Part 9

Edellisen asia oli sangen yksinkertainen. Rosenqvist [Rosenqvist tuli sittemmin Helsingin ruotsalaisen kauppaopiston johtajaksi ja hänet murhattiin punaisessa kapinassa 1918.] oli toukokuussa 1903 vangittu, koska hän oli antanut rahasumman eräälle henkilölle, joka oli agiteerannut asevelvollisuuskutsuntoja vastaan. Hän oli poliisitutkinnossa myöntänyt syytöksen oikeaksi. Minun onnistui kuitenkin saada hänet vapaaksi. Käytyään minun luonani, jolloin hän kahden kesken uskoi minulle erinäisiä asioita ja sanoi ehdottomasti haluavansa välttää enempää tutkintoa, katosi hän Helsingistä ja onnistui pääsemään Ruotsin puolelle. Kansleri, jolle oli ilmoitettu asiasta, määräsi, että Rosenqvist poistettaisiin ylioppilasmatrikkelista. Että kansleri tällöin meni yli virkavaltansa, on varmaa, kun ei ollut olemassa mitään tutkintoa eikä tuomiota, eivätkä yliopistoviranomaiset olleet esittäneet sellaista toimenpidettä, mutta minä päätin kuitenkin olla saattamatta aikaan ristiriitaa kanslerin kanssa, koska asialla tässä tapauksessa ei ollut käytännöllistä merkitystä. Rosenqvist oli tahallisesti välttänyt saapua tuomioistuimen eteen. Hän oli lähtenyt Sveitsiin tieteellisiä opintoja varten eikä palaisi pitkään aikaan kotimaahan, niin että hänelle ei merkinnyt mitään, oliko hän muodollisesti ylioppilas vai ei. Hän halusi itse, että sillä hetkellä oltaisiin hiljaa hänestä, ei hänen itsensä vuoksi, vaan muista syistä. Uusmaalainen osakunta otti kuitenkin asian käsiteltäväkseen ja pyysi rehtoria ryhtymään toimenpiteisiin sen "oikeudenloukkauksen" ja vääryyden korjaamiseksi, joka tässä kohden oli Rosenqvistia vastaan tapahtunut. En kuitenkaan tehnyt asian hyväksi muuta kuin esitin osakunnan pyynnön sijaiskanslerille. Siihen asia jäi, siksi kunnes minä syksyllä 1904, kun oli tullut edullisemmat olot, tein esityksen, että Rosenqvist otettaisiin uudelleen yliopiston kirjoihin, johon v.t. kansleri suostui. Että ei mitään tärkeämpää heti oltu tehty uusmaalaisen osakunnan pyynnön johdosta, tuli tämän keskuudessa syytöksen aiheeksi yliopistoviranomaisia kohtaan. Rosenqvistin asia kummitteli koko, syksyn, mutta tyytymättömyys oli rakenteeltaan liian teoreettista saavuttaaksensa erikoista merkitystä. Rosenqvist itse lausui kirjeessä kiitollisuutensa minun suhtautumisestani ja toimistani hänen asiassansa.

Paljoa vakavamman oikeudenloukkauksen sisälsivät toimenpiteet ylioppilas, kreivi C.G. Creutzia vastaan. Tämä tuli syyskuun 23 päivänä 1903 minun luokseni ja ilmoitti, että hän oli saanut käskyn seitsemän päivän kuluessa poistua maasta. Hänen isänsä, maatilanomistaja Pernajassa, oli edellisenä päivänä saanut samoin kuuluvan käskyn. Mitään muuta syytä karkoitukseensa, kuin että hän oli isänsä poika, ei nuori kreivi Creutz tietänyt. Isä oli pyytänyt oikeuden itselleen ja lapsilleen muuttaa maasta, ja tähän hakemukseen oli H. Majesteettinsa hiljakkoin suostunut.

Minä menin tämän johdosta viipymättä v.t. kuvernöörin, lääninsihteeri Reinbottin luokse. Hän vakuutti karkoitusmääräyksen oikeaksi, ja että se oli annettu kenraalikuvernöörin käskystä. Nuoren Creutzin ilmoitettiin olleen isällensä avullisena poliittisessa kiihoitustoiminnassa. Minä huomautin, että tällä väitteellä ei voinut olla mitään merkitystä, koska mies oli vasta 20-vuotias, ja että olisi kohtuutonta karkoittaa alaikäistä henkilöä. Reinbott näytti hämmästyvän, kun hän sai kuulla, että Creutz oli niin nuori ja lisäksi ylioppilas, ja minä sain sen käsityksen, että tässä oli tapahtunut erehdys. Rehtorina ollen sanoin olevani pakotettu vaatimaan, että toimenpide peruutettaisiin. Reinbott pyysi minua kääntymään salaneuvos Deutrichin puoleen, joka hoiti kenraalikuvernöörinvirkaa. V.t. kansleri Oerstrœm oli silloin kaupungissa ja minä lähetin hänelle asian johdosta kirjeen, jossa vetosin häneen ja ilmoitin aikomukseni käydä Deutrichin luona pyytääkseni häntä peruuttamaan karkoitusmääräyksen tai sallimaan, että sen toimeenpanoa lykättäisiin, siksi kunnes kansleri olisi antanut määräyksen asiasta. Vähän sen jälkeen kuin Oerstrœm oli saanut kirjeeni kävi Danielson hänen luonansa ja puhui samaan suuntaan. Oerstrœm oli hyvin taipuvainen puhumaan asian hyväksi Deutrichille, ennenkuin hän saman päivän iltana palaisi Pietariin. Minä menin asemalle saadakseni Oerstrœmiltä tietää, mitä hän oli voinut tehdä, ja tapasin sekä hänet että Deutrichin, molemmat jonkun verran iloisella tuulella senaattorien järjestämän päivällisen jälkeen. Hän sanoi, ettei hän voinut asialle mitään, koska Creutz oli ollut "innokas agitaattori" eikä enää ollut Suomen alamainen. Kun minä tein vastaväitteitä alamaisuusasiaan nähden, selitti Oerstrœm, että senaatin jäsenet yhtyivät tähän selitykseen. Asian niin ollen ei hän sanonut voivansa mitään tehdä. Seuraavana päivänä kävin Deutrichin luona, mutta sain saman tiedon. Hän lupasi kuitenkin kirjoittaa Bobrikoffille, mutta hän ei voisi saada vastausta ennen sitä päivää, jolloin Creutzin piti lähteä. Minä ehdotin sähkösanomaa, mutta Deutrich koetti estää sitä. Hän ryömi muuten koko ajan Bobrikofiin selän taakse.

Iltapäivällä sain kreivi Creutzilta jäljennöksen karkoitusmääräyksestä, jossa hänen sanotaan olevan "vahingollinen maan valtiolliselle järjestykselle ja yleiselle rauhalle". Karkoitukseen nähden vedottiin erääseen toukokuun 26 päivänä 1903 annetun asetuksen pykälään, joka koski "muukalaisten karkoittamista Venäjän valtakunnan alueelta". Kävi selvästi esille keskustelusta Deutrichin kanssa, että oli tahdottu kostaa kreivi Creutzille ja hänen perheellensä, koska hän tahtoi muuttaa maasta ja siten saada lapsensa vapaiksi asevelvollisuudesta tekemällä heistä Ruotsin alamaisia.

Käännyin sitten senaattori Enebergin puoleen, johon Oerstrœm oli vedonnut, kysymyksellä, kuinka Creutzin alamaisuuden laita oli. Hän selitti, että tämän Suomen alamaisuus ei suinkaan ollut lakannut sen kautta, että hän oli saanut luvan muuttaa maasta. H. Majesteettinsa päätöksessä oli nimenomaan, että Creutzin on "kolmen kuukauden kuluessa tästä tiedon saatuansa, jos hän tahtoo tätä etua hyväksensä käyttää, muutettava Suomesta, saaden vapautuksen alamaisuuden velvollisuuksistansa". Oli siis selvää, että karkoittaminen oli tehty kokonaan väärillä edellytyksillä. Minusta tuntui kuitenkin turhalta uudelleen käydä Deutrichin luona. Creutzin pakollista matkaa, jonka piti tapahtua syyskuun 26 päivänä, ei kuitenkaan oltu saatu peruutetuksi. Sitävastoin katsoin, että minun täytyi selvittää v.t. kuvernöörille, että oli tapahtunut erehdys, kun Creutzia ei oltu pidetty Suomen kansalaisena. Reinbott näytti olevan hämillään. Kuinka kevytmielisesti käsiteltiin lakia ja oikeutta, käy selville tämän, lääninsihteerin lausunnosta minulle, että erehdys helposti voitaisiin korjata siten, että karkoitusmääräykseen muutettaisiin asetus ja pykälä!

Syyskuun 25 päivänä oli uusmaalaisella osakunnalla ylimääräinen kokous, jossa karkoitusta pohdittiin ja osakunta sai kuraattorin kautta tiedonannon siitä, mitä asiassa oli tehty. Osakunta päätti kirjeellisesti minulta pyytää, että ryhtyisin toimenpiteisiin karkoitusmääräyksen peruuttamiseksi ja asian ajamiseksi. Kirjelmän jätti minulle seuraavana aamuna 8-miehinen lähetystö, jota kuraattori johti. Kirjelmässä sanottiin toimenpiteen Creutzia vastaan olevan "ei ainoastaan oikeuden ja ihmisyyden kieltämistä, vaan myöskin ylioppilasten tulevan kansalaisoikeuden polkemista". "Se hämmennys ja levottomuus, joka on vallannut mielet uusmaalaisessa osakunnassa, ei tule", sanottiin kirjelmässä, "häviämään, ennenkuin vallalla oleva oikeusturvattomuuden tunne on poistettu". Minä sanoin, että tämä asia oli hämmästyttänyt minua yhtä paljon kuin nuorisoakin, ja että aioin edelleenkin tehdä, mitä minun voimassani oli.

Syyskuun 29 päivänä lähetin asiasta kirjelmän sijaiskanslerille. Mainitsin siinä, että turhaan olin vedonnut v.t. kuvernööriin ja v.t. kenraalikuvernööriin ja tein selväksi, että Creutz edelleen oli Suomen alamainen ja että hänen siten pitäisi olla maan lain ja viranomaisten suojassa. Mitä siihen todistettuun väitteeseen tulee, että Creutz olisi harjoittanut poliittisesti kiihoittavaa toimintaa, huomautin minä, että hän ei ollut vielä täysi-ikäinen, ja että hänellä, luotettavien todistusten mukaan, ei ollenkaan ollut sitä luonnonlaatua ja niitä ominaisuuksia, jotka edes olisivat tehneet otaksuttavaksi, että hän olisi voinut tehdä jotakin sellaista, joka voisi vahingoittaa maan valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa. Mutta siviilihallinnon määräyksestä, joka perustui siihen väärään käsitykseen, että hän oli vieras tässä maassa, oli häneltä riistetty se turva, jota hänen opiskelevana oli oikeus nauttia, ja hänet oli väkivaltaisesti pakotettu keskeyttämään opintonsa. Kirjelmässä mainittiin ylioppilasten vetoaminen minuun, jonka yhteydessä lausuin: "Minä ymmärrän täysin sen levottomuuden, joka vallitsee nuorison mielissä tämän tapauksen johdosta, ja minun on pakko ajatella niin, että sen keskuudessa yhä leviävä oikeusturvattomuuden tunne todellisena vaarana uhkaa laillisen järjestyksen häiritsemätöntä ylläpitoa yliopistossa." Velvollisuuteni mukaan vetosin kansleriin ja pyysin, että kyseessäoleva määräys kumottaisiin ja että Creutz siten esteettömästi saisi harjoittaa opintoja yliopistossa, johon hänellä oli sama oikeus kuin jokaisella muulla ylioppilaalla, ainakin siksi kunnes hän oli lakannut olemasta Suomen alamainen. "Sellainen toimenpide kanslerin puolelta", sanottiin kirjelmässä, "ei ainoastaan poistaisi sitä vääryyttä, joka oli kohdannut yksityistä ylioppilasta, vaan myöskin akateeminen nuoriso tulisi huomaamaan, että se edelleen niinkuin tähänkin asti voi yliopiston viranomaisilta odottaa saavansa oikeudellista turvaa ja apua". Sijaiskansleri lähetti kirjelmän kanslerille, ja sitä seurasi hänen oma, samaan suuntaan menevä lausuntonsa.

Lokakuun alussa jätti minulle ylioppilaskunnan puheenjohtaja 359 jäsenen allekirjoittaman pyynnön, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon keskustelemaan niihin toimenpiteisiin mahdollisesti olisi ryhdyttävä sen johdosta, että yksi sen jäsenistä oli karkoitettu maasta. Mielipiteeni oli se, että minun täytyi hylätä tämä pyyntö, niin hyvin muodollisista syistä kuin siksi, että yliopistoviranomaiset Helsingissä jo olivat ryhtyneet kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka voivat tulla kysymykseen, ja koska niiden vaikutusta pikemmin olisi vahingoittanut kuin hyödyttänyt ylioppilaskunnan kollektiivinen esiintyminen. Mutta koska pyynnön oli esittänyt hyvin suuri osa ylioppilaskunnan jäseniä, tuntui minusta sopivalta, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon saamaan tiedon siitä, mitä asiassa oli tehty. Kokous oli lokakuun 12 päivänä, jolloin puheenjohtaja luki kirjoittamani kirjelmän. Siinä tehtiin selkoa siitä mitä oli tehty ja tehtiin selväksi, miksi asiaa ei mielestäni pitäisi käsitellä yleisessä ylioppilaskokouksessa. Kokouksen meno oli rauhallinen, vaikka mieliala vasemmalla sivustalla, puheenjohtajan ilmoituksen mukaan, oli jonkun verran hermostunut. Tälle kohdistettuun kysymykseen, oliko ja millä tavalla, hän tehnyt vastaväitteitä kieltoni perusteluja vastaan, ei vastattu, ja kokous hajoitettiin ilman että keskustelua asiasta oli tapahtunut.

Danielson oli kuitenkin Oerstrœmiltä saanut sen tiedonannon, ettei tämä tahtonut sekaantua Creutzin asiaan, koska kenraalikuvernöörillä oli "oikeus karkoittaa maasta niin hyvin suomalaisia kuin ulkomaalaisia". Ainoa muodottomuus, jonka arveltiin asiassa tapahtuneen, oli se, että rehtorille ei oltu tehty virallista ilmoitusta asiasta, mikä laiminlyönti samalla kertaa post festum korjattiin. Karkoittamiskysymyksessä ei siis enää mitään voitu tehdä.

Lokakuun 24 päivänä tuli aivan odottamatta sijaiskanslerille kirjelmä kanslerilta siitä, että hän "kenraalikuvernööriltä saapuneen ilmoituksen mukaisesti ylioppilas, kreivi Creutzin sangen moitittavasta käyttäytymisestä Pernajan pitäjässä ja nojautuen kaikkien korkeimpaan valtuutukseen oli huomannut hänen hoitoonsa uskotun yliopiston arvon vaativan", että Creutz erotettaisiin yliopistosta. Ei ollut mitään syytä salata asiaa. Se tuli sen vuoksi pian tunnetuksi ja herätti paljon katkeraa mielipahaa, erittäinkin uusmaalaisessa osakunnassa. Neuvoteltuani sijaiskanslerin kanssa päätin minä tämän määräyksen johdosta lähettää hänelle kirjelmän kanslerille edelleen toimitettavaksi.

Kanslerin määräys oli pahentanut asiaa ja saattanut rehtorin kiusalliseen asemaan. Kenraalikuvernööri tahtoi ilmeisesti saada aikaan selkkauksen yliopiston kanssa tai sen piirissä. Kirjelmäni oli senvuoksi sangen ankara. Siinä huomautettiin, että toimenpide sisälsi loukkaavan vääryyden Creutzia kohtaan ja että sitä ei voitu nuorisolle selittää, vielä vähemmän puolustaa. Sijaiskansleri matkusti Pietariin ja vei mukanaan kirjelmän saksalaisena käännöksenä. Hän jätti sen Oerstrœmille, joka tarkkaavasti luki sen. Danielson selitti asiaa lähemmin ja huomautti, että Creutz tämän toimenpiteen kautta oli joutunut kärsimään uuden ja entistä ankaramman rangaistuksen. Oerstrœm vastasi, ettei se ollut tarkoitus, ja suostui siihen, että entinen kirjelmä peruutettaisiin ja sen sijaan kirjoitettaisiin uusi. Pari päivää myöhemmin saapui tämä uusi kirjelmä, joka kuului seuraavasti: "Sitten kuin H. Ylh. Suomen kenraalikuvernööri hänelle kaikkein armollisimmasti suodun väliaikaisen vallan nojalla on karkoittanut K.A. Yliopiston oppilaan, C.G. Creutzin, olen minä nähnyt asiaan kuuluvaksi, että mainittu Creutz pyyhitään yliopiston matrikkelista, josta, j.n.e." Edellinen kirjelmä, johon virallisesti emme olleet puuttuneet, peruutettiin. Tällä oli voitettu ainakin se, että se mikä Creutzin erottamistoimenpiteessä oli ollut kiusallista, oli poissa. Se ei enää luonteeltaan ollut rangaistustoimenpide, vaan ainoastaan johdonmukainen seuraus siitä, että hän häikäilemättömästi oli maasta karkoitettu. Koko tämä asian vaihe merkitsi kanslerin peräytymistä. Eräillä tahoilla — missä pääasiana pidettiin sitä muodollista laittomuutta, joka tapahtui siinä että Creutzin nimi poistettaisiin yliopiston matrikkelista — ei kuitenkaan tahdottu tunnustaa, että kanslerin uusi määräys oli mikään voitto.

Uusmaalaisen osakunnan kuraattori ei ollut odottanut virallista ilmoitusta rehtorilta Creutzin erottamisesta yliopistosta, vaan oli ensimmäisen kirjelmän johdosta ottanut kysymyksen esille osakunnassa, joka päätti lähettää asiasta kirjelmän rehtorille. Se tuli minulle lokakuun 30 päivänä ja sisälsi ojentelevan esityksen siitä, miten yliopiston täkäläisten viranomaisten pitäisi suhtautua vallitsevaan sortojärjestelmään, sekä lausui sen toivomuksen, "että yliopistoviranomaiset, jos he, antamatta yliopistolle mahdollisesti koituvain seurausten ratkaisevasti vaikuttaa menettelyynsä, kieltäytyvät millään tavalla olemasta mukana ylioppilas Creutzin rankaisemisessa, tässä asiassa voivat olla vakuutettuja uusmaalaisen osakunnan täydestä myötätunnosta". Mietittyäni asiaa päätin minä lähettää kirjelmän takaisin osakunnalle, ja kirjoitin samalla yksityisen kirjeen kuraattori Estlanderille, jossa lausuin, että minä ainoastaan siten, etten virallisesti puuttunut kirjelmään, voin pelastaa osakunnan ajattelemattomuudesta johtuneen toimenpiteen seurauksista. Minä huomautin, ettei ollut sopivaa, että ylioppilasosakunta siten ryhtyi arvostelemaan rehtorin ja sijaiskanslerin suhtautumista ylemmän viranomaisen määräykseen.

Samalla kertaa kuin uusmaalaisessa osakunnassa päätettiin kääntyä rehtorin puoleen, päätettiin myöskin lähettää kirjelmä muille osakunnille, jossa selostettiin Rosenqvistin ja Creutzin tapaukset ja lausuttiin samaa kuin minulle osoitetussa kirjelmässä. Muille osakunnille annettiin se kehoitus että, jos ne "yhtyivät siihen ajatukseen, joka oli määrännyt uusmaalaisen osakunnan; toimintatavan, ne saattaisivat tämän käsityksensä yliopistoviranomaisten tietoon". Kaksi osakuntaa, savo-karjalainen ja pohjalainen, ottivat kysymyksen käsiteltäväksi, ennenkuin minä sain tiedon asiasta. Muiden osakuntien inspehtoreja kehoitettiin pitämään huolta siitä, että asiaa ei otettaisi viralliseen käsittelyyn pöytäkirjaan merkittäväksi, ja niin tehtiinkin. Ei myöskään kahden ensinmainitun osakunnan pöytäkirjaan otettu uusmaalaisen osakunnan kehoitusta. Pohjalainen osakunta päätti, senjälkeen kuin se minulta oli saanut täydellisen selonteon niistä tapauksista, joihin uusmaalaisen osakunnan kirjelmässä vedottiin, lähettää kirjelmän takaisin uusmaalaiselle osakunnalle ja sen sijaan kääntyä rehtorin puoleen ja lausua osakunnan huolen niitä uhkaavista kurinpitorangaistuksista, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista.

Uusmaalaisessa osakunnassa herätti minun asiaan puuttumiseni pitkän keskustelun. Estlander poistui, koska minä olin tehnyt hänet vastuunalaiseksi toimenpiteestä. Inspehtori, professori Chydenius, antoi, sen mukaan kuin hän minulle ilmoitti, ankaran nuhteen osakunnalle ja koetti tehdä selväksi, että se oli mennyt toimintavaltansa yli. Osa jäsenistä tahtoi, että osakunta vastaisi jokaisesta kirjelmän sanasta ja pysyisi päätöksessään. Toiset arvelivat, että osakunta oli menetellyt ajattelemattomasti ja että sen avoimesti pitäisi se tunnustaa, toiset taas, että rehtori oli väärinkäsittänyt kirjelmän, koska osakunta vain oli tahtonut viitata siihen, että, jos yliopistoviranomaiset katsoivat sen ajan tulleen, jolloin yliopisto saattoi antautua seurauksiltaan vakaviinkin taisteluihin, niin he voisivat odottaa saavansa osakunnan kannatuksen puolellensa. Valittiin toimikunta, ja kysymys otettiin käsiteltäväksi seuraavassa kokouksessa. Pitkien keskustelujen jälkeen päätti osakunta inspehtorinsa kautta antaa minulle selityksensä, että oli tapahtunut väärinkäsitys, että osakunta "ei ollut tahtonut lausunnollaan vaikuttaa mitään rehtorin virkatoimiin, joiden määrääjänä se oli tiennyt jokaisessa tapauksessa olleen ainoastaan Herra Rehtorin omantunnon ja hänen oman käsityksensä virkavelvollisuudestansa", vaan oli tahtonut esille tuoda, "mitkä ajatukset ja tunteet uusmaalaisen opiskelevan nuorison keskuudessa tähän kysymykseen nähden olivat vallinneet, sekä ennen kaikkea, että tämän nuorison toivo oli se, että ne seikat, jotka saattoivat uhata sen rauhallista yliopistollista opiskelua ja esiintyä civis Creutzin asiaa järjestettäessä tahi muita samantapaisia tulevaisuudessa, eivät millään ratkaisevalla tavalla pääsisi vaikuttamaan yliopistoviranomaisten toimiin". Minä sanoin olevani tyytyväinen tähän selitykseen. Se osoitti osakunnan hyvää tahtoa järjestää ajattelemattoman teon seuraukset. Tällaisissa tapauksissa ei voinut vaatia liian paljon nuorisolta, varsinkin kun, kuten tässä tapauksessa, täytyi tuntea kunnioitusta ja myötätuntoa sen esiintymisen perusmotiivia kohtaan. Minä olin toivonut, että asia tähän loppuisi, mutta niin ei ikävä kyllä käynyt.

Sen mukaan kuin Danielson marraskuun lopulla oli saanut tietää, olivat osakuntien toimenpiteet Creutzin asiassa tulleet kenraalikuvernöörin tietoon, ja tämä aikoi tehdä siitä suuren asian yliopistoa vastaan, mikä luultavasti alun pitäen oli kuulunut hänen tarkoituksiinsa. Hän katsoi saaneensa uuden todistuksen siitä, että osakunnat, joihin hän lähinnä tahtoi päästä käsiksi, olivat valtiollisia seuroja, jotka olivat yliopistoviranomaisten suojeluksen alaisia. Kenraalikuvernöörin välitön sekaantuminen estettiin, mutta Danielsonin mielipide oli, että asiaa näissä olosuhteissa ei voitu muitta mutkitta sivuuttaa, ja hän vaati minulta lähempää selontekoa siitä, mitä oli tapahtunut. Neuvoteltuani inspehtorien kanssa lähetin minä seikkaperäisen selonteon sekä sen mukana uusmaalaisen osakunnan inspehtorilta minulle tulleen kirjelmän sekä jäljennöksen muille osakunnille osoitetusta kirjelmästä. Yksityisesti kehoitin minä sijaiskansleria, ettei hän tapahtuman johdosta ryhtyisi toimenpiteisiin kuraattori Estlanderia tai uusmaalaista osakuntaa vastaan. Jos hän jotakin tekisi, saattaisi se vain uudelleen tunteet kuohuksiin. Hän taipuikin siihen, mutta päätti kuitenkin itse puhua Estlanderin kanssa asiasta. Tämä keskustelu oli, niinkuin minä pelkäsin, uusien selkkausten alkuna.

Keskustelu oli tammikuun 22 päivänä 1904, ja sijaiskanslerin tarkoituksena oli siten saada kyseessäoleva asia lopullisesti päättymään. Danielson oli toivonut Estlanderin myöntävän, että osakunnan esiintyminen oli ollut muodotonta, ja että hän lupaisi pitää huolta siitä, että vastedes sellaista vältettäisiin. Kun Danielson kysyi, kieltäytyi kuitenkin Estlander antamasta suullista vastausta tai ryhtymästä mihinkään suulliseen selontekoon, ja sitäkin vähemmän sitoutumasta mihinkään vastaisuuden varalta. Asian niin ollen katsoi Danielson olevansa pakotettu keskeyttämään keskustelun ja kehoittamaan Estlander ja seuraavan päivän kuluessa jättämään eronpyyntönsä kuraattorintoimesta. Muussa tapauksessa katsoi sijaiskansleri olevansa pakotettu ryhtymään toimenpiteisiin hänen erottamisekseen.

Minä kutsuin Estlanderin luokseni seuraavana päivänä ja keskustelin pitkästi hänen kanssaan toivoen voivani taivuttaa häntä sovinnolliseen selvittelyyn, mutta hän ei voinut ymmärtää, että hänen esiintymistänsä vastaan sijaiskansleria kohtaan olisi mitään muistutettavaa, eikä hän myöskään tahtonut suostua pyytämään eroa kuraattorintoimesta. Wrede, jonka kanssa olin neuvotellut, kirjoitti minulle ja pyysi minua koettamaan taivuttaa Danielsonia siihen, että hän antaisi syyttää Estlanderia konsistorin edessä mieluummin kuin että itse erottaisi hänet, lähinnä ajatellen sitä, millä tavalla nuoriso suhtautuisi asiaan. Illalla oli sijaiskanslerilla neuvottelu minun ja inspehtori Chydeniuksen kanssa. Asian jättäminen konsistorin käsiteltäväksi oli kysymyksen alaisena, mutta minä puolestani en voinut ehdottomasti olla asian puolella, koska sellaisesta oikeusjutusta, joka täytyi pitää avoimin ovin, julkisuuteen tulisi seikkoja ja asianhaaroja, jotka saattoivat käydä arveluttaviksi osakuntalaitokselle ja yliopistolle. Eivät kenraalikuvernööri eikä kansleri olisi voineet pysytellä toimettomina. Sijaiskansleri suostui kuitenkin siihen, että Estlanderille vielä annettaisiin tilaisuus antaa tarvittavia selityksiä, ennenkuin mihinkään ryhdyttäisiin.

Tämä jätti Chydeniukselle kirjelmän, joka sisälsi jonkunlaisen selityksen niistä kysymyksistä, joihin hän oli kieltäytynyt vastaamasta sijaiskanslerille, sekä antoi samalla Chydeniukselle luvan käyttää kirjelmää niinkuin hän hyväksi näki. Chydenius lähetti kirjelmän sijaiskanslerille, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että Estlander sen kautta vain oli pahentanut asemaansa. Tammikuun 25 päivänä tuli sijaiskanslerilta kirje, jossa sanottiin, että hän "oli katsonut tarpeelliseksi, että Estlander pidätettäisiin kuraattorintoimesta toistaiseksi ja kunnes siitä toisin voitaisiin määrätä". Samalla kehoitettiin minua ryhtymään tästä johtuviin toimenpiteisiin. Minä ilmoitin virallisesti asiasta osakunnalle ja määräsin fil. kand. R. Furuhjelmin väliaikaisesti ottamaan haltuunsa kuraattorin toimet. Chydenius lupasi olla läsnä osakunnan kokouksessa samana iltana ja pitää huolta siitä, että kaikki sujuisi rauhallisesti, vaikka hän oli vakuutettu siitä, että katkeroituminen sijaiskansleria kohtaan oli suuri. Osakunta päätti esittää minulle pyynnön, että minä pyytäisin sijaiskanslerilta selitystä niistä syistä, jotka olivat aiheuttaneet hänen toimenpiteensä.