v. Brandenstein Suomeen tutkimaan hallitsijakysymyksen tilaa ja

antamaan siitä tietoa herttualle ja ulkoasiainministeriölle. Hän oli pyytänyt saada matkustaa kerallani, enkä minä voinut sitä silloin pitää sopimattomana. Minulla oli sitä vähemmän syytä vastustaa hänen matkaansa tai oikeammin neuvoa häntä jättämään se tekemättä, kun prinssi Oskarin ehdokkuus äskenmainittujen tiedonantojen mukaan ei voinut enää tulla kysymykseen. Tukholmassa me viivyimme ainoastaan aamusta iltaan. Me murkinoimme Gripenbergin luona ja söimme päivällistä Rosenbadissa Sven Hedinin seurassa. Heinäkuun 3 päivän iltana saavuimme Helsinkiin, missä von Brück oli ottamassa vastaan Brandensteiniä.

Kun esitin asianomaisille Saksan hallitukselta saamani tehtävän, kohtasi sitä suuri tyytymättömyys ja melkoinen epäluuloisuus, jotka minua kovin kummastuttivat. Tahdottiin väittää, että prinssi Oskar on saatava ja että hallitsijakysymyksen onnellinen ratkaisu olisi kerrassaan riippuvainen hänen ehdokkuudestaan ja että herttua Adolf Friedrich ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. He näyttivät luulleen, että herttuan ja hänen ystäviensä ponnistukset olivat syynä niihin vaikeuksiin, joita prinssi Oskariin nähden oli ilmennyt. Heille oli nähtävästi uskoteltu, että ensinmainittu kynsin hampain toimi tai sai muita toimimaan oman ehdokkuutensa puolesta ja keisariprinssin ehdokkuutta vastaan. Herttuan persoonastakin oli kuulunut alentavia arvosteluja ja juoruja. Oli selvää, että herttuaan kohdistuvaa, ulkoapäin johtuvaa salaista vastustustyötä oli tehty. Se oli vaikuttanut hallituksemme jäseniin, joille Saksan henkilöt ja olosuhteet olivat tuntemattomat. Minua syytettiin siitä, että olin toiminut hallituksen ehdokasta vastaan, jona sanottiin olevan ja pysyvän prinssi Oskarin. Väitettiin, että ainoastaan Hohenzollern-suvun jäsen voi taata meille Saksan suojan; joku pikkuruhtinas muka ei merkinnyt mitään. Berliinissä olevat herttuan vastustajat saivat aikaan, että Brandenstein otettiin vastaan jokseenkin ynseästi. Minä havaitsin, että toisaalta tuleva vaikutus oli hallituspiireissä kokonaan herpaissut minun vaikutukseni hallitsijakysymykseen ja voin ainoastaan valittaa, että hallitukselle oli annettu aivan väärä käsitys sekä kysymyksen todellisesta tilasta että minun suhtautumisestani siihen. Ne yksityiset, eri puolueisiin lukeutuvat poliitikot, joiden kanssa asiasta keskustelin, olivat paljoa vapaammalla kannalta kuin hallituksen jäsenet. Heillä ei tuntunut olevan mitään varmaa käsitystä henkilökysymyksestä. Pääasia heille — kuten minullekin — oli, että maa saisi kunnollisen hallitsijan ja saisi sen mahdollisimman pian.

Sillä välin olivat Berliiniin lähetetyt valtuutetut toimineet siellä innokkaasti siihen suuntaan kuin heidän tehtävänsä viittasi. He olivat olleet yhteistyössä Suomen kysymystä harrastavien sotilashenkilöiden kanssa, mutta olivat vähät välittäneet ulkoasiainministeriöstä, jolla kumminkin on ratkaisuvalta tai joka ainakin on tärkein tekijä luonteeltaan yleispoliittisissa kysymyksissä. Tämä Saksan ulkoasiainministeriön syrjäyttäminen olikin siellä pantu pahakseen. Mihinkään positiiviseen tulokseen eivät valtuutetut prinssi Oskarin ehdokkuuteen nähden olleet voineet päästä, mutta he tahtoivat kumminkin asianomaisissa yhä pitää yllä sitä käsitystä, että hänet voitiin saada, ja samalla oli heidän onnistunut saattaa mecklenburgilainen yhä huonompaan huutoon heidän keskuudessaan. Hänen "salajuoniensa" katsottiin olevan toisen ehdokkaan tiellä.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun heinäkuun keskivaiheilla olin palannut Berliiniin, sain kutsun saapua alivaltiosihteeri von dem Busschen puheille, joka ilmoitti minulle keisarin jälleen lausuneen hallitsijakysymyksestämme siihen suuntaan, ettei kukaan hänen pojistansa voinut tulla kysymykseen. Bussche toivoi, että tämä vieläkin ilmoitettaisiin Suomen hallitukselle. Epämieluisasti sen tein, kaiken sen jälkeen, mitä oli sattunut, mutta minulla ei ollut mitään oikeutta jättää sitä lähettämättä, vaikka voinkin edellyttää, että sitä käytettäisiin aseena minua ja — mecklenburgilaista vastaan. Se kerrassaan perusteeton käsitys, että minä — senvuoksi, että minulla oli asiasta toinen mielipide — harjoitin hallitsijakysymykseen nähden politiikkaa, jonka tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi hallituksen aikeet, lujittui todellakin tämän johdosta.

Saksan ulkoasiain johdon selvää selitystä, ettei keisari suostuisi siihen, että kukaan hänen pojistaan tulisi Suomen hallitsijaksi, ei kuitenkaan voitu tinkiä olemattomaksi, ja aljettiin älytä, että oli vähän toiveita saada prinssi Oskar. Keisari oli kumminkin rajoittanut torjuvan suhtautumisensa omiin poikiinsa, joten muut Hohenzollern-suvun prinssit jäivät saavutettaviin. Saksalaiselta sotilastaholta asetettiin silloin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm ehdokkaaksi n:o 2, kuten sain kuulla poliittisesta jaostosta. Asia oli ilmeisesti viety keisariin saakka. Kuten toisessa yhteydessä jo olen maininnut, lausui keisari heinäkuun 30 päivänä, suomalaisen lähetystön käydessä Spassa hänen puheillaan, minulle siihen suuntaan, että jos Suomi halusi preussilaisen prinssin kuninkaakseen, olisi äskenmainittu ehdokas sopiva, korostaen erikoisesti, että prinssi oli lujaluonteinen ja kokenut hallintomies. Kun seuraavana päivänä kävimme Avesnes'issa antoi Hindenburg minulle ja Ludendorff von Bonsdorffille varsin edullisen lausunnon uudesta hallitsijaehdokkaasta. Minulla oli täysi syy uskoa prinssin soveltuvan kysymyksessäolevaan korkeaan toimeen, mutta hänen puolisonsa katolisuus minua kumminkin arvelutti. Lähetin heti hallitukselle sähkösanoman, jonka allekirjoitimme von Bonsdorff ja minä, niistä keisarin ja molempain sotapäällikköjen lausunnoista, jotka koskivat prinssi Friedrich Wilhelmiä.

Prinssin ehdokkuus oli ilmeisesti saatu aikaan ja keisarin hyväksymäksi ulkoasiainministeriön siitä mitään tietämättä. Kuten von dem Busschen ja Nadolnyn puheilla käydessäni kuulin, ei siellä oltu ollenkaan tyytyväisiä uuteen ehdokkaaseen. Häneen nähden oli olemassa samoja epäilyksiä kuin prinssi Oskariinkin nähden, nimittäin osaksi sisäpoliittisia, osaksi ulkopoliittisia epäilyksiä. Pian saatiinkin kuulla, ettei prinssi Friedrich Wilhelm ollut toivottavissa. Jo silloin, kun minä päämajassa käytyämme olin kunniatervehdyksellä uuden ulkoasiainministerin von Hintzen luona, tiesi hän kertoa prinssin epäröivän, ja pian kuultiin hänen asettuneen kielteiselle kannalle ehdokkuuteen nähden. Silloin asetettiin ehdokas n:o 3: Hessenin prinssi Friedrich Karl, keisarin lanko. Hänen sopivaisuudestaan ei silloin vielä tiedetty mitään, mutta sillä taholla, joka tahtoi määrätä Suomen kuningaskysymyksen, oli tunnuslauseena: kuka hyvänsä, kunhan ei mecklenburgilainen. Omasta puolestani minulla ei ollut mitään uusinta ehdokasta vastaan edellyttäen, että hän vastasi vaatimuksiamme ja oli halukas ottamaan toimen vastaan.

Eduskunta oli ratkaissut valtiomuotokysymyksen monarkiseen suuntaan, ja hallitus oli saanut tehtäväkseen ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:n nojalla tapahtuvaa kuninkaanvaalia varten. Tähän sisältyi sekin, että hallitus oli valtuutettu panemaan ehdolle soveliaan ehdokkaan, mutta harjoitetun politiikan vuoksi oli henkilökysymys epäselvempi kuin koskaan ennen. Tulokset olivat olleet kielteisiä. Kallis aika oli mennyt hukkaan.

Olin vihdoinkin elokuun 6 päivänä päässyt lähtemään lomaretkelle Ylä-Baijerin vuoristoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua minut kutsuttiin takaisin Berliiniin. Sinne odotettiin erikoista lähettiä tai lähetyskuntaa, jonka tehtävänä sanottiin olevan etsiä lopullinen hallitsijaehdokas. Von Bonsdorff oli saanut määräyksen jäädä toistaiseksi Berliiniin, vaikka hänen toimensa Suomen lähetystössä olivat loppuneet jo elokuun 1 päivänä. Itse asiassa olikin tarkoitusta varten päätetty valita virallinen lähetystö, ja oli sen jäseniksi määrätty senaattorit Talas, Frey ja Nevanlinna sekä v. Bonsdorff.

Elokuun 1 päivänä, jokseenkin samaan aikaan kuin lähetyskunnan jäsenet, saapui kaksi Suomen hallituksen jäsentä inkognito Berliiniin. Heidän tehtävänään oli pyrkiä keisarin puheille esittämään hallituksen toivomuksia tulevan hallitsijan persoonaan nähden ja ottaa täysi selko siitä, kuinka keisari suhtautui ehdokaskysymykseen. Käynti keisarin luona, joka silloin oleskeli Wilhelmshöhessä, määrättiin elokuun 26 päiväksi.

Audienssipäivän edellisinä päivinä minä pysyttelin tuota huomionalaista kysymystä koskeviin neuvotteluihin nähden aivan passiivisena. Keskustellessani toisen hallituksen jäsenen kanssa selvitin sentään kantani. Huomautin, etten ollenkaan halunnut toimia hallituksen suunnitelmia vastaan, vaan suostuin kannattamaan mitä kelvollista saksalaista prinssiä tahansa, mutta että minua kuohutti se tapa, jota oli käytetty herttua Adolf Friedrichiä vastaan sodittaessa. Sanoin myöskin pitäväni epäviisaana jättää hänen ehdokkuutensa huomioonottamatta, koska voimme joutua varsinkin ikävään asemaan, jos hylkäisimme todella kelvollisen ehdokkaan, ennenkuin toinen samanlainen oli varmasti saatavissa. Koko asian heittäminen alun pitäen yhden ainoan Hohenzollern-kortin varaan oli minusta näyttänyt arveluttavalta sekä Saksassa vallitsevaan ajatussuuntaan että yleiseen poliittiseen asemaan nähden. Varatuomari Hj.J. Procopé, joka oli heinäkuun alusta alkaen oleskellut Berliinissä ja jolla oli ollut tilaisuutta tarkoin seurata kuningaskysymyksessä pelattua peliä, voi hänkin avustaa asianomaisia tärkeillä tiedonannoilla. Asia oli kumminkin jo edennyt niin kauas, ettei ollut muuta tekemistä kuin noudattaa viitoitettua ohjelmaa.

Elokuun 23 päivänä kävi toinen senaattori tervehtimässä von Hintzeä, joka antoi herttuasta edullisen lausunnon ja huomautti lähinnä sisäpoliittisten syiden vaikuttavan, ettei Saksan hallitus suhtautunut myötätuntoisesti aikeeseen valita joku Hohenzollern Suomen hallitsijaksi. Se herättäisi tyytymättömyyttä sekä ruhtinaitten että enemmistöpuolueiden piireissä.

Wilhelmshöhen retkelle minä en lähtenyt mukaan, vaikka se oikeastaan olisi kuulunut asiaan. Lähetyskunnan takia jätin sen tekemättä. Hallituksenjäsenet palasivat käynniltään Wilhelmshöhestä 27 päivänä. Asia ei ollut luonnistunut toivomusten mukaisesti, mutta käynti tuli kuitenkin ratkaisemaan hallitsijakysymyksemme. Keskustelu keisarin kanssa oli antanut tulokseksi, että kumpaakaan hallituksen aikaisempaa ehdokasta, prinssi Oskaria enempää kuin prinssi Friedrich Wilhelmiäkään, ei voitu saada Suomen hallitsijaksi. Kolmatta, Hessenin prinssin ehdokkuutta, keisari ei ollut vastustanut, ja se siis oli vielä avoinna. Keisari oli ilmeisesti alakuloinen. Mikäli myöhemmin sain tietää, ei luonakäynnin ajankohta ollut keisarille sovelias. Tunnettua oli, että hänen puolisonsa oli silloin pahasti sairaana, mutta sitä ei vielä tiedetty, että elokuun 8 päivänä länsirintamalla kärsitty tappio ja sitä seuraava peräytyminen oli Saksan sodanjohdossa herättänyt mitä vakavinta, sodan koko myöhempään kehittymiseen kohdistuvaa huolehtumista.

Seuraavana päivänä kävin tapaamassa molempia hallituksen jäseniä Hotel Edenissä, jossa he majailivat. Koko lähetyskunta oli kokoontunut sinne konferenssiin, ja minua kehoitettiin olemaan mukana. Mieliala oli painostava. Sitä epätyydyttävää tulosta, joka oli saavutettu keisariin vetoomalla, pidettiin herttuan ja hänen kannattajainsa toiminnasta aiheutuvana, ja eräältä taholta viittailtiin sen seikan vaikuttaneen epäedullisesti, että minä, Suomen virallisena edustajana, olin tunnetusti herttuan ehdokkuuden puolella. En saanut selville, mille perusteille tuollainen teoria oli rakennettu. Kaikkialla kummitteleva herttuan ehdokkuus oli nyt saatava poistetuksi, ja sen tuhoamisen tuli tapahtua Berliinissä olevan lähetystömme avulla. Mihinkään peruutukseen minä en voinut suostua, mutta jos hallitus käski minua selittämään, ettei se kannattanut herttuan ehdokkuutta, oli luonnollisesti velvollisuuteni julkaista sellainen selitys.

Samana päivänä kävimme, aikaisemmin mainitsemani senaattori, Talas ja minä, von Hintzen puheilla. Senaattori ilmoitti v. Hintzelle, että hallituksen oli täytynyt jättää herttuan ehdokkuus lopullisesti huomioonottamatta sisäpoliittisista syistä, jotka saattoivat johtaa nykyisen hallituksen eroamiseen, ja että oli asetettu uusi ehdokas, nimittäin Hessenin prinssi. Oivallista poliittista taidokkuutta osoittaen v. Hintze huomautti, ettei Saksan hallituksen mieleen voinut juolahtaa sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Hessenin prinssin hän uskoi kelpo mieheksi ja lupasi ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihin valmistellakseen lähetyskunnan luonakäyntiä. Hessenin prinssi ilmeisesti ei herättänyt sellaisia epäilyksiä kuin joku Preussin prinssi, vaikka hän olikin keisarin lanko. Hintzen tiedonanto kohotti jälleen lähetyskunnan mielialaa, ja hallituksen jäsenet olivat kotiin lähtiessään paljoa toivehikkaampia kuin keisarin luota palatessaan.

Suomen lähetystön selitys, ettei se lähetyskunta, jonka asiana oli valmistella ehdokaskysymystä, ottanut herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta huomioon, jätettiin Wolffin toimistoon elok. 27 päivän iltana. Kun ei sitä seuraavana päivänä näkynyt sanomalehdissä, tiedusteli varatuomari Procopé syytä ja sai vastaukseksi, että se johtui syistä, joille toimisto ei mahtanut mitään. Iltapäivällä julkaistiin lehdissä selitys, ettei herttua tulisi ottamaan vastaan Suomen kruunua, jos se hänelle tarjottaisiin. Kreivi Douglasilta, joka asian johdosta kävi puheillani, kuulin herttuan selityksen syntyneen seuraavalla tavalla. Wolffin toimistoon jätetty lähetystön tiedonanto oli heti ilmoitettu ulkoasiainministeriöön. Silloin oli von dem Bussche kutsunut luokseen vapaaherra Brandensteinin, joka oli herttuan luottamusmiehenä kirjoittanut mainitun kieltäytymisen ja jättänyt sen sanomalehtiin. Uutinen ei ainoastaan herättänyt suurta kummastusta Saksassa vaan myöskin pettymystä Suomessa, mikä seikka parhaiten osoittaa, kuinka perusteeton oli se väite, ettei herttuan ehdokkuutta siellä kannatettu. Tätä pettymystä ilmaisevia uutisia näkyi Saksankin sanomalehdissä. Lähetyskunta sähkötti tämän johdosta hallitukselle valittaen, että Suomen sanomalehdistön sallittiin julkaista tuollaisia, lähetyskunnan toimintaa vahingoittavia lausuntoja. Hallitus vastasi syyn olevan siinä, etteivät sanomalehdet olleet saaneet oikeita tietoja "todellisesta tilanteesta" ja lupasi pitää huolta, ettei sellaista tule enää tapahtumaan. Sitten ei herttuasta enää puhuttu.

Lopullinen ja ainoa ehdokas oli siis Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tulisiko hän antamaan myöntävän vastauksen? Siitä ei vielä tiedetty mitään. Audienssilupa oli saatu syyskuun 6 päiväksi, ja päivää aikaisemmin lähti lähetyskunta sekä varatuomari Procopé sen sihteerinä Frankfurt a. M:iin. Minä ilmoitin lähdön Hessenin lähettiläälle ja selitin etten ottanut osaa tähän tervehdyskäyntiin, koska se oli pikemmin yksityisluontoinen. Kohta kun prinssi antaisi myöntävän vastauksen lupasin olla hänen käytettävissään.

Ottaessaan lähetyskunnan ensimmäisen kerran vastaan prinssi vielä kovin epäröi. Koko kuningaskysymys, lausui hän, oli tullut kuin kivi taivaasta — joskin kallis kivi. Hän oli levoton senvuoksi, ettei maassa vallinnut yksimielisyys valtiomuotokysymykseen ja tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Hän halusi vielä neuvotella keisarin kanssa, koska tahtoi saada takeita Saksan kannatuksesta. 9 päivänä lähetyskunta otettiin jälleen vastaan. Sillävälin prinssi oli käynyt Wilhelmshöhessä tapaamassa keisaria ja ulkoasiainministeriössä Berliinissä. Lähetyskunnalta saapuneen sähkösanoman mukaan prinssi nyt selitti olevansa halukas ottamaan kuningaskruunun vastaan, jos vaali osoittaisi riittävää kannatusta, ja sanoi olevansa valmis kohta astumaan hallitukseen. Senaatti valtuutettiin julkaisemaan hänen suostumuksensa. Tästä annettiin seuraavana päivänä valtionhoitajalle tieto kaukokirjoittajan avulla. Julkaiseminen tapahtui Helsingissä syyskuun 11 päivänä, ja seuraavana päivänä kertoivat Berliinin lehdet tämän suuren uutisen. Lähetyskunta palasi Berliiniin 12 päivänä. Sen jäsenet olivat erittäin ihastuneet tulevan hallitsijan persoonallisuuteen ja hänen perheeseensä. Hänen hyvyyttään ja älykkyyttään ei sopinut ollenkaan epäillä. Ei tiedetty vielä ollenkaan, oliko hän muuten hallitsijaksi sopiva. Joka tapauksessa täytyi ratkaisua pitää ilahduttavana. Jos prinssi olisi vastannut kieltävästi, olisi kuningaskysymyksemme ollut umpikujassa. Mutta valitettavaa on, että kysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen: hyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.

Berliinissä syyskuulla 1918.

Käynti Friedrichshofissa.

Hallituksen valitsema lähetyskunta — kuninkaanetsijät, kuten joku sitä nimitti — oli palannut Frankfurtista Berliiniin mukanansa Hessenin prinssin Friedrich Karlin myöntävä vastaus. Kirjoitin heti prinssille, lausuin iloni sen johdosta, että hän oli suostunut Suomen hallituksen toivomukseen ja ilmoitin olevani tulevan kuninkaan käytettävissä.

Sunnuntaina syyskuun 15 päivänä sain näin kuuluvan sähkösanoman: "Kiitän vilpittömimmin Teidän Ylhäisyyttänne ja olen iloinen toivoessani saada tervehtiä Teitä täällä. Poikani Wolfgang, joka haluaa tavata Teitä huomenna sunnuntaina 11 ja 12 välillä, ilmoittaa lähemmin. Friedrich Karl." Nuori 22-vuotias prinssi — Suomen tuleva perintöruhtinas — saapui luokseni mainittuun aikaan ja me juttelimme tuttavallisesti puolisen tuntia. Hän teki miellyttävän koruttoman vaikutuksen; hänen käyttäytymisensä oli vaatimatonta, melkein ujoa. Kuningaskysymys oli tullut koko perheelle kovin äkkiarvaamatta, eikä hän ollut vielä oikein perehtynyt uusiin tulevaisuudennäköaloihin. Nuori prinssi oli palaamassa Bukarestiin, jossa hänellä oli toimi saksalaisessa esikunnassa. Noin 10 päivän kuluttua hänen oli määrä tulla takaisin valmistuakseen lähtemään uuteen kotimaahansa pohjolaan. Hän toi isänsä terveiset ja sanoi, että olin milloin hyvänsä tervetullut Friedrichshofiin.

Sähkötin heti prinssin kamariherralle, parooni von Flotow'lle, että tulisin käymään prinssin luona syyskuun 17 päivänä, ja lähdin 16 päivänä illalla Frankfurtiin, luutnantti Ström attasheanani. Hotellissa oli parooni v. Flotow'n lähettämä kirje, jossa ilmoitettiin Hänen Korkeutensa odottavan minua klo 1 ja toivovan, että jään linnaan seuraavaan päivään. Matkustin sitten v. Flotow'n seurassa junalla 35 minuutin matkan päässä kaupungista Taunus-vuoristossa sijaitsevaan Cronbergiin, josta meitä vastaan lähetetty automobiili muutamassa minuutissa vei meidät Friedrichshofin linnaan. Linnan on rakennuttanut 1890-luvulla keisarinna Friedrich, joka asui siellä leskenä kuolemaansa asti, jonka jälkeen sen, hänen toivomuksensa mukaisesti, otti haltuunsa vävy, prinssi Friedrich Karl, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt. Linnan sisustus osoittaa erinomaista taiteellista makua. Suuret huoneet ovat täynnä kauniita antiikkisia huonekaluja ja taideteoksia. Keisarinna, joka kovin rakasti taidetta, oli pitänyt asianaan koota linnaan ylhäisen taiteen ja taideteollisuuden tuotteita, ja prinssi Friedrich Karlilla on tässä suhteessa sama maku ja intohimo kuin hänellä. Linnaa ympäröi laaja, tuuhea, englantilais-ranskalaista sekatyyliä oleva puisto. Maaperä on hyvin kumpuista.

Kun olimme saapuneet perille, vietiin minut kohta prinssin työhuoneeseen. Tervehdittyämme toisiamme keskustelimme hetkisen siitä, mikä kummankin mieltä lähinnä kiinnitti, nimittäin siitä odottamattomasta tilanteesta, mihin prinssi oli joutunut, kun hänelle oli tarjottu Suomen kruunu. Prinssi, viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, on hieman keskikokoa pitempi, solakkavartaloinen, pää hiukan etukumarassa, kasvot kapeat, nenä käyrä, viikset pienet, lyhyiksi leikatut. Hänen ulkonäössään ori jotakin väsynyttä tai raskasta ja rasittunutta, mikä osaksi riippunee hänen likinäköisyydestään. Mutta saman vaikutuksen tekivät myöskin hänen liikkeensä ja puheensa. Hän sanoi kumminkin olevansa terve ja oli täysin toipunut sen jälkeen kun hän syksyllä 1914 haavoittui vaikeasti Marnen taistelussa.

Hetken kuluttua antoi prinssi esitellä itselleen luutnantti Strömin, ja sitten astui huoneeseen hänen puolisonsa, prinsessa Margarethe, jolle prinssi esitteli meidät. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on keskikokoinen, kasvot punakat, älykkään ja vilkkaan näköiset. Hän muistuttaa hieman, ei erikoisemmassa määrässä, veljeänsä, keisaria. Hänenkin olemuksessaan oli jotakin alistunutta, surunvoittoista. Sota oli vienyt häneltä kaksi poikaa. — Menimme sitten ruokasaliin aterioimaan. Paitsi meitä oli läsnä ainoastaan kaksi hovinaista, paroonittaret von Nesselrode ja Dittfurth. Mitään tavallisten porvarillisten tapojen yli meneviä jäykkiä seurustelusääntöjä ei ollut havaittavissa. Tarjoilua ei toimitettu niin nopeassa tahdissa kuin korkeain herrasväkien pöydässä yleensä on tapana. Keskustelu oli luontevaa ja sangen vilkasta. Se liikkui nykyisessä ja tulevaisessa ajassa, kosketteli poliittisia asioita, Suomen oloja, vieläpä henkilökohtaisiakin kysymyksiä.

Kun olimme aterian jälkeen hetkisen istuneet kauniissa hallissa, erkanivat prinssi ja prinsessa muusta seurueesta ja pyysivät minua astumaan prinssin työhuoneeseen, jossa me kolmisin keskustelimme tunnin ajan. Sekä prinssi että prinsessa tekivät joukon kysymyksiä, jotka koskivat heidän matkaansa Suomeen, vastaanottoa siellä sekä muita uuteen, korkeaan toimeen liittyviä seikkoja. He olivat molemmat ilmeisesti jonkinlaisen tuntemattomaan tulevaisuuteen kohdistuvan levottomuuden vallassa. Huomasi, että he olivat useita kertoja keskustelleet toistensa kanssa näistä asioista. Puolisoonsa vedoten virkkoi prinssi, että olihan heillä paljonkin suomalaiselta vieraaltaan kysyttävää, mutta nyt hän oli osan unohtanut. Vastasin kysymyksiin niin hyvin kuin osasin ja annoin tietoja parhaan ymmärrykseni mukaan, huomauttaen samalla, että me olemme hovielämään kuuluviin tapoihin, menoihin ja seurustelusääntöihin nähden aivan tottumattomia, vailla kaikkea kokemusta. Prinssi korosti vieläkin, kuinka täysin yllättävänä kuningasajatus oli hänet saavuttanut. Hänen mieleensä ei ollut johtunut harrastaa Suomen hallitsijakysymystä. Hän oli aina kuullut vain herttua Adolf Friedrichiä mainittavan Suomen hallitsijaehdokkaana, ja sitten hän saikin yht'äkkiä eräänä iltana Frankfurtissa ollessaan tiedon omasta ehdokkuudestaan. "Mistä tämä kaikki on johtunut, miksi on käännytty minun puoleeni", kysyi hän. Sanoin hänelle tosin tuntevani kysymyksen koko esihistorian, mutta pyysin, ettei minun nyt tarvitsisi tehdä siitä selkoa. Myöhemmin voisin sen tehdä, jos hän tahtoisi. Prinssikin piti parhaana, jos nyt sai olla "katsomatta oikeaan tai vasempaan" voidakseen paremmin suunnata katseensa siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän sanoi olevansa kiitollinen saadessaan myöhemmin kaikki kuningaskysymystä koskevat tiedot. Hän tuntui näkevän ehdokkuudessaan korkeampaa johdatusta, sillä itse hän ei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Nyt jälkeenpäin hän oli muistanut eräitä asian enteitä, satunnaisia kosketuksia Suomen kanssa yhteydessä oleviin seikkoihin, joihin hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Keskustelun kuluessa kosketeltiin myöskin sotaa ja Itävallan hiukan aikaisemmin tekemää rauhanaloitetta. Siinä yhteydessä lausuivat sekä prinssi että prinsessa — kummastuksekseni — etteivät he omaksuneet suursaksalaista käsityskantaa eivätkä tunteneet myötätuntoa Vaterland-puoluetta kohtaan, jonka toiminnan he katsoivat koituneen Saksan onnettomuudeksi. Tämän kanssa oli sopusoinnussa, ettei prinssi myöskään ollut Suur-Suomea tarkoittavain suunnitelmain ystävä. Nykyinen Suomi oli hänen mielestään homogeeninen. Toisten kansanheimojen siihen yhdistäminen vain vaikeuttaisi maan sisäistä ja ulkonaista asemaa. Varsinkin hän varoitti liittämästä Viroa Suomen hallitsijan valtikan piiriin.

Tuttavallisen keskustelumme jälkeen prinssi kysyi, enkö haluaisi levätä hetken aikaa, ja saattoi minut erääseen vierashuoneeseen yläkertaan, pieneen aistikkaasti sisustettuun huoneeseen, jonka ikkunat olivat puoleksi muratin peitossa. Siellä minä lepäsin hetken, kunnes minut herätti palvelija, joka ilmoitti, että "die hohen Herrschaften" olivat pyytäneet minua nauttimaan heidän seurassaan teetä klo 5. Teepöydässä oli seurue vielä suppeampi kuin aterioidessamme, mutta eräs perheen jäsenistä oli tullut lisäksi, nimittäin prinssi Richard, toinen perheen kaksoisveljeksistä. Veljekset käyvät vielä lukiota (reformilukiota) Frankfurtissa. Prinssi Richard on pitkä nuorukainen, ulkonäöltään ja käytöstavaltaan ujostelematon. Teetä nautittuamme ehdotti prinssi, että lähtisimme kävelylle suureen, kauniiseen puistoon. Me käyskelimme lähes tunnin ajan pitkin kiemurtavia käytäviä, aluksi kaikki yhdessä, sitten parittain. Prinssi liittyi minun seuraani, Ström oli prinsessan kavaljeerina. Prinssi pysähtyi usein puhumaan, joten toinen pari vihdoin hävisi näkyvistämme ja me käyskelimme kahdenkesken. Prinssi puhui paljon siitä tehtävästä, joka häntä odotti, ja tavalla, joka osoitti, kuinka vakavasti hän tahtoi käydä sitä toteuttamaan. Hän sanoi, että hänen toimintaansa on aina johtava Suomen menestyksen ja etujen silmälläpito eivätkä saksalaiset näkökohdat. Hän tulisi suomalaiseksi ja lakkaisi olemasta saksalainen prinssi. Hän tuli maininneeksi Ruotsin valtaistuimella olleen hesseniläisen ruhtinaan Fredrik I:n, jonka aikana Suomi menetti melkoisen osan aluettaan. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi ajatellut, että hänellä oli siinä jotakin sovitettavaa. Hänelle oli ollut vaikea kysymys, kumpi hänen vanhemmista kaksoispojistaan nimitettäisiin perintöruhtinaaksi. Hän piti nuorempaa, Wolfgangia, taipumuksiltaan ja luonteeltaan sopivampana astumaan tulevaisuudessa kuninkaan toimeen kuin vanhempaa.

Prinssin pyynnöstä annoin tietoja Suomen puolueoloista ja luonnehdin niitä. Keskustelun aikana kosketeltiin vielä erinäisiä muita Suomen kysymyksiä. Hän puolestaan kertoi sotilasurastaan, osanotostaan sotaan ja kuinka hän oli ollut kuoleman kielissä maatessaan sairaalassa Frankfurtissa verenmyrkytyksen vuoksi. Hänen puhettaan verhosi jonkinlainen raskas vakavuus ja toisinaan hän painui sanattomaksi katseen suuntautuessa jäykästi eteenpäin. Olin aikaisemmin toisessa yhteydessä maininnut mahdollisesti ottavani lyhytaikaisen loman mennäkseni Elmauhun tohtori Johannes Müllerin luo. Kävellessämme prinssi lausui äkkiä: "Kun tapaatte Johannes Müllerin, niin esittäkää minun tuntematon, kunnioittava tervehdykseni. Eräs hänen Frankfurtissa pitämänsä esitelmä, jota olin kuulemassa, teki minuun voimakkaan vaikutuksen." Tämäkin lausunto ja tapa, jolla se esitettiin, todisti minulle, etteivät syvät elämänkysymykset olleet hänelle vieraita.

Palasimme linnaan, merkitsimme nimemme vieraskirjaan ja sanoimme hetken kuluttua jäähyväiset herttaiselle ruhtinaspariskunnalle. Erottaessa minä lausuin vakaumuksenani, ettei prinssin tarvitsisi katua sitä askelta, jonka hän oli päättänyt ottaa. Hän vastasi itsekin olevansa siitä vakuutettu. Me palasimme illalla Frankfurtiin, jonne jäimme yöksi, kun emme saaneet makuupaikkoja yöpikajunaan. Edellisenä yönä oli Frankfurtissa ollut vierailemassa vihollislentäjiä, jotka olivat pudottaneet pommeja. Niitä odotettiin tänäkin yönä, kuutamo kun oli. Yörauhaamme ei kumminkaan häiritty.

Ensimmäisen kohtaamisemme nojalla sain prinssistä sen vaikutelman, että hän on itseään tarkkaava, vakavaluontoinen, erittäin velvollisuudentuntoinen, tunnontarkka ja vilpitön mies. Tämä vaikutelma vakaantui, kun seuraavana päivänä jälleen odottamattani kohtasimme toisemme. Meidän piti matkustaa Berliiniin klo 8 aamulla, mutta kohta 7:n jälkeen parooni Flotow soitti ja ilmoitti prinssin toivovan, että lykkäisin matkan tuonnemmaksi, koska hän halusi vielä puhutella minua. Klo 9 saapui prinssi hotelliin ja vei minut automobiilissaan kaupunkiasuntoonsa Untermainkain 8:nteen, porvarilliseen yksityistaloon, josta hän oli vuokrannut kaksi huoneistoa. Ne olivat yksinkertaisesti, mutta taiteellisesti sisustetut, seinillä Angelin, Menzelin y.m. maalaamia muotokuvia. Hän ilmoitti minulle saaneensa pian senjälkeen kun olin lähtenyt Friedrichshofista pitkän kirjeen tohtori G. Schaumanilta ja haluavansa sen johdosta keskustella kanssani. Schauman oleskeli Berliinissä suorittamassa poliittista tehtävää maalaispuolueen valtuuttamana. Kirjeen sisältö oli häntä huolestuttanut koko yön ja hän tunsi tarvetta saada kuulla minun mielipiteeni. Hän luki kirjeen, joka sisälsi asiallisesti oikean, mutta tasavaltaisesti väritetyn kuvauksen 1917 jälkeen sattuneista tapahtumista ja päättyi siihen, ettei nyk. eduskunnalla ole oikeutta ryhtyä valitsemaan kuningasta ja että maalaisliitto tulee pidättymään vaalista. Kirjeenkirjoittaja kehoitti prinssiä vaatimaan uusia vaaleja tai kansanäänestystä kuningaskruunun vastaanottamisen ehtona. Prinssin mieltä ei kuohuttanut itse kirje, joka oli hyvin ja kohteliaasti sommiteltu, vaan hän oli huolestunut sen sisällön johdosta. Hän oli jälleen alkanut mietiskellä, eikö hän kenties sittenkin tehnyt väärin ottaessaan vastaan hänelle tarjotun kruunun ja eivätkö hänelle hallituksen taholta annettuihin tietoihin ollut vaikuttanut kiihkeä kuninkaan saamisen toivo. Jos sosiaalidemokraattien jo jäätyä pois vielä maalaisliittolaisetkin samoin pidättyisivät vaalista tulisi — arveli hän — ainoastaan eduskunnan vähemmistö valitsemaan hänet. Mikään "Minderheitskönig" hän ei tahtonut olla. Hänen omanarvontuntonsa ei sallinut hänen tulla tekoteitä Suomen valtaistuimelle. Hänen sukunsa oli kerran ollut pakko luopua (Hessen-Casselista), eikä hän voinut panna sitä toista kertaa alttiiksi samalle vaaralle. Preussi oli silloin anastanut vaaliruhtinaan vallan hänen maassaan; hän ei halunnut olla anastamassa kuningaskruunua. Huomautukseeni, ettei voinut tulla kysymykseenkään mikään anastus hänen puoleltaan, vastasi hän mahdollisesti kumminkin joutuvansa anastusteon välineeksi, jota nyk. hallitus käyttäisi vastoin kansan tahtoa. Osoittaakseen, kuinka suurta painoa hän alusta pitäen oli pannut kansan tahtoon, hän luki sen sähkösanoman, jonka oli lähettänyt keisarille viimeksimainitun annettua myöntävän vastauksensa sekä Svinhufvudille kirjoittamansa kirjeen. Hänen mielialansa todellakin teki syvän levottomuuden ja sielullisen ristiriidan vaikutuksen, jota vielä vahvisti hänen omasta olemuksestaan ja sisäisen yhteyden tarpeestaan antama kuvaus. Hän ei sanonut voivansa jakautua, hänen täytyi kaikessa mitä teki toimia sisäisesti eheänä. Kaikessa hänen toiminnassaan täytyi sydämen olla mukana. Hän oli velvollisuudentuntoinen, mutta ei ainoastaan ulkonaisessa vaan myöskin sisäisessä merkityksessä, uskollinen itselleen ja sille, minkä tiesi tai tunsi oikeaksi. Hän saattoi näyttää epäröivältä ja hajanaiselta — lausui hän — mutta kerran antauduttuaan kokonaan jollekin asialle hän toimi kiinteästi ja voimakkaasti sen toteuttamiseksi. "Jos ja kun kerran on tultu niin kauas, että olen tehnyt valan noudattaakseni Suomen valtiosääntöä", hän sanoi, "niin pidän sen järkähtämättä". Omasta kehityksestään hän lausui m.m. seuraavaa: "Isäni täytyi luopua vaaliruhtinaan valtaistuimesta, vaikka dynastiamme oli samassa tasossa kuin Preussin kuninkaan. Isääni tuo katkeroitti, — prinssin omat huulet vavahtelivat, kun hän tämän lausui — mutta hän kasvatti meidät ehdottomasti Preussille uskollisiksi, sillä Preussin hegemonia oli välttämätön Saksalle. Samaten olen minä velvollisuuteni mukaisesti preussilaisena sotilashenkilönä palvellut uskollisesti sitä maata, joka ryösti dynastialtamme sen oikeuden."

Prinssin itsestään antama kuva ja se mieliala, jonka vallassa hän oli, vaikuttivat minuun syvästi. Kiitin häntä siitä suuresta luottamuksesta, jota hän oli osoittanut minulle, vieraalle henkilölle, ja koetin parhaani mukaan hälventää hänen epäilyksiään ja levottomuuttaan sekä asiallisin että inhimillis-henkilökohtaisin todistein ja onnistuinkin kenties jossakin määrin. Ainakin sanoi prinssi tuntevansa itsensä tyynemmäksi saatuaan purkaa sydämensä. Hän huomautti puolusteekseen, että hän tunsi itsensä ihan yksinäiseksi ja ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut neuvotella.

Prinssi tahtoi asettaa hallitsijaehdokkaana pysymisensä ehdoksi, että maalaisliittolaiset ottavat vaaliin osaa. Minä sain hänet kumminkin tuosta luopumaan, ja hän määritteli kantansa siten, että hänellä tulisi olemaan täysi oikeus harkita vaalin tulosta, ilmaisiko se kansan kannatusta siinä määrin, että hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan kuninkuuden ja toivoi, ettei mitään lähetyskuntaa lähetettäisi hänen luokseen, ennenkuin hän oli antanut lopullisen vastauksen. Lupasin ilmoittaa tämän hallitukselle. Hän tahtoi vielä huomauttaa, ettei hän halunnut väistää kohtaavia vaikeuksia; hänen sydämensä oli jo kiintynyt uuteen tehtävään ja kaikki hänen tähän asti suomalaisista saamansa vaikutelmat olivat olleet hyviä, mutta hän ei tahtonut tulla, ellei ollut varma siitä, että menetteli oikein ja että se vastasi kansan todellista toivomusta. Hän uskoi voivansa ylvästelemättä vakuuttaa, ettei ketään hallitsijaehdokasta elähdyttäneet omat laskelmat vähemmän kuin häntä itseään. Hänen oikeamielisyytensä ilmauksena on mainittava, että kun minä hänen kysyttyään, mitä Schaumanin kirjeeseen oli vastattava, arvelin ettei suoranainen vastaaminen kenties ole tarpeen, niin hän huomautti vastaamisen olevan välttämätöntä, koska kirje todisti rehellistä vakaumusta, oli asiallinen ja kohteliaasti kirjoitettu.

Prinssi saattoi minut hotelliin, puristi jäähyväisiksi lämpimästi kättäni ja jätti minuun vakaantuneen vaikutelman rehellisestä, oikeamielisestä, tunnontarkasta persoonallisuudesta. Seuraavalla junalla, joka lähti klo 12 päivällä, matkustimme Berliiniin.

Vilpittömän lojaalisin tuntein, mutta jossakin määrin levottomana niihin vaikutelmiin nähden, joita tulisin saamaan tulevasta hallitsijastamme, olin saapunut Friedrichshofiin. Palatessani olin täysin levollinen, vieläpä tunsin syvää kunnioitusta prinssin luonnetta ja olemusta kohtaan ja olin todella häneen mieltynyt. Minulla ei ollut mitään aihetta ryhtyä vertailemaan häntä siihen mieheen, jota aikaisemmin oli yleisesti pidetty tulevana hallitsijanamme. Viimeksimainitun sopivaisuutta ja kelpoisuutta koskevaan ajatukseeni ei tarvinnut muuntavasti vaikuttaa sen lämpimän myötätunnon, jota prinssi Friedrich Karl oli minussa herättänyt.

Matkalta palattuani kirjoitin prinssille kirjeen kiittäen sekä Friedrichshofissa-olosta että hänen minulle osoittamastaan arvokkaasta luottamuksesta. Muutamia päiviä myöhemmin sain seuraavan vastauskirjeen, inhimillisen todistuskappaleen, joka hyvin kannattaa säilyttää jälkimaailmalle. Kirjeen lähtökohdan eli esilauselman ymmärtämiseksi on mainittava, että minä olin kirjeessäni ilmaissut sitä "persoonallista kiintymystä", jota prinssin persoonallisuus ja olemus oli minussa herättänyt. Kirje kuului:

Eure Exzellenz!

"Persönliche Anhänglichkeit"

Wenn ein Mann, der mit der diplomatischen Vertretung seines Ländes bei einer fremden Regierung betraut ist und in seiner Heimat, neben der hohen Stellung, die er einnimmt, allgemeine Achtung und Zuneigung geniesst, welcher überdies die Erfahrung seiner Jahre für sich hat, eine andere, ihm bis zu diesem Tage fremde Persönlichkeit seiner persönlichen Anhänglichkeit versichert, so ist dies etwas so ungewöhnliches, dass diese Persönlichkeit sich darauf etwas einbilden darf.

Ich danke Ihnen! Ich nehme Ihre Worte, wie sie gesprochen sind, und freue mich des Geschenkes, das Sie mir damit machen. Dass mir Ihre Anwesenheit und die Art, wie Sie mir entgegenkommen, wohlgetan hat, werden Euere Exzellenz verstanden haben. Die Bekanntschaft mit Ihnen ergänzte den Eindruck, den Ihre Landsleute auf mich machten, in vollkommenster Weise und gab mir Mut auf dem beschrittenen Wege vertrauensvoll weiter zu gehen. Manches mag eine etwas andere Gestalt annehmen, als es anfänglich schien, aber dessen können und müssen Sie versichert sein, dass ich, was an mir liegt, tun werde, damit wir zusammenkommen, Ihr Volk und ich!

Unterstützen Sie deshalb, was ich mir vorgesetzt habe und womit ich hervortreten werde, davon Finnland bedarf, um nicht im trüben Wirbel republikanischer Utopie und Korruption zu versinken, denn nach allem, was ich sehe, ist es noch eins der wenigen Länder, deren Volk im Herzen rein und unberührt ist.

Dass mir von hier aus _nicht mir_ von sozialistischer Seite Schwierigkeiten kommen, werden Sie aus den Blättern sehen. Für _mich_ will ich nichts, für _Finnland_ das Rechte und Beste. Das glauben Sie und däran halten Sie fest. Zeitungslärm berührt mich nicht.

Euerer Exzellenz ergebener

Friedrich Karl.[14]

Kuvailtuani ensimmäistä kohtaustani sen ruhtinaan kanssa, joka — toivokaamme niin — kerran tulee kuninkaaksemme, en ole voinut olla ajattelematta, että kuningaskysymyksessämme ilmenee omituinen kohtalon ironia. Se politiikka, joka suuntautui Mecklenburgin herttuan ehdokkuutta vastaan ja pyrki saamaan Hohenzollern-suvun jäsenen Suomen valtaistuimelle, perustui — mikäli sen pohjana oli asiallisia syitä — siihen käsitykseen, että Suomi tarvitsi hallitsijaa, joka olisi suursaksalaisten pyrintöjen ja Saksan sotilaspuolueen tyypillinen ja voimakas edustaja. Mecklenburgilaista ei pidetty tässä suhteessa riittävästi selväpiirteisenä ja sotilaallisesti voimakkaana. Ja tämä politiikka oli vihdoin, kohtalon ohjauksesta, johtanut ruhtinaaseen, joka olennoltaan ja katsantotavoiltaan oli alkuperäisten toivomusten ja tahtomusten selvä vastakohta. Suomen kansalle ei tämä tulos varmaankaan merkitse pettymystä!

Berliinissä, lokakuulla 1918.

Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.

Syyskuun 22 päivänä sain tällaisen sähkösanoman: "Erittäin tärkeätä saada vielä kerran persoonallisesti puhutella Teidän Ylhäisyyttänne. Olisin kovin kiitollinen, jos se voisi tapahtua aivan pian. Friedrich Karl." Samana päivänä telefonoi kumminkin tohtori H. Holma, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli saapunut Friedrichshofiin opettamaan prinssille suomea, että viimeksimainittu oli muuttanut suunnitelmaansa ja saapuu Berliiniin 23 päivän aamuna. Heti hänen tultuaan menin hänen luokseen Adlon-hotelliin, ja sitten lähdimme yhdessä lähellä (Roonstrasse 8) sijaitsevaan asuntooni. Prinssi näet halusi häiriintymättä keskustella kanssani. Lausunnot, joita oli esiintynyt saksalaisissa lehdissä (Vorwärtsissä, Germaniassa, Frankfurter Zeitungissa y.m.) olivat yhä enemmän vakaannuttaneet hänessä käsitystä, ettei hänen tulisi ottaa vastaan kruunua, ellei kuninkaanvaali osoittaisi todellista enemmistöä. Hänen mielestään ei saanut edes näyttää siltä, että kuningas oli valittu vastoin kansan tahtoa. Hän tahtoi kumminkin asettua maamme käytettäviin ja oli senvuoksi halukas, siinä tapauksessa, etteivät maalaisliittolaiset ottaisi osaa vaaliin, "ryhtymään Suomen valtion hoitoon", kunnes kansan tahto voisi selvemmin ilmetä joko uusien vaalien tai kansanäänestyksen muodossa. Jos kansa sitten haluaisi hänet kuninkaaksi, olisi hän käytettävissä, ellei, lähtisi hän maasta katkeruutta tuntematta. Hän ei ollut mikään kruununtavoittelija, vaan tahtoi maan parasta. Prinssi halusi kuulla, mitä minä ajattelin tästä suunnitelmasta. Sanoin hänelle, ettemme olleet voineet odottaa sellaista uhrautuvaisuutta hänen puoleltaan. Lausuin toivomuksenani, ettei tarvitsisi käydä niin, ettei hän heti voisi astua valtaistuimelle, mutta sanoin täysin ymmärtäväni hänen jalon ehdotuksensa ja tuntevani myötätuntoa sitä kohtaan. Vastaukseni herätti hänessä vilpitöntä iloa, ja hän puristi kättäni. Prinssi huomautti olevan omituista, että tuo ajatus väliaikaiseen valtionhoitoon ryhtymisestä oli ilmennyt yht'aikaa eri tahoilla. Se oli ollut lausuttuna sosialistisessa Frankfurtin "Volksstimme"-lehdessä prinssin mahdollisena tarkoituksena, vaikka hän ei ollut lausunut ajatustaan julki, hän oli saanut eräältä henkilöltä, jonka mielipide merkitsi hänelle jotakin, kirjeen, jossa esitettiin samanlainen ehdotus, ja vihdoin hän oli Berliiniin matkustaessaan sattumalta tavannut hyvän ystävänsä, Badenin prinssin Maxin, joka hänkin oli puhunut samaan suuntaan. Prinssi tahtoi nyt mielellään tavata valtionhoitajaamme keskustellakseen asiasta hänen kanssaan ja oli ajatellut tätä tarkoitusta värien matkustaa Tallinnaan. Minä kannatin hänen suunnitelmaansa, koska pidin kohtausta, prinssin luonnonlaatuun nähden, monessa suhteessa toivottavana. Kysyttyäni, halusiko hän minun lähtevän mukaan, hän vastasi; että jos vain voisin lähteä, olisi se hänelle erittäin mieluista ja että hän silloin tuntisi itsensä paljoa rauhallisemmaksi matkaan ja sen tarkoitukseen nähden. Päätimme, että matkalle lähdettäisiin jo samana iltana. Sähkötin asiasta Helsinkiin ehdottaen, että valtionhoitaja ja senaattori Stenroth olisivat syyskuun 25 päivänä Tallinnassa prinssiä tapaamassa.

Prinssi söi sitten päivällistä luonani ja, me lähdimme matkaan klo 1/2 10 illalla. Parooni Flotow ja tohtori Holma sekä prinssin palvelija matkustivat kanssamme. Käytettäväksemme oli jätetty salonkivaunu Riikaan saakka. Prinssi keskusteli kanssani vielä kauan, ennenkuin vetäytyi yölevolle. Seuraavana aamuna olimme Allensteinissä ja kuljimme niiden Itä-Preussin seutujen ohi, joihin venäläiset olivat sodan alussa tunkeutuneet ja joista Hindenburg oli heidät sitten karkoittanut. Hävityksen jälkiä tuskin enää näkyi. Aamukahvi nautittiin ravintolavaunussa, ja minun evääni tulivat hyvään tarpeeseen. Vallattujen alueiden rajan yli kuljettiin Poszerunyssä. Passeja ei kysytty eikä minkäänlaista tarkastusta tapahtunut. Päivä vietettiin muuten keskustellen, lueskellen ja lepäillen. Prinssi ei laiminlyönyt tohtori Holman antamaa opetustuntia. Kun illalla 1/2 10 tulimme Riikaan, ilmoitti meille rautatiepäällikkö kreivi v. Waldersee, ettei salonkivaunua ollut saatavissa ja että meitä Tallinnaan vievä juna ei ollut vielä saapunut. Sen oli määrä lähteä vasta myöhemmin yöllä. Me palasimme salonkivaunuumme ja nukuimme siellä pari tuntia. Sitten meidät herätettiin, ja me lähdimme toiselle asemalle, josta Tallinnan juna lähti. Riikasta eteenpäin näet on raideleveys vanha venäläinen, joten ei ole olemassa mitään suoranaista läpikulkuliikennettä. Meille osoitettiin kaksi toisen luokan osastoa tavallisessa venäläisessä matkustajavaunussa. Klo 2 yöllä lähdettiin matkaa jatkamaan. Me nukuimme niin hyvin kuin osasimme.

Seuraavana aamuna saimme tyytyä siihen, mitä eväslaukkuni voi tarjota, kun mitään ravintolavaunua ei ollut mukana. Me järjestimme pienet kekkerit prinssin osastoon. Matka kävi Walkin ja Tarton kautta. Prinssi osoittautui hyväksi huomioiden-tekijäksi. Hän matkusti avoimin silmin ja hänen mielenkiintoaan herätti kaikki, mitä tuli näkyviin, lähinnä kirkot ja rakennustyylit, mutta myöskin maisemat, geologiset muodostumat, maanviljelys y.m. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt näissä seuduissa, mutta näytti kumminkin hyvin perehtyneen niiden maantieteeseen ja myöskin Itämerenmaiden historiaan. Keskustelu kosketteli kaikenlaisia aiheita, mutta prinssi palasi mielellään siihen asiaan, joka nyt askarrutti eniten hänen ajatuksiansa. Koetin saada hänet pistäytymään Tallinnasta käsin Helsingissä aivan inkognito, mutta hän tahtoi torjua kiusauksen, koska sellainen käynti voi helposti tulla tunnetuksi ja väärin ymmärretyksi. Klo 1/2 7 saavuimme Tallinnaan, neljä tuntia myöhästyneinä. Senaattorit Stenroth ja Talas olivat asemalla. Ensinmainittu sekä Suomen konsuli, tohtori T. Kaila, esiteltiin prinssille. Prinssi tuli asumaan saksalaisen maaherran parooni von Seckendorffin luo, minä taas asetuin Goldener Löwe-hotelliin, missä Svinhufvud ja senaattoritkin asuivat. Illaksi meidät oli kutsuttu von Seckendorffin luo, mutta sitä ennen me kohtasimme prinssin. Suomen nykyisen väliaikaisen valtionpäämiehen ja tulevan kuninkaamme välinen kohtaus oli luonnollisesti jo ulkonaisessakin suhteessa tavallaan mielenkiintoinen. Prinssi tervehti tavalliseen vaatimattoman hiljaiseen tapaansa, Svinhufvud taas ilmaisi voimakkaammin ilonsa saadessaan tervehtiä miestä, jonka toivoimme saavamme kuninkaaksemme ja joka tulisi ryhtymään valtionpäämiehentoimeen hänen jälkeensä. Olin jo aikaisemmin matkan varrella valmistavasti kuvaillut prinssille valtionhoitajamme olemusta ja hänen omalaatuisuuttaan. Prinssi toi esiin ne epäilykset, joita hänellä oli kruunun vastaanottamiseen nähden, ellei ollut varmoja takeita siitä, että menettely oli kansan toivomuksen mukainen ja mainitsi suunnitelmansa, jonka mukaan hän mahdollisesti ryhtyisi valtion hoitoon vain toistaiseksi. Hän esitti asian koruttomasti, vaatimattomasti, inhimillisesti. Svinhufvud selosti hallituskysymyksen tilaa ja toivoi eduskunnan, maalaisliittolaistenkin, hyväksyvän uuden, valtiomuotoa koskevan sovitteluehdotuksen, ennenkuin kuninkaanvaaliin ryhdyttäisiin. Hän vakuutti, että prinssi saisi joka tapauksessa tarkoin harkita vaalin tulosta, ennenkuin hänen tarvitsi antaa lopullinen vastauksensa. Prinssin jalolle toistaishallitusta koskevalle ehdotukselle senaatti oli antanut täyden arvon, mutta ei ollut tahtonut vielä siihen suostua, koska toivottiin prinssin voivan suostua ottamaan vastaan kruunun kohta vaalin tapahduttua. Konferenssi kesti puoli tuntia, jonka kuluttua käytiin illalliselle. Senjälkeen me vielä istuimme hetken yhdessä kahvin ääressä. Prinssin huomiota herätti erikoisesti se, että Svinhufvud, tapansa mukaan, veti esiin ison puukkonsa ("stiletiksi" prinssi mainittua esinettä nimitti) tylpistääkseen sillä sikarinsa.

Seuraavana aamuna klo 10 kokoonnuimme jälleen prinssin luo tunnin ajaksi keskustelemaan valtiomuotoja hallitsijakysymyksestä. Silloin huomautettiin vieläkin, että prinssin jalo toistaishallitusta koskeva ehdotus oli syvästi liikuttanut senaattia. Sitä ei kumminkaan tahdottu ilmoittaa, koska maalaisliittolaiset suurina taktikkoina voisivat käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Senaattorit sanoivat hyvästi ja valmistautuivat palaamaan laivallaan ("Eläköön") Helsinkiin. He olivat käyntiinsä erittäin tyytyväiset ja olivat mieltyneet prinssin persoonallisuuteen. Minä jäin Tallinnaan, ettei prinssin tarvinnut viettää aikaansa yksin. Parooni von Flotow ja tohtori Holma näet olivat aamulla matkustaneet Helsinkiin.

Teimme sitten erään tallinnalaisen oppaan seurassa automobiiliretken ympäri kaupunkia katsellaksemme sen nähtävyyksiä, varsinkin kirkkoja, ritarihuonetta ja raatihuonetta. Prinssin mieltä kiinnittivät kovin nuo historialliset muistot ja taidehistoriallisessa suhteessa merkittävät esineet. Hänen taiteellinen katseensa ja historiallinen aistinsa ilmaantuivat peittelemättä hänen mietelmissään. Huomasi, että hän erikoisesti harrasti kaikkea tähän kuuluvaa. Mutta kaikki nämä muistot olivat hänen mielestään hoidottomassa tilassa, ja myöhemmin hän sanoi minulle tunteneensa vastustamatonta halua antaa siivota, järjestää ja panna kuntoon kaikki. Iltapäivällä teimme retken Katharinenthaliin, katselimme näköalaa merelle ja kaupunkiin ja tarkastelimme Pietari suuren taloa. Illaksi oli v. Seckendorff kutsunut meidät upseerikasinoon, jossa paitsi useita upseereja oli vieraina myöskin eräitä baltilaisia, m.m. paroonit Dellinghausen ja Schilling. Seuraavana päivänä aikaisin aamupäivällä palasivat parooni v. Flotow ja tri Holma Helsingistä, ja klo 1/2 3 lähdettiin paluumatkalle, nyt omassa erikoisessa ensiluokan vaunussa.

Prinssi näytti olevan tyytyväinen käyntiinsä. Svinhufvud oli tehnyt häneen perin rehellisen ja luotettavan vaikutuksen. Hän oli prinssin mielestä kuin tukipylväs, "joskin kulmikas". Se hyvä käsitys, joka hänellä oli suomalaisten rehellisestä, suorasukaisesta luonteesta, oli Tallinnan kohtauksen aikana vieläkin vakaantunut. Baltilaiset olivat hänen mielestään tosin tottuneempia käyttäytymään kuin suomalaiset, mutta heidän käytöksessään oli jotakin itsetietoista, "on jotakin olevinansa", mikä ei häntä miellyttänyt. Suomalainen laatu, mikäli hän oli sitä oppinut tuntemaan, oli hänestä sympaattisempi. Hän löysi mielessään heistä jotakin oman itsensä sukua. Käynti oli hänessä vieläkin vakaannuttanut tunnetta, että hänellä oli Suomessa tehtävä. Tuomiokirkon tasanteella sijaitsevan asuntonsa akkunasta hän oli monta kertaa luonut katseensa kohti näkymätöntä ja tuntematonta, näköpiirin tuolla puolen olevaa maata, josta kenties oli tuleva hänen toinen kotimaansa.

Riikaan saavuimme varhain seuraavana aamuna, mutta myöhästyneinä. Berliinin juna oli jo lähtenyt. Saimme viettää Riiassa seitsemän tuntia, joka aika suurelta osalta käytettiin kaupungin katselemiseen. Aseman komentaja, kelpo baijerilainen insinööri ja Oberleutnant Fodermeyer, joka puhui melkein aito yläbaijerilaista murretta, oli oppaanamme. Kahviaamiainen nautittiin upseerikasinossa ja senjälkeen käytiin katsomassa kauppatoria ja muutamia kirkkoja, jotka herättivät prinssissä erikoista mielenkiintoa. Ostelimme erinäisiä tavaroita, joita Berliinissä ei ole kaupoista saatavissa. Päivällinen tarjottiin siinä salonkivaunussa, joka oli jätetty käytettäväksemme Berliiniin matkustamista varten. Päivälliselle oli kutsuttu mainittu aseman komentaja ja kreivi Waldersee. Prinssin teeskentelemätöntä, luonnollista ihmisten arvostelemistapaa kuvaa se, että koruton, vilpitön baijerilainen insinööri-luutnantti miellytti häntä paljon enemmän kuin tuo aristokraattinen, mutta kielevä kreivi. Hän sanoi meille olevansa hyvillään, kun viimeksimainittu poistui matkustettuaan kanssamme Mitauhun asti. Ennenkuin sinne saavuimme, kuljimme entisten venäläisten ja saksalaisten taistelulinjain ohi, ja kreivi, joka oli ollut mukana, selitti meille niiden laatua ja merkitystä. Useimmat näiden seutujen rakennukset olivat raunioina. Matkan aikana saimme Berliinin lehdistä tietää Bulgariassa sattuneen katastrofin. Se herätti luonnollisesti sekä prinssissä että minussa suurta levottomuutta. Meistä tuntui, että rajuilma oli tulossa.

Seuraavana päivänä, syyskuun 29:ntenä klo 1/2 4 olimme jälleen Berliinissä. Asemalla oli lähetystön henkilökunta meitä vastaanottamassa. Myöhemmin iltapäivällä kävi prinssi vielä luonani sanomassa jäähyväiset ja sopimassa tietojenvaihtamisesta lähinnä seuraavana aikana. Illalla hän matkusti Frankfurtiin.

Berliinissä lokakuulla 1918.

Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä elokuussa 1918.

Käynti prinssi Heinrichin luona ei ollut luonteeltaan poliittinen eikä historiallinen, se on vain henkilökohtainen muistelo. Valtionhoitaja oli myöntänyt suurristin prinssille, joka oli Saksan Itämerenlaivaston ylipäällikkönä silloin kun tapahtui se merisotatoimi, joka oleellisesti vaikutti Etelä-Suomen vapautumiseen. Olin saanut tehtäväkseni viedä henkilökohtaisesti kunniamerkin hänelle. Tiedusteltaessa hän oli antanut ilmoittaa ottavansa vastaan meidät, minut ja lähetystönsihteerin vapaaherra Wreden, lokakuun 28 päivänä Kielin linnassa. Me lähdimme Berliinistä edellisenä iltana, tulimme aamulla Hampuriin ja jatkoimme sieltä heti matkaa Kieliin, jonne saavuimme klo 11 aamupäivällä. Prinssin kamariherra von Rumour oli meitä vastaanottamassa automobiileineen, joka vei meidät vanhaan, muistorikkaaseen Holsteinin linnaan, jossa prinssi on jo kauan asustanut. Se sijaitsee puistossa aivan rantalaiturin ääressä tarjoten yli Kielinlahden, sataman ja suurten veistämölaitosten ulottuvan näköalan. Meidät majoitettiin pieneen, mutta aistikkaasti sisustettuun kolmihuoneiseen huoneistoon. Kun olimme saaneet itsemme kuntoon, vietiin meidät prinssin isoon, kauniiseen työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa hän amiraalinunivormuun pukeutuneena otti meidät vastaan. Prinssi on komea germaaninen tyyppi, tukka lyhyeksi leikattu, vaalea parta harmahtava, harmaansinisissä, keisariveljen silmiä muistuttavissa silmissä hyvä katse. Kasvoista huomaa, että hän on ollut merimiehen toimissa.

Hänelle lausumissani sanoissa huomautin siitä merkityksestä, joka Itämerenlaivastolla on ollut vapaustaistelussamme ja prinssin henkilökohtaisesta osanotosta onnellisesti suoritettuun merisotatoimeen sekä siitä mielenkiinnosta, jota hän on aina osoittanut maatamme kohtaan. Pitkähkössä vastauspuheessaan prinssi lausui ilonsa sen johdosta, että maamme oli saavuttanut kauan kaipaamansa vapauden ja vilpittömän mielihyvänsä saadessaan kantaa Suomen vapaudenristiä muistona maasta, joka oli aina ollut hänen sydäntään lähellä ja jota kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta. Hän oli oppinut tuntemaan Saksassa muodostetun suomalaisen pataljoonan ja oli saanut hyvän vaikutelman siitä samoinkuin niistä reippaista nuorista miehistä, jotka punaisten vallan aikana olivat lähteneet Suomesta Tallinnaan, missä hän oli silloin oleskellut.

Hetken kuluttua ilmaantui prinssin puoliso, prinsessa Irene, Venäjän onnettoman keisarinnan sisar. Hän teki miellyttävän vaikutuksen osoittaen sitä ylhäistä koruttomuutta ja hienoa ystävällisyyttä, joka mielestäni on saksalaisille prinsessoille luonteenomaista ja tekee heidän kanssaan seurustelemisen luontevaksi ja keskustelun helpoksi. Me palasimme huoneisiimme, ja puoli tuntia myöhemmin meidät kutsuttiin lunchille. Minä istuin prinsessan vieressä ja prinssi vastapäätä. Paitsi meitä olivat läsnä amiraali Bachmann, paikkakunnan pääamiraali, prinssin ajutantti, eräs korvettikapteeni, jonka nimen olen unohtanut, kamariherra von Rumour, ja kaksi hovinaista, joista toinen oli mecklenburgilainen neiti von Oertzen. Prinssillä oli rinnassaan suurristin krashaani. Keskustelu oli sujuvaa ja vilkasta, mutta etupäässä ei-poliittista. Prinssi kertoi paljon oleskelustaan Tallinnassa edellisenä talvena ja keväänä. Eräs episodi, joka erityisesti näytti herättäneen hänessä mielenkiintoa oli suomalaisten suorittama jäänmurtaja Volynetsin kaappaus ja aluksen tuominen Tallinnaan, josta tapahtumasta hän päivällisen jälkeen näytti onnistuneita valokuvia. Mainittu alus oli ollut erittäin tärkeä Suomenlahdella suoritetuissa sotaliikkeissä. Ellei sitä olisi ollut, olisi tuskin onnistuttu laskemaan Brandensteinin joukkoja maihin Loviisaan. Tämän sotatoimen, joka oli varsin oleellisesti vaikuttanut punaisten vallan murtumiseen, oli prinssi suunnitellut hankittuaan aikeelleen keisarin suostumuksen. Hän olisi itse mielellään matkustanut Suomeen, lähinnä Helsinkiin, mutta keisari oli poliittisista syistä kieltäytynyt antamasta suostumustaan, koska tahtoi välttää kaikkia väärinselityksiä. Pellingin osaston vaarallisesta, rasittavasta vaelluksesta jäitse Viron rannikolle teki prinssi laajasti selkoa arvostellen erittäin kiittävästi osanottajien rohkeutta ja kestävyyttä. Mukana olleen sairaanhoitajattaren neiti Ruinin urhokkuus oli sekin herättänyt hänessä kunnioitusta. Monivuotisesta ajutantistaan, korvettikapteeni Reuterista, joka on Helsingissä syntynyt ja puolisuomalainen, lausui prinssi kunnioittavia ja myötätuntoisia sanoja. Reuter oli varmaan osaltaan herättänyt prinssissä mielenkiintoa maatamme kohtaan. Vierustoverini prinsessan kanssa keskustelin kaikenlaisista asioista, m.m. käynnistäni Friedrichshofissa ja hänen sisarestaan, Venäjän keisarinnasta. Prinsessa uskoi varmaan tietävänsä, että hän ja tsaarin tyttäret olivat elossa.

Päivällisen jälkeen, nauttiessamme kahvia, jota tarjottiin prinssin työhuoneessa, keskustelin kauan hänen kanssaan ikkunan ääressä, näköalanamme Kielinlahti. Keskustelu johtui koskettelemaan sotaa ja Saksan sisäpolitiikan uusinta kehitysvaihetta. Prinssi ei pelännyt voimakasta vasemmalle kääntymistä, jota hän piti luonnollisena ja jonka hän uskoi olevan omansa kokoamaan Saksan kansaa. Hänen mielestään oli siten torjuttu verisen vallankumouksen mahdollisuus. Kysyttyäni, kuinka keisari suhtautui suureen suunnanmuutokseen, prinssi vastasi keisarin seuraavan tyynesti tapahtumain kehittymistä ja vakuutti, ettei hän pohjaltaan ollut demokratialle ollenkaan vihamielinen. Sosiaalisissa uudistuksissa oli aina voitu luottaa keisarin harrastukseen ja myötävaikutukseen, Hän korosti myöskin keisarin rauhanrakkautta ja huomautti, että se hallitsijakuva, jota vastaan entente suuntasi hyökkäyksiään, oli aivan vääristelty.

Prinssi oli ehdottanut, että lähtisimme kiertokäynnille satamaan ja Keisari Wilhelmin kanavan suulle. Sää tosin oli kolea ja sateinen, mutta ehdotus oli kumminkin siinä määrin houkutteleva, että me suostuimme siihen kiitollisina. Prinssi jätti käytettäväksemme nopeakulkuisen moottorivenheensä ja hänen ajutanttinsa toimi oppaanamme. Ajutantti oli aikaisemmin ollut sukellusvenheen päällikkönä ja joutunut Englantiin sotavangiksi. Kaksi vuotta hän oli oleskellut siellä vankileirissä yrittäen pari kertaa paeta, mutta onnistumatta. Tekeytymällä mielenvikaiseksi hänen oli onnistunut päästä vaihtovankina Hollannin kautta kotimaahansa. Aktiiviseen sotapalvelukseen hän ei sodan aikana voinut enää astua. Satamassa liikkuessamme kuljimme ohi suurien veistämöiden, Germaniawerftin ja Kaiserwerftin, jättiläissuurten laitosten, missä koko sodan ajan oli rakennettu sukellusvenheitä ja missä nytkin oli niitä kymmenkunta tekeillä. Koko joukko erimallisia sota-aluksia oli satamassa ankkurissa. Kaikki tuntui todistavan Saksan voimakkuutta, ja kumminkin sen kädet olivat jo sidotut ja tyynen pinnan alla jo kuohui. Juuri Kielissä tapahtuivat muutamia päiviä myöhemmin ne matruusimellakat, jotka aloittivat vallankumouksen.

Kanavan suulla katselimme sulkuja ja niiden kekseliäästi suunniteltuja teknillisiä laitteita. Astuimme sitte venheestä maalle ja palasimme automobiilissä linnaan. Korkean isäntäväkemme seurassa nautimme iltapäiväteen, jota prinsessa tarjoili, ja juttelimme puolisen tuntia, kunnes lähdimme asemalle. Minulle jäi mieluisa muisto tästä tutustumisestani saksalaiseen ruhtinasperheeseen, jossa tuntui vallitsevan kotoinen onni. Mutta miten nopeasti näinä aikoina muuttuukaan kaikki! Viikkoa myöhemmin liehui Holsteinin linnan katolla punainen lippu, ja prinssin täytyi puolisoineen lähteä vaaranalaiselle pakoretkelle kauniista, viihtyisästä kodistaan.

Emme saaneet paikkoja Berliiniin menevään yöjunaan, joten jäimme yöksi Hampuriin, Atlantic-hotelliin. Suuri, rauhan aikaan vilkasliikkeinen hotelli oli nyt hiljainen. Ruokasalissa istui vain muutamia vieraita. Alsterin seutujen kadutkin olivat jokseenkin autiot. Entisyyden ja nykyisyyden välinen ero näytti minusta täällä suuremmalta kuin Berliinissä. Suuressa satama- ja kauppakaupungissa tuntui nelivuotisen saarrostilan vaikutus ankarampana.

* * * * *

Suurristi ei ollut onnekas niille, joille minulla oli ollut kunnia se jättää. Keisari Wilhelm, prinssi Heinrich, Ludendorff, von Hertling, Bunan, Talaat Pasha, kaikki he ovat muutaman viikon kuluessa kukistuneet tai on heidän ollut pakko poistua etualalta. Ainoastaan Hindenburgin valtava hahmo on vielä säilynyt myrskyltä. Hän koettaa nyt johtaa voittamattoman armeijansa takaisin sen voitettuun ja nöyryytettyyn isänmaahan.

Berliinissä marraskuulla 1918.

Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.

Katkelmallisia muistiinpanoja.

Sattui niin, että olin Saksassa sekä maailmansodan alkaessa että sen lähetessä loppuaan. Suurempaa vastakohtaa kuin silloisten kesäpäivien ja nykyisten syyspäivien välinen voi tuskin ajatella. Silloin korkea, kohottava tunnelma, yksimielinen kansa kokoontuneena ruhtinaansa ympärille valmiina uhraamaan kaikkensa, isänmaan hyväksi. Nyt sotaan väsynyt kansa, joka tahtoo ennen kaikkea rauhaa, vailla keisaria ja ruhtinaita, ei sotilaallisesti voitettuna, mutta sisäisesti särkyneenä ja senvuoksi herpoutuneena ja kostonhimoisten vihollisten väkivallalle alttiina. Ne hyvät Saksan kansalaiset, joita kumoushuume ei ole saanut valtoihinsa, ovat hiljaisia ja heidän päänsä on painuksissa. Heidän mielensä täyttää tuskainen suru sen häpäisyn johdosta, jonka esineeksi maa ja kansa on saatettu.

Tuo kaikki tuli aivan äkkiä, odottamatta. Vielä elokuussa suhtautui kansa varsin luottavasti sotilaalliseen tilanteeseen; vakavasti uhkaavaan sisäiseen vaaraan ei uskottu. Lännessä tosin oli peräytyminen alkanut, mutta lohduttauduttiin ajattelemalla, ettei peräytymisen sinänsä tarvinnut suuria merkitä. Olihan Saksa voittanut kaikilla rintamilla ja sen joukot olivat kaukana vihollismaissa. Sotilashenkilöt vakuuttivat Siegfriedlinjaa mahdottomaksi puhkaista. Mutta kun Saksan joukot, joskin hitaasti, työntyivät yhä taaksepäin ja tappiot kasvoivat suuriksi, alkoi yleisössä syyskuun aikana ilmetä jonkinlaista levottomuutta. Saksan sotilaallinen johto oli arvioinut Amerikan avun sekä laajuuteen että laatuun nähden liian vähäiseksi. Tankki-joukkoja vastaan ei voitu pitää puoliaan.

Syyskuun viimeisinä päivinä saapui tieto Bulgarian Makedoniassa kärsimästä tappiosta. Olin silloin paluumatkalla Tallinnasta prinssi Friedrich Karlin seurassa, ja meistä tuo tuntui levottomuutta herättävältä Saksan takapoukon enteeltä. Muutamia päiviä myöhemmin solmi Bulgaria aselevon ententen kanssa. Tämän liittolaisen horjuva asema ja luopuminen oli odottamatonta kaikille muille paitsi todelliseen tilanteeseen perehtyneille ja teki kiusallisen vaikutuksen. Sen mukaan mitä minulle kertoi eräs henkilö, joka oli elokuun lopussa Nauheimissä kohdannut kuningas Ferdinandin, oli kuningas jo silloin ennustanut Bulgarian katastrofin ja lisännyt että hän valmistautui luopumaan kruunustaan ja että hänen jälkeensä tekisi samoin keisari Kaarle ja sitten keisari Wilhelm. Bulgarian luopuminen teki selväksi, että Turkinkin täytyi solmia rauha ja näytti luultavalta, että Itävaltakin pakotettaisiin liittolaiselleen uskottomaksi. Keskusvaltaliitto tulisi hajoamaan ja Saksa jäisi yksin vastustamaan monia vihollisiansa. Kun tuo äkkiä älyttiin, aljettiin epäillä valtakunnan johtoa ja sotilasjohtoa, joka oli uskotellut tilanteen olevan suotuisan eikä ollut ajoissa voimakkaasti ja avoimesti työskennellyt rauhan saamiseksi. Jo elokuussa, 8 päivän tappion jälkeen, lienee johtaville henkilöille ollut selvää, ettei keskusvaltojen sotilaallinen asema ollut enää kestävä. Mutta siitä vaiettiin. Pettymys ja masentuneisuus oli nyt sitäkin suurempi. Valtiopäiväin enemmistöpuolueet vaativat hallituksen parlamentarisoimista, jotta kansa siten koottaisiin yksimielisemmäksi ja tyytymättömyyttä estettäisiin kasvamasta liian voimakkaaksi. Siten kokoonpannun hallituksen arveltiin myöskin voivan lähentyä liittolaisvaltoja rauhan tarkoituksissa helpommin kuin vallassaolevan imperialistisen. Kreivi Hertling ja von Hintze, joita pidettiin liian taantumuksellisina, erosivat. Edellisen sijaan astui Badenin prinssi Max, jälkimmäisen sijaan Solf. Enemmistöpuolueiden valtiopäiväedustajista valittiin uudet valtiosihteerit, niiden joukossa huomatuimpana sosialisti Scheidemann.

Badenin prinssin Maxin nimittäminen valtakunnankansleriksi herätti tyytyväisyyttä. Hänet tunnettiin jalosti ajattelevaksi ja mieleltään kansanvaltaiseksi henkilöksi. Minulle nimitys tuotti persoonallista iloa, sillä tavatessani hänet vähän ennen sotaa olin oppinut mitä suurimmassa määrin kunnioittamaan hänen olemustaan ja hänen katsantotapojaan, ja tätä kunnioitusta olivat vielä lujittaneet hänen myöhemmin pitämänsä inhimillisen lämpimät puheet samoinkuin se seikka, että hän oli maamme vilpitön ystävä. Prinssin katsottiin sitäpaitsi olevan jossakin määrin suosittu henkilö entente-maissa, joten hän näytti soveliaalta aloittamaan Saksan taholta rauhanhankkeet. Hän piti neitsytpuheensa valtiopäivillä lauantaina lokakuun 5 päivänä. Sali, parvekkeet ja koroke olivat väkeä täynnä. Diplomaattiparvekkeella näin ensi kerran Venäjän lähettilään Joffen, jonka mielenkiinto ilmeisesti oli kovin vireillä. Nyt alkoi ensimmäinen näytös näytelmää, jota hän oli odottanut ja jonka ohjaajia hän oli.

Jännittyneenä kuunneltiin tuota kirkkain äänin esitettyä puhetta, joka ilmoitti uutta olojen järjestystä. Yllättävänä tuli se puheessa mainittu tieto, että hallitus oli edellisenä yönä lähettänyt Wilsonille rauhantarjouksen selittäen olevansa halukas hyväksymään hänen tunnetut 14 pykäläänsä ja samalla ilmaissut haluavansa aselepoa. Viimeksimainittu seikka oli selvä erehdys ja saattoi Saksan paljoa epäedullisempaan asemaan kuin sotilaallinen ja sisäpoliittinen asema silloin olisivat vaatineet. Prinssi Max oli vastustanut tätä askelta, mutta asiaa ei voitu hänen hallitukseen astuessaan enää korjata. Vakuutettiin sotilasauktoriteettien ehdottomasti vaatineen, että aselepotarjous oli tehtävä heti. Kerrottiin Ludendorffin hermojen pettäneen ja hänen luulleen, etteivät joukot enää olleet hänen käsissään. Kohta sen jälkeen sanottiin hänen havainneen erehtyneensä, mutta silloin oli jo ollut liian myöhäistä. Asian laita ei varmaankaan ollut niin, vaan täytynee jokin muu selitys olla olemassa. Prinssi Maxin ja muiden pelko, että tarjous sekä maassa että maanrajain ulkopuolella käsitettäisiin sotilaallisen heikkouden merkiksi, toteutui. Keskustellessaan kanssani merkitsi salaneuvos Schiemann aselevon vaatimuksen kohtalokkaimmaksi erehdykseksi, mitä Saksan historiassa oli tehty.

Seurasi sitten Wilsonin ja Saksan hallituksen välinen noottienvaihto, joka vaikutti painostavasti ja mielialaa yhä lamaavasti. Lisääntyvä sisäinen heikkous ja vastustuskyvyn puute ilmeni muun muassa siinä, että Saksan reunakansat alkoivat liikehtiä ja särkeä Saksan valtakunnallista ehjyyttä. Lokakuun 23 päivänä pidetty valtiopäiväin istunto oli tässä suhteessa surullisen muistettava ja kiusallinen. Riippumattomat antoivat vallankumousnälälleen täyden vallan.

Saman päivän iltana minä olin poliittisen keskiviikkoseuran kokouksessa. Olisi ehkä ollut hienotunteisempaa pysyä poissa, sillä tässä poliitikkopiirissä vallitsi itsetutkistelun mieliala, paljastettiin omia virheitä ja hairahduksia, mikä ei tietenkään ollut tarkoitettu syrjäisiä varten. Minuun vaikutti tuo vilpitön keskustelu tyynellä objektiivisuudellaan, jota olen yhä enemmän oppinut Saksan kansassa tuntemaan sen voimana, mutta tavallaan myöskin sen heikkoutena. Minusta tuntui silloin kuin voisi Saksa kantaa vastoinkäymisensä tyynin mielin ja pysyä pystyssä. Vanhan bremeniläisen, kunnon Jacobin seurassa käyskelin keskustellen illan kokouksesta saaduista vaikutelmista. Hän oli huolissaan, mutta katseli kuitenkin luottavasti tulevaisuuteen.

Demokraattiseen suuntaan käyvät reformit hyväksyttiin valtiopäivillä nopeasti toinen toisensa jälkeen ja kaikki näytti lupaavalta. Luultiin voitavan ehkäistä kumous. Mutta keisarin luopumista koskevat vaatimukset kävivät yhä suoranaisemmiksi ja voimakkaammiksi. Olihan Wilson viittaillut siihen suuntaan, että tuo oli rauhan ehtona. Kruunusta luopumisen hyötyä koskevat mielipiteet olivat kumminkin kovin erilaiset. Ei ainoastaan vanhoilliselta vaan myöskin vapaamieliseltä porvarilliselta taholta pelättiin valtakunnan eheyden siten joutuvan vaaranalaiseksi ja seurauksena olevan yleisen romahduksen. Osa enemmistösosialistejakin oli epäröivällä kannalla. Kuka tulisi keisarin seuraajaksi? Kruununprinssi ei ollut suosittu. Tasavallan ajatusta ei ainakaan lausuttu julki. Scheidemann lähetti valtakunnankanslerille kirjelmän, jossa hän selitti keisarin luopumisen välttämättömyyttä, mutta hallitsija ei tahtonut pettää kansaansa hädän hetkellä. Lokakuun 28 päivänä hän antoi julistuksen, jossa ilmaisi myöntyvänsä valtiomuodonmuutoksiin ja joka päättyi seuraaviin sanoihin: "Keisarinvirka on kansan hyväksi suoritettavaa palvelusta. Vapauttakoon siis uusi järjestys kaikki hyvät voimat, joita kansamme tarvitsee kestääkseen ne kovat koettelemukset, joiden alaiseksi valtakunta on joutunut, ja päästäkseen varmoin askelin kulkemaan pimeästä nykyhetkestä kohti valoisaa tulevaisuutta." Valtaistuimen korkeudesta kaikuvat kauniit sanat eivät kumminkaan enää tehonneet. "Uutta järjestystä" ryhdyttiin toteuttamaan melkeinpä kaamean hurjassa tahdissa. Mutta se tuli liian myöhään. Maaperän olivat jo uurtaneet osalta sodan pitkät kärsimykset ja puutteet, joista olemassaoleva yhteiskuntajärjestys sai vastata, osalta salainen propaganda. Samaan suuntaan vaikuttavia tekijöitä olivat Itävallan poliittinen hajoaminen, sotilaallinen raukeneminen ja luopuminen liittolaissuhteesta sekä uusissa itsenäisissä valtioissa ilmenevät kumoukselliset ja bolshevistiset virtaukset.

Oli jo kauan kuiskailtu, että Berliinissä oleva, Joffen johtama Venäjän lähetystö muodosti tyyssijan, josta käsin harjoitettiin kumouksellista, jopa suorastaan bolshevististakin kiihoitustyötä työläisten, sotilaiden ja Saksassa olevien sotavankien keskuudessa. Lentolehtisiä, jotka nähtävästi olivat Venäjällä painettuja ja salaa rajan yli kuljetettuja, levitettiin kaikkialle Saksaan. Otaksuttiin, että ne olivat saapuneet kuriiritavarana Venäjän lähetystöön, josta asiamiehet, venäläiset ja saksalaiset, levittivät niitä edelleen tehdaspaikkoihin, kasarmeihin, vieläpä rintaman läheisyydessä olevien työläistenkin keskuuteen. Hampurissa ja Länsi-Saksassa oleskelevat suomalaiset työmiehet — ent. jääkäreitä y.m., yhteensä n. 200 — saivat hekin säännöllisesti Pietarissa ilmestyviä "Vapaus" ja "Kumous" lehtiä sekä "Viesti" lehteä Tukholmasta. Meidän onnistui, joskin myöhään, todeta, että tiet johtivat tässäkin Venäjän lähetystöön. Eräs suomalainen (Keto) oli väärällä nimellä otettu lähetystön palvelukseen, luultavasti lähinnä äskenmainittua tehtävää varten. Hän matkusti usein Berliinin ja Hampurin väliä ja lienee käynyt tavan takaa Tukholmassakin.

Virallisissa piireissä osoitettiin kumminkin suvaitsevaisuutta ja merkillistä pitkämielisyyttä Unter den Lindenin varrella olevaa ruttopesää kohtaan, joten Wilhelmstrassea vastaan tähdätyt salahankkeet saivat esteettömästi jatkua. Saksalaiset, jotka monesti noudattavat melkein lapsellisen suorasukaista säännönmukaisuutta, eivät tahtoneet mielellään uskoa, että diplomaattista luottamusta käytettiin siinä määrässä väärin. Ulkoasiainministeriössä Joffella oli ystäviä, joskaan ei hengenheimolaisia. Niihin kuului m.m. virkavaltaisesti mahtava salaneuvos Kriege. Hän se Joffen kehoituksesta vaati Suomessa vangitun neuvostomiehen Kamenevin vapauttamista, uhaten melkein ryhtyvänsä pakkotoimenpiteisiin, ellei niin tapahtuisi. Kriege vakuutti minulle, että kysymyksessäoleva henkilö, kierosta maailmankatsomuksestaan huolimatta, on sympaattinen henkilö ja että olisi vahinko, jos hän tuhoutuisi vankilassa. Saman hyvän vaikutelman hän ilmeisesti oli saanut Joffestakin. Hän luuli kykenevänsä vaikuttamaan Venäjän neuvostoherroihin ja kuitenkin viimeksimainitut pettivät hänet — varsin tavallinen, Saksan diplomatiaa kuvaava seikka. Mutta sattui sitten — ja sattumassa näytti piilevän ajatusta — että eräs herra Joffen epäiltävistä kuriirilaatikoista särkyi vaunusta nostettaessa Friedrichstrassen asemalla ja paljasti suuret määrät vertatihkuvia lentolehtisiä. Eräs niistä näytettiin minulle ulkoasiainministeriössä. Siinä oli kiihoittavana otsakkeena: "Vaviskaa te verikoirat ja kansan murhaajat", ja sisältö oli sen mukainen. Nyt, marraskuun 7:ntenä, kuljetettiin Venäjän lähetystön henkilökunta (70 henkeä!) tuota pikaa ylimääräisellä junalla rajalle. Sen toiminta oli kuitenkin jo kantanut hedelmää. Aseita ja rahojakin oli tuon venäläisen valtionlaitoksen välityksellä sijoitettu oikeihin käsiin. Vallankumous oli määrätty tapahtuvaksi Saksassa marraskuun 6:ntena, Venäjän bolshevikivallankumouksen vuosipäivänä. Joffe ei saanut sitä nähdä Berliinissä, missä se viivästyi muutamia päiviä.

Marraskuun 3 päivänä puhkesi Kielissä matruusimellakoita, jotka johtivat katukahakkoihin. Tuskin viikkoa aikaisemmin olin käynyt mainitussa kaupungissa havaitsematta mitään, mikä olisi voinut ilmaista myrskyn olevan tulossa. Liike sai kumouksellisen luonteen, ja kapinalliset anastivat vallan käsiinsä. Se levisi seuraavina päivinä muihin Pohjois-Saksan kaupunkeihin, Hampuriin, Lyypekkiin, Hannoveriin y.m., joissa muodostettiin sotilas- ja työmiesneuvostoja venäläiseen malliin. Oli ilmeistä, ettei tämä kaikki johtunut satunnaisista syistä, vaan oli hyvin valmisteltua. Etelä-Saksankin kaupungeissa, varsinkin Münchenissä, pääsi kumousliike vauhtiin. Alkoi näyttää peloittavalta. Berliinissä oli kuitenkin ulkonaisesti rauhallista, joskin ankara jännitys tuntui. Keisarin luopumista eivät nyt vaatineet ainoastaan sosiaalidemokraatit vaan myöskin edistyspuolue ja osa keskustaa. Sosiaalidemokraattinen puolue ja sen eduskuntaryhmä asettivat marraskuun 7:ntenä hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa m.m. vaadittiin keisaria ja kruununprinssiä eroamaan ennen seuraavaa puolenpäivän aikaa.

Kävin näinä päivinä tapaamassa useita henkilöitä, osalta kuullakseni täsmällisiä tietoja tapauksista, osalta saadakseni vaikutelmia mielialasta. M.m. olin 7 päivänä historiantutkijan, salaneuvos Schiemannin luona. Hän istui puolipimeässä kirjoituspöytänsä ääressä ja oli aivan masentunut. "Te tulette murheellisella hetkellä. Saksa murtuu nyt", kuului hänen tervehdyksensä. "Suuri työmme hajoaa pirstoiksi, meidän täytyy jälleen alkaa alusta!" Minä jätin hänelle Suomen vapaudenristin, jonka hän otti vastaan suuren ajan muistona, rakkaana mutta kaihomieltä herättävänä. Mitä Suomeen tulee, pelkäsi hän bolshevikivaaraa, kun Saksan suoma tuki todennäköisesti tulisi katoamaan, ja pahoitteli, ettemme olleet aikaisemmin hankkineet itsellemme kuningasta ja että olimme tavoitelleet sellaista hallitsijasukua, jota entente ei milloinkaan hyväksyisi. Vielä huolestuneempi hän oli Itämerenmaakuntiin nähden, joissa hän hiljattain oli käynyt Tarton uudelleen eloonelpyneen yliopiston kuraattorina.

Samana päivänä kävin tervehtimässä uskollista ystäväämme von Hülseniä. Hänkin oli sangen masentunut, osalta siitä syystä, että me suomalaiset olimme pettyneet toivoessamme Saksalta lujaa tukea tulevaisuutemme luomisessa. Hänen samoinkuin Schiemanninkin mielestä oli luonnollista ja välttämätöntäkin, että me vallitsevassa poliittisessa tilanteessa solmisimme hyvät suhteet Englantiin. Käydessäni yleisesikunnassa von Hülsenin puheilla näin siellä ensi kerran suuren ulko-oven ulko- ja sisäpuolella aseistettuja vartioita. Valmistauduttiin mahdollisten yllätysten varalle.

Seuraavan päivän, marraskuun 8:nnen, iltana olin ulkoasiainministeriössä salaneuvos Trautmannin puheilla osaksi saadakseni aikaan sodan puhjetessa takavarikoituja suomalaisia miljoonia koskevan lopullisesti sitovan ratkaisun, ennenkuin se kenties olisi liian myöhäistä, osaksi hankkiakseni tietoja vallitsevasta tilanteesta. Hän ei tietänyt paljoakaan uutta. Keisarin luopumisesta ei vielä tiedetty mitään varmaa. Trautmann pelkäsi sisäistä sekasortoa kävipä sitten niin tai näin. Pois lähtiessäni tapasin portaissa ulkoministeri Solfin, joka oli juuri matkalla kabinetinistuntoon valtakunnankanslerin palatsiin. Vaihdoimme jonkin sanan, ja Solf lausui m.m.: "Teidän kansanne tahtoo saada kuninkaan, meidän kansamme on aikeissa poistaa ruhtinaansa." Tuo kuulosti alakuloiselta. Siinä istunnossa, johon hän meni, hallitus luultavasti omaksui lopullisen kannan kruunusta luopumista koskevassa kysymyksessä.

Marraskuun 9 päivän aamuna Berliini oli, ainakin keskusosiltaan, aivan samannäköinen kuin ennenkin. Sanomalehdet ilmestyivät kuten tavallisesti eivätkä sisältäneet mitään tiedonantoa keisarin luopumisesta. Mutta puolenpäivän tienoissa ilmoitettiin B. Z:ssa ja lisälehdissä, että keisari ja kruununprinssi olivat luopuneet valtaistuimesta. Uutinen otettiin vastaan vakavasti ja vaieten. Saksan valtakunta oli ilman hallitsijaa. Jos kruunusta-luopuminen olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin olisivat asiat ehkä kehittyneet toisin. Mutta nyt oli vallankumous jo alkanut, ennenkuin tämä tosiasia oli olemassa. Mitään luopumisasiakirjaa ei julkaistu. Sitä ei ollut silloin vielä annettukaan.

Vallankumousliike oli alkanut Berliinissä aamulla, yht'aikaa eri paikoissa, mikä osoittaa, että noudatettiin annettua merkkiä. Kuten myöhemmin saatiin tietää, toimivat vallankumouksen ensimmäisinä järjestelijöinä riippumattomat sosiaalidemokraatit ja Liebknechtin ryhmä, eivätkä enemmistösosialistit. Etukaupunkien työläisjoukot lähtivät liikkeelle, tunkeutuivat kasarmeihin ja suostuttivat sotilaita liittymään "vapausliikkeeseen", mikä yleensä onnistuikin. Vakavanlaatuisia yhteentörmäyksiä ei sattunut. Vahtipalvelusta hoiti kaupungissa m.m. 4 jääkäripataljoona, joka hiljattain oli palannut Suomesta, mitä seikkaa Vorwärts erikoisesti korosti. Sen miehistö saapui Vorwärtsin taloon ja ilmoitti asettuvansa aseineen ja ampumavaroineen "kansan" käytettäväksi. Työmiehet varustettiin aseilla. Sotilas- ja siviilihallinto tahtoi välttää sisäistä sotaa, ja siten oli vastustus poissa. Päävahti, poliisikonttori, valtiopäivätalo ja muut julkiset rakennukset miehitettiin. Poliisimiehistö riisuttiin aseista. Eräs joukko, Liebknecht etunenässä, tunkeutui linnaan ja nosti punaisen lipun. Puolenpäivän ajoissa lakkautettiin raitiotieliikenne ja julistettiin yleislakko. Enemmistösosialistitkin olivat jo yhtyneet liikkeeseen. Sosiaalidemokraattiset hallituksen jäsenet olivat aamulla luopuneet hallituksesta odottamatta, mitä vaikuttaisi se keisarin luopumista koskeva uhkavaatimus, jonka he olivat jättäneet. Tämänkin ilmoitti B. Z. klo 1 ja lisäksi, että valtakunnankansleri prinssi Max oli eronnut ja jättänyt virkavaltuutensa valtiopäiväin päävaliokunnan puheenjohtajalle sosiaalidemokraatti Ebertille.

Klo 3:n tienoissa lähdin astelemaan pitkin Potsdamerstrassea nähdäkseni, millainen elämä keskikaupungin kaduilla vallitsi. Paljon ihmisiä oli liikkeellä ja yleisö näytti osaksi varsin vakavalta, osaksi hermostuneelta. Pian näkyi tuttuja svaboda-kuvia. Alkoi vieriä esiin kuorma-autoja täynnä sotilaita, matruuseja ja aseistettuja siviilimiehiä. Toisissa oli revolveritykkejä katolla. Joku tai jotkut miehistä heiluttivat punaista lippua. Automobiileista kohotettiin hurraa- ja eläköönhuutoja tasavallalle, mutta yleisö, johon innostus ei tarttunut, vastasi niihin sangen laimeasti. Ensimmäisen kohtaamani automobiilin etualalla seisoi venäläinen sotavanki pitämässä huolta toitottamisesta. Kaikki, mitä näin, oli siinä määrin samanlaista kuin Suomessa kokemamme vallankumousnäytelmä, että se herätti minussa melkein fyysillistä inhoa. Se oli Venäjän vallankumouksen ulkokohtaista jäljitelmää eikä mitään berliiniläis-fantasian tuotetta. Mutta ne julistukset, joita jaeltiin, eivät olleet kiihoittavia eivätkä vertatihkuvia vaan pikemmin ohjaavia ja tyynnyttäviä. Eräässä niistä oli otsakkeena "Me ja bolshevikit", ja siinä määriteltiin lyhyin lausein Saksan vallankumouksellisten ja Venäjän bolshevikien välinen ero. Se päättyi seuraavin sanoin: "Me tahdomme rauhaa. Bolshevismi johtaa kansalaissotaan." Eräs toinen julistus teroitti mieliin "itsekuria ja järjestystä".

Samaan aikaan oli suuria ihmisjoukkoja kerääntynyt valtiopäivätalon luo niille paikkeille, missä jättiläiskokoinen Bismarckin patsas kohoaa. Siellä esiintyi Scheidemann julistaen tasavallan astuneen voimaan. Sieltä lähti osa kansanjoukkoa lähellä olevaan yleisesikuntaan, jonne sotilaat astuivat velvoittaen upseereja poistamaan sotilaalliset merkkinsä. Kuten von Hülsen myöhemmin kertoi, tapahtui tuo kaikki rauhallisesti ja siivosti. Sama vaatimus esitettiin kaikille upseereille, missä hyvänsä heitä kohdattiinkin. Taloissa, joissa upseereja otaksuttiin olevan piilossa, pantiin toimeen tarkastus, illalla samoin kaikissa suuremmissa ravintoloissa. Siis aivan kuin meillä, se vain erona, ettei upseerien murhia sattunut. Illalla ja yöllä oli laukaustenvaihtoa linnan, yliopiston ja kuninkaallisen kirjaston seuduilla, missä vallankumouksellisia joukkoja vastaan oli ammuttu. Osa upseereja ja "Jugendwehrin" jäseniä yritti aktiivisesti vastustaa vallankumousta, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia voiton toiveita.

Seuraava päivä, marraskuun kymmenes, Berliinin punainen sunnuntai, oli vielä varsin levoton. Aamulehdet toivat mukanaan yllätyksen, jota ei juuri sovi sanoa mieluiseksi: "Lokalanzeiger" esiintyi nimellä "Die rote Fahne" ja puolivirallinen "Norddeutsche allgemeine Zeitung" oli saanut nimen "Die Internationale". Liebknechtin kannattajat olivat miehittäneet lehtien toimitus- ja painohuoneistot. Tämä väkivalta kumminkin lopetettiin jo parin päivän kuluttua. Laukaustenvaihto jatkui linnan tienoilla, valtiopäivätalon luona ja Potsdamer Platzilla, aiheuttamatta kumminkaan huomattavaa verenvuodatusta. Syynä lienevät olleet provokaattorit, jotka talojen katoilta ampuivat yleisön joukkoon pitääkseen siten yllä levottomuutta. Vallankumoustunnelma oli vielä ilmassa. Suuria kansanjoukkoja näkyi liikkeellä, ja punaiset voimavaunut ajaa suhistivat yhä pitkin katuja. Sää oli säteilevän kaunis, liian kaunis vallankumoussääksi. Jatkoin kävelyäni Brandenburger Thor'ille saakka. Siellä ja pitkin koko Unter den Lindeniä, Adlon-hotellista alkaen, liehui punaisia lippuja, ja valtiopäivätalokin loisti punaisena. Mutta voitonpatsaan jumalatar ei ollut vielä omaksunut vallankumouksen merkkiä, ja sen edessä seisoi "rautainen Hindenburg", hajasäärin ja vakaana kuten ennenkin, katse suunnattuna Siegesallee'seen päin.

Väkijoukkojen kaduilla parveillessa levitettiin lisälehtien avulla tietoa luonnottoman ankarista aselevonehdoista. Se otettiin vastaan alistuneesti ja vaieten, milloin se ei hukkunut vallankumoushuumeeseen. Sieltä täältä kuului katkeria tai halveksivia lausuntoja. Vallankumous oli herpaissut kansan, joka kaiketi muuten olisi kerääntynyt panemaan äänekkään vastalauseensa alentavia ehtoja vastaan tai ehkäpä noussut toimimaan. Wilsoniin, hänen tahtoonsa ja valtaansa luottaen oli hyväksytty hänen rauhanohjelmansa ajattelematta, ettei entente halunnut rauhaa ilman tuhoamista, ja nyt oli Saksa ehdottomasti jätetty vihamielisimpien vastustajiensa, Ranskan ja Englannin armoille. Ne olivat valinneet ehtojensa esittämiselle soveliaan ajankohdan. Saksan mahtava ja kelpo kansa oli joutunut raskaan ja traagillisen kohtalon alaiseksi. Se oli liiaksi rasittunut epätasaisessa taistelussaan ja kaatui nyt ulkoapäin aikaansaatuun vallankumouksen salajuoneen. Traagillisuuden tuntoa kannatti tuona päivänä kasautuneiden onnettomuuksien koko painokkuus.

Samana päivänä neuvottelivat eräät lähetystöpäälliköt niistä suojelustoimenpiteistä, joihin ehkä olisi ryhdyttävä lähetystöihin ja niiden henkilökuntiin nähden. Me päätimme odottaa tapausten kehittymistä, mutta katsoimme kuitenkin olevan syytä kunkin lähetystön asettaa oma valtakunnanlippunsa näkyväksi merkikseen. Ulkoasiainministeriön välityksellä piti meidän saada uudelta hallitukselta suojapassit, jotka seuraavana päivänä tosiaankin meille jätettiin. Myöskin lähetystön automobiilia varten hankin loukkaamattomuustodistuksen. Kun se marraskuun 11 päivänä oli odottamassa valtiopäivätalon edustalla, pakottivat eräät sotamiehet kuljettajan viemään heidät konekivääreineen toiseen kaupunginosaan. Se päästettiin kumminkin kohta senjälkeen vapaaksi. Joitakin ryöstöjä ja pakko-ottoja tapahtui seuraavina öinä, todennäköisesti vankiloista vapautuneen roskaväen toimesta, mutta ne lakkasivat pian, kun muutamia roistoja oli ammuttu verekseltä.

Eräs pieni vallankumouspäivien syrjäkohtaus, joka koski Suomen lähetystöä, sopii tässä mainita, 11 päivän vastaisena yönä klo 2 soitti minulle eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Stettiner Bahnhofin päällikkö. Hän ilmoitti, että 15 suomalaista, niiden joukossa minun poikani, oli illalla saapunut sinne Rügenistä, missä heitä oli koulutettu lentoupseereiksi. He olivat nyt kotimatkalla. Heidän arveltiin saapuneen vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa, jonka vuoksi heidät oli pidätetty ja heidän matkatavaransa takavarikoitu. Asia järjestettiin niin, että heidät piti yöksi viedä johonkin hotelliin, jossa he saisivat olla vartioituina, kunnes lähetystö seuraavana päivänä ehtisi asian selvittää. Poikani sai luvan tulla asuntooni. Hän saapui suuressa rämisevässä kuorma-autossa, sotamiehen seuraamana, yön hiljaisuudessa. Syytä siihen, että nämä nuoret miehet olivat tuntuneet epäiltäviltä, ei saatu oikein selville, mutta luultavasti aiheutui asia siitä, että he olivat pyrkineet asumaan Baltic-hotelliin. Siellä näet luultiin samana iltana pidettävän vastavallankumouksellinen upseerikokous. Yön hetket olivat olleet heille sangen seikkailurikkaat, mutta he suhtautuivat koko juttuun humoristisesti, varsinkin kun olivat päässeet hupaisesti tutustumaan vallankumouksen alussa vallinneeseen sekasortoon, johon he olivat äkkiarvaamatta pulahtaneet. Vallankumouksellinen into ja yksinkertaisuus oli kumminkin sotkenut asian siinä määrin, että kesti muutamia päiviä, ennen kuin kaikki saatiin oikealle tolalle. Oli esitetty sellainenkin vaatimus, että nämä nuoret miehet oli pidätettävä panttivankeina, kunnes Suomessa vangitut saksalaiset vapautettaisiin! Eräässä itävaltalaisessa tai unkarilaisessa lehdessä lienee ollut uutinen, jonka mukaan joukko suomalaisia oli saapunut Berliiniin taistelemaan vallankumousta vastaan.

Jo sunnuntai-aamuna olivat eri tehtaiden työläiset ja eri rykmenttien sotilaat kokoontuneet kukin osaltaan valitsemaan edustajia siihen suureen kokoukseen, joka saman päivän iltapuolella pidettiin Buschin sirkuksessa. Siellä valittiin toimeenpaneva valiokunta (Vollzugsrat) ja varsinainen hallitus (Rat der Volksbeauftragten). Riippumattomat sosialistit olivat toivoneet Liebknechtin johtamaan varsinaisten bolshevikien eli spartakus-ryhmän avulla voivansa vallita tilannetta kokouksessa, mutta epäonnistuivat. Varsinkin sotilaat asettuivat hyvin jyrkästi vastustamaan äärimmäisyysaineksia, vaativat järjestystä ja yksimielisyyttä eivätkä tahtoneet antautua välineeksi, jonka avulla jokin radikaalipoliittinen ryhmä olisi kiivennyt valtaan. Tuloksena oli, että ryhmät esiintyivät tasa-arvoisina vaaleissa. Kansanvaltuutetuiksi valittiin kolme enemmistösosialistia, Ebert, Scheidemann ja Landsberg, sekä kolme riippumatonta, Haase, Dittmann ja Barth, joista viimeksimainittu oli epämiellyttävä intoilijatyyppi. Erikoisaloja hoitavain entisten ministerien piti pysyä viroissaan neuvonantajina ja teknillisinä avustajina.

Maanantaina 11 päivänä alkoi Berliinissä jälleen raitiotieliikenne ja yleislakko lopetettiin. Siviilikaartien oli jätettävä takaisin aseensa ja vartiopalvelukseen ryhtyivät sotilaat (Sicherheitsdienst). Ulkonainen elämä tyyntyi pian, ja nyt, viikkoa myöhemmin, on Berliini melkein täydellisesti entisen näköinen. Punaiset liputkin ovat hävinneet melkein kokonaan. Niitä näkee ainoastaan joissakin julkisissa rakennuksissa.

Sitä pelkoa, että vallankumous myöhemmissä vaiheissaan muodostuisi täällä samanlaiseksi kuin Venäjällä, ei näytä nykyään tarvitsevan ottaa lukuun. Mielipiteiltään terveet, kuriin tottuneet ja järjestystä rakastavat enemmistösosialistit ovat — joskaan ei niin päättävästi ja lujasti kuin suotavaa olisi — ottaneet johdon käsiinsä ja hallinnon porvarilliset voimat toimivat mukana. Virkamiehet jäävät paikoilleen ja osoittautuvat lojaalisiksi uutta demokraattista järjestystä kohtaan. Tosin voi ennustaa syntyvän hankausta eri ryhmien edustajain sekä kansanvaltuutettujen ja toimeenpanevan neuvoston kesken, joka viimeksimainittu on kokoonpanoltaan ankaran radikaalinen, mutta äärimmäisen vasemmiston, Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin työläisyleisön kommunistiset ja anarkistiset lauseparret, joissa puhutaan köyhälistön diktatuurista ja maailmanvallankumouksesta, voivat tuskin päästä määräävästi vaikuttamaan. Melua ja hälinää nämä bolshevikit kyllä tulevat aiheuttamaan, mutta ilman mainittavaa menestystä. Hyvää tukea toivoo hallitus saavansa kotiinpalaavista rintamasotilaista, jos vain paluumarssi ja rauhankannalle asettaminen sujuu onnellisesti. Sitä sopii toivoa, kun Hindenburg miehineen on asian johdossa. Kansalliskokouksen koollekutsuminen näyttää varmalta, ja jos siihen kerran päästään, on valtiollinen järjestys todennäköisesti pelastettu, joskin se tulee muodoltaan suuresti poikkeamaan siitä järjestyksestä, jonka varassa Saksan valtakunta on tähän asti pysynyt koossa. On tietenkin pidettävä todennäköisenä, että Saksasta muodostuu tasavalta, ehkäpä sosialistinen.

Sisäpoliittiset vaikeudet voitaneen voittaa, mutta paljoa huolestuttavampi on se vaara, joka uhkaa taloudellisella alalla. Elintarpeiden ja teollisuudessa käytettäväin raaka-aineiden puute, rikkaimpien Saksan teollisuusseutujen valtaaminen ehkäpä valtakunnan yhteydestä irrottaminenkin, työläisten suunnattomasti kohonneet palkkavaatimukset, kulkuneuvojen riittämättömyys ja kuluneisuus sekä entente-valtojen tunnottoman ankarat vaatimukset ja saarron jatkuminen — kaikki tuo tulee yhteisesti aiheuttamaan mitä vakavimman ahdinkotilan, ehkäpä johtamaan täydelliseen tuhoon. "Mutta", sanoi minulle eräs huomattava liikemies Venäjän tilaa ajatellen, "parempi on kauhistava loppu kuin loputon kauhistus". Ihmeen tyynesti ja alistuneesti kantaa Saksa traagillisen kohtalonsa. Harvoin kuulee ilmaistavan valitusta tai epätoivoa, katkeruutta kohtalolle tai vihaisia syytöksiä vihollisia vastaan heidän rajattoman tunnottomuutensa johdosta. Usein tulee sitävastoin näkyviin syvälle saksalaiselle mielenlaadulle ja objektiivisuudelle ominainen tyyni itsetutkistelu ja itsesoimaus. "Me olemme varmaan kovin erehtyneet, koska tuollaiset katastrofit ovat tulleet osaksemme. Samantekevää, ajattelemmeko sodan onnetonta loppua rajojemme ulkopuolella tai ääretöntä valtiossamme tapahtunutta mullistusta."

On sanottu, että ainoastaan Saksan kansa hakee herostraattisesti nauttien raiskaa omasta silmästään tahtomatta nähdä malkoja vihollistensa silmissä. Tämä hyve tai heikkous, miten sitä tahtonemmekin määritellä, ei liene milloinkaan ilmennyt niin räikeänä kuin suuren, sodan loppuessa sattuneen katastrofin yhteydessä. Moni saksalainen on osoittanut olevansa kyllin lapsellinen uskoakseen, että viholliset antaisivat arvoa näille itsesoimauksen ilmauksille. He käsittävät ne vain heikkoudeksi. Englannille ja Ranskalle ominainen voimakas kansallistunto ja suuri kansallisylpeys ei ikävä kyllä ole mikään ratkaiseva valtatekijä Saksassa.

Saksan kohtalo surettaa sanomattomasti. Sääli voi olla hyvä, mutta Saksan kansa kaipaa ennen kaikkea myötätuntoa. Mutta mistä on sitä löydettävissä tässä ententen järjestelmällisten valheiden eksyttämässä maailmassa? Uskallan toivoa, että Suomen kansa pysyy vakaumukseltaan ja tunteiltaan uskollisena auttajalleen senkin jälkeen kuin miekka on kirvonnut sen kädestä, uskollisena ainoalle kansalle, joka sodan aikana on toiminnallaan osoittanut olevansa Suomen ystävä.

Berliinissä marraskuun 16 p:nä 1918.

Lyhyt luku Ludendorffista.

Lähinnä keisaria joutui Saksan onnettomuuksien vuoksi pahimmaksi syntipukiksi Ludendorff, toinen niistä kahdesta sotapäälliköstä, joita on yhteisesti ennen kaikkia kiitettävä Saksan maailmansodassa saavuttamasta menestyksestä ja joiden onnistui pidättää vihollisen sotajoukot isänmaansa rajojen ulkopuolella, joten sodan suoranaiset hävitykset eivät kohdanneet sitä. Vaikka hänen sotilaallista neroaan ihailtiinkin ja vaikka hänen hyökkäys- samoinkuin puolustussuunnitelmansakin menestyivät loistavasti, ei hän kumminkaan ollut milloinkaan siinä määrin kansan suosiossa kuin Hindenburg. Viimeksimainitussa tavallaan ruumiillistui se, mikä saksalaisessa kansallisluonteessa on tervettä, hyvää ja velvollisuudentuntoista. Hän oli sodan ihanteellinen hahmo. Ludendorff taas edusti sotilaallista taitavuutta ja voimaa; hän oli "toimintavoiman keskus". Kun vastoinkäymisten aika tuli ja "militarismiin" kohdistuva vastavaikutus alkoi ilmetä, suuntautui tyytymättömyys ja pettymys häneen, koska hän oli sotilaspuolueen varsinainen johtaja. Arveltiin, ettei hän ollut ainoastaan Saksan sotilaallinen diktaattori, vaan myöskin poliittinen ylivaltias, ja jossakin määrin tuo olikin totta. Hänen omain lahjojensa laajentumisvoima oli kenties syynä siihen, ettei hän jäänyt pelkäksi sotilaaksi kuten Hindenburg, mutta varmaan vaikutti vieläkin enemmän se, että Saksalta poliittisella alalla puuttui johtavassa asemassa olevia tarmokkaita ja tarkoitusperistään tietoisia miehiä, josta syystä hän pääsi voitolle siviili- ja sotilasjohdon välisessä äänettömässä taistelussa. Oli miten oli, laajoissa kansankerroksissa hänet kumminkin katsottiin ennen muita vastuunalaiseksi Saksan politiikan haaksirikosta. Kotimaan suurelle sotaan väsyneelle yleisölle — ei armeijalle — hän oli ankara mies, joka alinomaa vaati uusia uhreja ja jonka syytä sodan jatkuvat, pitkät kärsimykset olivat.

Kun Ludendorff lokakuun 26 päivänä luopui toiminnastaan, aiheutti tämä askel tosin useilla tahoilla syvää alakuloisuutta, mutta myöskin rehentelevää kritiikkiä ilmeni. Kiittämättömyys ja suurten joukkojen tyytymättömyys pääsi valloilleen. Ludendorff vetäytyi kokonaan syrjään asettuen Berliiniin erääseen kaupungin länsiosan hiljaiseen kohtaan. Vallankumouksen puhjetessa hän voi odottaa joutuvansa katuyleisön puolelta tulevain loukkausten tai vieläkin pitemmälle menevien kostonhimon ilmausten esineeksi. Siitä syystä hän siirtyi erääseen toiseen asuntoon ja eli siellä ulkomaailmalta piilossa. Roskaväki etsi häntä, mutta turhaan. Eräässä vallankumouskokouksessa oli huutaen vaadittu häntä vangittavaksi, mutta uusi hallitus ei aiheuttanut hänelle mitään vaikeuksia. Voi hyvin ymmärtää, että tuo ylpeä ja voimakas mies tahtoi kaikkien nöyryytysten jälkeen etsiä joksikin aikaa turvapaikan ulkopuolella omaa maatansa, jossa hän nyt sai niin paljon kiittämättömyyttä osakseen.

En tiedä, vaikuttiko eräs hänelle vähän aikaisemmin kirjoittamani kirje vai tietoisuus, että olimme hänelle kiitollisia ja uskollisia, sen, että hän toivomustaan toteuttaessaan johtui ajattelemaan Suomen lähetystöä. Aloitetta kenties ei tehnytkään hän vaan ulkoasiainministeriö. Mainittu virasto joka tapauksessa kääntyi puoleemme tässä tarkoituksessa. Emme hetkeäkään epäröineet tarjoutuessamme suorittamaan pyydettyä palvelusta. Siinä oli hyvä tilaisuus antaa Ludendorffin käytännössäkin kokea, että hänellä oli luotettavia ystäviä ainakin yhdessä niistä maista, jota Saksa oli sodan aikana auttanut. Me emme voineet myöskään unohtaa, että monet huomatussa asemassa olevat suomalaiset — m.m. hallituksemme jäseniä — olivat saksalaisten avustamina voineet tuntemattomina matkustaa ulkomaille ja liikkua siellä. Vastapalvelusvelvollisuus jo vaati osoittamaan auliutta, samoinkuin tavanomainen diplomaattinen kohteliaisuuskin.

Marraskuun 14 päivänä matkusti tuo maailmankuulu mies suomalaisena lähetystöneuvoksena Ernst Lindströminä Warnemündeen jatkaakseen sieltä matkaansa Kööpenhaminaan. Minä hain hänet asunnostaan katetulla automobiilillamme, jonka tuli viedä hänet Stettiner Bahnhofille. Olin utelias näkemään, muistuttaisiko suomalainen lähetystöneuvos suuressakin määrässä entistä ensimmäistä ylimajoitusmestaria. Hahmo oli sama, mutta siviilivaatteet ja huopahattu muuttivat melkoisesti hänen ulkonäköänsä, ja helposti tunnettavat vaaleat viikset olivat poissa. Hän oli hienon pääkonsulin näköinen. Asetettuaan nenälleen paksusankaiset silmälasinsa hän melko lailla muistutti turkulaista kauppaneuvos Lindblom-vainajaa. Mutta luonteenomainen profiili, terävä katse ja ääni olivat epäilemättä Ludendorffin. Siitä ei voinut erehtyä. Tuntui sangen omituiselta tavata hänet kokonaan muuttuneissa oloissa. Koko maailma oli muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi toisemme kohtasimme. Marraskuussa vuosi sitten olin ensi kerran nähnyt Ludendorffin ja jonkinlaisen sisäisen pelon vallassa lähestynyt tuota mahtavaa miestä, jolla oli kädessään sodan kaikki langat ja joka samalla oli poliittisena valtatekijänä suurempi kuin kukaan muu saksalainen. Viimeksi olimme tavanneet toisemme Avesnesissa Ranskassa heinäkuun viimeisenä päivänä, siis aikana, jolloin Saksan sotajoukot olivat kaukana lännessä ja Saksan sotilasjohto vielä lujasti luotti Saksan voittoon. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, olivat voittoisan sotapäällikön kaikki toiveet ja unelmat murskana, hänen armeijansa ja maansa nöyryytettyinä. Yksin ja valepuvussa hän lähti maansa pääkaupungista. Me istuimme vierekkäin automobiilissa, ja kun matka oli pitkä, ehdimme keskustella aika paljon. Hän kiitti osakseen tulleesta ystävällisyydestä, ja minä pyysin pitämään sitä kiitollisuutemme vähäisenä ilmauksena. "Niin", virkkoi hän, "olenhan minä kerran auttanut Suomea, nyt oli teidän vuoronne tehdä minulle suuri palvelus". Olin tahtonut jättää automobiilimme hänen käytettäväkseen siitäkin syystä, ettei hänen tarvitsisi ikäväkseen nähdä ajoneuvoissa punaista lippua. Hän kiitti siitä ja sanoi olevansa iloinen saadessaan kulkea Suomen lipun suojassa. Ludendorff kertoi sitten itsestänsä. Hänen oli ollut hyvin vaikea erota toimestaan ja katkeralta tuntui kokea maanmiestensä kiittämättömyyttä. Sellaisten elämysten jälkeen — lausui hän — alkaa tavallaan halveksia ihmisiä. Hän huomautti, ettei hänen poistumistaan ollut katsottava paoksi. Hän tarvitsi lepoa ja rauhaa ja matkusti hallituksen tieten. Hän oli tarjonnut uudelle hallitukselle palveluksiansa siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. Nyt häntä kumminkaan ei voitu käyttää, mutta ehkä tulevaisuudessa. Hän sanoi palaavansa heti, kun oikea aika tulisi. Minä lausuin toivovani, että piankin kävisi niin. Hän katseli sangen pessimistisesti sisäisten olojen kehittymistä. Saksan sotilaallista asemaa ja nöyryyttäviä aselevonehtoja ei keskustelussa kosketeltu. Kysyin, oliko hän ollut missään yhteydessä Hindenburgin kanssa senjälkeen kun oli lähtenyt päämajasta. Hän vastasi aivan lyhyeen kieltävästi. Minä ihmettelin itsekseni, oliko syntynyt jotakin epäsopua noiden kahden sotapäällikön välille, jotka olivat neljän vuoden aikana jakaneet ilot ja surut ja joiden kesken vallitsevaa suhdetta Hindenburg oli nimittänyt sota-avioliitoksi, jota ei mikään epäsopu ollut vielä milloinkaan häirinnyt. Ihmettelyni oli kumminkin tarpeeton. Asia kenties oli hänestä tällä hetkellä kiusallinen. Vihdoin kysyi Ludendorff minulta, millaisiksi olot Suomessa muodostuivat, ja minä selostin lyhyesti tilannetta. Hän arveli, että meidän todennäköisesti oli jätettävä kuningaskysymyksemme Euroopassa nykyään tapahtuvan kehityksen vuoksi.

Astuin automobiilista sillä kadulla, Matthäikirchstrassella, jossa asuntoni oli, puristin Ludendorffin kättä ja toivotin hänelle onnellista matkaa. "Auf Wiedersehen" paremmissa olosuhteissa, kuului hänen vastauksensa. Automobiili lähti eteenpäin kuljettaen hänet ja hänen ajutanttinsa asemalle. Kuljettaja ei ilmeisesti ollenkaan aavistanut, ketä hän kuljetti. Viikkoa myöhemmin Ludendorff lähetti terveisensä ilmoittaen, että hän oli päässyt matkustamaan aivan huomaamatta ja oli nyt Kööpenhaminassa.

Asiaa seurasi kumminkin jälkinäytös. Lähtiessään Ludendorff aikoi pysähtyä Tanskaan, mutta lähtikin muutaman viikon kuluttua Ruotsiin, missä hän asettui asumaan erään tuttavansa luo Hessleholmin kartanoon. Hän esitti siellä sen asiakirjan, jonka tuli ainoastaan suojata hänen nimettömyyttänsä rajan yli kuljettaessa, mutta jota sitten ei enää pidetty tarpeellisena. Tuli pian tiedoksi, mikä kuuluisa henkilö lähetystöneuvos Lindström oli, ja Ruotsin entente-lehdet nostivat hälinän. Uutinen, joka tiesi Ludendorffin "paenneen" käyttämällä "väärää" suomalaista passia, kulki kautta maailman. Tämä tapahtui tammikuun alussa ja minä olin silloin Kööpenhaminassa matkalla kotiin. Perille tultuani selitin hallitukselle ja uudelle valtionhoitajalle Mannerheimille, miten asian laita oli; Menettelytapamme ymmärrettiin täydellisesti, sitäkin paremmin kun puheenalainen toimenpide oli tapahtunut jo marraskuussa, ennen hallituksenvaihtoa ja uutta poliittista suuntautumista, mutta oltiin huolestuneita sen epäedullisen vaikutuksen vuoksi, jonka juttu oli saanut aikaan ententen taholla. Pariisista sähkötettiin, että sikäläisissä poliittisissa piireissä katsottiin Berliinissä olevan Suomen lähetystön kenraali Ludendorffin passiasioita järjestämällä osoittaneen, "että Saksan politiikalla oli yhä vielä vaikutusvaltaa Suomeen". Se oli luonnollisesti anteeksiantamatonta. Ulkoasiainministeriö julkaisi oikaisun, joka tosin oli muodollisesti oikea, mutta asiallisesti merkityksetön.

Helmikuun 20 päivän tienoissa Ludendorff palasi Berliiniin. Kävin hänen luonansa muutamia päiviä myöhemmin. Hän ei ollut nyt läheskään niin lamaantunut kuin maasta lähtiessään. Oleskelu Ruotsissa oli muodostunut miellyttäväksi, ja ne ihmiset, joiden kanssa hän oli joutunut kosketuksiin, olivat olleet varsin herttaisia. Ententen asiamiehet olivat levittäneet huhua, että hän oli kääntynyt bolshevikiksi ja saapunut Ruotsiin toimiakseen bolshevismin levittämiseksi, mutta valhe oli niin karkea, ettei sitä kukaan voinut uskoa. Syynä siihen, ettei hän aikomuksensa mukaisesti jäänytkään Tanskaan, oli, että sikäläinen Saksan lähettiläs oli pitänyt suotavimpana, että hän siirtyisi Ruotsiin ja pysyisi siellä tuntemattomana. Senvuoksi hän oli edelleenkin esiintynyt lähetystöneuvos Lindströminä, kunnes hänet tunnettiin ja hän sai passin omiin nimiinsä. Hän oli pahoillaan siitä, että oli tuottanut minulle vaikeuksia, mutta minä selitin, ettei tuosta kannattanut välittää. Ludendorff kertoi Hessleholmissa käyneen häntä tapaamassa erään nuoren suomalaisen sotilashenkilön, joka oli ilmoittanut — siltä varalta, että hän Ruotsissa oleskellessaan joutuisi vaikeuksiin — olevansa valmis saattamaan hänet Suomeen, missä hän eräässä kartanossa saisi rauhallisen tyyssijan. Tarkoituksena kuului olleen, että hänet olisi puettu "suomalaiseksi junkkariksi", ja hänen itsensä esittämästä kuvauksesta ymmärsin tuolla tarkoitetun tavallista maanviljelijää. Ludendorff ei kumminkaan suostunut tarjoukseen, koska hän aikoi aivan pian palata Saksaan, mutta tämä suomalaiselta taholta osoitettu ystävällisyys liikutti häntä kovin. Teoksensa, jossa hän selostaa osuuttaan sotaan ja koko sotapolitiikkaansa, hän oli saanut melkein valmiiksi. Hän oli kirjoittanut sen muistista, kun hänellä ei ollut kirjallisia lähteitä käytettävinään. Eräiden tiedonantojen pätevyys vain oli vielä tarkastettava. Teoksen piti ilmestyä vasta sitten kun rauha ehtisi varmistua.

Maaliskuun alussa oli Ludendorff rouvineen päivällisillä luonani. Muut vieraat olivat kaikki huomattavia Suomen ystäviä, maahamme ja kansaamme erittäin kiintyneitä. Keskustelukin todisti sitä. Myöskin sotaa, sen Saksalle onnetonta päättymistä ja nykyistä tilannetta pohdittiin ja valaistiin eri puolilta. Ludendorff kuvaili mitä mielenkiintoisimmin eräitä sotapolitiikkansa yksityiskohtia. Vastatessaan päivällisen aikana hänelle lausumiini sanoihin hän m.m. kosketteli Saksan Suomelle antamaa apua. Useimmissa toimissani, lausui hän, on pelkkä ymmärrys ollut ratkaisemassa, mutta tässä oli sydämelläkin osansa. "Ymmärryksellä, koska oli estettävä ententea luomasta uutta itärintamaa, sydämellä, koska tahdoin tukea pitkällisen sorron alla elänyttä kansaa sen vapaustaistelussa." Suomalaiselta taholta hänen osakseen tullut kiitollisuus oli häntä suuresti ilahduttanut. Hänessä on Suomella nykyään todellinen ystävä.

Me kohtasimme toisemme vielä joitakin kertoja kevään kuluessa, ja joka kerta hän halusi tietää, millä kannalla asiat maassamme olivat. Erityisesti kiinnittivät itäiset selkkauksemme hänen mieltänsä. Ennen lopullista Berliinistä-lähtöäni, joka tapahtui heinäkuun keskivaiheilla, kirjoitin hänelle jäähyväiskirjeen ja sain seuraavan vastauksen:

"Teidän Ylhäisyytenne! Kiitän kirjeestänne ja siitä minuun kohdistuvasta hyvyydestä, jota sananne ilmaisevat. Suomen vapaus tulee kenties olemaan ainoa, mitä teoistani jää jäljelle. Kenpä tietää, mitä tulevaisuus minulle henkilökohtaisesti tuo mukanaan. Jos minun on tuonnempana vedottava Teidän hyvyyteenne, teen sen mielelläni.

Jumala Teitä varjelkoon. Suojelkoon hän kotimaatanne.

Teidän Ludendorff."

Berliinissä heinäkuulla 1919

Kuninkaanvaalin jälkeen.

Saksan valtiopäivien vasemmistopuolueisiin lukeutuvista henkilöistä tuntui arveluttavalta, jos saksalainen prinssi, ja erikoisesti jokin keisarillista huonetta lähellä oleva, asettuisi Suomen valtaistuimelle, sitäkin enemmän kun mainittujen puolueiden piirissä taivuttiin pitämään koko kuninkaanvaalia koskevan päätöksen perusteita epäiltävinä. G. Schaumanin käynti Berliinissä syyskuulla ei ollut tässä suhteessa haihtunut jäljettömiin. Oli syytä edellyttää, että asia otettaisiin valtiopäivillä käsiteltäväksi. Asetuimme senvuoksi yhteyteen valtiopäiväpoliitikkojen kanssa perehdyttääksemme heitä asiaan. Lokakuun 2 päivänä olimme senaattori Tulenheimo, varatuomari Procopé ja minä saaneet kutsun saapua enemmistöpuolueiden valiokunnankokoukseen. Olimme kaikin laatineet kirjallisia esityksiä, jotka koskettelivat kysymyksen eri puolia. Minun esitykseni tarkoituksena oli kumota se väite, että Saksan hallitus tai sotilasjohto oli vaikuttanut Suomeen valtiomuotoa tai kuningasehdokasta koskevassa kysymyksessä. Huomautin, että Saksan hallitus oli pitänyt mainittua seikkaa Suomen sisäisenä asiana, jonka ratkaisemiseen me itse olimme kypsyneet, ja lausuin toivovani, että valtiopäivätkin asettuisivat samalle kannalle. Me emme tarvinneet emmekä halunneetkaan mitään holhousta. Kun olin lukenut lausuntoni ja valtiopäivämies Fr. Naumann oli tehnyt pari kysymystä ja saanut niihin vastaukset, selitti puheenjohtaja, että asian enempi pohdinta täytyi siirtää toistaiseksi, koska valiokunnan käsiteltävänä oli muita tärkeitä asioita. Uusi parlamenttaarinen hallitus muodostettiin seuraavina päivinä. Herrat Tulenheimo ja Procopé siis eivät saaneet tilaisuutta esittää valiokunnalle lausuntojansa, jotka koskivat kysymyksen poliittisia ja oikeudellisia puolia. Uusi kokous määrättiin lokakuun 4 päiväksi. Saavuimme silloin valtiopäivätaloon, mutta saimme ainoastaan kuulla, ettei kokousta käynyt pitäminen. Esityksemme monistettiin ja lähetettiin kaikille enemmistöpuolueiden valiokunnan jäsenille. En tiedä tarkemmin, miten nämä lausunnot ovat vaikuttaneet. Se seikka, että valtiopäivillä ei enää puhuttu kuningaskysymyksestämme, riippui kaiketi lähinnä siitä, että poliitikot saivat tärkeämpiä asioita pohdittavikseen.

Kuninkaanvaali tapahtui lokakuun 9 päivänä. Saksan sanomalehdet mainitsivat uutisen liittämättä siihen epäedullisia selityksiä. Ainoastaan Vorwärtsissä oli lyhyt kärkevä lausunto. Vaali tapahtui pari viikkoa liian myöhään. Yleinen poliittinen tilanne oli jo muuttunut, ja oli melkoista vähemmän toiveita, että valittu prinssi voisi antaa lopullisen myöntävän vastauksen ja astua kohta Suomen valtaistuimelle. Entente, joka oli saanut lisää ilmaa siipiensä alle sitä mukaa kuin keskusvaltioiden, Saksankin, heikkoudentila oli ilmennyt, osoitti asettuvansa hylkäävälle kannalle kysymyksessäolevaan ehdokkaaseen nähden, ja myöhemmin se uhkauksin sekaantui asiaan. Prinssin aikaisempi, Suomen sisäisistä oloista johtuva epäröinti oli melkein haihtunut, mutta nyt oli yleinen poliittinen tilanne omansa saamaan hänet kahdenvaiheelle.

Lokakuun 13 päivänä kävi luonani prinssi Wolfgang. Hän oli isänsä puolesta käynyt tapaamassa prinssi Maxia ja valtiosihteeri Solfia saadakseen tietää, voitaisiinko yleisen tilanteen kannalta pitää sopimattomana, että prinssi Friedrich Karl ilmoittaisi suostuvansa ottamaan vastaan hänelle tarjotun Suomen kruunun. He olivat lausuneet julki epäilyksiään ja toivoneet ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä, koska nyt annettu myöntävä vastaus saattaisi vaikuttaa epäedullisesti rauhanneuvotteluihin. Sähkötin asiasta hallitukselle ilmoittaen samalla, ettei prinssi halunnut virallisen eduskuntalähetystön vielä saapuvan luoksensa. Eduskunnan puheenjohtaja, professori Ingman, ja senaattori Nevanlinna olivat kumminkin jo lähteneet ja saapuivat Berliiniin lokakuun 16:ntena jatkaakseen seuraavana päivänä matkaansa Frankfurtiin. Muiden edusmiesten matka peruutettiin, paitsi pankinjohtaja Schybergsonin, joka viikkoa myöhemmin kulki Berliinin kautta käyden hänkin Friedrichshofissa.

Olin pyytänyt päästä prinssi Maxin puheille. Hänen aikansa oli hyvin ahtaalla, joten hän pyysi minua siirtämään käyntini tuonnemmaksi, mutta kehoitti käymään Solfin puheilla. Viimeksimainitun luona olin lokakuun 16 p:nä. Keskustelun aikana lausuin toivovani saada tietää, miten Saksan hallitus nykyisen poliittisen tilanteen vallitessa suhtautui kuninkaanvaaliin ja sen toteuttamiseen. Solf huomautti lähinnä, että vaali hänestä ei näyttänyt varmalta kansan tahdon ilmaukselta, koska kysymyksen oli eduskunnassa ratkaissut vähemmistö ja varsinkin koska ratkaisu oli tapahtunut vanhoilta ajoilta periytyneen riidanalaisen perustuslain nojalla. Minä kumosin todistelun lyhyesti, valittaen ettei ajan niukkuus sallinut laajempaa selontekoa, mutta saatoin vakuuttaa hänelle, että kaikki oli tapahtunut laillisesti ja täysin oikeudellisesti. Tämän kysymyksen ratkaisu kuului oikeusoppineillemme ja lakiasäätäville viranomaisille, jotka olivat sen ratkaisseet myönteisesti. Solf tahtoi uskoa, että niin oli laita, koska minä niin vakuutin, eikä halunnut enää tuota seikkaa korostaa, sitä vähemmän, kun se oli Suomen sisäisiä asioita. Saksan kannalta oli hänen mielestään tärkeämpää, että yleinen tilanne vaati suurta varovaisuutta. Entente oli varsin nurjamielinen Hohenzollereita kohtaan. Jotakin Hessenin prinssiä vastaan ei varmaankaan ollut mitään, mutta kysymyksessäoleva prinssi oli keisarillista huonetta hyvin lähellä, mikä seikka saattoi aiheuttaa Suomellekin vaikeuksia. Epäilyksensä Solf oli ilmaissut prinssille Wolfgang prinssin välityksellä. Esitin joukon vastahuomautuksia ja huomautin kuinka toivottavaa oli myöskin Saksaa koskevan Suomen politiikan kannalta, ettei Saksa vaikeuttanut maan toivelmain toteutumista. Keskustelun tuloksena oli Solfin selitys, ettei Saksan hallitus sekaantuisi tähän asiaan, vaan pitäisi sitä Suomen ja prinssin välisenä. Jos Suomi pitäisi lujasti kiinni toivomuksestaan saada prinssin kuninkaakseen ja prinssi kaikesta huolimatta olisi halukas tulemaan, ei Saksan hallitus aiheuttaisi mitään vaikeuksia. Olisi kumminkin suotavaa, että prinssin vastaus jäisi tuonnemmaksi, kunnes nykyinen tilanne ehtisi jossakin määrin selvitä ja noottienvaihto Wilsonin kanssa johtaisi positiivisiin tuloksiin. Vastaus tuntui minusta kaikin puolin tyydyttävältä ja minä ilmoitin sen heti prinssille.

Professori Ingman, senaattori Tulenheimo ja tohtori Holma olivat jääneet Frankfurtiin. Heidän tiedonantojensa mukaan prinssi oli yhä enemmän eläytynyt siihen ajatukseen, että hän tulee Suomeen, mutta hän ei halunnut aiheuttaa maallemme vaikeuksia. Englannin uhkaus, ettei maamme itsenäisyyttä tunnusteta, jos hän tulee Suomen kuninkaaksi, esti häntä ratkaisevasti antamasta lopullista myöntävää vastausta. Ajatellen aikaisempia suhteitansa vaikutusvaltaisiin englantilaisiin henkilöihin prinssi kumminkin toivoi, että tuo este oli poistettavissa.. Hän piti suotavana, että joku sellaiseen tehtävään soveltuva suomalainen henkilö matkustaisi Englantiin noudattaen hänen ohjeitansa. Tässä tarkoituksessa neuvoteltiin Mannerheimin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa, mutta hän ei pitänyt persoonallista kohtausta prinssin kanssa otollisena. Senaattori Stenroth ilmoitti minulle kirjeellisesti, että hän ja muut hallituksen jäsenet katsoivat maan etujen vaativan, ettei prinssi saapuisi Suomeen ennen sodan päättymistä tai Englannin taholta aiheutuvien vaikeuksien katoamista.

Lokakuun 31 päivän iltana saapui prinssi Berliiniin poikansa Wolfgangin seurassa. Seuraavana aamuna hän kävi luonani ilmoittamassa mitä toivoi ja mitä ei toivonut. Katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa hänelle mitä Stenroth oli kirjoittanut, ja hänelle oli, kuten hän sanoi "todelliseksi kevennykseksi" saada kuulla, että Suomessa oli henkilöitä, jotka suhtautuivat asiaan samoinkuin hän itse ja joiden epäilykset olivat samat kuin hänen. Hän oli kiitollinen siitä, että tuo oli hänelle avoimesti ilmoitettu. Hän sanoi olevansa nyt halukas antamaan eduskunnalle vastauksensa, mutta sitä ennen hän tahtoi puhutella prinssi Maxia ja Solfia, koska ei halunnut kirjalliseen vastaukseensa sisältyvän mitään Saksalle epäedullista. Ingman ja Tulenheimo saapuivat Berliiniin marraskuun 1 päivänä.

Prinssi, hänen poikansa ja molemmat maanmieheni söivät seuraavana päivänä luonani yksinkertaisen päivällisen.

Aamupäivällä marraskuun 4:ntenä saapuivat molemmat prinssit luokseni lähetystöön. Suomen lippu oli ensi kertaa liehumassa, korkean käynnin kunniaksi. Prinssin ei ollut vielä silloin onnistunut tavata saksalaisia valtiomiehiä, mutta hän uskoi saavansa siihen tilaisuutta päivällisaikaan ja tältä varalta sovittiin pidettäväksi kokous lähetystössämme iltapäivällä. Se pidettiinkin. Tässä historiallisessa tilaisuudessa olivat läsnä, paitsi prinssi Friedrich Karlia ja prinssi Wolfgangia, Ingman, Tulenheimo ja minä. Ensinmainittu luki vastauksensa eduskunnan puheenjohtajalle ja pyysi meitä tekemään ne muistutukset, joihin katsoimme olevan aihetta. Meillä ei ollut mitään muistutettavaa, ei sisältöön eikä muotoon nähden. Vastaus oli samalla kertaa valtiomiesteko ja suuriarvoinen inhimillinen todistuskappale, joka kuvasti hyvin ja kauniisti prinssin ylevää persoonallisuutta. Kirjelmä kirjoitettiin puhtaaksi, prinssi kirjoitti sen alle ja se jätettiin Ingmanille. Tulenheimo laati pöytäkirjan siitä, mitä oli tapahtunut. Ingman lähti seuraavana aamuna kotimaahan, mukanansa tuo tärkeä asiakirja. Tulenheimo palasi Frankfurtiin. Kotoa saapuneista sanomalehtien lausunnoista ja muista tiedonannoista päättäen herätti kirjelmä siellä yleistä tyydytystä ja myötätuntoa.

Maailman tilanne oli kumminkin jo kehittynyt suuntaan, joka oli suuressa määrin supistanut prinssin mahdollisuuksia päästä astumaan Suomen valtaistuimelle. Saksassa oli puhjennut vallankumous, epäedullinen aseleposopimus oli tehty, Saksa oli voitettu ja entente tunsi valtansa kasvavan. Se voi nyt heittää pois kauniin naamionsa, joka osoitti sen muka taistelevan pienten kansakuntain oikeuksien puolesta, ja peittelemättä polkea heidän itsemääräämisoikeutensa jalkoihinsa. Englannin piti määrätä Suomenkin kohtaloita ja kutsumattomana sekaantua sen sisäisiin oloihin, mitä Saksan, sotilaallisesta valta-asemastaan huolimatta, ei voida syyllä väittää tehneen. Minusta tuntui, että kuningaskysymyksemme piankin joutuisi hiljaisen hautauksen esineeksi. Parooni Mannerheimillä, joka oli matkustanut Englantiin ja Ranskaan lujittaakseen näiden maiden ja Suomen välisiä suhteita, oli tehtävänään myöskin koettaa saada kuninkaanvaali siellä tunnustetuksi. Se ei kumminkaan onnistunut. Joulukuun 17 päivänä sain uudelta hallitukselta Suomesta näin kuuluvan sähkösanoman:

"Valtioneuvosto, joka on neuvotellut eduskunnan johtavien henkilöiden kanssa, katsoo sekä isänmaallisen velvollisuutensa että täydellisen vilpittömyyden velvollisuuden prinssi Friedrich Karlia kohtaan vaativan, että Teidän kauttanne saatetaan hänen tietoonsa seuraava, kenraali Mannerheimin valtioneuvostolle Lontoosta lähettämä sähkösanoma: Täällä ja Pariisissa tapahtuneiden keskustelujen nojalla pakko todeta, ettei entente nyt eikä tuonnempana tunnusta prinssiä. Olisi tärkeätä mahdollisimman pian saada hänen virallinen luopumisensa, joka on tunnustamisen välttämätön ehto. Ingman."

Pian senjälkeen saapuneen yksityiskirjeen mukaan oli sähkösanoman mainitsemassa neuvottelukokouksessa vallinnut "hautajaistunnelma".

Minulle annettiin raskas tehtävä. Olin itse neuvonut hallitusta luopumaan hallitsijakysymyksessä noudatetusta politiikasta, joka mielestäni oli epäviisasta, mutta minulle ei ollut korvaa kallistettu, vaan olin saanut pelkkää moitetta osakseni. Opittuani tuntemaan prinssi Friedrich Karlin olin henkilökohtaisesti vilpittömästi mieltynyt häneen ja saavuttanut hänen luottamuksensa. Nyt tuli osakseni ilmoittaa valitulle prinssille, jota Suomen kansa iloiten ja myötätuntoisesti oli tervehtinyt tulevana hallitsijanaan, että Suomen hallitus olosuhteitten pakosta halusi hänestä päästä. Tehtävä oli vastenmielinen ja nöyryyttävä.

Lähetin heti Frankfurtiin kuriirin mukana virallisen kirjelmän, jossa valtioneuvoston sähkösanoma saatettiin prinssin tietoon. Samalla osoitin prinssille yksityiskirjeen, jossa valitin, että minun täytyi hänelle toimittaa niin surullinen joulutervehdys ja ilmaisin persoonalliset tunteeni asiain käänteen johdosta, tunteet, joiden tiesin olevan yleisiä maassamme, varsinkin niissä henkilöissä, jotka olivat joutuneet persoonalliseen kosketukseen prinssin kanssa.

Kuriiri palasi muutamia päiviä myöhemmin, tuoden prinssin virallisen luopumisilmoituksen minulle osoitettuna, näin kuuluvana kirjeenä:

"Euere Exzellenz

ersuche ich Ihrer Regierung in meinem Namen Folgendes mitzuteilen, damit sie es zur Kenntnis des Finnischen Volkes bringe:

Die Veränderung der allgemeinen politischen Lage wirkt notwendig auch auf Finnland zurück, dessen Volk entschlossen war, mir die Sorge um Sein Wohl anzuvertrauen. In meinem Schreiben vom 4. November an den Präsidenten des Landtages hatte ich mir die endgültige Entscheidung aus Gründen vorbehalten müssen, welche nun zwar nicht mehr bestehen; dafür haben sich aber andere, dort schon angedeutete Schwierigkeiten verstärkt und treten unüberwindlich zwischen Finnlands Pflicht gegen sich selbst und seine Verpflichtung gegen mich.

Dies erkennend zögere ich keinen Augenblick Es von letzterer zu entbinden.

Mit der Wiedergewinnung seiner moralischen Freiheit mir gegenüber empfängt Finnland Allés, was ich ihm unter diesen Verhältnissen geben kann. Es bedarf keines weiteren Wortes. Ich weiss mich verstanden.

Ich schicke dem Lande der ernsten Augen meinen und der Meinigen Gruss und Dank aus treuem Herzen für manche freundliche Bekundung. Möge sein liebes Volk glücklich werden, Männer, Frauen und die schöne Jugend, auf welcher die Hoffnung der Zukunft ruht!

Friedrich Karl".[15]

Ei ainoatakaan katkeraa sanaa, vaan alusta loppuun arvokasta ja ylhäistä!

Kaksi päivää myöhemmin sain prinssiltä pitkän, joulukuun 22:ntena päivätyn, sisällöltään etupäässä henkilökohtaisen yksityiskirjeen, todistuskappaleen, joka valaisee hänen koruttoman inhimillistä ja uskollista persoonallisuuttansa. Uskon, etten menettele mitenkään epähienosti prinssiä kohtaan, jos liitän tähän muutamia otteita hänen kirjeestään:

— — — — — —

Die finnische Frage hat nun also aufgehört eine Frage für mich zu sein. Sie wird sich allmählich in eine Erinnerung verwandeln, je mehr die ihr noch anheftende Rinde problematischer Erfahrung, die immer etwas empfindliches an sich hat, von ihr abfällt. Dass ich heute nicht länger dabei verweilen möchte, werden Sie mir nicht verübeln. Vorwürfe kann, will und werde ich nicht erheben, am wenigsten den der Illoyalität gegen die Regierung, deren rechtliches Verhalten ich immer anerkannt habe. Uebrigens danke ich dieser Angelegenheit ein Positivum, auf dessen Fortbestand ich Wert lege: Es ist mein Verhältnis zu Ihnen, hochverehrter Herr und Freund. Haben Sie Dank für alle Güte und für den wohltuenden Ausdruck, den Sie Ihrer mir so schätzbaren Gesinnung haben geben mögen, wie sie auch aus Ihren Briefen spricht! Lassen Sie uns unsere Beziehungen weiterpflegen und binden wir sie nicht nur an den Zufall späterer Begegnung. ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Wie ich merke, kommt man von diesen Sachen doch nicht so leicht wieder los, als zur inneren Beruhigung gut wäre. Wir haben doch noch mehr Dankschuld gegen Ihr Vaterland als sich in meinem Schreiben, das ich kurz fassen müsste, zum Ausdruck kommen konnte. Wenn Sie heimkehren, so haben Sie die Güte, dies, wo es am Platze ist, auszusprechen. Dr. Holma, Senator Tulenheimo, President Ingman und Procopé werde ich schreiben — — — Jedenfalls bitte ich sie bestens zu grüssen und sie meiner Dankbarkeit versichern. Auch Herrn Svinhufvud, Stenroth, Talas, Nevanlinna, Frey, Baron Wrede, Leutenant Ström, Baron Bonsdorff, Bankdirektor Schybergson und Herrn Strengell wollen Sie freundliches von mir sagen; manche von ihnen haben meinetwegen viel vergebliche Mühe gehabt, für die ich dankbar bin. — — —

An eine politische Wendung, wie Sie für möglich halten, als Sie wünschten, dass ich bei der Formulierung meiner Absage darauf bedacht wäre, glaube ich nicht. Das Land der ernsten Augen, wie ich es nenne, weil es mir Ihre Landsleute so am deutlichsten vor den inneren Sinn bringt, werde ich schwerlich mit Augen sehen. Mein Anteil wird aber es von Ferne weiter begleiten und meine Wünsche für seine segensreiche Zukunft sollen ihm nicht fehlen. Eurer Exzellenz drücke ich aber die Hand in warmer Verehrung und hoffe für Sie und Ihre Fräulein Tochter allés beste und erfreulichste. — — —

Immer der Ihrige

Friedrich Karl".[16]

Suomen kuningastarina on todennäköisesti nyt lopussa. Mutta kauniin muiston on jättänyt itsestään se jalo ruhtinas, jonka maamme kerran valitsi kuninkaakseen. Englanti ja Ranska eivät ole kansamme keskuudessa voittaneet mitään kunniaa eikä rakkautta estämällä kaunista tarinaa muuttumasta todellisuudeksi ja tekemästä kansaamme onnelliseksi.

Berliinissä joulukuun lopulla 1918.

Helmikuussa 1919 kirjoitti minulle prinssin uusi hovipäällikkö, vapaaherra L. von Brandenstein, joka oli kuulunut Suomessa toimineisiin joukkoihin, m.m.: "Minun täytyy usein kertoa Hänen Korkeudelleen maastanne ja sen asukkaista, mutta silloin asuu hänen kasvoillaan syvän surumielisyyden ilme. Hän ajattelee yhä maata ja sen asukkaita mielenkiinnolla ja lämpöisellä rakkaudella, toivoo kaikille vain parasta ja valittaa, ettei hän enää saa tunteitansa osoittaa."

Viimeksi tapasin prinssin toukokuun alussa, kun Sveitsistä palatessani kävin Frankfurtissa. Prinssi ja hänen puolisonsa olivat ranskalaisten miehitysviranomaisten luvalla tulleet kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Korkealla pariskunnalla oli paljon sekä yleisiä että yksityisiä huolia kannettavana, mutta he puhuivat niistä tyynesti, ilman katkeruutta. Suomen kohtalo herätti heissä lämmintä harrastusta, joskin he olivat siihen nähden hieman levottomat. Prinssi lausui vakaumuksenaan, että oli ollut onneksi maallemme, ettei hän ollut ennättänyt nousta Suomen valtaistuimelle ennen suuren onnettomuudenpäivän tuloa. Maa oli siten säästynyt monelta vaikeudelta. Siitä tietoisena hän tunsi olevansa tyytyväinen, etteivät hänen omat toivelmansa olleet toteutuneet. Ehkä se olikin onnellisinta hänelle itselleen.

Berliinissä oleva Suomen lähetystö.

Ennenkuin virallinen Suomen lähetystö saatiin perustetuksi Berliiniin, oli sen edeltäjinä suomaisia, sodan aikana järjestettyjä toimistoja, aluksi Wetterhoffin kanslia, sitten S. Sarion johtama »Finnländisches Büro». Kummallakin oli sekä poliittinen tehtävä — olla Saksassa harjoitetun propagandan keskuksena — että pikemmin ihmisystävällinen tarkoitus, nimittäin suomalaisten erikoisesti lääkärien etujen valvominen ja lähinnä heidän ja kotimaan välisen yhteyden ylläpitäminen. Ensinmaimttu laitos kustannettiin Saksan yleisistä varoista ja oli se suunniteltu aika suurenmoinen, jälkimmäistä pidettiin yllä yksityisillä Suomesta saaduilla varoilla ja sen olot olivat vähäisemmät ja niukemmat.

Kun tulin Saksaan, oli "Finnländisches Büro" vielä täydessä toiminnassa. Sen hallussa oli ahdas mitaton huoneisto Nürnberger Strassen 14-15:nnessä pohjakerroksessa pihan perällä. Huolimatta, niistä suppeista puutteista, joissa toimisto työskenteli, tehtiin siinnä, laajalle ulottuvaa ja hyödyllistä työtä. Herra Sario hoiti tointansa varsin tarmokkaasti ja toimeliaasti saaden olla "Mädchen für alles", kun oli kysymyksessä valvoa Suomen etuja Berliinissä ja koko Saksassakin Vireänä avustajana propagandatyössä oli toimistolla ollut. tohtori Richard Pohle.

Käytäessä valtakunnankanslerin kreivi Hertlingin luona tammikuun 6 päivänä 1918, jossa tilaisuudessa hän ilmoitti Saksan tunnustavan Suomen itsenäiseksi valtioksi, lausui hän, minun asiaa häneltä tiedustellessani, että uusi valtio voi esteettömästi kohta lähettää virallisen edustajan Berliiniin. Ilmoitin tämän hallitukselle. Hallitus päätti nimittää minut kysymyksessäolevaan toimeen ja pyysi Tukholmassa olevan chargé d'affaires'in Gripenbergin välityksellä keisaria suostumaan tähän nimitykseen. Helmikuun 2 päivänä ilmoitti minulle von dem Bussche, että Hänen Majesteettinsa on tunnustanut minut Suomen lähettilääksi Berliiniin, mutta ei nimellä chargé d'affaires, vaan korkeampiarvoisena "Gesandt’ina" eli valtuutettuna ministerinä. Helmikuun 20 päivän tienoissa minä sain valtuuskirjani. Sen henkilökohtainen keisarille jättäminen täytyi siirtää toistaiseksi, koska keisari oleskeli päämajassa, mutta ulkoasiainministerille annettiin siitä jäljennös, ja siten oli Busschen ilmoituksen mukaan Berliinissä oleva Suomen lähetystö käytännössä tunnustettu. Helmikuun 23 päivä voidaan merkitä tämän laitoksen viralliseksi syntymäpäiväksi. Välttämättömät muodolliset käynnit ministerien, ambassadöörien ja muiden ulkomaan lähettiläiden luona voitiin nyt suorittaa.

Jo sitä ennen oli Suomen lähetystö kumminkin jo aloittanut toimintansa, yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Kirjeitä ja kyselyjä alkoi saapua sotavangeilta, liikemiehiltä y.m., ja puheillamme kävi lukuisia henkilöitä, joilla oli etuja valvottavina Suomessa tai jotka halusivat jonkinlaisia tietoja. Hotellihuoneeni Fürstenhofissa ja sittemmin Esplanadeissa muodostui lähetystön ensimmäiseksi pieneksi tyyssijaksi ja siellä vallitsi sangen vilkas liike. Minun täytyi vuokrata itselleni huone lisää ja ottaa palvelukseen vahtimestari, suomalaispoika, ent. jääkäri Karvonen, joka prameili etehisessä ja juoksi asioita. Ensimmäisenä kanslia-apulaisenani oli jääkäriluutnantti A.W Ström ent. ylim. yleisen kirjaston amanuenssi. Hän oli jo parisen vuotta oleskellut Saksassa pitäen huolta lomalle lasketuista tai erotetuista jääkäreistä, joita oli siellä täällä maan eri osissa. Punaisen kapinan Suomessa puhjetessa ilmoittautui suuri määrä ent. jääkäreitä, jotka halusivat matkustaa kotiin ottamaan osaa taisteluun. Emme vielä silloin voineet antaa suomalaisia passeja. Kotiin matkustaville täytyi hankkia saksalaiset passit ja Ruotsin lähetystölle osoitetun suosituksen avulla taata heille ruotsalainen passintarkastus. Useimpain heistä täytyi saada myöskin matka-avustusta, toisille täytyi hankkia vaatteetkin.

Helmikuun 13 p:nä saapui Tukholmasta ensimmäisenä suomalaisena kuriirina vapaaherra E.F. Wrede, josta sittemmin tuli lähetystönsihteerimme, sekä muutamia päiviä myöhemmin herra Y. Saastamoinen, joka oli liitetty lähetystöön erikoisesti kauppa-asioita varten. Työ alkoi nyt kasvaa, kun kirjeenvaihto saksalaisten viranomaisten kanssa lisääntyi ja virallisia kirjelmiä oli lähetettävä kotimaahan, raportteja annettava j.n.e. Saimme tarpeelliset passikaavakkeet ja aloimme antaa suomalaisia passeja, jotka Saksan viranomaiset empimättä hyväksyivät. Joukko suomalaisia, joitakin kymmeniä, saapui tänne suorittamaan erinäisiä tehtäviä ja he tarvitsivat lähetystön apua eri suhteissa. Kävi välttämättömäksi vuokrata oma huoneisto. Päätimme valita kalustetun yksityisasunnon Wichmannstrassen 28:nnesta, Lützowplatzia vastassa olevasta kulmauksesta. Siihen kuului viisi huonetta. Nürnbergerstrassen varrella sijainnut suomalainen toimisto nyt lakkautettiin, ja sen henkilökunta, herra H. Hornborg sekä toimiston kaikki kaikessa, "kapteeni" Ekbom, ent. ahvenanmaalainen laivuri, muuttivat lähetystöön, viimeksimainittu vahtimestariksi ja ekspeditööriksi. Wrede oli lähetystönsihteerinä, Ström ja Saastamoinen attasheoina, edellinen erikoisesti jääkäri- ja passiasioissa, jälkimmäinen kauppa-asioissa, ja Hornborg oli kanslistina ja arkistonhoitajana. M. Gripenberg toimi sotilasattasheana, hoiti aseiden ostoa ja teki sopimuksia niiden saksalaisten kanssa, jotka tahtoivat astua Suomen armeijaan tai muuten halusivat päästä Suomeen ottamaan vapaussotaan osaa. Maaliskuun alusta lähtien toimi A. von Bonsdorff lähetystöneuvoksena poliittisissa asioissa, ja oli hänen erikoistehtävänään seurata poliittisia tapahtumia ja laatia ne poliittiset raportit, joita lähetystö toimitti hallitukselle. Maaliskuun keskivaiheilla nimitettiin päätirehtööri Wuolle lähetystöneuvokseksi kauppa-asioita varten ja puheenjohtajaksi kauppakomissioniin, johon silloin kuului eräitä tänne saapuneita liikemiehiä ja insinöörejä. Hänkin työskenteli lähetystössä. Professori Erich, joka oli oleskellut Berliinissä aina maaliskuun keskivaiheille saakka, etupäässä suomalais-saksalaisten sopimusten vuoksi, ei ollut varsinaisesti lähetystön virassa, mutta oli sille suureksi hyödyksi ja minulle suureksi avuksi. Hän laati alkuaikoina useimmat ulkoasiainministeriöön jättämämme nootit. Lähetystön henkilökuntaa täydennettiin vielä ottamalla palvelukseen kaksi konekirjoittajatarta, suomalainen ja saksalainen.

Mitään tulo- ja menoarviota ei lähetystöllä aluksi ollut. Kaikki oli vielä liian epävarmaa ja häilyvää. Minä määräsin palkat ja muut menot parhaan harkintani mukaan ja noudattaen mahdollisimman suurta säästäväisyyttä. Rahavaroja oli onneksi käytettävissä. Pyynnöstäni oli Saksan hallitus jo joulukuun lopussa myöntänyt 100,000 Saksan markan suuruisen luoton juoksevia menoja varten, ja helmikuun alussa minun onnistui saada hallitus ennakolta vapauttamaan 8 miljoonaa Saksan markkaa takavarikoituja Suomen valtionvaroja. Saksan hallituksen määräyksen mukaisesti nämä varat asetettiin minun käytettäväkseni, jotta Suomen kapinahallituksen mahdollisesti tekemät vaatimukset vältettäisiin. Lähetystöä varten tarvittiin luonnollisesti vain vähäinen osa, mutta varat tulivat hyvään tarpeeseen kaikenlaisissa muissa valtion maksuissa, varsinkin niissä ostoissa, joita kevättalvella tehtiin valtion laskuun sotilaallisten y.m. tarpeitten täyttämiseksi.

Tässä yhteydessä sopii mainita, että ulkoasiainministeriö helmikuun lopussa sai eräältä herra Useniukselta Tukholmasta nootin, jossa komissario Sirolan pyynnöstä mainittiin, että Suomen komissariohallitus peruutti valtakirjani olla Suomen lähettiläänä Berliinissä. Paperi luultavasti joutui mainitun viraston eriskummallisuuskokoelmaan.

Tuntui varsin omituiselta, kun sai olla mukana luomassa osan Suomen virallista hallintoa Saksan pääkaupunkiin, vapaan Suomen valtion itsenäisyyden näkyvää ja kansainoikeudellisesti arvossapidettyä ilmausta. Kovin tyytyväisin mielin katselin ensi kerran ovilevyä, johon oli merkitty "Finnische Gesandtschaft". Lähetystöpäälliköstä alkaen me olimme kaikin tottumattomia, diplomaattisiin ja lähetystötoimiin kouluttamattomia. Mutta tämä toiminta-alahan olikin maallemme uusi ja asia oli saatava alkuun. Niin ollen panin painoa siihen, että sain henkilökunnan, jota elähdytti työnhalu ja jolla sitäpaitsi oli hyvä kasvatus, yleissivistys ja käytöstapa. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden katsoin tarjoavan suurimmat kehitysmahdollisuudet uudella uralla. On myöskin huomattava, että lähetystön henkilökunta esiintymiseen ja käyttäytymistapoihin nähden täytti ne vaatimukset, joita kulttuurikansaa edustavalle lähetystölle asetetaan. Kansliassa suoritettavan työn järjestelyssä oli erittäinkin vapaaherra Wredellä ja herra Strömillä suuria ansioita. Ensinmainittu toimi samalla "seremoniamestarina". Hänen tehtävänään oli tutustua niihin ulkonaisiin perinnäisiin muotoihin, joita lähetystön, sen päällikön ja virkamiesten tulee noudattaa. Hänellä olikin siihen, taipumusta. Minussa tämä seikka herätti vähemmän mielenkiintoa, mutta tärkeätä oli esiintyä näissäkin asioissa moitteettomasti, jotta meitä ei olisi mainittu toisia "huonommiksi". Meidän oli tälläkin alalla tehostettava lähetystön ulkonaista mainetta.

Helmikuun lopussa me muutimme huoneistoomme, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin tupa kävi liian ahtaaksi. Toimistohuoneemme, joka samalla oli odotushuoneenamme, oli useinkin niin täpötäysi, että siellä oli mahdoton työskennellä, ja kun useiden virkamiesten täytyi tehdä työtä samassa huoneessa, oli erinomaisen vaikeata ottaa vastaan niitä lukuisia saksalaisia ja suomalaisia, jotka erilaisten asiain vuoksi kävivät lähetystössä. Jo maaliskuun keskivaiheilla meidän oli pakko ryhtyä etsimään tilavampaa ja samalla edustavampaa huoneistoa. Löysimme sellaisen, kaikkiaan 15 huonetta käsittävän huoneiston aivan läheltä, Landgrafenstrasse 13, pohjakerroksesta. Landgrafenstrasse on Lützowuferin ja Kurfurstenstrassen välinen hienoleimainen poikkikatu, jonka varrella on huvilatyylisiä rakennuksia ja jota reunustavat lehmukset ja kastanjat. Huoneisto oli kalustettava alusta loppuun ja tämä ei ollut vallitsevissa oloissa mikään helppo eikä halpa tehtävä. Berliinissä oleva Suomen lähetystö oli nyt saanut viihtyisän kodin, jota ei tarvinnut hävetä sivullisillekin näyttää. Työ sujui siellä hyvin, kaikkia elähdytti harrastus uuteen tehtävään, joka tarkoitti Suomen ja suomalaisten maanmiestemme etujen valvomista Saksassa sekä kotimaamme ja Saksan välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden kehittämistä ja lujittamista. Sadat henkilöt, joiden joukossa oli maanmiehiämme, saksalaisia ja muita ulkomaalaisia saivat täällä vierailla suomalaisella pohjalla. Suomalaiset saivat täällä tuntea olevansa kotonaan kuin omassa maassaan. Oli useinkin liikuttavaa nähdä, kuinka vilpittömästi he siitä iloitsivat. Uusi Suomen lippu liehui talon parvekkeelta ensi kerran, kun Hessenin prinssi Friedrich Karl oli ensimmäistä kertaa lähetystössämme käymässä.

Nousukkuutta ja henkilökohtaisia salajuonia tosin ilmeni Berliinissä toimivassa suomalaisessa diplomaattikunnassakin, mutta ne eivät onneksi saaneet tilaisuutta siihen syvemmin juurtua. Yhteistyö vakiintui yhä enemmän ja tuli mitä parhaimmaksi.

Lähetystön kanssa olivat kiinteässä yhteydessä suomalainen kauppakomissioni, jossa aluksi toimi puheenjohtajana lähetystöneuvos senaattori L. Ehrnrooth ja sittemmin tohtori J. Jännes, ja suomalainen sanomalehtitoimisto, jota johti lehtori Öhquist. Kauppakomissioni, johon kaupalliset asiat vähitellen kokonaan siirrettiin, muutti lähetystön aikaisempaan huoneistoon Wichmannstrassen varrelle, sanomalehtitoimistolla oli aluksi tyyssijansa entisessä suomalaisen toimiston huoneistossa Nürnbergerstrassen varrella, mutta muutti syksyllä aivan likellä lähetystöämme sijaitsevaan taloon.

Kauppakomissionissa oli henkilökunta sangen vaihtuvaa. Sen uskollisin jäsen oli insinööri, sittemmin vuorineuvos Berndt Grönblom. Syksyn kuluessa toimi lähetystössä ja kauppakomissionissa insinööri E. von Frenckell, jonka tehtävänä lähinnä oli takavarikoituja suomalaisia aluksia koskevien asioiden järjestäminen. Erinäisten finanssi-teknillisten kysymysten vuoksi oleskeli Berliinissä syksykuukausina pankinjohtaja A. Neovius, jonka tiedoista lähetystöllä oli paljon hyötyä. Satunnaisiin ja poliittisella alalla toimiviin avustajiimme kuului syksyn aikana myöskin varatuomari Hj.J. Procopé.

Saksalaisina lähetystön apulaisina olivat alusta pitäen salaneuvos Alb. Müller saksalaista kirjeenvaihtoa ja siihen liittyviä muoto- ja etikettiseikkoja varten sekä justitiariuksena tohtori H. Waldeck.

Lokakuussa 1918 vahvistettiin lähetystön vuosirahasääntö. Henkilökuntaan nähden tapahtui tällöin se muutos, että luutnantti Ström tuli toiseksi lähetystönsihteeriksi ja luutnantti Hornborg attasheaksi. Toiseen attashean virkaan nimitettiin varatuomari A. Paloheimo. Syksyllä henkilökuntaa vieläkin lisättiin. Etupäässä arkistoa varten otettiin palvelukseen fil. maisteri neiti Aina Forsman ja maisteri R. Ilmoni.

Kansliassa suoritettava työ lisääntyi alinomaa ja henkilöliikenne kävi siellä kesän ja syksyn kuluessa yhä vilkkaammaksi. Lähetystön kirjoihin merkittyjen tulevien ja menevien kirjeiden ja kirjelmäin lukumäärä nousi ennen marraskuuta yhdeksännelle tuhannelle ja annettujen passien luku noin 700:aan. Kauppakomissionissa työ lisääntyi vieläkin suuremmassa määrässä tavarainvaihdon aljettua kesän ja syksyn aikana Suomen ja Saksan välillä. Pitihän Berliinissä olevasta Suomen lähetystöstä tulla maamme tärkein ja suurin ulkomainen edustuslaitos. Niin me uskoimme, niin kotimaassa ajateltiin ja siltä näyttikin. Mutta toisin kävi.

Kun Saksan suuresta katastrofista oli joku aika kulunut, tuli lähetystössämme yhä hiljaisempaa. Matkustavien suomalaisten luku väheni, passien saantia aljettiin tehdä vaikeaksi saksalaisille, jotka halusivat matkustaa Suomeen, entente pääsi käsiksi meidän ja Saksan välisiin kauppasuhteisiin, jotka vihdoin kerrassaan lopetettiin. Poliittisetkin asiat vähenivät melkoisesti. Suomen ulkoasiain johto alkoi suhtautua ynseämmin Saksaan. Ulkopoliittisen työn painopiste oli siirtynyt Pariisiin ja Lontooseen ja huomasi kyllä, että ententen tuulet puhalsivat yhä voimakkaampina yli Suomen. Berliinissä olevan lähetystön ensimmäinen lyhyt loistokausi oli ohi.

Berliinissä tammikuulla 1919.

Ebertin luona käymässä.

Mikäli sain ulkoasiainministeriöstä kuulla, eivät tilapäiseen vallankumoushallitukseen kuuluvat uudet miehet edellyttäneet, että ulkomaiden lähettiläät kävisivät heidän luonansa kunniatervehdyksellä. Minua kumminkin huvitti tavata uutta valtionpäämiestä, joten ilmoitin hänelle kirjallisesti haluavani käydä hänen luonansa. Valtakunnankansliasta sain tietää, että Ebert ottaisi minut vastaan tammikuun 2 p:nä klo 1/2 2.

Wilhelmstrassen varrella sijaitsevaa valtakunnankanslerin palatsia vartioivat vieläkin sotilaat, mutta Suomen lipulla varustettu automobiili kulki esteettömästi portilla olevien vahtisotilaiden ohi ja etehisessä ottivat tulijan vastaan kuten ennenkin ovenvartija ja palvelijat, mutta ei aivan yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti kuin aikaisemmin. Sain odottaa hetkisen samassa huoneessa, jossa kreivi Hertlingillä oli tapana ottaa vastaan, Bismarckin vastaanottosalongissa. Taulut riippuivat yhä paikoillaan, mutta huonekalut olivat osalta poissa. Seinustalla seisovat tyhjennetyt kirjahyllyt tekivät huoneen aution näköiseksi. Keskellä huonetta olevaan pöytään oli liitetty kaksi pienempää, aivan toisenmallista, joten syntyi tilapäinen, kömpelö pöytärykelmä. Todennäköisesti pitivät "Volksbeauftragte" täällä täysistuntojaan. Huone oli menettänyt ylhäisen leimansa.

Minun odottaessani ja tarkastellessani sisustusta ja ajatellessani, millaisia muutoksia tämäkin huone oli saanut olla todistamassa, astui sisään vanhahko harmaapartainen herra, joka sanoi olevansa alivaltiosihteeri Baake, sosiaalidemokraatti ja ent. sanomalehtimies, nykyään Ebertin oikea käsi. Ebert oli käskenyt hänen pyytää anteeksi, että sain odottaa hetkisen. Baake ryhtyi keskustelemaan Suomessa vallitsevista oloista, bolshevikivaarasta, siitä, miten porvarillisten ja sosialistien suhde tulee muodostumaan, kuinka valtiomuodon käy j.n.e. Vastasin vilpittömästi. Sitten hän kysyi, tiesinkö missä Sirola oleskelee, mutta minä en voinut antaa varmaa tietoa. Tiedustellessani, miksi kysymyksessäoleva henkilö erikoisesti herätti hänen mielenkiintoansa, hän kertoi kohdanneensa S:n eräässä sodan aikana Tukholmassa pidetyssä sosialistikongressissa. Tästä sain aihetta valittaa, etteivät useimmat sosialistijohtajamme olleet voineet vastustaa bolshevistista liikettä, vaan olivat tempautuneet mukaan. Baakenkin mielestä se oli valitettavaa. Lisäsin, että Saksallakin oli samaan vaaraan nähden olemassa ilmeinen todistus. Baake vastasi: "Niin, kuten Haase." Viimeksimainitun ja muiden riippumattomien kansanvaltuutettujen oli vähän aikaisemmin täytynyt luopua hallituksesta epäluotettavan käytöksensä vuoksi.

Hetkisen kuluttua Ebert itse avasi viereisen huoneen oven ja pyysi minua astumaan sisään. Kun olimme tervehtineet toisiamme istuutui hän tuoliin työpöytänsä ääreen. Hän on vanttera, lihavahko viidenkymmenen vuotias mies, kunniallisen ja sangen älykkään käsityöläisen näköinen. Kun hän otti nenältään paksusankaiset silmälasinsa ja asetti ne pöydälle, voi varsin hyvin ajatella, että hän oli hetkeksi tauonnut tekemästä jotakin satulasepän työtä. On kumminkin pitkä aika siitä, kun hän oli käsityöläisenä. Silloisen ja nykyisen ajan välillä on monta sanomalehtimiehenä, poliitikkona ja valtiopäivämiehenä vietettyä vuotta.

Pyysin anteeksi, että vaivasin häntä käynnilläni, mutta huomautin samalla aikovani muutaman päivän kuluttua matkustaa Suomeen ja haluavani sitä ennen käydä kunniatervehdyksellä. Tahdoin vakuuttaa hänelle, että Suomi tänä onnettomanakin aikana oli Saksan rehellinen ystävä, joskin ulkonaisen hallituspolitiikan täytyi jossakin määrin sopeutua maailman muuttuneeseen tilanteeseen. Huomautin, ettei Suomi voi unohtaa Saksan sille antamaa apua. Ebert lausui olevansa iloinen saadessaan tuon kuulla ja sanoi hyvin ymmärtävänsä, että meidän täytyy pyrkiä ententen kanssa hyviin suhteisiin. Sanoin, että minulle ja maanmiehilleni tuottaisi suurta iloa saada valtionpäämiehen omasta suusta kuulla luottava, Saksan sisäisten olojen kehittymistä koskeva lausunto. Hän vastasi, että tilanne oli erittäin vaikea ja huolestuttava, mutta hän toivoi kumminkin, että kaikki selviytyisi. Hän mainitsi lähinnä Schlesian hiilialueella ja Ruhrin seuduilla sattuneet lakkolevottomuudet. Schlesiaan lähetettyjen neuvottelijain oli onnistunut saada aikaan sopimus, jonka mukaan työläisten piti palata töihinsä. Mitään kaivosten hävittämistä ei tultaisi sallimaan. Jos sellaista sattuisi, puuttuisi sotaväki ehdottomasti asiaan. Elintarveolot näyttivät sangen huolestuttavilta. Suoritettujen laskelmain mukaan riittäisivät jauho- ja perunavarastot maaliskuun alkuun, mutta silloin tarvittaisiin välttämättä tuontia ulkomailta, jotta nälkämellakat voitaisiin välttää. Korkealle kiristettyjä työpalkkoja ei teollisuus voisi ajan pitkään mitenkään kestää, mutta tämän seikan olivat useiden tehtaiden työläiset jo älynneet ja saksalaisten työläisten vaatimukset olivat kuitenkin ylipäänsä siedettäviä. Muistettava on, huomautti Ebert, että he ovat kokeneet neljä kovaa vuotta ja taipuvat ajattelemaan, että jokainen varakkaampi ihminen on "Kriegsgewinnler". Jos kysymystä ei voitaisi ratkaista, jos tehtaat täytyisi sulkea raaka-aineiden puutteen ja korkeiden työpalkkojen vuoksi, niin sisäinen järjestys joutuisi suureen vaaraan.

Kansalliskokouksen Ebert katsoi taatuksi. Vaalien loukkaamattomuus voitiin turvata lailla. Kokousta ei nähtävästi pidettäisi Berliinissä vaan jossakin muussa paikassa, lähempänä Etelä-Saksaa, todennäköisesti Weimarissa, osaksi siitä syystä, etteivät kadulta tulevat vaikutukset häiritsisi työtä, osaksi poliittisista syistä, koska Etelä-Saksa pelkäsi Berliinin vaikuttavan määräävästi asiain käsittelyyn. Ebertin mielestä olisi Frankfurt, myöskin vuotta 1848 ajatellen, ollut kansalliskokoukselle sopivin paikka, mutta se ei voinut tulla kysymykseen, koska sijaitsi liian likellä miehitettyä aluetta. Voisi näyttää siltä kuin kansalliskokous tahtoisi asettua ententen turviin.

Kun neljännestunnin keskusteltuamme erosimme, toivotti Ebert Suomelle onnellista kehitystä ja kaikkea hyvää. Mieleeni jäi se vaikutelma, että hän on viisas ja rehellinen mies, jonka katsantokanta on pohjaltaan porvarillinen, ja että hän siinä korkeassa asemassa, jonne hänet on nostettu, tahtoo työskennellä maansa hyväksi niin paljon kuin suinkin. Ilmeisesti hän kumminkaan ei ole hallituksen johtavana voimana, jona on pidettävä Scheidemannia.

Astuessani ulos Ebertin vastaanottohuoneesta tapasin etuhuoneessa salaneuvos Riezlerin. Vaihdoimme joitakin sanoja. Hän muistutti ensimmäisestä kohtauksestamme Tukholmassa syksyllä 1917 ja miten kaikki on sen jälkeen muuttunut. Riezler on vanhastaan valtakunnankanslerinpalatsissa kuin kotonaan. Hän oli ollut Bethmann-Hollwegin uskottuja ja aina siitä lähtien oli hänelle uskottu vaikeita ja hienotunteisuutta vaativia poliittisia kysymyksiä, varsinkin itää koskevia. Uusi vallankumouksellinen hallituskin näytti pitävän häntä käyttökelpoisena.

Berliinissä tammikuulla 1919.

Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.

Jännityksellä ja levottomuudella odotettu kansalliskokouksen kokoontumispäivä, päivä, jolloin "vallankumouksen" sijaan taas tulisivat lailliset olot, oli valjennut. Ulkoasiainministeriö oli ystävällisesti kutsunut lähetystöjen päälliköt naisineen olemaan läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa, jonka tuli aloittaa uusi ajanjakso Saksan kansan historiassa. Levottomuudet ja mellakat eivät olleet mahdottomia, mutta emme epäröineet noudattaa kutsua.

Kun aamulla klo 8 lähdimme Anhalter Bahnhofille, oli Berliini täysin rauhallinen. Mikään ei viitannut siihen, että spartakisteilla oli pahat mielessä ja että he olivat jotakin suunnitelleet täksi päiväksi. Yleisesikunnan kautta olinkin kuullut, että he olivat siirtäneet alkuaan täksi päiväksi suunnittelemansa vallankaappauksen toiseen ajankohtaan. Junalaiturille johtavassa porraskäytävässä oli teräskypärillä varustettuja sotilaita vahdissa, mutta ulkoasiainministeriöstä saamamme passit avasivat meille tien. Kutsuttujen käytettäväksi oli jätetty erikoinen salonkivaunu — aivan tavatonta ylellisyyttä näinä aikoina, jolloin ihmisten muuten täytyi matkustaa epämukavissa, täyteen ahdetuissa ja lämmittämättömissä vaunuissa. Ententen rosvopolitiikka oli pitänyt huolta siitä, että suurin ja paras osa Saksan rautateiden vaunustoa siirtyi Reinin toiselle puolelle. Salonkivaunuun kokoontuivat ne diplomaattikunnan jäsenet, jotka olivat ilmoittaneet olevansa halukkaat lähtemään Weimariin, kaikkiaan 14 henkeä. Lähetystöpäällikköjä oli mukana Tanskan ministeri, kreivi Moltke, Ruotsin ministeri, parooni von Essen, Sveitsin ministeri Mercier, Persian lähettiläs Hussein Kuli-Kahn, Liettuan lähettiläs Schaulys ja allekirjoittanut. Sitäpaitsi ottivat retkeen osaa norjalainen ja hollantilainen lähetystöneuvos, Mexicon sotilasattashea, eräs Turkin lähetystön virkamies ja kolme naista. Seurueen oppaana oli sangen herttainen salaneuvos von Kühlmann ulkoministeriöstä, ulkomaisten lähetystöjen juhlamenojenohjaaja.

Oli kaunis, aurinkoinen talvipäivä. Lumen koristama seutu, jonka halki kuljimme, näytti pohjoismaiselta talvimaisemalta. Matka edistyi häiriöittä. Pysähdyttiin vain kerran, Hallessa, lyhyeksi aikaa. Täsmälleen neljän ja puolen tunnin kuluttua saavuimme tuohon Thüringin kuuluisaan kaupunkiin, jonka suuriin kulttuurimuistoihin nyt liittyisi merkittävä poliittinen tapahtuma. Asemalla meidät otti vastaan parooni von Lenz, joka oli määrätty olemaan käytettävänämme Weimarissa. Vaunuja oli meitä vastassa, mutta useimmat meistä mieluummin kävelivät kymmenen minuutin matkan kaupungin halki Fürstenhofiin, joka muistaakseni aikaisemmin oli nimeltään Russischer Hof. Sinne oli katettu runsas aamiaispöytä, ja kun olimme osoittaneet, ettemme sitä halveksineet, lähtivät muutamat meistä kaupungille. Ihmisiä parveili kaduilla, varsinkin teatterin seuduilla, missä kansalliskokous oli saanut tyyssijansa.

Päämääränämme luonnollisesti oli Goethehaus, mutta meillä oli ainoastaan kymmenen minuuttia käytettävänämme, ellemme tahtoneet myöhästyä kansalliskokouksen avauksesta klo 3.

Lähdimme teatteriin. Berliiniläiset poliisit valvoivat järjestystä torilla ja läheisillä kaduilla. "Rautaisesta divisionasta" valittu kunniakomppania seisoi torilla ja sotilassoittokunta soitti. Sotilaat näyttivät kuriin tottuneilta ja kunnollisilta, aivan toisenlaisilta kuin ne ryhdittömät sotilasjoukkiot, joita nykyään näkee Berliinin kaduilla vaeltamassa [17] Toria ympäröivät talot komeilivat liputettuina, Saksan ja Saksi-Weimarin väreissä. Ei näkynyt yhtään yksinomaan punaista kangaskappaletta eikä mitään merkkiäkään ollut havaittavissa siitä, että spartakistit olisivat aikoneet esiintyä häiritsevästi. Kaikki oli tyyntä ja sopusointuista, mutta samalla niin romantillista ja suurten henkien muistoihin kietoutuvaa kuin vain Weimarin kaupungissa voi olla. Siellä, jos missään, ovat Saksan suuret henget vielä jäljellä, sillä he muistuvat mieleen joka askelella. Ebertkään ei voinut olla tervehdyspuheeseensa lainaamatta heidän aarteitansa. Ja kumminkin uskaltaa tuskin toivoa, että he voivat kohottaa meidän aikamme pieniä, auttamattomasti riitaisia ihmisiä todellisen inhimillisyyden maailmaan.

Teatteri vaikutti kirkkaine sinisine ja valkoisine väreineen miellyttävältä. Meille osoitettiin paikat entisessä hoviaitiossa, joka sijaitsee ensi rivin perällä. Aitio oli iso ja hieno ja siitä voi helposti nähdä koko teatterin. Se ei ole erikoisen tilava, ei paljoa suurempi kuin Helsingin ruotsalainen teatteri, mutta paljoa aistikkaampi. Näyttämö oli kokonaan rakennettu uudelleen, muutettu puolipyöryköksi ja yhdistetty permantoon, jossa entiset teatterituolit nyt olivat valtiopäiväistuimien virassa. Silloitettua orkesteripalkkaa ja näyttämöä peittivät punaiset matot. Keskellä pyörykköä olivat presidiopöytä ja puheenjohtajantuoli, jotka oli tuotu valtiopäivätalosta. Molemmin puolin tätä pöytää, mutta hiukan sitä edempänä olivat ministerien penkit. Permantoaitioiden koko rivi oli poistettu ja niihin rakennettu permantopenkkejä. Sali oli juhlallisesti koristettu köynnöksin ja lukemattomin kukin, mikä osoitti, että "Weimar yhä vielä rakastaa kukkia kuten ennenkin." Ministeripenkkien kohdalle oli sommiteltu runsaita syreeni- ja kielokoristeita.

Pian täyttivät salin edustajat, ja hallituksenjäsenet asettuivat hekin paikoilleen. Presidiopöydän oikealla puolella istuivat Ebert ja Scheidemann sekä heidän vieressään Landsberg, Noske ja Wissel. Takimmaisessa penkissä näkyi Erzbergerin lihavat kasvot ja uusi sotaministeri Reinhard. Hallituksen jäsenet näyttivät tyytyväisiltä. He olivat saavuttaneet ensimmäisen tarkoitusperänsä, ja se ei ollut tapahtunut ilman ponnistusta ja tahdonvoimaa. Rivitkin täyttyivät viimeistä sijaa myöten kutsuvierailla.

Edustajakokous muistutti ulkonaisesti suurin piirtein katsoen vanhoja valtiopäiviä, joskin vasemmistotyypit olivat silmäänpistäviä. Monia valtiopäiväkiistelyistä tunnettuja hahmoja voi keksiä edustajain joukosta. Joitakin naisenpäitä näkyi, mutta naispuolisia edustajia oli niin vähän, etteivät he voineet painaa kokoukseen leimaansa. Oikealla istuivat konservatiiviset, saksalainen ja saksalaiskansallinen kansanpuolue, kreivi Posadowsky etunenässä, sitten seurasivat lähempänä keskustaa kristillis-sosiaaliset, entinen keskuspuolue, joiden joukossa näkyi iäkäs, harmaapartainen Groeber sekä Trimborn, ja demokraatit ensimmäisine miehineen: Fischbeck (Preussin kauppaministeri), Fr. Naumann, tunnettu kirjailija ja puhuja, sekä entinen varakansleri Payer, hupainen würtembergiläinen. Vasemman puolen salia täyttivät suurimmaksi osaksi vasemmistososialistit, joiden joukossa näkyi useita naisia. Ylemmässä äärimmäisessä vasemmassa kulmassa olivat 22 riippumattoman sosialistin paikat. Etumaisena istui heidän joukossaan epämiellyttävän, kavalan näköinen Haase.

Neljännestä yli kolmen soi kello ja Ebert nousi puhujalavalle. Hän näytti varmalta ja tyyneltä ja aloitti puheensa osoittamatta pienintäkään hermostuneisuuden merkkiä. "Meine Damen und Herren", kuului ensi kerran saksalaisessa parlamentaarisessa kokouksessa. Ebertin puhe oli hyvin harkittu, mutta siihen ei sisältynyt mitään erikoista. Hän kosketteli lähinnä vallankumousta ja kansalliskokouksen ehdotonta suvereenisuutta. "Vanhat kuninkaat ja ruhtinaat Jumalan armosta ovat ainiaaksi hävinneet." "Saksan kansa on vapaa, jää vapaaksi ja hallitsee tulevaisuudessa aina itse itseänsä." Sitten hän puhui sodasta, jossa oli jouduttu häviölle ja vihollisten kosto- ja väkivaltapolitiikan aiheuttamasta hädänalaisesta tilasta, verrattomasta vääryydestä. "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä asioita äärimmilleen." "Älköön meitä pakotettako tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Ebert huomautti, että Saksa tahtoo yhtyä toisten valtioitten veroisena kansojen liittoon ja vetosi kaikkiin maailman kansoihin saadakseen oikeutta Saksalle. Hän kosketteli lämpimästi saksalaisen Itävallan liittymistä Saksan tasavaltaan ja siirtyi sitten Saksan taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin kehitysmahdollisuuksiin. "Huolestuttavalta näyttää tulevaisuutemme. Mutta kaikesta huolimatta me luotamme Saksan kansan luovaan voimaan, jota on mahdoton hävittää. Saksan valta-aseman vanhat perusteet ovat ainiaaksi murtuneet. — — — Kuten marraskuun 9 päivä 1918 on liittynyt maaliskuun 18:nteen 1848, samoin on meidän täällä Weimarissa suoritettava siirtyminen imperialismista idealismiin, maailmanvallasta henkiseen suuruuteen." Hän päätti puheensa näin: "Käykäämme siis työhön, katse kiinteästi suunnattuna suureen päämääräämme: Saksan kansan oikeuden puoltamiseen, lujan saksalaisen demokratian perustamiseen ja sen täyttämiseen todellisella sosiaalisella hengellä ja sosiaalisella laadulla. Siten me teemme totta siitä, minkä Fichte merkitsi Saksan kansakunnan tarkoitukseksi. Tahdomme perustaa oikeuden ja totuuden valtakunnan, joka perustuu kaikkien niiden yhdenvertaisuuteen, joilla ihmiskasvot on."

Puhe lausuttiin kantavin äänin, mutta ilman mainittavaa lennokkuutta. Se oli luonnollisesti sävyltään sosialistinen, mutta ylimalkaan maltillinen, varsinkin kun ottaa huomioon, että sen piti eräs valtiopäivien entisiä oppositsionipuhujia. Edustajain penkeiltä tietysti kuului huudahduksia, mutta ne eivät sentään aiheuttaneet meluisaa keskeytystä. Intohimoisimpia olivat äärimmäiset siivet. Oikeisto ilmaisi olevansa tyytymätön vallankumoukseen ja vanhaan järjestelmään kohdistuviin hyökkäyksiin. Riippumattomat purkivat huudahduksin Ebertiin, Scheidemanniin ja Noskeen suuntautuvaa vihaansa. Heidän välipuheluistaan Ebert ei huolinut mitään, mutta oikeisto sai terävän ja mestaroivan muistutuksen, siitä ettei se ollut mitään oppinut viime tapahtumista. Kun Ebert puhui saksalaisen Itävallan Saksaan liittymisestä, kaikui salissa yksimielisiä suostumushuutoja, ja kun hän esitti vastalauseensa sen johdosta, että Elsassia käsiteltiin Ranskan maakuntana ja saksalaisia yhä pidettiin sotavankeina, kuului voimakkaita pfui-huutoja. Puhe kokonaisuudessaan sai tosin osakseen hyväksymystä ja kättentaputusta, mutta mitään innostunutta mielialaa se ei kyennyt kokouksessa herättämään. Ebert ehkä itse uskoi kauniisiin sanoihinsa ja tulevaisuuden lupauksiin, mutta hänen yleisönsä ei suinkaan tullut vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.

Ebertin lopetettua puheensa ja siirryttyä paikalleen asettui puheenjohtajan tuoliin ikäpresidentti, 78-vuotias sosialisti Pfannkuch. Pidettyään kokoukselle lyhyen tervehdyspuheen hän otti käsille ne juoksevat asiat, jotka kuuluivat päivän ohjelmaan. Kun oli tapahtunut nimenhuuto, josta kävi ilmi, että 421 valitusta edustajasta 397 oli saapuvilla, julistettiin kokous päätösvaltaiseksi. Seuraava istunto määrättiin pidettäväksi seuraavana päivänä, jolloin presidion vaalin piti tapahtua. Edeltäpäin tiedettiin, että enemmistösosialistien, demokraattien ja kristillis-sosiaalisten muodostamassa yhtymässä tehdyn sopimuksen mukaan sosialisti, tohtori David valittaisiin presidentiksi.

Tyynesti ja melkein kuin jokin liiketoimi oli tämä merkittävä kokous tapahtunut. Hiljaa ja äänettöminä hajautuivat ihmiset. Ajan ja tehtävän suuri vakavuus oli painanut leimansa mielialaan. Toisenlainen oli mieliala Frankfurtissa 1848. Mitään vapaudenintoa ei nyt voinut havaita. Mutta vaikutelma, ainakin se, minkä minä sain, oli etupäässä hyvä. Monia hankauksia voidaan odottaa, mutta täytyy toivoa, että kokouksen onnistuu vaikeammitta ulkoa- tai sisästäpäin aiheutuvitta häiriöittä luoda Saksaan järjestyneet olot ja jossakin määrin ehjentää sen silvottua ruumista ja sielua. Mutta on mahdollista sekin, että uudisrakennustyö hukkuu sanoihin ja kiistoihin ja että toiminta syntyy toisella taholla.

Kävelimme hetken aikaa tuossa hienossa kaupungissa, ostimme äskettäin järjestetyn lentopostin tuomia Berliinin lehtiä ja palasimme hotelliin juomaan iltapäiväteetä ja keskustelemaan matkatoveriemme kanssa päivän vaikutelmista. Hallissa kohtasimme ulkoasiainministerin kreivi Brockdorff-Rantzaun, joka oli saapunut toivottamaan ulkomaalaisia vieraitaan tervetulleiksi Weimariin. Hänen piti muutaman päivän kuluttua pitää suuri puheensa ulkopoliittisesta asemasta ja Saksan suhtautumisesta siihen.

Käytettäviksemme jätetyillä ajoneuvoilla lähdimme asemalle, missä meitä oli odottamassa salonkivaunu ja olosuhteisiin nähden suurenmoinen päivällinen. Ainoastaan puoli tuntia myöhästyneinä me saavuimme keskiyön aikaan Berliiniin. Tuo merkillinen päivä, helmikuun kuudes, oli lopussa, kaikki oli käynyt hyvin, ja minä tunsin olevani kiitollinen siitä, että vuoden kestäneen Saksassa oleskeluni jättämiin moniin ja rikkaisiin muistoihin oli nyt liittynyt todistajana-olo uudessa maailmanhistoriallisessa tapahtumassa.

Berliinissä helmikuulla 1919.

Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.

Toimeeni Suomen ensimmäisenä lähettiläänä Berliinissä sisältyi erikoistehtävänä silloin sotilaallisesti voimakkaan ja, kuten voi otaksua, sodan jälkeen poliittisestikin vaikutusvaltaisen Saksan suoman tuen hankkiminen valtiolliselle itsenäisyydellemme. Tehtävä oli minulle erittäin läheinen, ei ainoastaan Saksaan kohdistuvan myötätuntoni vuoksi, vaan myöskin siitä syystä, että Saksa oli ainoa suurvalta, jolta saatoimme silloin toivoa muutakin kuin koreita lauseparsia, nimittäin syvempää ja käytännöllisempää riippumattomuutemme harrastamista ja aktiivista apua sitä tehostettaessa Venäjää vastaan. Tämä tehtävä muodostui samalla niiden pyrkimysten ja toiveiden päätökseksi, jotka olivat minua maailmansodan aikana elähdyttäneet. Tarkoitukseni ei ollut antautua kokonaan diplomaattiselle uralle. "Diplomaattinen" harrastukseni on aina kohdistunut eräiden määrättyjen positiivisten tehtäväin suorittamiseen eikä diplomaatintoimeen ylipäänsä.- Tehtävä oli minulle tilapäistä asevelvollisuutta isänmaan hyväksi, sellaisessa muodossa, joka vastasi pyrkimyksiäni ja johon minulla katsottiin olevan tarpeelliset edellytykset.

Saksan valta-asemassa syksyllä 1918 tapahtunut suuri, odottamaton muutos vaikutti luonnollisesti voimakkaasti ulkopolitiikkaamme. Svinhufvudin-Paasikiven hallitus oli ulkonaisessa politiikassaan noudattanut puhtaasti saksalaisia, lähemmin sanoen selvästi oikeisto-saksalaisia suuntaviivoja. Se työskenteli saadakseen Saksan keisarilliseen huoneeseen kuuluvan prinssin Suomen kuninkaaksi ja sen ohjelmaan kuului sotilaallinen yhteistoiminta Saksan kanssa Suur-Suomen luomiseksi. Tämä politiikka ei ollut aivan vapaa eräänlaisesta kiihkoisänmaallisuudesta, joka oli luonnollisena seurauksena vapaussodan loistavasta menestymisestä ja Saksan voimakkaan sotilaallisen tuen luomasta tunnosta, ja se oli välttämättömän johdonmukaisesti, vaikkapa vastoin toivomuksiammekin, johtanut puolueettomuudestamme luopumiseen sodan aikana. Omasta puolestani en voinut siihen joka kohdassa liittyä. Poliittisessa, taloudellisessa ja sivistyksellisessä suhteessa näytti minustakin Saksa olevan se ulkopuolellamme oleva valta, johon meidän oli lähinnä perustettava valtiollinen itsenäisyytemme ja maamme kehkeytyminen, eikä ainoastaan jonakin ajankohtana vaan myöskin tulevaisuudessa, mutta pitemmälle menevä poliittinen ja sotilaallinen riippuvaisuus kuin minkä vallitsevat olosuhteet tekivät välttämättömäksi, näytti minusta epäviisaalta. Välienrikkoutuminen entente-valtojen kanssa, mikä voisi jälleen repiä auki itsenäisyyskysymyksemme, piti mielestäni välttää, mikäli mahdollista. Siihen olisi Saksan avustuksella suoritettu Venäjän Karjalassa tehty valloitusyritys johtanut, ja luultavasti olisi myöskin Saksan keisarin pojan valitseminen Suomen kuninkaaksi sodan kestäessä katsottu riittäväksi välienkatkeamisen aiheeksi. Saksan hallituksella ja parlamenttipolitiikalla ei sellaisia suunnitelmia ollutkaan. Niitä kumminkin kannatti osa sotilaspiirejä ja eräin sotilaspoliittisin edellytyksin myöskin Saksan armeijan ylijohto. Vielä vähemmän ajateltiin Saksassa tehdä Suomi saksalaiseksi vasallivaltioksi, kuten ententepiireissä tahdottiin edellyttää. Saksan Suomi-politiikka — lukuunottamatta aktuaalisia strateegisia näkökantoja, jotka jossakin määrin vaikuttivat Suomessa suoritettuun sotilaalliseen toimintaan — tähtäsi siihen, että oli autettava luomaan voimakasta vapaata Suomea, joka läheisesti liittyisi Ruotsiin sen kanssa suunnaten politiikkaansa keskusvaltojen mukaisesti. Suomesta piti tavallaan tulla Saksaa ja Ruotsia yhdistävä poliittinen silta. Siten voitaisiin muodostaa Itämeren ympärille valtayhtymä, joka vastustaisi kaikkia tätä sisämerta koskevia Englannin suunnitelmia. Saksalaisystävällinen politiikkamme vapaussodan jälkeen ei ollut mitään pakkopolitiikkaa, jonka aiheena olisivat olleet ulkoapäin asetetut vaatimukset, vaan se johtui osalta kiitollisuuden- ja sympatiantunteista, osaksi puhtaasti suomalaisista harrastuksista, sellaisina kuin johtavat henkilöt ne silloin käsittivät. Se oli avointa, rehellistä politiikkaa. Ellen joka kohdassa sitä omaksunutkaan, koskivat eroavaisuudet kumminkin enemmän tämän politiikan kvantitatiivista kuin kvalitatiivista puolta.

Saksassa tapahtuneen luhistumisen jälkeen ulkopolitiikkamme luonnollisesti oli suunniteltava jossakin määrin toisin. Emme voineet yksipuolisesti rakentaa sellaiselle pohjalle, jonka kestävyys jo oli pahoin järkytetty, nimittäin Saksan ulkonaisen valta-aseman pohjalle. Tämän tunnusti myöskin Suomen silloinen hallitus. Sitä pidettiin kumminkin niin "komprometteerattuna", ettei se voinut säilyä. Ulkoasiainministeri Stenrothinkin, jonka politiikassa sentään oli erittäin varovainen leima, täytyi erota. Mannerheim, joka oli poliittisessa tarkoituksessa käynyt Englannissa ja Ranskassa, astui Svinhufvudin sijaan, ja muodostettiin uusi — Ingmanin — hallitus, jossa C. Enckell oli ulkoasiainministerinä. Ententen tuulet alkoivat puhaltaa ulkopolitiikassamme yhä voimakkaammin, ja pian saattoi raporttien ja toimenpiteiden nojalla havaita, että merkinantopaikat olivat Pariisi ja Lontoo. Niissä saksalaisissa piireissä, joissa Suomen asioita harrastettiin, — virallisissa ja yksityisissä — suhtauduttiin objektiivisella saksalaisella tavalla varsin tyynesti ja asiallisesti tähän muutokseen, jota pidettiin uuden valtatilanteen luonnollisena seurauksena. Se käsitettiin pakolliseksi, nöyryyttäväksi taipuvaisuudeksi eikä pelkän kukkaropolitiikan ilmaukseksi, jollaisia oli saatu nähdä eräissä toisissa kansoissa. Olihan Saksalla itsellään paljoa suurempi nöyryytys kestettävänään.

Saadakseni selville hallituksen poliittiset suuntaviivat ja kotimaassa vallitsevan mielialan matkustin tammikuun alussa 1919 Helsinkiin. Vaikutti suuressa määrin rauhoittavasti ja kohottavasti, kun huomasi yksityisessä yhteiskuntaelämässä tunteiden ja sympatiain olevan ylimalkaan ennallansa. Lämmin mieliala vallitsi siinä jäähyväisjuhlassa, joka pörssiklubissa pidettiin Suomen palveluksesta pakollisesti poistuneille saksalaisille upseereille (Ausfeldille, von Colerille, Stahelille y.m.) ja johon minulla oli tilaisuus ottaa osaa. Useimmat eronneen hallituksen jäsenet olivat läsnä. Vähemmän tyydyttäviä olivat virallisista piireistä saadut vaikutelmat. En tietenkään tarkoita henkilöitä, vaan heidän suhtautumistansa ulkopolitiikkaan. Asianomaisissa ei mielestäni ilmennyt valtavimpana piirteenä ilmeinen entente-ystävällisyys vaan pelokas varovaisuus, ettei tekisi tai sanoisi mitään, mikä ei olisi ententen mieleen, sekä tästä johtuva suuri myöntyväisyys. Varsinkin ranskalaisen mielenlaadun pitkälle menevä silmälläpito minua hämmästytti. Tässä ilmenevä poliittinen psykologia palautti mieleeni erään menneen, henkilökohtaisesti kokemani ajanjakson historiassamme, joskaan en jättänyt huomioonottamatta, että silloin oli poliittisten ristiriitain ohella olemassa myöskin oikeudellisia. Varmaan oli sekä viisasta että välttämätöntä, että hallituksemme pyrki lujittamaan suhteitamme entente-valtoihin ja ennen kaikkea meillä oli syytä etsiä Amerikan ystävyyttä. "Tervettä kansallista itsekkyyttä täytyy olla jokaisessa kansassa, mutta on olemassa eetillisiä lakeja, joita ei saa syrjäyttää." Lyhytnäköistä, kuten luullakseni kaikki konjunktuuripolitiikka, oli tuo taipuisa aulius, jonka nojassa entente suoranaisesti ja epäsuorasti saattoi käyttää puhevaltaa sisäisissä asioissamme ja johtaa hallituksemme epäystävälliseen ja epäritarilliseen käyttäytymiseen Saksaa kohtaan, siis kieltämään ystävämme ja auttajamme siitä syystä, että häntä oli kohdannut onnettomuus. Sitä tietä saatoimme ostaa itsellemme hetkeksi joitakin etuja, mutta emme voineet ansaita itsellemme kansojen kunnioitusta, ei edes länsivaltojen. Suuntautuminen Saksasta eroon ei sekään minusta näyttänyt otolliselta, jos ei pysähdytty ainoastaan lähintä tulevaisuutta tarkastelemaan. Vetäytyminen pois diplomaattisesta toimestani, joka oli rakentunut aivan toisille edellytyksille, näytti minusta täysin oikeutetulta. Mutta toisaalta uskoin suhteitteni ja Berliinin johtavissa piireissä nauttimani luottamuksen nojalla, siellä oleskelemalla ja toimimalla voivani lieventää uuden suunnan vaikutuksia ja vastustaa niitä ulkoapäin tulevia ilmeisiä yrityksiä, joiden tarkoituksena oli saada aikaan välien rikkoutuminen Suomen ja Saksan kesken. Sitä ei kansamme varmaankaan halunnut eikä se voinut tuottaa maallemme mitään pysyvää etua.

Hallituspiireissä kumminkin kohtasin sen varman käsityksen, että paikalleni jääminen tuottaisi hallitukselle poliittisia vaikeuksia ententen puolelta. En voinut itse arvostella, missä määrin käsitys oli perusteltu, mutta en tahtonut edes näennäisestikään estää hallitusta saavuttamasta tavoittelemiansa positiivisia tarkoitusperiä, lähinnä itsenäisyytemme tunnustamista. Jotta eroaminen ei muodostuisi kovin äkkinäiseksi, päätettiin että pyytäisin virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi ja sitten eroaisin.

Palattuani Berliiniin kävin tammikuun 29 p:nä tapaamassa Saksan ulkoasiainministeriä kreivi Brockdorff-Rantzauta, annoin hänelle tiedon virkavapaudestani ja odotettavissa olevasta eroamisestani sekä selitin, hänen kysyttyään, mikä tuohon oli syynä. Korostin kuitenkin sitä, ettei toimenpidettä ollut katsottava epäystävälliseksi teoksi Saksaa kohtaan hallituksemme taholta. Rantzau esitti tämän johdosta mietteitä, jotka hienotunteisuudesta jätän tässä mainitsematta.

Jäin kumminkin Berliiniin, osaksi kirjallisten töiden vuoksi, osaksi voidakseni läheltä seurata sisäisten olojen kehittymistä Saksassa. Lähetystön toimintaan en tietenkään ottanut osaa, mutta täytin edustusvelvollisuuteni ja voin olla maallemme hyödyksi myöskin niiden suhteiden nojalla, joita minulla oli. Ententen diplomatialle ei oleskeluni Berliinissä virkavapaana ministerinä ollut kuitenkaan miellyttävää, jonka vuoksi saatiin aikaan, että minun oli luovuttava toimestani Suomen Berliinissä olevana lähettiläänä jääden käytettävissä olevaksi ministeriksi. Asiasta annettiin minulle tieto maaliskuun 23 p:nä. Huhtikuun alussa minä anoin eroa ulkoasiainministeriön palveluksesta.

Tuntui kaikesta huolimatta ikävältä lopullisesti luopua toiminnastani Berliinissä, missä olin saanut osakseni paljon ymmärtämystä, ystävyyttä ja luottamusta virallisten ja yksityisten piirien taholta ja missä tiesin tehokkaalla tavalla voineeni hyödyttää maatani. Yhteistyö oli lähetystössä ollut hyvä ja oli siitä sukeutunut kunnioituksen ja kiintymyksen siteitä. Myöskin suhde diplomaattikunnan henkilöihin oli ollut luottamuksen ja sydämellisyyden leimaama. Olin koettanut panna erikoista painoa siihen, että Suomea täällä olisi pidetty samanarvoisena kuin muita puolueettomia maita, Skandinavian maita, Hollantia ja Sveitsiä.

Huhtikuun 2 p:nä olin jäähyväiskäynnillä kreivi Brockdorff-Rantzaun luona, joka puhui varsin hyväntahtoisesti ja tunnustavasti yhteistyöstä ja siitä hyvästä yhteisymmärryksestä, joka oli vallinnut ulkoasiainministeriön ja Suomen lähetystön kesken. Keskustelimme sitten poliittisesta tilanteesta ja Saksan sisäisestä asemasta. Hän tahtoi katsella asioita niin toivehikkaasti kuin suinkin ja sanoi, ettei hän puolestaan milloinkaan tule hyväksymään tunnotonta tai kunniatonta väkivaltarauhaa. Siitä lyhytnäköisestä politiikasta, jota entente hänen mielestään harjoitti, hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja käytettävänään. Se saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin, jotka koskivat koko Eurooppaa, liittolaisia itseänsä ei suinkaan vähimmin. Hän arveli, että tässä oli kaksi maailmankatsomusta keskenään kamppailemassa, ja tässä kamppailussa, sanoi hän, "on Suomi samalla puolella kuin Saksa". Lausunto tuotti minulle vilpitöntä iloa.

Muutamia päiviä myöhemmin sain kreivi Rantzaulta kirjeen, jossa hän virallisemmin, mutta kuitenkin persoonallisen lämpimästi ilmaisi omat ja ulkoasiainministeriössä toimivain työtoveriensa valittelut eroamiseni johdosta ajatellen sekä asiallisia että henkilökohtaisia hyviä suhteita, jotka olivat olleet välillämme vallitsemassa. Kirjeessään hän lausui myöskin seuraavaa: "Enempää kuin T. Ylh. en minäkään epäile sitä, että ne sympatian ja ystävyyden tunteet, jotka isänmaanne vapauttamisesta saakka yhdistävät Suomen ja Saksan toisiinsa, ovat jääneet ja tulevat jäämään pysyviksi, joskaan ne kenties eivät olosuhteiden painon vuoksi voi päästä tällä hetkellä selvästi ilmenemään."

Huhtikuun 6 p:nä me matkustimme Sveitsiin. Lähetystön jäsenet saattoivat meitä asemalle. Tosin oli minun vielä määrä palata Berliiniin, mutta joka tapauksessa oli nyt erottava tosin lyhyestä, mutta tärkeästä ja vastuunalaisesta työkaudesta elämässäni.

Lugano, huhtikuussa 1919.

* * * * *

Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa minä oleskelin Helsingissä järjestelemässä kotiin palaamistani ja muita yksityisiä asioita. Tällöin sain ulkoasiainministeriöstä rapellikirjeeni, joka minun oli vallitsevan tavan mukaan henkilökohtaisesti jätettävä Saksan valtionpäämiehelle, nimittäin valtakunnanpresidentille Ebertille. Saksan keisarille jättämäni vakuutuskirja oli ollut laadittu saksaksi, Saksan valtakunnan presidentille antamani rapellikirje oli ranskankielinen! Palattuani Berliiniin pyysin päästä Ebertin puheille, mutta hänen täytyi lähteä Weimariin ottamaan osaa niihin tärkeihin neuvotteluihin, joita siellä oli määrä pitää rauhanneuvottelujen johdosta. Keskusteltuani asiasta ulkoministeriön kanssa lähdin sinne kesäkuun 21 p:nä samalla kertaa kuin osa diplomaattikunnan jäseniä. Matkan varrella tapasin valtiopäivämies tohtori Fr. Naumannin, erään demokraattisen puolueen johtajia, joka hetkeksi istuutui vaunuosastooni ja teki selkoa niistä mielialoista, joita puolueissa ja kansalliskokouksessa vallitsi rauhanehtojen hyväksymiseen nähden. Hän ennusti, että lopulta päätettäisiin ne allekirjoittaa, vaikka enemmistö olikin vastustavalla kannalla. Kansalliskokous ei uskaltaisi ottaa kiellosta vastatakseen. Ententen joukkojen marssiminen maahan aiheuttaisi kaikilla aloilla sekasortoa, jota riippumattomat ja spartakistit tulisivat käyttämään hyväkseen. Mutta kaikkein eniten peljättiin sitä, että valtakunta siinä tapauksessa hajoaisi. Etelä- ja Länsi-Saksa tahtoivat rauhaa millä ehdoilla tahansa. Oltiin "virheellisessä kehässä". Tuo ennen niin voimakas isänmaanystävä oli hyvin masentunut, melkeinpä murtunut. Audienssi oli määrätty kesäkuun 21 p:ksi klo 2. Mainittuun aikaan minä saavuin entiseen suurherttualliseen juhlalliseen linnaan, jossa jokainen huone puhuu Tanden régime'in kieltä ja jossa nyt asustavat uudet miehet, entinen satulaseppämestari Ebert etunenässä. Ulkomaisen lähettilään virkaansa tulo ja virastaan luopuminen tapahtuu tavallisissa oloissa vakaantunein juhlallisin menoin. Nyt elettiin à la guerre — selitti tilapäinen juhlamenojen ohjaaja — ja koko asia muodostui yksinkertaiseksi ja koruttomaksi, mikä olikin minulle mieluisinta. Tulin ensinnä ulkoasiainministeriön edustajan, alivaltiosihteeri Langwert von Simmernin luo. Sitten minut johdettiin valtakunnankansliaan. Siellä minut heti otti vastaan salaneuvos Nadolny, joka valtakunnanpresidentin kabinetin päällikkönä seurasi minua, kun minut pian senjälkeen kutsuttiin Ebertin luo. Pidin puheeni, joka aikaisemmin oli jätetty hänelle kirjoitettuna, ja jätin kirjeeni; Ebert vastasi moitteettomasti ja koruttomasti, vilpittömin äänin ja katsein. Arvonimeä "Teidän Ylhäisyytenne" ei käytetty kummaltakaan puolelta, sanoimme vain: "Herra valtakunnan presidentti" ja "herra lähettiläs". Puheessani minä muistutin siitä, kuinka Saksa oli ollut ensimmäisiä niistä valtioista, jotka tunnustivat Suomen suvereeniseksi valtioksi ja kuinka se antamalla sotilaallista apua oli ratkaisevasti tukenut meitä taistellessamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksa oli nyt menettänyt entisen valta-asemansa, ja tämä seikka oli vaikuttanut meidänkin maamme ulkoiseen politiikkaan, mutta kansamme kiitollisuuden ja sympatian tunteet Saksan kansaa kohtaan eivät olleet siitä oleellisesti muuttuneet. Lausuin persoonallisena vakaumuksenani, että henkisesti korkealle kohonnut Saksan kansa tulee kärsimysten nuorruttamana ja jalostamana piankin jälleen saavuttamaan johtavan aseman Euroopan kansojen perheessä. Mikään vieras kansa ei siitä iloitsisi vilpittömämmin kuin suomalaiset.

Ebertin vastauspuhe kuului näin:

"Kiitän Teitä sydämellisesti ystävällisistä sanoistanne. Olkaa vakuutettu siitä, että minä ja Saksan hallitus vilpittömästi valitamme, että Te luovutte toimesta, jossa olette osannut voittaa puolellenne ja pitää yllä uskollisia ja ystävällisiä suhteita kaikkiin saksalaisiin virastoihin. Vapaan Suomen ensimmäisenä edustajana Te olitte erikoisen sydämellisesti tervetullut Saksaan, sillä Teidän urhean kansanne vapaustaistelu on alusta alkaen herättänyt meissä mitä vilkkainta myötätuntoa. Niinpä vastasikin Suomen itsenäisyyden tunnustaminen, jonka Saksan hallitus myönsi ensimmäisenä suurvaltojen joukossa, koko Saksan kansan ajatustapaa ja toivomuksia. Se seikka, että maanmiehiänne on kohtalomme näinä kovina aikoina liikuttanut, ilahduttaa meitä erityisesti ja herättää meissä varmuutta siitä, että saksalais-suomalainen ystävyys kestää sekä pahoina että hyvinä aikoina.

Samalla kuin minulla on kunnia ottaa vastaan eroamiskirjeenne, pyydän saada mitä lämpimimmin toivottaa Teille henkilökohtaista menestystä ja Suomelle suotuisaa ja onnellista kehitystä."

Tämän käynnin tehtyäni olin suorittanut viimeisen toimeni Suomen lähettiläänä Saksassa.

Kaksi päivää viivyin vielä Weimarissa, en niinkään kaupungin nähtävyyksien kuin siellä odotettavissa olevain tärkeiden poliittisten ratkaisujen vuoksi. Jo samana päivänä, jolloin kävin Ebertin luona, muodostettiin uusi hallitus. Demokraatit ja Rantzau olivat kieltäytyneet hyväksymästä rauhanehtoja ja erosivat hallituksesta, jonka muodostivat enemmistösosialistit ja keskusta. Ministeripresidentiksi tuli entinen työministeri, sosialisti Bauer. Sunnuntai, 22 päivä, oli tuo pimeä päivä. Minulle oli lähetetty piletti, jolla pääsin diplomaattiparvekkeelle, ja voin siis olla läsnä kansalliskokouksen istunnossa. Raskas tunnelma vallitsi, ja edustajain kasvojenpiirteet osoittivat heidän saaneen kestää ankaroita sielullisia taisteluja. Erzbergerin pyöreät, täysikuuta muistuttavat kasvot näyttivät kuitenkin rauhallisilta ja melkein säteilivät tyytyväisyyttä, kun hän oli istuutunut paikalleen ministeripenkkiin. Puheita, niitäkin jotka päätyivät hyväksymiseen, kannatti isänmaallinen tunne, joskaan se ei päässyt oikein ilmiliekkiin. Ei edes vanhoillinen kreivi Posadowsky, saksalais-natsionalistien puhuja, kohonnut mihinkään korkeaan lennokkuuteen. Riippumaton Haase ei voinut olla esityksessään vihamielisesti hyökkäämättä sekä vanhan että uuden Saksan kimppuun. Hänen puheensa olisi sopinut paremmin Versailles'hin kuin Weimariin. Kävi kuten ennakolta tiedettiin. Kokouksen melkoinen enemmistö äänesti allekirjoittamisen puolesta, mutta vaatien poistamaan ne pykälät, jotka suoranaisesti koskivat Saksan kunniaa. Ahdistuksen ja raskaan surun tuntein lähdin salista. Torilla jaettiin sähkösanomaa, joka kertoi Saksan laivaston Scapa-lahdessa suorittamasta urotyöstä. Uutinen vaikutti kohottavasti ja hetkeksi vapauttavasti. Seuraavana päivänä saatiin kuulla, että liittoutuneet eivät hyväksyneet kansalliskokouksen ehtoja. He vaativat täydellistä alistumista tai sodan uudelleen aloittamista: joko — tahi. Vastustusvoima oli jo täysin hajonnut, joten kansalliskokous taipui, joskin vastalausein. Helmikuun 6 p:nä, kansalliskokousta avattaessa Ebert oli lausunut: "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä asiaa äärimmilleen. Älköön meitä pakotettako tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Tämä vakuutus ei ollut kestänyt. Terveet voimat ovat hajallaan, mutta niitä on olemassa. Ne tulevat jälleen kokoontumaan ja lujittumaan sitä mukaa kuin Saksa rapautuu siitä kiihoituksesta, jonka alaisena se on ollut, ja pääsee rauhaan.

Ennen kotiinlähtöä oleskelin vielä vähän aikaa Ylä-Baijerissa, lähellä Partenkircheniä sijaitsevassa Elmaun linnassa, jonne Johannes Müller on joitakin vuosia sitten asettunut asumaan. Minulla ei ollut tätä ennen ollut aikaa oleskella siellä vieraana. Seutu oli toinen, mutta ihmiset osittain samat, joiden seurassa olin kokenut sodan ensimmäiset päivät. Elokuun 2 p:nä 1914 minulla oli ollut tilaisuus kuulla Müllerin ensimmäinen sotaesitelmä; nyt, heinäkuun 30 p:nä 1919 hän piti viimeisen esitelmänsä, joka koski "rauhantekoa". Versaillesin sopimus oli allekirjoitettu edellisenä päivänä. "Olisi rikos", lausui Müller esitelmässään, "olisi pilkkaa, jos tuota nimitettäisiin rauhaksi. Se on valhe, johon emme millään ehdolla saa tehdä itseämme syypäiksi. Viimeinen meille vielä mahdollinen vastalauseen muoto on, ettemme tuosta sopimuksesta puhuessamme milloinkaan käytä sanaa rauha, sillä todellisuudessa se on rauhan vastakohta. Viimeinen meille vielä säilynyt Saksan suuruuden ja voiman jäännös on siinä, ettemme salaa itseltämme mitään, vaan rohkenemme katsoa totuutta suoraan silmiin ja päättävästi varjelemme omalaatuisuuttamme tältä sietämättömältä todellisuudelta, niin että uskon pyhässä uhmassa vahvistumme mahdottomassa asemassamme ja saamme voimia laskeaksemme peruskiven kansamme uuteen rakennukseen."

Vaikutelmat ajan levottomuuden ja maailmanmullistusten saavuttamattomasta mahtavan suuresta ja kauniista vuoristomaisemasta ja ihmisistä, jotka uskaltavat luottaa oikeuden voittoon ja Saksan kansan korkeaan tehtävään henkisenä tekijänä koko maailman kehityksessä, otin mukaani kotimatkalleni.

Viitteet:

[1] "Auch ich wünsche aufrichtigst, dass der Anteil, den Deutschland än der Neubegründung und Sicherstellung des selbständigen Staates Finnland hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet, und hoffe dass deren Weiterentwickelung vom Geiste gegenseitigen Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."

[2] "Auf Grund Ermächtigung Seiner k. und. k. Apostolischen Majestät bin ich von seiner Exzellenz dem Herrn Minister des k. und k. Hauses und des Äusseren beauftragt. an seiner Stelle von der von Ibnen, MM. Hll. überbrachten Notifikation der Unabhängigkeit Finnlands Akt zu nehmen und, Ihrem Wünsche willfahrend, im Namen der osterr.-ungarischen Monarchie die selbständige Republik Finnland anzuerkennen. Indem ich diesem Auftrage hiermit nachkomme, gebe ich namens der k. und k. Regierung dem Wunsche Ausdruck, dass in der Epoche, die für Finnland angebrochen ist, sich die Beziehungen zwischen östreich-Ungarn und dem neuen Staate auf der Basis der Sympathie und des freundschaftlichen Interesses immer mehr vertiefen und ausgestalten mögen."

[3] "General Hoffmann: Ich liabe folgendes zu erklären: Nach hier vorliegenden Nachrichten werden in Finnland nicht, wie mehrfach seitens der russischen Regierung erklärt wurde, die russischen Truppen zurückgezogen, sondern im Gegenteil verstärkt. Derartige grosse Truppenverschiebungen entspreehen nicht dem Geist des hier geschlossenen Waffenstillstandes; ich muss deswegen gegen diese Truppenverschiebungen protestieren.

Herr Trotzki: Soweit mir bekannt, ist seit der Zeit der Unterzeichnung des Waffenstillstandes die Zahl der russischen Truppen in Finnland auserordentlich vermindert worden. Ich übernehme es dem Herrn General Hoffmann zu beweisen. Ich bin zwar nicht genügend vertraut mit militärischen Gesichtspunkten, ich glaube aber doch, dass in Finnland unsere Truppen nicht deutschen Truppen gegenüberstehen."

[4] "Oberstleutnant Thesleff übersendet mir vor Abfahrt der Angehörigen des 27. Jägerbatallions ein Danktelegramm, das mich hoch erfreut hat. Möge die Fahrt der jungen Finnländer und ihre glückliche Landung ein gutes Vorzeichen für die Zukunft ihrer Heimat werden, deren Entwickelung und Kräftigung mir auch ferner am Herzen liegen soll zum gemeinsamen Segen für unsere beiden Länder. Möge das finnische Volk vor allem von der Ueberzeugung durchdrungen werden, dass nur zielbewusstes Zusammenfassen aller Kräfte unter Hinternsetzung von Sonderwünschen und ein eiserner Wille den Sieg, aller Schwierigkeiten zum Trotz. schaffen kann. Ludendorff." — — — "Die warmen Wünsche für mein Heimatland und Exzellenz' feste Zuversicht bezüglich seiner Zukunft geben mir Gewissheit, dass wir auf die Unterstützung der Obersten Heeresleitung auch in unserer jetzigen Notlage rechnen können. Was Exz. ausgesprochen, wird für meine Regierung und die regierungstreuen Truppen eine starke Aufmunterung sein in dem schweren blutigen Kampfe für Heimat, Freiheit und gesetzliche Ordnung gegen Feinde, die auch Feinde Deutschlands, seiner Kultur und Staatsorganisation eind."

[5] Lause kirjeessä kuului:

"Teillä on oikeus, jos se näyttää otolliselta, tiedustella, eikö Saksa suostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään suurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- y.m. osastoja. Saksa voisi varmasti näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria, pakoittaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten liittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane suurempia vaikeuksia."

[6] Sähkösanoman sanamuoto oli seuraava:

Suomen armeijan ja suomalaisen talonpoikaissotajoukon nimissä pyydän T. Ylh. lausumaan H.M. Keisarille syvän kiitollisuutemme meille lähetetystä avustuksesta, jota ilman emme nyt voisi lujasti ja voimakkaasti suorittaa Suomen Vapaustaistelua. T. Ylh.llennee lausun persoonallisesti vilpittömän kiitollisuutemme ja rohkenen samalla esittää seuraavat näkökohdat, jotta saksalaisen sotilasretkikunnan maalle tuoma apu tulisi todelliseksi ja tehokkaaksi. Pyydämme saada ehdottaa seuraavaa: 1) Että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin ne astuvat Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon alaisiksi. 2) Että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa julistuksessaan selittää, ett'eivät saksalaiset joukot ole tulleet Suomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin, vaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti tunkeutuneita vieraita murhaajajoukkoja vastaan. Ellei niin tehdä, voisi suomalaisten alamaisuustunne helposti tulla loukatuksi ja monet Suomen kansankerrokset voisivat saada aihetta vuosisatoja kestävään katkeruuteen ja luokkavihaan. Ylempänä mainittujen olosuhteiden vallitessa katson olevani oikeutettu Suomen armeijan nimessä tervehtimään voitokkaita, urhoollisia saksalaisia joukkoja ja lausumaan heille Suomen kansan lämpimän kiitoksen vapaustaistelumme avustamisesta.

Mannerheim.

[7] "So bin ich der festen Ueberzeugung, dass die finnischen und deutschen Truppen treue Waffenbrüdershaft halten werden und ihre gemeinsame Arbeit unseren Völkern zum Segen gereichen wird."

[8] Ei Bernhardt, kuten Thesleff mainitsee kirjassaan "Upplevelser under krigsåren". Samoin kirjoittajan mainitsema tilaisuudessa läsnäollut keisarin lanko ei ollut Meiningenin perintöprinssi, vaan herttua Ernst Günther.

[9] "An die Herren Bevollmächtigten Finnlands.

Für das Mir aus Anlass der Unterzeichnung der ersten Verträge zwischen dem Deutschen Reich und Finnland gesandte Telegramme und die darin zum Ausdruck gebrachte Gesinnung sage Ich Ihnen Meinen wärmsten Dank. Auch Ich wünsche aufrictigst, dass der Anteil den Deutschland an der Neubegründung und Sicherstellung des selbst&ndigen Staates Finnland hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet, und hoffe, dass deren Weiterentwicklung vom Geiste gegenseitigen Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."

[10] Suomessa tunnetun eversti von Redernin veli.

[11] Malmedy kuuluu siihen alueeseen, joka rauhanteossa luovutettiin Belgialle.

[12] Tuskin kahta kuukautta myöhemmin satoi taas ranskalaisia ja englantilaisia granaatteja tuohon onnettomaan rauniokaupunkiin.

[13] Tässä hotellissa pidettiin muutamia kuukausia myöhemmin aselepoa koskevat neuvottelut.

[14] Teidän Ylhäisyytenne!

"Persoonallinen kiintymys."

Kun mies, jolle on uskottu oman maansa diplomaattinen edustus vieraan hallituksen luona, samalla kun hän kotimaassaan korkeassa asemassa ollen nauttii yleistä kunnioitusta ja myötätuntoa ja joka sitäpaitsi voi laskea edukseen monien ikävuosien kokemukset, vakuuttaa jollekin toiselle, tähän päivään saakka tuntemattomalle henkilölle persoonallista kiintymystä, niin on se siinä määrin tavatonta, että viimeksimainittu henkilö on oikeutettu sen nojalla luulottelemaan itsestään jotakin.

Kiitän Teitä! Käsitän sananne niinkuin ne on lausuttu ja iloitsen lahjasta, jonka niissä Teiltä saan. Että täällä-olonne ja osoittamanne aulius ovat minua ilahduttaneet, lienee Teidän Ylhäisyytenne ymmärtänyt. Teihin tutustuminen täydensi mitä parhaiten maanmiestenne minuun tekemää vaikutelmaa ja loi minuun rohkeutta kulkea luottavasti eteenpäin sitä tietä, jolle olen lähtenyt. Monikin asia saanee jossakin määrin toisen muodon kuin miltä alkuaan näytti, mutta siitä Te voitte ja Teidän tuleekin olla vakuutettu, että minä olen tekevä voitavani, jotta me löydämme toisemme, kansanne ja minä!

Kannattakaa siis aikomustani, jonka tulen panemaan käytäntöön ja jota Suomi tarvitsee pelastuakseen vajoamasta tasavaltaisten haaveiden ja turmeluksen sekavaan pyörteeseen, sillä mikäli voin havaita, on se eräs niitä harvoja maita, joiden kansat ovat sydämeltään puhtaita ja koskemattomia.

Lehdistä näette, ettei minulle täältä käsin koidu vaikeuksia _ainoastaan_ sosialistiselta taholta. _Itselleni_ en tahdo mitään, _Suomelle_ sitä, mikä on oikeata ja parasta. Se uskokaa ja siinä pysykää. Sanomalehtimelu ei koske minuun.

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Teidän Ylhäisyytenne harras ystävä

Friedrich Karl.

[15] "Teidän Ylhäisyyttänne

pyydän hallituksellenne nimessäni ilmoittamaan seuraavaa Suomen kansan tietoon saatettavaksi:

Yleisen poliittisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa välttämättä Suomeenkin, jonka kansa oli päättänyt uskoa minulle menestystänsä koskevan huolenpidon. Marraskuun 4 p:nä eduskunnan puheenjohtajalle lähettämässäni kirjeessä oli minun pakko pidättää itselleni oikeus asian myöhempään lopulliseen ratkaisemiseen syistä, joita tosin ei nyt enää ole olemassa; sen sijaan ovat toiset vaikeudet, joihin silloin jo viittasin, lisääntyneet, ja asettuvat voittamattomina erottamaan toisistaan Suomen velvollisuutta itseänsä kohtaan ja Suomen velvoitusta minua kohtaan.

Tämän tietäen en epäröi hetkeäkään vapauttaessani sen jälkimmäisestä velvoituksestaan.

Voittaessaan takaisin moraalisen vapautensa minuun nähden, saa Suomi kaikki, mitä sille näissä olosuhteissa kykenen antamaan. Ei ole tarvis lausua tätä laajemmin. Tiedän että minut ymmärretään.

Lähetän vakaiden silmien maalle omat ja omaisteni terveiset ja kiitän uskollisin sydämin monesta ystävällisestä ilmituonnista. Tulkoon sen rakas kansa onnelliseksi, miehet, naiset ja kaunis nuoriso, jossa on tulevaisuuden toivo.

Friedrich Karl."

[16] Suomen kysymys on siis nyt lakannut olemasta kysymys minulle. Se tulee vähitellen muuttumaan muistoksi, mitä, enemmän siihen vielä liittyvä problemaattisen kokemuksen kuori, jossa on aina jotakin mieleen koskevaa, ehtii karista pois. Ette moittine minua, jos en siihen kiinny tänään sen enempää. Moitteita en voi enkä tahdo lausua nyt enempää kuin tulevaisuudessakaan, kaikkein vähimmän epälojaalisuuden syytöstä hallitusta kohtaan, jonka olen aina tunnustanut esiintyneen oikeudellisesti. Muuten olen tässä asiassa voittanut jotakin positiivista, jonka säilyminen on minulle arvokasta: suhteeni Teihin, korkeasti kunnioitettu herra ja ystävä. Kiitos Teille kaikesta hyvyydestänne ja siitä, että niin hyväätekevästi olette ilmaisseet mielenlaatuanne, jota pidän erittäin suuressa arvossa sellaisena kuin se kirjeissännekin tulee näkyviini Vaalikaamme suhteitamme edelleenkin jättämättä niitä vain myöhemmän satunnaisen kohtaamisen varaan.

— — — — — —

Kuten huomaan, ei näistä asioista pääse sittenkään irtautumaan niin helposti kuin sisällisen rauhoittumisen kannalta olisi suotavaa. Olemmehan isänmaallenne sentään suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin kirjelmässäni, joka oli sommiteltava lyhyt, saatoin ilmaista. Kun palaatte kotiin, niin olkaa hyvä ja lausukaa tämä, niissä se on paikallaan. Tri Holmalle, senaattori Tulenheimolle, presidentti Ingmanille ja Procopélle minä kirjoitan — — — Joka tapauksessa pyydän parhaiten tervehtimään heitä ja vakuuttamaan heille kiitollisuuttani. Myöskin herra Svinhufvudille, Stenrothille, Talaalle, Nevanlinnalle, Freylle, parooni Wredelle, luutnantti Strömille, parooni Bonsdorffille, pankinjohtaja Schybergsonille ja herra Strengellille tahtonette ystävällisesti mainita minusta; monella heistä on minun tähteni ollut paljon turhaa vaivaa, josta olen kiitollinen. — — —

Sellaiseen poliittiseen käänteeseen, jota te piditte mahdollisena toivoessanne, että pitäisin sitä silmällä laatiessani luopumisilmoitustani, en usko. Vakaiden silmien maata, kuten sitä nimitän, koska se siten selvimmin tuo maanmiehenne sisäisen katseeni tavoitettaviin, tuskin saan silmin nähdä. Tulen kuitenkin etäältä edelleenkin myötätuntoisesti seuraamaan sen kohtaloita enkä lakkaa toivomasta sille siunauksellista tulevaisuutta. Mutta Teidän Ylhäisyytenne kättä puristan lämpimästi kunnioittaen ja toivon Teille ja tyttärellenne kaikkea parasta ja ilahduttavinta. — — —

Alati Teidän Friedrich Karl."

[17] Tässä suhteessa olot paranivat pian. Niissä vapaaehtoisissa joukoissa, jotka maaliskuussa ottivat osaa Berliinin spartakistikapinan kukistamiseen, ja samaten niissä, jotka lähetettiin itärajalle, oli kauttaaltaan tyydyttävä leima. Näkyi sellaisiakin pienempiä, joukko-osastoja, joihin kuului ainoastaan ent. upseereja.