Part 12

Joulukuun 2 päivänä esitettiin senaatissa Hänen Majesteettinsa lupa niille karkoitetuille ja maanpakoonajetuille, jotka olivat tulleet valituiksi valtiopäivämiehiksi, sekä niille aatelismiehille, jotka olivat sukunsa päämiehiä, valtiopäiväajaksi palata Suomeen, koska heidän osanottonsa säätykokoukseen kuului heidän velvollisuuksiinsa. Tämä lupa koski siis myöskin Estlanderia, joka saapui Helsinkiin joulukuun 6 päivän iltana. Asemalle kokoontuneen yleisön joukossa oli myöskin suurin osa uusmaalaisen osakunnan jäsenistä. Estlander otettiin vastaan laululla ja eläköönhuudoilla ja toverit kantoivat hänet asemalta osakuntatalolle, jossa häntä juhlittiin. Ei mitään selkkauksia poliisin kanssa sattunut.

Mutta joulukuun alussa saatiin tietää, että kysymys ehdotuksen tekemisestä Homéniin nähden jälleen oli rauennut. Obolenskij oli taasen osoittanut, ettei hänen lupauksiinsa voinut luottaa. Huolimatta aikaisemmasta myöntymyksestään, piti hän kiinni henkilökohtaisesta hakemuksesta. Joulukuun 10 päivänä ilmoitti Oerstrœm minulle kirjeessä, että hän Obolenskijn kannan vuoksi ei ollut voinut viedä perille aikomustaan Homéniin nähden. Hän koettaisi kuitenkin kenraalikuvernöörin Pietarissa käydessä joulunaikaan "käännyttää" hänet. Muuten lisäsi hän, että säätyjen tekemä, sävyisästi, "in gemässigtem Ton", kirjoitettu anomus diktatuurin kumoamisesta todennäköisesti voisi viedä suotuisiin tuloksiin. Minä kirjoitin muutamia päiviä myöhemmin pitkähkön kirjeen Oerstrœmille, missä minä taas uudelleen laskin hänen sydämelleen Homénin asian ja huomautin, että jos asia ei olisi järjestetty ennen ensi lukukauden alkua, mielenosoituksellista esiintymistä ylioppilasten puolelta todennäköisesti tulisi tapahtumaan. Jos asia sitävastoin saataisiin järjestetyksi, niin ei olisi mitään sellaista syytä olemassa, joka aiheuttaisi ylioppilasten joukko-esiintymistä.

Tammikuun 7 päivänä ilmoitti minulle Oerstrœm, että kenraalikuvernööri oli taipunut siihen, että Homén saisi tulla takaisin. Asia alistettaisiin vielä H. Majesteettinsa päätettäväksi, ja se voisi tapahtua vasta venäläisten pyhien jälkeen. Virallista ilmoitusta ei tämän vuoksi luultavasti voisi meille saapua ennen lukukauden alkua, mutta hän lisäsi: "Sie können die Sache als durchaus erledigt betrachten und solches confidentiell zur Kenntnis des Consistoriums bringen." Minä levitin ilmoitusta virkatovereille ja ylioppilaille ja kirjoitin myöskin viipymättä Homénille, joka lausui ilonsa siitä, että pian sai palata kotiin. Samaan aikaan oli Danielson Oerstrœmin ja Obolenskijn luona saanut aikaan sen, että sama etuoikeus myönnettiin Wredelle. Avajaispuheessa voin tämän perusteella lausua sen lujan toivomuksen, että nämä opettajat pian voisivat palata työhönsä yliopistoon. Edellisenä päivänä oli eräs vanhemmista ylioppilaista käynyt luonani, haluten erinäisten toverien puolesta saada varmoja tietoja asiasta. Hän oli tyytyväinen niihin, jotka minä annoin, ja siten estettiin ehkä muuten aiottu mielipiteenilmaus.

Tammikuun 23 päivänä oli virallisissa lehdissä ilmoitus siitä, että H. Majesteettinsa oli sallinut maanpakoonajettujen ja karkoitettujen palata kotimaahan. Helmikuun 7 päivän iltana saapui Homén, ja asemalla oli häntä vastaan ottamassa kunnianosoituksin ylioppilaita ja muuta yleisöä. Melkein samaan aikaan tuli Wrede Suomeen, mutta matkusti suoraan maatilalleen ja saapui Helsinkiin vasta 18 päivänä. Hän ei ollut antanut tietoa saapumisestaan, koska hän tahtoi välttää kaikkia julkisia tervehdysmielenosoituksia.

* * * * *

Käydessäni Pietarissa muutamia vuosia myöhemmin, joulukuussa 1908. tapasin eräässä yksityisessä seurapiirissä Oerstrœmin. Hän oli silloin venäläisen senaatin jäsen ja kokonaan Suomen asiain ulkopuolella. Keskustelu johtui menneisiin aikoihin ja myöskin niihin tapahtumiin, joita yllä kuvattiin. Oerstrœm ilmaisi silloin, että toimenpiteet yliopistonopettajia vastaan oli päätetty jo ennen Bobrikoffin kuolemaa, mutta aika niiden soveltamiseen oli jätetty tämän määrättäväksi. Plehwen ja Bobrikoffin suhde ei ollut hyvä, minkä minä hyvin tiesin, mutta että Plehwe, kuten Oerstrœm nyt ilmoitti, itse asiassa oli ollut iloinen, kun Bobrikoff oli tieltä poissa, oli minulle yllättävä uutinen. Suunnanmuutos Suomeen nähden oli, kun murha tapahtui, jo päätetty. Että Plehwe siitä huolimatta ryhtyi karkoitustoimenpiteiden toimeenpanoon, johtui Oerstrœmin mukaan siitä, että hän Venäjän yleisen mielipiteen vuoksi katsoi murhan näennäisen hyvittämisen tarpeelliseksi, ja sen lisäksi piti hän sopimattomana, että uusi kenraalikuvernööri aloittaisi uransa väkivaltaisilla teoilla. Se, mikä tehtiin, tehtiin senvuoksi ennenkuin tämä oli astunut virkaansa.

Eräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904.

Karkoituskysymyksen yhteydessä sattui eräs häiritsevä kohtaus avajaistilaisuudessa syyslukukaudella 1904. Se herätti aikanaan paljon huomiota, — antoi aihetta kaikenlaisiin selvittelyihin ja tuotti erinäisiä seurauksia.

Täkäläiset yliopistoviranomaiset olivat jo silloin ryhtyneet toimenpiteisiin, jotta saataisiin karkoitetuille lupa palata kotimaahan, mutta mitään tuloksia ei vielä oltu saavutettu. Muutamia päiviä ennen avajaisia sain minä tietää, että ylioppilaspiireissä oli ajateltu avajaistilaisuudessa lukea vastalausekirjelmä karkoitusten johdosta. Minusta oli luonnollista, että ylioppilaat tunsivat tarvetta julkisesti ilmaista mielipiteensä tässä asiassa, mutta itse virallinen avajaistilaisuus ei ollenkaan ollut siihen sovelias, ja minä en millään ehdolla voinut siellä sallia sentapaista esiintymistä. Minun oli kuitenkin mahdoton saada selvää aloitteentekijöistä tai niistä, joille oli annettu tehtäväksi lukea vastalause. Ennenkuin avajaistilaisuus alkoi, lähetin minä senvuoksi sanan ylioppilaille juhlasaliin, että minun täytyi kieltää kaikki esiintyminen itse tilaisuudessa, mutta että ylioppilaat jumalanpalveluksen jälkeen saisivat uudelleen kokoontua saliin, jonne myöskin sijaiskansleri, rehtori ja yliopistonopettajat saapuisivat, ja olisi ylioppilailla silloin tilaisuus lukea vastalauseensa. Minä otaksuin, että sana olisi viety edelleen miehestä mieheen.

Sitten kuin minä olin lopettanut puheeni, jossa myöskin olin lausunut sen toivomuksen, että karkoitetut mitä pikimmin saisivat jälleen ryhtyä toimintaansa yliopistossa, ja kehoittanut läsnäolevia lähtemään jumalanpalvelukseen kirkkoon, sekä astunut alas puhujalavalta, nousi fil. kand. A. Sarvi, joka istui yhdellä alimmista penkeistä, ja alkoi lukea suomenkielistä esitystä. Minä keskeytin hänet, kehoittaen häntä olemaan jatkamatta sekä ilmoitin, että lukeminen voisi tapahtua jumalanpalveluksen jälkeen. Sarvi epäröi hetkisen, mutta salista kuului huutoja "jatka", ja silloin fil. kand. T. Söderhjelm, joka istui Sarven vieressä, alkoi lukea ruotsiksi, minkä jälkeen Sarvi taas jatkoi lukuansa. Minä poistuin silloin salista, samoin sijaiskansleri, useimmat yliopistonopettajat ja osa yleisöä. Vahtimestareille ulko-ovella annoin määräyksen poistaa asiaankuulumattomat puhujat ja pitää huolta siitä, että sali tyhjenisi, mutta vahtimestarit eivät voineet tunkeutua salin alaosaan. Tästä johtui huhu, että minä olisin antanut käskyn vangita mielenosoittajat. Muutamat yliopistonopettajat ja suurin osa yleisöä jäi saliin seisomaan ja kuunteli lukemista.

[Luettu vastalause oli seuraavansisältöinen:

Herra v.t. Sijaiskansleri! Herra Rehtori! Herrat yliopistonopettajat!

Me, Suomea yliopiston ylioppilaat, katsomme velvollisuudeksemme nyt, lukukauden alkaessa, tuoda ilmi sen mielialan, joka meissä, vallitsee. Että me, kaikista perinnäistavoista poiketen, otamme puheenvuoron tässä juhlallisessa tilaisuudessa, sen oikeuttavat nykyään vallitsevat poikkeukselliset olot.

Se loukatun oikeustajunnan tunne, joka meillä oli, kun viime keväänä yliopistosta erotettiin asevelvollisia ylioppilaita, koska he olivat kieltäytyneet noudattamasta laittomassa järjestyksessä syntynyttä asevelvollisuusasetusta, ja se levoton mieliala, joka tämän johdosta levisi akateemiseen nuorisoon, ovat nyt päättyneen kesäloman aikana saaneet uutta elinvoimaa. Professori, Vapaaherra Rabbe Axel Wredeltä, professori Theodor Homénilta, dosentti Ernst Estlanderilta, uusmaalaisen ylioppilasosakunnan kuraattorilta, on ilman laillista tuomiota ja tutkintoa riistetty heidän vapautensa sekä on heidät karkoitettu venäläisiin paikkakuntiin, missä heitä edelleen pidätetään. Filosofian maisteri Herman Gummerus pohjalaisesta ylioppilasosakunnasta on vangittu ja suljettu Pietari-Paavalin linnoitukseen.

Näitä oikeutta loukkaavia toimenpiteitä vastaan me panemme vastalauseemme.

Ei koskaan ole mieliala keskuudessamme uuden työvuoden alkaessa ollut vakavampi kuin nyt, emmekä pidä rauhallista työtä mahdollisena yliopistossa, ennenkuin yliopiston opettajat ja oppilaat ovat jälleen päässeet täysin nauttimaan niitä oikeuksia, jotka heille Suomen lakien ja inhimillisen oikeuden mukaan kuuluvat.]

Sen aikana sattui, sen mukaan kuin minulle jälkeenpäin kerrottiin, yksityisiä "hiljaa"-huutoja ja loppuneen lukemisen jälkeen kohotettiin suosiohuutoja, mutta kuului myöskin tyytymättömyyden ilmauksia. Sitten tyhjeni sali sangen nopeasti ilman muita häiriöitä. Ensiksi poistuneet olivat kuitenkin saapuneet kirkkoon, sillä aikaa kuin suurin osa ylioppilaita epäröiden oli pysähtynyt yliopiston edustalle. He tulivat kuitenkin kirkkoon, kun jumalanpalvelus jo oli alkanut ja saarnaaja jo oli saarnatuolissa.

Jumalanpalveluksen jälkeen kehoitin minä yksityisesti ylioppilaita uudestaan kokoontumaan juhlasaliin. Parisataa heistä noudatti kehoitusta, joiden lisäksi sijaiskansleri ja suuri osa yliopistonopettajia tulivat sinne. Minä lausuin muutamia valittelun ja moitteen sanoja siitä, mitä oli tapahtunut, ja kehoitin sitä tai niitä, jotka toivoivat saada lausua jotakin, esittämään sen, mutta kukaan ei ilmoittautunut. Sijaiskansleri otti silloin puheenvuoron ja piti nuhdesaarnan ylioppilaille esittäen Tarton yliopiston kohtalon meille varoittavana esimerkkinä. Yleisen käsityksen mukaan ei tilanne siitä parantunut. Iltapäivällä kutsuin luokseni Sarven ja Söderhjelmin ja osoitin minkälainen heidän käytöksensä oli. He tunnustivat tottelemattomuutensa rehtoria kohtaan ja olivat valmiit kärsimään rangaistuksen, mutta katsoivat toimineensa velvollisuutensa mukaisesti. He antoivat myöskin ymmärtää, että heidän käytöksensä oli voittanut kannatusta myöskin yliopistonopettajien keskuudessa. Itse asiassa oli eräs professori viittaamalla kehoittanut heitä jatkamaan lukemista, kun rehtori oli sen kieltänyt.

Samana päivänä kävi kenraalikuvernööri Obolenskij minun luonani. Sattumalta vai tahallaanko hän juuri sinä päivänä saapui, sitä en tiedä, mutta välikohtaus avajaistilaisuudessa oli hänelle tuttu. Hän sanoi kuulleensa, että meillä oli ollut pieni "jupakka" yliopistolla. Minä tein aivan lyhyesti selkoa siitä, millainen se oli, ja rauhoitin häntä sillä, että asialla ei ollut mitään erityistä merkitystä ja että se oli yliopiston sisäinen asia, jonka me kyllä selvittäisimme. Hän sanoi, että hänellä oli aihetta luulla, että mielenosoitus oli lähtöisin "samasta puolueesta, missä tehdään työtä valtiopäiviä vastaan, koska pelätään sen kantaa". Tämän hämärän viittauksen sisältö ei tullut minulle selväksi.

Kaksi päivää myöhemmin kokoontui kurinpitotoimikunta. Sarven ja Söderhjelmin kuulustelusta kävi selville, että he olivat saaneet tehtävänsä eräältä toveripiiriltä ja heidät oli velvoitettu lukemaan vastalausekirjelmä itse avajaistilaisuudessa heti rehtorin puheen jälkeen. He olivat kyllä otaksuneet, että rehtori kieltäisi heitä esiintymästä, mutta päättäneet siitä huolimatta täyttää tehtävänsä. He olivat ennen tilaisuuden alkua saaneet sanani ja samaten selvästi ymmärtäneet, mitä minä salissa lausuin. Lausuntoni jälkeen olivat he epäröineet hetkisen, mutta sitten päättäneet jatkaa. Vastalause piti luettaman juuri avajaistilaisuudessa, koska se sen kautta saisi enemmän pontta. Rikoksen arvioimisesta ja rangaistuksen määrästä olivat mielipiteet toimikunnan kesken kahtalaisia. Syyttäjä vaati heidät erotettaviksi yhden lukukauden ajaksi. Enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä, että mitään ylemmän viranomaisen halveksimista osoittavaa ei tässä ollut tapahtunut. Muodollisesti katsoen oli rikkomus tosin karkea, mutta oli otettava huomioon teon siveellinen sisältö. Lieventävänä asianhaarana täytyi heidän mielipiteensä mukaan myöskin pitää sitä rohkaisua, jota vastaajat yleisön puolelta olivat saaneet, ja erittäinkin sitä seikkaa, että joukko yliopistonopettajia jäi saliin sijaiskanslerin ja rehtorin poistuttua. Myöntäen kaiken tämän, olisin kuitenkin omasta puolestani pitänyt erottamisrangaistusta sopivimpana, mutta minä taivuin enemmistön mielipiteeseen ja yhdyin siihen, että rikkomus rangaistaisiin muistutuksella kurinpitotoimikunnan edessä. Jos minä lausunnossani olisin vaatinut erottamista, olisi se todennäköisesti aiheuttanut sen, että sijaiskansleri olisi tehnyt rangaistuksen ankarammaksi sen mukaisesti, mikä vallitsevissa oloissa olisi ollut onnetonta.

Minulle oli jätetty eräs kirjelmä, jonka oli allekirjoittanut 24 ylioppilasta ja jossa he selittivät olevansa solidaarisia Sarven ja Söderhjelmin kanssa, koska he olivat olleet mukana sitä päätöstä tekemässä, joka aiheutti mainittujen herrojen esiintymisen. Kurinpitotoimikunta ei kuitenkaan tahtonut kiinnittää mitään huomiota siihen ja vielä vähemmän erääseen, muutaman sadan miehen allekirjoittamaan kirjelmään, joka sisälsi yleisen solidaarisuusilmauksen.

Joukko ylioppilaita oli esittänyt pyynnön, että saataisiin pitää yleinen ylioppilaskokous, jotta voitaisiin esittää mielipiteet avajaisten tapahtumista. Sen mukaan kuin minulle oli ilmoitettu, haluttiin ylioppilastaholla sovittaa erimielisyys rehtorin kanssa lausumalla valittelu tapahtuman johdosta, mutta samalla kertaa tehdä ymmärrettäväksi, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsivat ne samat tunteet, mitkä oli ilmaistu vastalausekirjelmässä. Mielestäni oli minun suostuttava tähän pyyntöön ja minä päätin kokouksessa julkiluettavaksi lähettää ylioppilaskunnalle kirjelmän. Sittemmin sain ylioppilaskunnan puheenjohtajalta tietää, että eräillä tahoilla oli aikomus järjestää kokouksesta suuri mielipiteenilmaisutilaisuus ylioppilaskunnan puolelta vastalauseen hyväksi sekä että valittelu juhlasalin tapahtuman johdosta olisi sivuasia. Me sovimme senvuoksi siitä, että keskustelu on rajoitettava itse tapahtumaan, kuitenkin siten, että lausunnoissa voitiin ilmituoda, että yhdyttiin niihin tunteisiin, jotka ilmautuivat vastalauseessa. Äänestys ei saisi tulla kysymykseen.

Kirjelmässäni ylioppilaskunnalle tein selkoa sen tapahtuman kulusta, josta oli kysymys, ja lausuin ankaran paheksumiseni tottelemattomuudesta rehtoria kohtaan ja julkisen tilaisuuden häiritsemisestä, mutta kirjelmä oli kuitenkin kirjoitettu hyväntahtoiseen sävyyn. Minä lausuin, että minä en voinut paheksua sitä, että nuoriso lukukauden alkaessa oli tahtonut ilmaista tunteitansa. Mutta minun täytyi valittaa, että ne esitettiin tavalla, jonka täytyi herättää kiusallista, itse asialle vierasta erimielisyyttä rehtorin kanssa, herättää yliopiston johtomiesten ja opettajien paheksumista ja aiheuttaa kurinpidollisia toimenpiteitä. Kaikki tämä olisi voitu välttää, ilman että lausunnon tarkoituksesta senkautta mitään olisi menetetty, jos olisi neuvoteltu rehtorin kanssa tai noudatettu rehtorin kehoitusta ja sitä keinoa käytetty, jonka hän oli neuvonut. Kun kirjelmä oli luettu, syyskuun 19 päivän kokouksessa, esitettiin vanhasuomalaiselta taholta, että, vaikka ne samat tunteet, jotka saivat ilmauksensa avajaisissa luetussa vastalauseessa, vallitsivat heidänkin puolueensa ylioppilaissa, tämä puolue kuitenkin jyrkästi paheksui sitä sopimatonta ja asiaan kuulumatonta tapaa, millä vastalause oli tuotu esille. Nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset ilmaisivat täysin yhtyvänsä ylioppilasten kirjelmään, mutta valittivat, että sen esittämistavan johdosta oli syntynyt erimielisyyttä rehtorin ja ylioppilasten välille. Kun oli todettu, että rehtorin kirjelmä ei aiheuttanut mitään toimenpidettä, lopetettiin kokous.

Kenraalikuvernöörille oli tehty huomautus minun viimeisen avajaispuheeni johdosta ja hän luuli huomaavansa jonkunlaista yhteyttä sen ja ylioppilasten vastalauseen välillä. Hän antoi Deutrichin ilmoittaa Danielsonille, että ylioppilasten esitys avajaistilaisuudessa, "joka oli suunnattu viranomaisten toimenpiteitä vastaan, näyttää perustuvan yliopiston rehtorin sitä ennen pidettyyn puheeseen", joka sisälsi "samantapaisia lauseita kuin ylioppilasten esitys" j.n.e. Kenraalikuvernööri valitti myöskin v.t. kanslerille, joka sen johdosta kirjeessä lausui tyytymättömyytensä puheeseen. Hän luuli vielä olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä H. Majesteetillensakin ja pelkäsi, että asia olisi esteenä vastasyntyneen perintöruhtinaan kansleriksi nimittämiselle!

[Kirje sijaiskanslerille kuului käännettynä seuraavasti: "Siitä Teid. Ylh. minulle lähettämästä puheesta, jonka rehtori on pitänyt uuden lukuvuoden alkaessa, olen huomannut, että valtioneuvos Hjelt, kun hän puheessa koskettelee muutamia tapauksia Suomen elämästä, jotka eivät ole välittömässä yhteydessä yliopiston kanssa, on lausunut mietteitä, joiden tarkoituksena on ollut arvostella tilannetta, joka viimeaikaisten hallinnollisten toimenpiteiden kautta on syntynyt. Ryhtymättä käsittelemään näiden arvostelujen oikeutta sinänsä, on minun mielipiteeni se, että ne eivät ensinkään sovi puheeseen, jossa yliopiston hallitus kääntyy opiskelevan nuorison puoleen, ja pyydän Teid. Ylhäisyyttänne saattamaan tämän valtioneuvos Hjeltin tietoon.

"Sen lisäksi katson tarpeelliseksi lisätä, että tyytymättömyys, jonka rehtorin mainittu puhe on herättänyt Suomen kenraalikuvernöörissä, pakottaa minua saattamaan sen Kaikkein Korkeimman tietoon, ja minä pelkään, että tämä asiaintila voi estää suostumuksen yliopiston traditsioneille perustuvaan toivomukseen saada kansleriksensa H. Keis. Korkeutensa Perintöruhtinas."]

Obolenskijn luona käydessään huomautti sijaiskansleri, että luulo ylioppilasten, esiintymisen ja minun puheeni välisestä ulkonaisesta yhteydestä johtui täydellisestä väärinkäsityksestä. Oblenskij syrjäytti asian lausumalla vain sen yleisen arvelun, että siitä saattoi olla vain vahinkoa yliopistolle, jos siellä politikoitiin.

Se seikka, että osa virkatovereista jäämällä juhlasaliin siksi ajaksi, jolloin useinmainittu vastalause luettiin, ja suosiotansa osoittamalla antoi ylioppilaille yllykettä esiintymään niinkuin esiintyivät ja olemaan välittämättä rehtorin käskystä, oli, niinkuin jo on huomautettu, aiheuttanut nuorisossa sen käsityksen, että nämä opettajat olivat asettuneet heidän puolellensa rehtoria vastaan. Tämä seikka sekä ruotsalaisille sanomalehdille lähetetyt kirjeet, joissa samaa asiaa käytettiin hyökkäysaseena minua vastaan, ja se käsitys, että yliopistonopettajien puolelta oli vähennetty minun rehtorinarvoani ja vaikutustani ylioppilaisiin, saattoivat minut vakavasti ajattelemaan eronpyynnön jättämistä. Sen lisäksi tuli nuhtelu korkeammasta paikasta, joka saattoi minua otaksumaan, että vaikutusvaltani oli silläkin taholla vähentynyt. Minä luovuin kuitenkin silloin siitä aikomuksesta, koska minusta kollegialiselta näkökannalta ei tuntunut olevan oikein odottamatta ja valmistamatta jättää paikkaani, sitä enemmän kuin muutamat virkatoverit, joille olin maininnut aikomuksestani, ehdottomasti kehoittivat minua luopumaan aikeestani. Konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä pidin minä kuitenkin puheen, joka oli osoitettu virkatovereille, ja jossa tein selkoa niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan eroa rehtorinvirasta, ja lausuin vakavasti ja jyrkästi mielipiteeni muutamien virkatoverien menettelystä juhlasalissa sattuneen tapahtuman aikana (ks. myöh.). Lausunto tuli odottamatta useimmille ja sillä oli ilmeinen vaikutus.

Seuraavassa kokouksessa luki professori Runeberg minulle osoitetun lausunnon konsistorin jäsenten enemmistön puolesta, joka oli luottamuslauseen luontoinen, puheeni johdosta edellisessä konsistorin kokouksessa. Se sisälsi vakuutuksen virkatoverien täydellisestä luottamuksesta, vaikka lausunto "ei sisältänytkään tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tai toimenpiteeseen nähden, mitä rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet yliopiston asiain johtoa". Lausunto päättyi sanoilla: "Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että Teidän tahtonne ja Teidän voimanne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa Teidän harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu." Selitykseen oli yhtynyt 26 konsistorin 32 jäsenestä. Sitten luki professori A. Homén lausunnon niiden puolesta, jotka olivat jääneet saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri ja rehtori olivat poistuneet. Siinä huomautettiin, että heidän käytöstään ei millään tavoin tulisi käsittää siten, että se olisi mielenosoitus rehtoria kohtaan. Näiden lausuntojen johdosta sanoin minä muutamia sanoja, osaksi vielä selvittääkseni lausuntoani edellisessä konsistorin kokouksessa, osaksi ilmaistakseni kiitollisuuttani niiden selitysten ja sen tunnustuksen johdosta, joita minä olin saanut osakseni. Konsistorin jäsenet nousivat ja kumarsivat ja minä samoin. Siten oli tämä sisäinen erimielisyys sovitettu.

* * * * *

Yllämainittu lausuntoni, jonka konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä annoin, kuului pienin lyhennyksin seuraavasti:

"Yliopiston Rehtorinvirka on ehkäpä enemmän kuin mikään muu hallinnollinen virka maassamme luottamustoimi. Tämä tulee varsinkin selvästi esille poliittisesti levottomina aikoina. Että minä pääasiallisessa tehtävässäni, työssäni yliopiston häiritsemättömän työn ja kehityksen hyväksi, olen onnistunut, kuten rohkenen uskoa, verrattain hyvin, riippuu siitä, että minä runsaassa määrin olen saanut nauttia virkatoverieni luottamuksellista tukea, että minä olen nuorison taholta voinut odottaa arvonantoa ja kunnioitusta ja että minulla myöskin yliopiston korkeampien viranomaisten keskuudessa on ollut jotakin arvovaltaa ja siten olen saattanut vaikuttaa jonkun verran myöskin ylöspäin. On olemassa seikkoja, jotka pakosta saavat minut olettamaan, että nuo mainitut edellytykset rehtorinviran menestykselliseksi hoitamiseksi eivät enää täydellisesti ole vallitsemassa, jonka vuoksi tehtävä nykyään vallitsevien olosuhteiden aikana näyttää minusta oleellisesti vaikeammalta kuin ennen.