja kätki kasvonsa Markuksen olkapäälle.

-- Kiitos siitä! Mutta kuulehan kuitenkin, miten minä olen ajatellut, ja Markus alkoi selvittää Olgalle laskelmiaan, joiden pohjana oli se, että kaksi henkeä voi kalustamattoman huoneen vuokraten ja itse ruuan laittaen elää samalla kuin yksineläjä, joka vuokraa kalustetun huoneen ja syö ulkona. Ja varakeinona oli Markuksella se, että hän tarpeen vaatiessa rupeaa vakinaiseen sanomalehtityöhön jo ennen opintojen päättymistä.

-- Mutta minä olen aikonut toteuttaa tämän mahdollisimman pian, jatkoi hän. -- Heti kun tästä sekasorron tilasta päästään taas säännöllisiin oloihin. Hyväksytkö sinä sen?

Olgalla ei ollut siihenkään mitään vastaan sanottavaa.

-- Kaikki on siis sitä myöten selvää! lopetti Markus ja sinetöitsi asian suutelolla.

Kun Olga oli irtautunut hänen syleilystään ja ryhtynyt teetä puuhaamaan, virkkoi Markus hetken mietittyään ja hiukan arastellen:

-- Tietysti me emme suostu kirkolliseen avioliittoon?

-- Kuinkas sitten? kysyi Olga säikähtyneenä ja pysähtyi askartelussaan.

-- Kuinka hyvänsä muuten, mutta papin eteen minä en rupea polvistumaan! kiihtyi Markus. -- Ja yhtä vähän sopii sinunkaan sitä tehdä, koetti hän hetken kuluttua korjata yksipuolista ja tylyä lausettaan.

-- Mutta eihän siitä muutenkaan voi tulla oikeaa avioliittoa, sanoi Olga hiljaa.

-- Miksei voi? Ei suinkaan pappi avioliittoa avioliitoksi tee. Sehän on yhteiskunnallinen laitos ja kokonaan miehen ja naisen välinen asia, jonka kanssa mustatakeilla ei ole mitään tekemistä. Ja jos joitakin muodollisuuksia tarvitaan, niin voimmehan me solmia siviliavioliiton raastuvanoikeuden edessä.

Sellaisia oli viime aikoina muodostettu muutamia ja Markus oli äskettäin lukenut eräästä vapaamielisestä aikakauslehdestä artikkelin, jossa niitä puolustettiin sekä kehotettiin raastuvanoikeutta käyttäen välttämään kirkollista vihkimistä. Olga oli nähtävästi myös kuullut mistä sekä tiesi, mikä naista alentava seikka siihen kätkeytyisi, sillä punastuen vastasi hän:

-- Eihän toki sellaista, hyi!

Markus oli näkevinään Olgassa uuden piirteen: vaistoihin ja ennakkoluuloihin nojautuvan itsepäisyyden. Häntä suututti ja mitään puhumatta murjotti hän alallaan.

Arastellen ja äänessään lepyttelevä sävy virkkoi Olga hetken kuluttua:

-- Miksemme me voisi antaa papin vihkiä itseämme? Onhan se niin kaunis tapa ja... ja kuulehan, minä tahtoisin sitä ennen kaikkea äitini tähden.

Hän katsoi pyytävästi Markusta silmiin.

-- No niin, siitähän me ehdimme lopullisesti vielä tuonnempana sopia, sanoi Markus, jonka jäykistyneen mielen Olgan katse sai sulamaan ja joka tällä kertaa päätti voittaa itsensä, ettei syntyisi sellaista painostavaa murjotuskohtausta kuin hänen parilla edellisellä käynnillään.

Olga hengähti helpotuksesta ja ryhtyi asettelemaan teekuppeja pöydälle.

Kun he hetkistä myöhemmin istuivat vastapäätä hämmennellen höyryäviä teekuppejaan, sanoi Olga hymyillen:

-- Me olemme tässä sopineet jo miltei kaikesta, eikä minun mieleenikään ole juolahtanut kysyä, mitä sinun omaisesi tästä kaikesta sanovat.

-- Ja minä puolestani olen unohtanut tiedustella, hyväksyykö sinun äitisi minua vävypojakseen, vastasi Markus.

-- Mitä siitä, hän on sellainen yksinkertainen vanha mummo, joka varmastikin on iloinen, saadessaan kuulla asiasta, sanoi Olga vaatimattomasti.

-- Minun äitini on kuollut, ilmoitti nyt Markus, -- mutta jos hän eläisi vielä, niin mieltyisi hän varmastikin heti sinuun. Muutoin minä olen täysi-ikäinen mies enkä kysy tässä asiassa kenenkään mieltä. Minä otan vaimon itselleni enkä omaisilleni.

Oikeastaan oli Markus ehtinyt jo ajatella isänsä ja veljensä suhtautumista tähän asiaan ja hän oli vakuutettu heidän vastustuksestaan. Mutta kaikesta huolimatta oli hän päättänyt toteuttaa aikomuksensa. Haihduttaakseen viimeisetkin huolten tähteet Olgan sydämestä jatkoi hän:

-- Mitä isääni ja veljeeni tulee, niin olen varma, että hekin pitäisivät sinusta, jos he nyt yleensä sosialismini takia haluavat minua lainkaan enää nähdä.

Sitä ja tätä jutellen jatkoivat he teen juontia. Hilma pysyi koko ajan visusti Tuomisen puolella. Olgan kerrottua viimeisestä riidastaan siskonsa kanssa, johtuivat he neuvottelemaan siitä, miten Hilman elämä olisi viisainta järjestää sen jälkeen kun Olga asettuu Markuksen kanssa yhteiseen kotiin. Lopulta pitivät he parhaimpana sitä, että Hilma asuu heidän luonaan.

Puoliyön lähetessä heitti Markus hellät hyvästit ja lähti pääkortteeriinsa, kuten hän nykyään nimitti ylioppilastaloa. Vaeltaessaan halki pimeän kaupungin, tunsi hän mielensä iloiseksi ja tyytyväiseksi, vaikka kodin perustamisen tiellä olikin vielä tuo avioliiton solmiamismuotoa koskeva kiusallinen erimielisyys. Mutta hän toivoi sille löytävänsä onnellisen ratkaisun.

21.

Kaaoksellista olotilaa jatkui päivästä toiseen. Markus pysyi uskollisesti toimessaan, milloin yösydännä seisten tovereineen vartijana yliopiston portilla, aseena tukeva kummibatonki, milloin patrulleeraten eri osissa kaupunkia. Lyhyet lomahetket vietti hän ylioppilastalolla tai kävi keski-yötä nukahtamassa jonkun lähellä asuvan toverin asunnossa. Olgan luona tai omassa huoneessaan ei hän tullut pariin vuorokauteen käyneeksi.

Epävarmuuden tunto ja odotuksen jännitys kasvoivat päivä päivältä. Se juhlamielinen innostus, jolla koko kansa oli lakkoon liittynyt, ei voinut ajan oloon suojata ihmisiä syvälle syöpyneen puoluekatkeruuden purkauksilta. Kenraalikuvernöörin palatsin edustalla puhkesivat eräänä päivänä ihmisten puolueintohimot näkyviin vähemmän kauniilla tavalla ja sen jälkeen sattui rettelöitä ylioppilaskaartilaisten ja punakaartilaisten välillä, mikä nimitys työväen muodostamasta kansalliskaartista alkoi päästä käytäntöön. Jälkimmäiset, joiden kunniaksi kuitenkin on luettava hyvä järjestys ja ankara kuri, anastivat vähitellen haltuunsa koko järjestysvallan, niin että ylioppilaskaarti kävi kokonaan tarpeettomaksi. Komppania toisensa jälkeen jäi pois vahtipalveluksesta ja niin lakkasi hiljalleen koko komento.

Ilmassa risteili mitä kirjavimpia ja toinen toistaan eriskummallisempia huhuja, jotka saivat varsinkin arvostelukyvyttömäin ihmisten päät pyörälle. Milloin kerrottiin sosialistijohtajain panneen toimeen sen ja sen hullutuksen, milloin taas satapäinen huhu tiesi tarkkaan määrätä ajan, jolloin Helsinkiä alettaisiin Viaporista käsin pommittaa. Ja tiedot, joita Pietarista päin saapui, olivat vieläkin päättömämpiä. Tämä sähkön ja sanomalehtien seisausaika loi ilmapiirin, jossa huhu yks kaks puhkesi mitä rehevimpään kukintaansa. Lakkokomitea koetti kyllä taistella lyhtytolppiin kiinnitetyillä tiedonannoillaan näitä päättömiä juttuja vastaan, mutta ihmiset uskoivat sellaisia aina mieluummin kuin kuivaa totuutta, ja jos yksi huhu osoittautuikin perättömäksi, kuten aina vähän ajan kuluttua kävi, niin ilmestyi heti tilalle toinen kahta kummempi. Jos koskaan, niin vilisi tuona merkillisenä viikkona hyvien helsinkiläistemme päässä mitä kirjavin ja levottomin lauma muurahaisia -- kuten suuremmassa tai vähemmässä määrin oli laita yli koko maankin.