Part 1

VAIKEA TIE

Romaani nykyajalta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.

1.

Tornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas Markus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle. Huomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa auringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.

Hän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvalta kokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt. Nyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa, kiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisia ovikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta ja outoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhasta juuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää. Kuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot ja raitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasi hermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinen suorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivat luonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.

-- Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan, niin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esille taskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukon asuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäi vain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneita hän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliita hänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisen huoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.

Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä päätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt panna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä hankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä lukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin suomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta. Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla oli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.

Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielin saapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinen havainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta, sillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hän ihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, sai hän vastaukseksi kaksi säälivällä ylemmyydellä lausuttua sanaa: "akateeminen vapaus!" Häntä hävetti ja koulupoikamaisuuttaan kätkeäkseen sytytti hänkin kiiruusti paperossin ja niin tekivät muutkin keltanokat.

Osakunta oli suuri, kaksikielinen ja sen henkinen elämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa. Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa koettaa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.

Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet lahjattomammatkin toverit -- ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli merkille pannut -- varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen. Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana oli hän lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä luettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys. Kun hän joskus ilokseen huomasi, että nuoret ja vanhat fennot olivat pääsemässä jossakin kysymyksessä yksimielisyyteen, silloin viskasi ruotsalaisten johtaja esiin jonkun riitakapulan, mikä tuossa tuokiossa sai nuoret ja vanhat tukkanuottasille. Kerran hän sellaisessa tapauksessa kiukustuneena äänesti yhdessä vanhojen kanssa, mutta sai nuorilta julmistuneita katseita ja tunsi sitten, kun kiukunpuuska oli asettunut, koko illan itsensä epävarmaksi ja onnettomaksi. Samoin kävi kerran päinvastaisessa tapauksessa.

Hänen läheisin toverinsa oli ylioppilas Veli Forsberg, jonka kanssa hän enimmiten kulutti päivänsä ja joka harjoitti samoja opinnoita kuin hänkin. Puolueeltaan oli Forsberg varma ja kiivas vanha fenno ja hänen seurassaan saattoi Markus monestikin ivata oman puolueensa pikkumaisuuksia ja kuinka hassunkuriselta tuntuu, kun kuulee useankin käyttävän haukkumanimeä "pimeä" itseään paljon lahjakkaammasta ja etevämmästä toverista. Kun he muutoinkin politiikasta keskusteltaessa tulivat sangen hyvin toimeen, luuli Forsberg Kaarlelasta tulleen vähitellen vanhan fennon. Kerran sitten äänestettäessä oli Forsberg toisena laskumiehenä sillä ovella, josta nuorten tuli kulkea ja kun hän näki Kaarlelankin siitä ohitsensa puikkelehtivan, ei hän voinut olla kiukkuisesti ärjäisemättä: -- No olet sinäkin mies!

Häpeissään ja onnettomana oli Markus hiipinyt pois kokouksesta ja viettänyt koko illan lamppua sytyttämättä huoneessaan, syytellen ja kaivellen itseään ja valittaen, että hänen yhä uudelleen täytyi huomata olevansa kuin irtonainen, paikaton ja toimeton ratas varmasti toimivassa koneistossa.

Mutta nyt luuli hän tavanneensa varman pohjan. Hänestä oli nimittäin tullut sosialisti.

Kuluneena suvena oli hän ollut pari kuukautta kesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä. Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta oli hänet kutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana "herraskaisena" oli hän ollut joukossa kuin joku harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaa valloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.

Loppukesän oli hän viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen, johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja ylimalkaan tunsi hän suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista, vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeytyi jotakin uutta, pelottavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja hän itse tietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta.

Sosialismillaan oli hän muutoin rikkonut välinsä isän ja vanhemman veljensä kanssa. Isä oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi pojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti Kaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki muun lajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä määrin välttämätöntä pahaa. Kuningas tai esivalta olisi tietysti kolmantena voinut tulla kysymykseen, mutta kun sellaista ei nyt omintakeisesti yhden miehen persoonassa ollut olemassa, oli valittava vain noiden kahden välillä.

Mutta pojassa oli jo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu uskontoa, kirkkoa ja pappeja vastaan ja hänessä olivat löytäneet kiitollisen maaperän ateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka vain olivat sotakannalla sitä uskonnonsuuntaa vastaan, johon hänen omaisensa kuuluivat. Ja nyt sosialismi ikäänkuin yhdisti ja kruunasi hänen erilaiset kapinalliset aatteensa.

Kun isä kesän lopulla oli vaatinut suoraa vastausta, tuleeko hänestä pappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi ja sanonut tahtovansa suorittaa kandidaattitutkinnon, valmistuakseen sanomalehtimieheksi. Silloin oli isä tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän: -- Ei penniäkään! Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä ankarana ja tinkimättömänä.

Mutta kun hän nyt ensi kerran elämässään oli uskaltanut isälle sanoa suoraan eroavat ajatuksensa, oli hän tuntenut kuin miehistyneensä sekä ryhtynyt omin päin puuhaamaan pientä lainaa. Sen hän vaivalla oli saanutkin ja nyt oli hän tullut Helsinkiin panemaan opintojaan vakavasti käyntiin.

Oli vain nyt mitä pikimmin päästävä asettumaan ja vakiintumaan, voidakseen viivyttelemättä ryhtyä työhön. Hän pani muistikirjastaan lähimpänä paikkana merkille Yrjönkadun ja lähti nopeasti astelemaan osoitettuun paikkaan.

2.

Leveän ja raskaan ovenpuoliskon takaa aukeni avara, viileä ja puolihämärä käytävä kiiltävine käsipuineen ja marmoroituine porraspylväineen. Korkeat kaksipuoliset ovet katsoivat totisina häneen, sosialistiseen talonpoikais-ylioppilaaseen, ja laajalta nimitaululta räpyttivät uhkaavasti silmää arvonimet: enkefriherrinna, statsråd, professor...

Hän ei huolinut lähteä tuota aristokraattista käytävää ylemmäs kapuamaan, vaan palasi takaisin ja ääneti saranoillaan kääntyvä ovenpuolisko työnsi hänet vihaisesti katukäytävälle.

Seuraava paikka oli Annankadun eteläpäässä. Se oli noita Helsingin vanhempia kivirakennuksia, kolmikerroksinen, likaisen tumma talo ilman mitään rakennustaiteellisia koristeellisuuksia. Kadulta johtava ahdas ja jyrkkä porraskäytävä teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin edellisessä talossa. Porrasastuimet olivat kuluneet ja likaiset ja punaiseksi sivutuilla seinillä näkyi lohkeilujen jäljeltä valkeita kalkkitäpliä. Ikkunoille ja nurkissa oleville hyllyille oli asetettu marjapuurovateja jäähtymään ja toisessa kerroksessa levisi muutamasta avoimesta ovesta vastenmielinen pihvin ja sipulin käry. Oviin kiinnitetyiltä messinkilevyiltä ja paperilipuilta tavasi hän nimiä: Lindström, Sergejeff, Lundgren, Kanerva... Vastaan tulevalta lihavalta, tohvelijalkaiselta naiselta, jolla oli mustat viiksenhaivenet, kysyi hän, asuiko Heinonen tässä porraskäytävässä ja sai vastaukseksi: -- Nje ponimaju.

Häntä halutti kääntyä jo takaisin, mutta siitä huolimatta kiipesi hän ykskaikkisesti kolmanteen kerrokseen. -- Täältä voin hyvinkin saada kolmellakymmenellä markalla asunnon ja porraskäytävähän on pikkuasia, lohdutteli hän itseään.

Kolmannen kerroksen perältä, siitä missä porras kääntyi ullakolle, löysi hän etsittävänsä. Yksipuolisella ikkunattomalla ovella kirjelaatikon vieressä oli ilmoituksessa mainittu nimi A. Heinonen.

Hän painoi kankeasti liikkuvaa kellonnappulaa ja kuin yskäisestä rinnasta kuului vaisu: junk-klunk. Hetken kuluttua pisti ovenraosta päänsä keski-ikäinen nainen, jolla oli rokonarpiset kasvot, pussistuneet silmänalustat ja punaisenruskea, otsalta käherretty tukka.

-- Onko täällä huone vuokrattavana? kysyi Markus.

-- Kyllä, herra on hyvä ja käy sisään, ja nainen työnsi oven selälleen.

Siinä oli pitkulainen ja kapea eteinen, jonka perällä oli kaksipuolinen ovi. Mutta sivuseinältä, läheltä ulko-ovea, työnsi nainen auki pienen tapettioven ja kehotti astumaan sisään. Siellä oli kohtalaisen suuri, kaksi-ikkunainen kamari, joka auringon juuri sisään paistaessa oli tulvillaan valoa. Kalustokin näytti varsin tyydyttävältä. Ikkunain välissä oli sohva pöytineen, nurkassa piironki peilineen ja sitäpaitsi pieni kirjoituspöytä, pesukaappi ja vuode yöpöytineen. Siis vallan moitteeton ylioppilaan asunnoksi.

-- Paljonko tämä maksaa? kysyi Markus pikaisesti ympärilleen silmättyään.

-- Kolmekymmentä markkaa.

-- Jahaa, sehän soveltuukin juuri minun vaatimuksiini. Minä siis vuokraan tämän jouluun saakka.

Hän ilmoitti nimensä ja unohti ilossaan kokonaan vastenmielisen porraskäytävän, samoinkuin tiedustella, oliko huone lämmin, rauhallinen jne.

Nainen, joka oli hyvin puhelias ihminen, tuli ilmeisesti hyvilleen ja meni hakemaan miestään, jonka hän ilmoitti olevan viinurin, jotta tämäkin saisi uuteen vuokralaiseen tutustua.

Markus ei ollut koskaan nähnyt viinuria muuta kuin ravintolapöydän ääressä hännystakissa ja pyyheliina käsivarrella. Ihmeissään silmäili hän sen vuoksi huoneeseen astuvaa miestä, jolla oli tohvelit paljaissa jaloissa ja joka oli hyvin kömpelö, hermostunut ja neuvoton. Hänellä ei ollut asiaan mitään sanomista ja lopettaakseen kiusallisen vaitiolon kysyi Markus, saako hän sitten heti hakea asemalta tavaransa. Tietysti hän sen sai tehdä ja vaimo haki hänelle jo valmiiksi molempien ulko-ovien avaimet.

Kun hän oli saanut tavarat uuteen asuntoonsa ja sullonut kapsäkin sisällön piirongin laatikoihin, otti hän esille ne Työmiehen numerot, joissa oli hänen kirjoituksiaan. Vielä samana päivänä aikoi hän mennä Työmiehen toimitukseen kirjoituspalkkiota perimään ja muutoin tutustumaan. Hän leikkasi kirjoitukset irti ja silmäili tyytyväisenä noita pitkiä paperiliuskoja. Yhdessä niistä oli kirjoitus: "Eräs puoli raatajattarien asemassa." Se oli kiihkeäsanainen paloartikkeli pääkaupungin nuorten työläisnaisten puolesta, jotka iltaisin kaduilla ja puistoissa joutuvat alttiiksi herrasmiesten tungetteluille.

Kirjoituksen synty oli kokolailla omituinen. Edellisenä syksynä oli Markus erään toverinsa kanssa illalla ravintolasta tultuaan mennyt vanhan kirkon puistossa istumaan penkille, jossa ennestään oli kaksi nuorta, siististi puettua tyttöä. Toverukset olivat koettaneet aloittaa neitosten kanssa keskustelua kevytmielisessä äänilajissa. Nuorempi tytöistä oli yrittänyt heti lähteä pois, mutta vanhempi oli pidättänyt häntä, "saadakseen sanoa herroille muutaman sanan". Hän oli hyvin tarmokkaan näköinen, vaikka vielä vallan nuori tyttö, ja kiukusta värisevällä äänellä oli hän kertonut, kuinka hän nuoremman siskonsa kanssa iltaisin ompeluliikkeestä palatessaan ei koskaan saa herrasmiehiltä rauhassa kotiin vaeltaa, puistonpenkille istahtamisesta puhumattakaan. "Mitä oikeutta teillä on meitä ahdistaa, miksette hätyytä oman luokkanne naisia?" oli hän silmät vihasta säihkyen puhunut.

Markus oli heti mieltynyt tytön käytökseen, pyytänyt omasta ja toverinsa puolesta anteeksi sekä alkanut yks kaks aivan vilpittömässä mielessä puhua samaan äänilajiin kuin tyttökin. Tästä oli tyttö joutunut hämilleen ja neuvottomaksi ja nuorempi sisko oli uteliaana sisarensa olkapään yli kurkistellut ylioppilaita. Sitten oli Markusta yhtäkkiä alkanut hävettää se, että hän oli humalassa ja kun hän toisekseen oli halunnut enemmän keskustella tytön kanssa, oli hän ehdottanut kohdattavaksi huomenna samassa paikassa. Tyttö olikin suostunut siihen ja aivan oikein saapunut määrätyllä kellonlyönnillä, huolellisesti puettuna, ujona ja neuvotonna. Mutta keskusteluun he olivat pian päässeet ja innoissaan oli Markus sanonut, että siitä oli kirjoitettava sanomalehteen. "Työmieheen, kirjottakaakin Työmieheen!" oli tyttö säteilevin silmin huudahtanut. Markus oli luvannut kirjoittaa ja kysynyt, saako hän sitten tulla näyttämään kirjoitustaan. Hiukan empien oli tyttö sen luvannut sekä ilmoittanut talon, missä hänellä siskonsa kanssa oli pieni kamari vuokrattuna. Hänen nimensä oli Olga Mustonen ja kotoisin he olivat Viipurista.

Tämä lupaus oli Markukselta kuitenkin jäänyt sillä kertaa täyttämättä ja tyttöä ei hän sen koommin ollut tavannut. Usein hän kuitenkin oli muistellut, kuinka kauniilta tytön silmät olivat näyttäneet silloin illalla puistossa, ja nyt kesällä hän vihdoinkin oli siitä asiasta kirjoittanut. Ja ensi tilassa aikoi hän etsiä tytön käsiinsä, saadakseen näyttää hänelle täyttäneensä lupauksensa.

Tyytyväisenä palasi hän illalla kotiin. Työmiehen toimituksessa oli häntä kohdeltu ystävällisesti ja huomaavaisesti, sillä olihan hän toistaiseksi melkein ainoa ylioppilas, joka oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ja kun hän oli kertonut aikovansa opinnot päätettyään antautua sanomalehtialalle, oli oltu hyvin tyytyväisiä, että sosialistisille lehdille valmistuu kunnollisia toimittajia. Palkkio, minkä hän kesällisistä kirjoituksistaan sai, oli kyllä niukanlainen, ainoastaan hiukan yli kolmekymmentä markkaa. Mutta hän oli siihen tyytyväinen ja kolme ansaittua kultarahaa tuntui hänestä paljon arvokkaammalta kuin koskaan kotoa tai lainaksi saamansa rahat. Osan niistä oli hän käyttänyt sosialistisen kirjallisuuden ostamiseen ja mukanaan oli hänellä nyt Kautskyn Sosialismin historia, Bellamyn Vuonna 2000 sekä pari muuta pienempää kirjaa.

Väsyneenä istui hän sohvan kulmaan ja sytytti paperossin. Päivällinen valotulva oli haihtunut huoneesta, joka ei nyt näyttänyt läheskään niin hauskalta. Ja siirtäessään silmiään hitaasti esineestä toiseen, pani hän merkille yhtä ja toista, joka päivällä oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Pesä oli varustettu hellauunilla ja se ei näyttänyt hänestä ollenkaan hauskalta, varsinkaan kun edessä ei ollut mitään varjostinta. Ja ovessa -- mitä, siinähän oli säkkikankaiset verhot, jotka oli reunustettu punaisella, hiukan likaantuneella sertingillä! Hän meni sitä lähempää katsomaan. Säkkikangasta se oli kuin olikin. Päivällä hän ei ollut sitäkään huomannut, pannut vain ylimalkaan mielihyvällä merkille, että ovessa oli verhot. Hän sai epämieluisen tunteen ja istui uudelleen sohvan kulmaan. Siinä tuli hän tehneeksi uuden havainnon. Kun hän kohotti sohvan edessä olevan nelikulmaisen pöydän liinaa, huomasikin hän sen olevan -- puutarhapöydän valurautaisine jalkoineen. Nyt alkoi hän kuin vimmastuneena etsiä lisää vajanaisuuksia uudessa asunnossaan. Toiselle ikkunankynnykselle oli ladottu joukko halpa-arvoisia ja kituliaita ruukkukasveja, jotka eivät olemassa-olollaan juuri huonetta somistaneet. Seinillä oli sinne tänne aseteltuina tummuneita ja erinomaisen kömpelötekoisia öljypainotauluja, jotka kaikesta päättäen olivat ahkeraan vierailleet huutokauppakamareissa. Yhdessä oli sataman edustalla ankkuroiva laiva, toisessa jonkunlainen ihannoitu maisema typerästi tyyliteltyine puineen jne. Ja huoneiston isäntänä oli viinuri!

Kaupunkiin tullessaan oli hänellä ollut hyvä joukko järkeviä ohjeita, joita hän huonetta valitessaan oli aikonut noudattaa. Mihin ne nyt olivat joutuneet? Nähdessään, että huone noin vain ylimalkaisesti silmätessä oli valoisa ja teki hauskan vaikutuksen sekä maksoi vain kolmekymmentä markkaa, oli hän antanut hetken tunnelman ratkaista ja kiiruhtanut tekemään kauppoja ja hakemaan tavaroitaan, aivankuin joku siinä välissä olisi ehättänyt huoneen häneltä riistämään.

Äsken vielä tuntemansa varmuus ja eheydentunto olivat nyt kokonaan poissa ja hän näki taas itsensä mihinkään kykenemättömänä ja kaaoksellisena vaistoeläjänä, joka ei pysty oman elämänsä herraksi kohoamaan. Kauan hän istui alakuloisena paikallaan ja kun hän viimein laittautui nukkumaan, tunsi hän jonkunlaista tyydytystä siitä, että vuode edes oli siisti ja lakanat puhtaan valkoiset. Ja pian pääsi hänessä taas luonnonlapsen löyhä optimismi vallalle. -- Onhan tämä sentään lähellä keskustaa, ja nuo taulut sekä kukka-astiat, saahan ne pois ja oviverhollekin voi jonkun keinon keksiä. Kului kuitenkin useita tunteja ennenkuin hän sai unen päästä kiinni. Olojen vaihde, matkan vaikutukset ja kuluneen päivän vaiheet pitivät mieltä vielä vireessä ja levottomina ajelivat mielikuvat toisiaan. Kahden tienoilla kuuli hän jonkun avaavan eteisen oven, jonka jälkeen sieltä seinän takaa kuului epätasaisia, koluavia askeleita, käsin hapuilemista, mörisevää yksinpuhelua ja laulunrenkutusta. Se oli arvatenkin isäntä, joka palasi "virkatoimistaan" Esplanaadi-kappelista. Kolinaa ja mörinää jatkui vielä hänen sisälle mentyäänkin ja väliin sihahti sieltä hillityn vihainen naisen ääni.

Markus kätki päänsä tyynyyn ja veti peitteen korvilleen ja niin hän viimeinkin pääsi unenhelmassa viettämään ensimmäistä yötään Helsingissä syyslukukauden alussa ennen suurlakkoa.

3.

Mustosen sisarukset olivat joutuessaan tekemisiin ylioppilas Kaarlelan kanssa asuneet Sepänkadulla, mutta viime kesäkuussa he olivat muuttaneet Eerikinkadun länsipäähän. Siellä heillä oli viidentoista markan kuukausivuokrasta pienenlainen, vinoneliön muotoinen kamari vanhassa ja matalassa puurakennuksessa pihan perällä. Auringon säteet eivät juuri koskaan päässeet rakennusta hyväilemään, sillä kolmelta puolen ympäröivät sitä korkeat kivimuurit, niin että se oli kuin kaivoksen pohjalle litistynyt.

Laajasta ja puolipimeästä eteisestä meni ovia eri suunnille pieniin asumuksiin, jotka olivat täyteen sulloutuneet vuokralaisia ja vuokralaisten vuokralaisia. Ensimmäinen ovi vasemmalla vei talonmiehen asuntoon, jossa paitsi tämän kahta täysikasvuista poikaa asui vielä pari ulkotyöläistä, niin että miesten suuret ja likaiset työsaappaat yön aikana tyhjinä seisoen täyttivät suurimman osan ahdasta keittiötä. Ne olivat raakaa väkeä, joiden elämän sisältönä olivat roskainen työ, pomppa ja tappelut.

Paljon parempaa vaikka tuiki köyhää väkeä oli rinnalla asuvan seppä Tuomisen perhe. Oikealla asui muuan juutalainen narinkkakauppias vaimoineen ja poikineen ja vuokralaisena heillä oli virolainen poliisikonstaapeli, raaka, rokonarpinen mies, joka tuli aina puoli-juovuksissa kotiin ja jonka läsnäolo ei lainkaan häirinnyt talonmiehen puolella sattuvia kotirauhattomuuksia.

Juutalaisen rinnalla asui muuan räätäli, jonka pienenläntä huone oli kuuma kuin pätsi, sillä kahvipannun ja silitysraudan takia paloi väkiviinakeittiö aamusta iltaan. Koko perhe, pöydällä kyyröttävä yskäinen isä, laiha äiti ja kolme lasta olivat keltaisia kuin pergamentti, sillä talven ajan, jolloin oli niukalti työtä, elivät he pääasiallisesti kahvilla ja leivällä, jonka höystöksi toisinaan ostettiin raakaa lihajauhetta -- sitäkin vain sen jälkeisinä päivinä kun äiti oli käynyt panttilainakonttorissa ja lisännyt yhdellä kappaleella vanhan valokuva-albumin sisällä olevaa panttilappupinkkaa. Viimeisenä oikealla asui muuan yksinäinen nainen, joka kutoi koneella villaröijyjä ja sivuammatikseen otti vastaan herroja.