Part 9

Mieliala ei lainkaan ollut synkkä. Minä soitin huuliharppua, jonka olin saanut hollantilaiselta merimieheltä, ja veli lauloi jankeelauluja. Me polttelimme piippunysiämme yhtä rauhallisesti kuin olisimme istuneet kotona. Aurinko alkoi jo ruusuiseksi punata itäisillä luodoilla olevaa lunta tullessamme "Voirasian" kohdalle. Siellä noukimme kiviä veneeseen. Tämä näytti minusta epäilyttävältä, mutta miehet syyttivät Kanholmanselkää sekä yltyvää tuulta. Laskimme vielä maihin Hassel-luodolla, missä samannimiset naukut tyhjennettiin, sillä nyt piti meidän lähteä avomerelle.

Aurinko meni mailleen, ja läntiselle taivaanrannalle oli kokoontunut vuorenkaltaisia pilvenmöhkäleitä. Toisinaan ne katkesivat, ja mustasta seinästä virtasi ikäänkuin tulivuoresta punaista valoa sellaisella voimalla, että silmää häikäsi ja kaikki jälkeenpäin näytti vielä mustemmalta. Keulan puolelta alkoivat kuohut ryöpsähdellä; keskustelu taukosi, piippunysät sammuivat; hyökyaallot kävivät yhä korkeimmiksi ja veneen liikunto rauhattomammaksi. Jokainen tuulen nykäys tuntui. Silloin purje tempautui ja tuulen alla oleva laita oli veden alla ja vesi kohisi yli jalkojen.

"Päästä purjenuora!" huusin minä vasten tahtoani.

"Pelkääkö mies?", kysyi Otto kiristäen nuoraa. Silloin minä vaikenin. Veneen kylki puristautui nyt niin tiukalle, ettei vettä enään tullut veneeseen. Sen sijaan syöksähtivät aallot tuulenpuolelta. Eteenpäin sitä mentiin, niin että vinkui. Silloin tempautui etupurjeen nuora irti. Silloin vene alkoi tehdä mutkia, purje räpätteli ja leiskui niin pahanenteisesti, että minä pelkäsin. Koko hanke näytti äärettömän hävyttömältä, niin naurettavan uhkarohkealta, että minä aloin nauraa. Istuin kuin meressä. Vettä veneessä, puoleksi murtuneita hyökyjä selän takana, kuohu tuiskuna nokassa ja tuulen alla oleva laita korttelin verran veden pinnan alla. Sillä välin minua palellutti, sillä vesi sinkui yli turkinkauluksen ja imeytyi alas pitkin selkärankaa, jalat olivat sääriin saakka vedessä.

Pian oli purjenuora laitettu ja me täydessä vauhdissa taas. Otto oli kiivennyt tuulen puolelle. Kaapunsa yli oli hän vetänyt valkoisen tikatun röijyn ja se teki yhtä kylmän vaikutuksen kuin paidanhihatkin. Viimeinen punainen auringon heijastus valahti hänen tummille kasvoillensa. Joka kerta kun häntä varoitin, vastasi hän kumealla naurulla ja vaikeni sen jälkeen. Oliko hän juovuksissa? Sitä en tänäpäivänäkään tiedä. Vai aikoiko hän purjehtia kumoon epätoivossaan, sillä hän oli epätoivossaan vaikka hän tekeytyi iloiseksi. Minä aukasin kuitenkin turkkini napit ollakseni varuillani, otin varovasti veitseni ja leikkasin muiden näkemättä lapatossujeni nyörit. Sitten pistin minä avatun veitseni turkin hihaan ja päätin varmasti tarpeen tullessa leikata poikki purjenuoran.

Kuta selemmälle tulimme, sitä suurempaa puhkua sai tuuli, ja hyökyaallot pitenivät. Kurjuuden kukkaroiksi alkoi minua vielä palelluttaa, mutta minä en uskaltanut pyytää viinaa, sillä minä pelkäsin jokaista liikettä. Otto oli kuitenkin kiinnittänyt purjenuoran ja alkoi mätätä vettä veneestä. Silloin katsahdin minä tuulen puolelle, yhdellä kohtaa vesi vallan tummeni, ja jälessämme kiiti pitkin vettä tuulenviuhke, sanoisin sitä hengeksi, sillä se oli näkymätön vaikka saattoi nähdä sen tummat jäljet.

"Päästä purjenuora, muuten minä leikkaan poikki!" -- ja salaman tavoin oli veitsi esillä. Samassa silmänräpäyksessä istuin minä jalat vedessä, tunsin vahvan käden tarttuvan ranteisiini, ja vene kohoutui taasen. Purjenuora oli vahingoittumaton, ja se oli pelastuksemme. Silloin sanoi veli hämmentävällä tyyneydellä: "älä purjehdi niin kiivaasti, Otto", ja sen jälkeen: "ei herran tartte olla peloissaan, sillä eihän tämä vielä mitään ole."

Tällä tavalla kului vielä puolinen tunti ja ilma pimeni. Mutta keulapurjeen ja harusköyden välistä näin minä pienen Kanholman majakan, joka loisti kiinteällä, liikkumattomalla valollaan, mikä olisi vaikuttanut rauhoittavasti, jolleivat minun hermoni olisi olleet niin äärettömän kiihoittuneita alituisista nykäyksistä.

Rupesin ajattelemaan kuolemanajatuksia. Silakkanelikon kansi oli pudonnut, ja minä katselin sen valkoisia haamuja, jotka nukkuivat niin levollisesti avosilmin. Nekin olivat kuolleet nuoruuden kukoistuksessaan, hiljaisilla retkillään tummissa liekometsissä alhaalla, ilkeällä merenpohjalla.

Murtuneessa mielentilassani täytyi minun katsella niitä, sillä minä en voinut kääntyä ja mitä minä ajattelinkaan, aina vaan näin niiden punaisten silmien tuijottavan itseeni. Silloin minä käsitin, miksi isä asetti kahdentoista killinkin lantteja siskon silmiin hänen kuoltuaan. Minä ajattelin tulitikkulaatikkoani, kiinnittääkseni ajatuksiani. Minä näin siinä vielä steariinikynttilän jättämän renkaan jäljen, kynttilän sammutin minä eilen illalla, sillä minä käytin aina laatikkoa kynttilän sammuttajana. Mieleeni muistui, mitä juuri silloin olin lukenut tuon kynttilän valossa ennenkuin nukahdin lämpöiseen vuoteeseeni. Luin käsittämätöntä filosofiaa, jonka pappi oli minulle lainannut. Koska minä en koskaan taita lehden syrjiä vaan panen sivuluvut muistiini, muistin minä heti sivun 26, millä kohdalla minä lopetin. Siinä käsiteltiin Kant'ia. Muuta en ole tämän miehen kummallisista opeista ymmärtänyt kuin imperatiivin, että täytyy uskoa. Nyt nytkähytti taas. Päätin uskoa, mutta minun aivoni olivat niin hämmennyksissä, etten tiennyt, mihin uskoa.

Ottoon ei ollut uskomista, sillä hän oli selvän selvästi hämmentynyt, eikä häneen ollut luottamista, koska hän hiljakkoin oli saattanut kuunarin haaksirikkoon. Tosin veli oli luotettavampi, mutta hän hoiti etupurjeen nuoraa. Niin hoipertelivat aivoni etukeulan ja perän väliä, kunnes minä lopulta uskon uskoneeni Kanholman majakkaan malttaen salaa mieltäni siinä toivossa, että me pian pääsisimme tuulen suojaan maan puolelle.

Aivan oikein. Nykäykset taukosivat ja niiden mukana kuolinajatukset, ja kun me pian sen jälkeen kuljimme "Valkean tamman" ohi, joka valkoisen haamun tavoin seisoi kalliollaan, tunsin olevani kuin kotonani ja haudoin mielessäni kaikessa rauhassa hyvin ansaittua virkistysjuomaa. Nyökkäsin ystävällisesti päälläni majakalle ja kiitin hyvästä seurasta, sitten me käännyimme toista valoa kohti, mikä loisti paljon levottomammin, mutta myöskin lämpöisemmin -- valo tuli sepän tuvasta, missä me aijoimme viivähtää.

Mikä mielihyvän tunne astuessa maihin ja oikoessani puutunutta ruumista sellaisen matkan jälkeen!

Pian istuimme tukkivalkean ääressä sepän tuvassa, missä puuhattiin jouluvalmistuksia puhellen äsken eletyistä tapahtumista kuin vähäpätöisestä hauskasta asiasta.

Syötyämme ja juotuamme, aloimme me leikkiä. Tanssittiin huuliharpun säestyksellä; koirat haukkuivat ja hyppivät pitkin lattiaa kuin hullut; Ottokin oli unohtanut surunsa eikä kukaan kysynyt myöhäisen matkan syytä. Siellä puhui Ottokin syystä, mikä aiheutti ihmeellisen kellonläppäyksen. Sen aiheutti nivelratas, jota pitkin etupurjeen nuora kulkee, se oli irtaantunut toisesta päästä ja se soi sitten jonkunlaisena äänirautana.

Pian olimme taas veneessä ja aloimme risteillä yli merenlahdelmien Vaksholmaa kohti. Olin hankkinut itselleni tietoja siitä, ettei isompia vesistöjä ollut jälellä olevalla matkalla ja minä luotin sitäpaitsi virkistyneihin sielunvoimiimme.

Ei kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin alkoi uusi surkeus, seitsemän kertaa entistä pahempi ja minä huomasin pian, että merenlahdelmat voivat olla jotakuinkin isoja, vaikka ne ovat pieniä -- luotsien mielestä. Me purjehdimme "Silferkannorna'n" editse, ja meitä uhkasi vaara tulla rikkirunnelluiksi vasten jyrkkää vuorta.

Kuu oli kuitenkin noussut ja se pistäytyi esille repaleisten pilvien railosta, mikä teki tapauksen vielä hirvittävämmäksi, nyt näimme surkeuden sen kaikessa kurjuudessa. Hyökyaallot olivat mustia kuin muste, ja kuunvalo loisti kuin taottu hopea, paikka paikoin. Se näytti jo ruumisvaunulta! Veli, joka istui keulassa tähystellen, oli vetänyt ylleen mustan öljytakin, hyökyaallot sitä yhtämittaa kastelivat, ja valon langetessa takin raskaille, teräville poimuille näytti mies rautaiselta kuvapatsaalta. Kiljuen tuli tuuli yli mannerten ja iskeytyi suin päin veneen kimppuun, ja vene puristautui ja voihki. Tehdessämme käännöksiä maiden kohdalla, kuulimme hetken lumisten kuusien suhinan tai kaislojen kuiskeen, sitä kuullessani minä ajattelin: "Herra Jumala, kunhan oltaisiin maissa." Samassa olimme taas ulompana, ja silloin heräsivät kaikki hyvät päätökset. "Sinä olet ollut sika, Larsson, mutta jos sinä ehjin nahoin pääset tältä matkalta, niin tulee sinusta mies", ajattelin minä kauniisti. En minä muuten merta pelkää, mutta nyt olivat minun hermoni lopen heikontuneet, koska keinotekoinen mielenlujuuskin alkoi haihtua. Minä typerryin vähitellen ja vaivuin jonkinlaiseen onnettomaan horrostilaan. Äkkiä kuului, "pling, plang, kling, kling, klong." Heräsin ja kuuntelin. Taasen! Kuulin ikäänkuin lasiharmonikan, pelituosan ja fortepianon soittoa, mutta kaikki oli niin kaunista, ja minä lämpenin. Soittoa merellä kuutamossa, keskellä selkää!

"Kling, klong", kuului räyskinä kuin raanasahan ääni, ja vene seisahtui keskelle meren lahtea.

Siinä oli jäätä. Aika mela! Purjeet alas ja airot vesille!

Tahdon vain lisätä, että me sousimme kaksi peninkulmaa vasten tuulta alituisen pianosäestyksen seuraamana Vaksholmaan saakka. Ensi peninkulman minä sousin, toisen minä nukuin. Herättyäni Träthafvetilla, särki päätäni, sillä lakki oli pudonnut. Minä hourailin ja näin kuutamossa Kristuksen ristinpuulla ryövärien keskellä kuvastuvan metsää vasten, ja minä olin täysin vakuutettu näyn todenperäisyydestä, kunnes minulle myöhemmin selitettiin sen aivan yksinkertaisesti olleen kolmimastoisen laivan, jonka purjeet oli riisuttu ja joka oli asettunut talviteloille rannalle.

Yöllä nukuimme me Vaksholmassa, ja minä olin terve seuraavana päivänä.

Tultuamme laivalle, minkä piti viedä meidät laivalle, kuletettiin kahta varasta kannelle ja kytkettiin etukannelle, missä ne joutuivat yleisön ahneiden katseiden esineeksi.

Tämä seikka saattoi Oton hyvin synkälle tuulelle.

Emme kuitenkaan ehtineet kauvemmaksi kuin Tenön ohi, kun hän iloisena ja hymyillen tuli luoksemme ja tarjosi meille kahvia etusalongissa. Hän oli myynyt silakkanelikkonsa (minun silakkanelikkoni) eräälle matkustajalle... Poika raukka!

* * * * *

Neljännestä vaille kaksitoista seisoimme minä ja Otto Skeppsholman kansliahuoneen ulkopuolella virkistettyämme mieliämme aamiaisella "Messingsstången'illa".

Tykkimies, joka piti ulkopuolella vahtia, oli jo ryhtynyt valmistavaan kuulusteluun ystäväraukkani kanssa, ja minä koitin sitä turhaan estää.

Joku upseeri oli jo tullut. Me menimme taloon ja istuuduimme etuhuoneeseen tai oikeastaan esitupaan. Nyt tuli laivuri asiamiehensä pitkän välikauppias-keikaleen seurassa. He tervehtivät luotsia todellisella säälillä ja loivat minuun epäileviä silmäyksiä. Seuraavan hirveän odotuksen aikana supattelivat molemmat kanteennostajat puhellen luotsin talon myynnistä. Vereni kuohahti, mutta minä vaikenin.

Asia otettiin esille, ja me astuimme oikeuden istuntohuoneeseen.

Mustan pöydän ympärillä istui kuusi upseeria ja yksi siviilihenkilö. Istuntoa johti pieni henkilö, jolla oli kolme juovaa kaulassa, yksi päässä sekä iso miekka vatsalla.

Ovensuussa seisoi vääpeli, joka toimi yleisenä syyttäjänä, mutta hän ei koskaan astunut ovea edemmäksi enkä kuullut hänen sanaakaan sanovan. Laivuri ja kaupustelija asettuivat oikealle, luotsi ja minä asetuimme tietysti vasemmalle puolelle.

Kokous avattiin minuun kohdistetulla ystävällisellä ärjähdyksellä: "Kukas te olette?"

"Kuulija", vastasin minä.

Edellisen tutkinnon pöytäkirjat luettiin ja tarkastettiin. "Luotsi, onko sinulla mitään vastaan väitettävää?", kysyi puheenjohtaja.

Luotsi aikoi vastata, silloin hänet keskeytti laivuri ja alkoi lukea jaarituksensa. Luotsi jatkoi myöskin käskyä totellen puhettansa.

"Vaiti, luotsi, sinun pitää oppia vaikenemaan kun ihmiset puhuvat!" huusi sotatuomari keskeyttäen nyt vuorostaan puheenjohtajan.

Silloin huusin minä minkä jaksoin: "Minä ilmoittautuisin luotsin asiamieheksi!"

Laivuri kalpeni, sotatuomari vaikeni, ja oikeudenjäsenet riisuivat kojeensa ja näyttivät levottomilta, sillä he olivat luulleet pääsevänsä kotiin niin pian kuin mahdollista. Kuiskailtiin ja minua silmäiltiin vihaisin katsein, joka sisälsi kaiken sen ylenkatseen, mikä piilee sanassa "nurkkasihteeri."

Vihdoin keskeytti puheenjohtaja: "Sitä ei voi teiltä kieltää."

"Nimenne?"

"Larsson."

"Ammatti?"

"Merimaalaaja."

Hetki oli tullut. Minähän olin syytetty. Raukan tavoin vapisivat polveni, mutta minä tunsin, että oli läsnä näkymätön olento, joka voimassa ja vallassa oli koko seuran yläpuolella. Lakihan oikeutti minut puhumaan ja käski heidän vaijeta.

Minä aloin: "Hyvät herrat!"

Puheenjohtaja koitti haukotella, ja sotatuomari oli lukevinaan kirjaa.

Yhdessä hengenvedossa vieritin minä esille johdannon. Puhuin siitä tärkeästä hetkestä elämässä, jolloin nainen synnyttää lapsen -- luotsin vaimo oli juuri saanut sen vamman; kuvailin äidin iloa, kenties puhtainta, mitä tässä kurjassa elämässä on, jossa ihminen aamulla herää kunniallisena miehenä ja illalla menee levolle vankikoppilaisena. Hartmannin mukaan kuvailin minä taudin oireita _insomnia_ tai unettomuutta, mikä todellakin on taudin laji, vaikkei sitä uskota. Luotsi ei nukkunut kolmeen yöhön, siksi häntä ei voi pitää syyntakeisena. Sitte seurasi vilkas kuvaus matkastamme kuunarille. Päästyäni kuvauksessani merkillisiin kellonläppäyksiin, näin minä kaikkien yhdeksän kasvojen kääntyvän puoleeni. Kasvojen ilmettä en voi eroittaa, sillä minä olin liiaksi mielenkuohuissani ja koska minä seisoin vasten valoa, näytti koko huone mustalta, ja kasvot näyttivät yhdeksältä pilkulta pimeässä. Lopetin johdantoni kuvailemalla ihmisen vähäpätöisyyttä suhteessaan maailmankaikkeuteen ja eritoten suhteessaan selittämättömään arvoitukseen.

Sen jälkeen seurasi puolustus. Luotsi oli ottanut laivan oman piirinsä ulkopuolelta eikä siis ollut vastuunalainen. Mitä majakan vesien mittaamiseen tulee, niin luottaa luotsi mieluummin omiin maamerkkeihinsä kuin kurjaan kompassiin, joka ehkä näyttää väärin. Laivan lastina oli rautaa, ja siksi ei hän luottanut kompassiin. Mitä maamerkkeihin tulee, niin ei tarvitse niin kovinkaan olla meritottuneen tietääkseen, kuinka näennäiset etäisyydet saattavat muuttua eri säiden vallitessa. Sitte maalasin minä merimaalauksen, jossa oli lunta mailla ja sumua ilmassa. Luotsi oli siis kaksinkerroin viaton, mutta vielä enemmän, hän ei ainoastaan ollut viaton, vaan kapteeni oli rikollinen. Kapteeni oli maannut onnettomuuden tapahtuessa ja nyt sanotaan luotsiohjesäännössä, että "päällysmies vastatkoon itse laivan ohjauksesta kuitenkin luotsin opastamana." Täällä oli juurtunut se huono tapa, että luotsia pidettiin päällikkönä niin pian kuin hän astui laivaan. Tämän epäkohdan täytyi muuttua, sillä luotsi ei ole mikään merenkulkija vaan ainoastaan opas. Hän ei voi lokata, hänen ei tarvitse tehdä merkityksiä eikä tuntea jokaisen laivan purjehduskuntoisuutta. Luullaan, että luotsia saa pitää jonkinlaisena Kristuksena, joka jokaisen onnettomuuden sattuessa saa kantaa niskoillaan kaikkien merikapteenien synnit. Ei niin! Ruotsalainen kauppalaivasto on kyllä huomaava, ettei sen etuja saa hutiloida. Parannuksen aika on käsissä, ja nyt täytyy parannuksen tapahtua -- nyt tai ei koskaan!

"Mutta merivahingonselitys, väitätte, hyvät herrat. Se on väärä, vastaan minä, se on valetta alusta loppuun. Ette taida tietää, kuinka merenvahingonselitys laaditaan? Niin, laivuri, joka enimmäkseen makaa ja nukkuu, hän juuri laatii selityksen tapahtumasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja sitte lukee hän sen laivaväen kuullen, jotka puoleksi ovat aito ulkomaalaisia ymmärtämättä Ruotsin sanaakaan, ja sitte kirjoittavat he selityksen alle vannoen autuutensa nimessä. Luullaanko, että niin saa jatkua? Minä voisin syyttää heitä, koko seuraa vääränvalan teosta, mutta minä en sitä tee. Nyt olen minä lausunut ajatukseni, niin totta kuin nimeni on Larsson, ja mitä minä olen sanonut, on tosi selvä kuin päivä, siitä piru vieköön voitte olla varmoja, koko liuta!" Ja sen sanottuani löin minä nyrkilläni pöytään niin että paukahti.

Puhkesi myrsky, olin kadottanut mielenmalttini. Sapelit kalisivat, enkä muista sen enempää ennenkuin olin eteisessä, jonne minut kaksi tykkimiestä kaikella kohteliaisuudella työnsi.

Harhailin kaupunkia harmin ja häpeän vallassa. En uskaltanut käydä tapaamassa luotsia, joka nyt ehdottomasti oli mennyt mies. Pian tuli pimeys ja minä hiiviskelin "Hässingstångenin" ulkopuolella tavatakseni veljeä ja saadakseni tietää asian päätöksen. -- Turhaan! Silloin menin minä "Rauhalaan" saadakseni jotain syödäkseni. Ensimmäisenä äkkäsin minä laivurin. Hän istui yksin pöydän ääressä nojaten päätään kättä vasten ja näytti hyvin alakuloiselta. "Ajatteles, ehkä minun syytökseni on tepsinyt ja minä olen syössyt hänet onnettomuuteen! ajattelin minä edelleen. Niin, muita minä en suo pahaa kenellekään ihmiselle." --

Minä menin miehen luo.

"Hyvää iltaa, kapteeni! Kuinkas sujui?"

"Miksette sanoneet minulle edes sanaakaan edeltäpäin ennenkuin menitte turmelemaan luotsiparan asian!"

"Mitä hän sai?"

"Kaksi vuotta!"

"Niin, mutta minä valitan korkeampaan oikeuteen!"

"Älkää sitä tehkö, herra, ei se ole mikään tavallinen tuomioistuin!"

"Mutta puolustukseni!"

"Niin olipas se soma juttu! Ensimmäinen osa olisi vaikuttanut lieventävänä asianhaarana, mutta toinen! Tehän olitte väärässä joka kohdassa, paitsi siinä, että esititte luotsin valehtelijaksi, sillä puhuihan hän vaaten ensimmäistä tunnustustaan. Ei siinä kyllin. Olitte saattaa minut tilaan, mikä minulle olisi saattanut koitua sangen vaikeaksi. Luulitte kai minun tahtovan vahingoittaa poikaa. Päinvastoin, minä aijoin huutokaupan kautta pelastaa hänelle hänen talonsa. Tämän olette melkein tehneet mahdottomaksi. Luuletteko ehkä, että minulla itselläni nyt on hauskaa. Ette tiedä, mitä maksaa laivurille menettäessään laivansa. Saan alkaa uudestaan perämiehenä. Olin aikeissa matkustaa kotiin mennäkseni naimisiin, sillä minulla on morsian, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä minä kadotin kaiken mukana olevan omaisuuteni.

"Minua vastaan viskatut syytöksenne otti asiamies mielihyvällä onkeensa, hän ilmoitti asian laivanomistajalleni, ja kuka tietää, mihinkä kohtaloon ne minut saattavat. Nyt täytyy minun päästä Itämeren kautta kotiin jouluksi, eikä siitä tule mitään huvimatkaa avoveneessä. Mistä minä kevääseen saakka elän, sen Jumala tiennee. Herra, olisitte tehneet oikein, jos olisitte tukkineet suunne!"

Kuin kirottu menin minä miehen luota, enkä sen koommin koskaan nähnyt häntä enkä luotsia. Eikös tämä ollut hupainen kertomus!

"Oh, hupaisuuden vuoksi niin... mutta ei se myöskään todista, ett'ei pidä auttaa lähimmäisiään", väitti D. Ei vaan saa olla tuhma!

"Sitä _tulee_ tuhmaksi, niin pian kuin vehkeilee auttaakseen ihmisiä. Tule sinä vaan minun luokseni, jos olet pulassa, ja jos sinä onnistut saamaan minut liikutetuksi, voit olla varma vankeudesta tai pyövelin pölkystä aina sen mukaan kuinka avuliaaksi minä itseni tunnen. Ihminen on kurja laitos, ja minä olen kaikista kurjin -- hyvää yötä!" Ja hattu syvällä silmillä ja kädet taskuihin painettuina syöksähti Markus Larsson ulos ovesta ja riensi pitkin askelin katua ikäänkuin hän olisi tahtonut juosta pois kaikesta, mikä muistutti häntä onnettomasta luotsista.

KANSALLINEN SIVISTYSLAITOS

Kansallisteatterin kansliassa lyö kello yksitoista. Muutamien nuorten harjoituksiin aikovien näyttelijöiden täytyy mennä odoteltuaan tunnin Kuninkaallisen Majesteetin hovisoittokunnan ja teatterin kansallisjohtajaa.

Heti sen jälkeen tulee sihteeri, joka ei ole ennen ehtinyt, koska hän on ollut virantoimituksessa siviiliviraston eläkelaitoksessa. Selitettyään vahtimestarille, ettei johtokuntaa voi tavata ennen kahta, istautuu hän kirjotuspöytänsä ääreen ja alkaa sepustaa johtavaa kirjotusta hovilehteen. Johtokunnan hänen kirjotettavakseen antaman aineen nimi oli:

_Kansallinen sivistyslaitos_. Ja hän kirjotti:

"Ei tapahdu ensi kerran, että pyhyyttä häväisevät kädet solvaavat kansallissivistyksen temppelipihoja ja Kustaa III:nen luomaa." Kynä seisahtui. Hänellä ei ollut huono pää, ja hänen aivonsa suvaitsivat työskennellä omin päin kynän kulkiessa. Ja aivot ajattelivat: Kustaa kolmannen luoma! Mikä aihe! Ruotsalainen teatteri oli olemassa 200 vuotta ennenkuin Kustaa III:s kutsui maahan saksalaisia säveltäjiä. Kustaa kolmannen luoma! Onko pyhän häväistystä jonkun solvaaminen sentähden, että se oli Kustaa kolmannen työtä? Yksinvaltius väärän valan teossa, väkiviinavirta, garcons bleus, korulauseparsien käytäntöön ottaminen julkisessa elämässä, sydämmettömät sotaretket olivat myöskin Kustaa kolmannen luomia, eikä 1809 vuoden miehiä, jotka kävivät niiden kimppuun, ole pidettävä pyhän häväisijöinä. Tämä on siis korupuhetta! Niin ajattelivat aivot, mutta kynä ei pyyhkinät lausepartta vaan jatkoi ominpäin:

"Sata vuotta on kulunut siitä, jolloin nämä portit avattiin ja nyt tahdotaan ne sulkea ikuisiksi ajoiksi! Onko tämä totta! Me emme sitä usko! Me toivomme ja uskomme täydestä sydämmestämme, jos nimittäin asia kehittyy siihen, että temppeli on tieltä laastava, kaikkien yhtenä miehenä kokoontuvan sen ympärille huutaen: älkää koskeko pyhäkköön! Kuninkaallisen luojan henki liikkuu vielä vetten yli ja lausuu: tulkoon valkeutensa. Ja pyhän häväisijät saavat kahdesti miettiä ennenkuin murtavat kivenkään kuninkaallisesta muistomerkistä!"

Kynä pysähtyi taas! "Annas minun ajatella", sanoivat aivot.

"On niin aikaista", sanoi kynä! Mutta aivot ajattelivat. Kuninkaallinen muistomerkki? Siinähän oli kovin paljon kuninkaallista ja meidänhän piti puhua kansallisesta sivistyslaitoksesta!

Ja muuten, talonpojat tunnustavat toistaiseksi vain yhden luojan olemassaolon! Mutta sehän oli jo kirjotettu. Kynä imi enemmän mustetta ja alkoi taas ryöpsähdellä.

"Me valitamme kotimaisen näytelmäkirjallisuuden puutetta. Kuinka me sitten valitammekaan, kun kansallinen teatteri (hän kirjotti ensin kuninkaallinen, mutta pyyhki sen) ei enään ota hentoja taimia suojelukseensa niinkuin se tähän asti on tehnyt ja jota laitosta ilman ei meillä olisi yhtäkään nimeä isänmaallisessa näytelmätaiteessamme!"

-- Nyt sinä valehtelet, sanoivat aivot: Messenius, Gyllenborg, Hallman, Bellman, Kexell, Envallson, Björn, Börjeson, Blanche, Jolin, Hedberg olivat tulleet edustetuiksi kuninkaallisella näyttämöllä saavutettuaan suuren maineensa jo muilla näyttämöillä.

Kustaa kolmannen, Kellgrenin ja Leopoldinko oopperatekstit ilman soittoa ja soiton kera, muodostaisivatko ne kansallisen näyttämötaiteen?

Nyt saapui kansallisen näytelmätaiteellinen maunmäärääjä luotsihallituksesta, missä hän oli kanslistina ja toi mukanaan kappaleen, minkä hän heti tahtoi esitettäväksi. Luotsiosastopäällikön rouva nimittäin oli näytelmäksi muodostanut ranskalaisesta Le Printemps nimisestä muotilehdestä otetun kertomuksen ja makuneuvos oli sitä muutellut ja antanut sille nimen Herttuatar. Siinä oli sopiva osa "herttualle" ja kuusi pukua herttuatarta varten. Kaikki oli omiansa takaamaan kappaleen menestyksen eikä sihteerillä ollut omasta puolestaan mitään sitä vastaan.

Nyt kysyttiin neuvoa kansallisrahastonhoitajalta, joka juuri tuli armeijahallinnosta ja kuului "tuntijana" teatterijohtokuntaan, hän vakuutti luettuaan näytelmän nimen ja rooliluettelon, kappaleen menevän 25 kertaa. Lupasi antaa puoltosanansa. Vähitellen saapuivat kamarikollegiosta kuninkaallisen teatterin kansalliskamreeri, jonka tehtävänä oli valvoa kansallissihteerin toimia, sitten Ruotsin Näytelmällisen Kirjallisuuden kansallisylihoitaja valtiopankin rahakonttorista. Muita ei saapunut ennen kello 3, jolloin Herttuatar oli hyväksytty näyteltäväksi, osat olivat jaetut ja johtaja saapui maaherravirastosta. Nyt täytyi kiireellisesti toimittaa asia, sillä johtajan täytyi kello neljä olla valtiomarsalkan virastossa.