Part 8

Tämä ei tuottanut hänelle leipää ja pian täytyi Nybergin ensi kerran eläissään luopua viulustaan korvatakseen siten osan vuokramaksua. Ennen hän aina oli saanut tyyssijan L:n luona, jonka huostaan hän kätki aarteensa. Nyt oli maisteriraukan ilo lopussa. Mille hän nyt eläisi. Luonnollisesti ei millekään ja silloin arveli maisteri paremmaksi, että hänen olemassaolonsa lakkaisi. Oli siis jälellä vain kuolema. Hän vaelsi Djurgårdeniin, jossa hän kuitenkin luuli voivansa saada olla yksin. Oli kirkas kuutamoilta ja niin kylmä ilma, että itse kuu näkyi kelmenevän. Puita peitti huurrekristallit, jotka taittoivat kirkkaan kuuvalon, niin että ilma näytti olevan täynnä äärettömän monta pientä valohöytälettä, jotka hyppivät oksalta oksalle. Tähdet sinkoilivat salamoita. Maa kipenöi. Koko luonto levitti valoa, mutta lämmötöntä valoa.

Hän istahti ison jalavan alle kinokseen, mutta istuttuaan hetken, tuntui hänestä kylmältä ja hänen täytyi lähteä kävelemään lämmetäkseen. Hänen mielensä oli liian synkkä voidakseen nauttia satutenhoisesta maisemasta. Äkkiä hän pysähtyi.

Joku oli kepillä piirrellyt kummallisia merkkejä lumeen. Nyberg ajatteli ja koetti muistella. Hän oli nähnyt nämä kuviot ennen. Hän ei muistanut missä, mutta hänen sydämmensä lämpeni. Hän tunsi hämärien kuvittelujen nousevan ja yhä varmistuvan. Hän eli aikaisen lapsuutensa aikoja. Oli joulu-aamu Klaaran kirkossa. Lapset lauloivat urkulehteriltä ja hän luuli urkujen laulavan. Monet tuikut paloivat ensin niin kirkkaasti, mutta sitten ne alkoivat savuttaa, sillä hän oli ennen pelolla nähnyt isojen suippojen ikkunoiden seisovan tummina kuin aaveet. Nyt alkoi päivä valjeta ja ne kävivät tummansinisiksi, mutta alttarin yläpuolella oleva ikkuna muuttui vaaleansiniseksi ja silloin näki hän kultaisen silmän ja tässä silmässä on juuri eräs kummallinen merkki -- -- --; ja silmä tarkasti häntä niin terävästi, sen hän muisti, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä pienemmäksi sen katse kävi. Pian loisti ikkuna kullassa ja purppurassa, ja laulettiin jouluvirsi: "päivän iloa yö pakenee" ja hän lähti kotiin katsomaan joululahjojaan, joita ei hän ollut nähnyt sitten eilisen ja niin unohti hän silmän kummallisine merkkineen. Tosin hän sen jälkeen oli oppinut tietämään, mitä ne merkitsivät, mutta hän ei koskaan käsittänyt niitä niin syvästi kuin nyt.

Nyberg oli tullut ihan Tunturituvan edustalle ja kulki eteenpäin maahan tuijottaen.

Silloin kuuli Nyberg virrenveisuuta päänsä päältä. Hän katsoi ylös ja näki Tunturituvan mäellä valossa välkkyvän. Oi, kuinka se valo näytti lämpöiseltä! Ja hän kulki ylös mäkeä esitupaan ja siinä hän istuutui ja unohti että oli kylmä. Laulu tuuti hänet suloisiin unelmiin ja pian vaipui hän uneen nälästä ja kylmästä raukeana.

Pieni hengellinen seura piti tavallisesti jumalanpalvelusta Tunturituvassa ja kun kokoontuneet nyt olivat lopettaneet vanhan vuoden rukouksilla ja ylistyslauluilla ja astuivat ulos, näkivät he puoleksi paleltuneen miehen, joka istui kädet kokoonsuljettuina rinnan yli. He ylistivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille kanssaveljen, jolleka he saattoivat uhrata rakkautensa ja he ottivat hänet huoneeseen ja hoitivat häntä.

Kahdeksan päivää eli Nyberg tämän uudenvuodenyön jälkeen. Silloin kuoli hän lämpöiseen sänkyyn rukoilevien sisarien ja veljien Kristuksessa ympäröimänä. Tuliko hän "käännetyksi" ennenkuin kuoli, sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli onnellinen saadessaan kuolla kiitollisena ihmisille, jotka hänen sitä ansaitsemattaan hoitivat häntä, ylväänä tietäessään, että vaakamestari sittenkin oli väärässä ennustaessaan hänen vetävän viimeiset hengenvetonsa halkovajassa.

MARKUS LARSSON ASIANAJAJANA

Muutamia vuosia sitten kuoli historiallisten taulujen maalaaja D. vinttikamarissaan kaukana Norra Badstugukadun varrella. Mies pääsi kunnialla hautaan ja hänen nimensä näkyi jonkun ajan kuluttua Illustrerad Tidning'issä ja saatettiin unholaan muutamilla säälivillä elämäkerrallisilla tiedonannoilla. Jollei hänen nimensä olisi merkitty Boijen maalarinimikirjaan ja jollei Kaarle XIV ostamalla erään hänen taistelumaalauksensa olisi sitä ikuistanut linnan kokoelmien joukkoon, olisi mies ehdottomasti joutunut unohduksiin.

Dahlström nimittäin oli niitä ihmisiä, jotka ottavat tehtäväkseen suututtaa ihmisiä ja tässä tehtävässään pysyi hän johdonmukaisesti, mikä ei olisi tuottanut hänelle enempää mieliharmia, jos hänellä olisi ollut onnea yrityksissään, mutta sitä hänellä tavalla ja toisella ei ollut, koska hänestä ei koskaan "tullut mitään", kuten sanotaan.

Ukko oli kuitenkin kunnianarvoisa mies vanhanaikuisine tapoineen. Kuten mainittiin oli hän asettunut kauvas Badstugukadun varrelle Surrbrunnikadun toiselle puolelle sekä vuokrannut vinttiasunnon puutarhamaineen, jota minä hänen poikiensa tuttuna poikana huvikseni kaivoin ja hoidin. Tämä minun haluni puutarhahoitoon, joka oikeastaan heräsi minussa omenapuiden syystöiden aikaan, hankki minulle pääsyn taloon, missä minä pian sain osakseni pieniä tehtäviä, muun muassa seistä modellina tai väritellä piirroskuvia.

Minä uskallan siis kieltää, että Dahlströmin kykenemättömyys olisi riippunut modellin halveksumisesta tai modellin puutteesta, kuten muuan elämäkerrankirjoittaja on väittänyt, ja saman saattaa kuninkaallisen teatterin puvunhoitaja tehdä, sillä niin koreita vaatteita kuin me silloin käytimme, en koskaan ennen enkä jälkeenkään ole kantanut ja ne tuotiin suoraapäätä teatterin puvustosta.

Etteivät muotokuvat onnistuneet, oli minun syyni eikä poikien, sillä vanhin oli oikea jättiläinen ruumiiltaan sekä "luotu" Kaarle X:ksi, jota kuningasta D. usein mielellään maalasi. Toinen poika oli pitkä koikale Pfalz-Zweibrükkiläisine kasvoineen ja hän seisoi usein Kaarle IX:tenä.

Tämä poika on nyt kuollut, ja "Kaarle X" on farmarina Etelävaltioissa.

Oli ilta kahdeksan päivää ennen joulua. Minä seisoin puettuna taalaalaispojaksi ja minulla oli kivipainokivi, mikä oli olevinaan taalaalaiskello. Ukko istui piirrellen, molemmat Kaarlot seisoivat vierittäen kivipainokuvia silityslaudalla ja katselivat toisinaan pilkalla minua joko minä väsyisin.

Käsiä kolotti ja valtasuonet sykkivät, mutta minä olin päättänyt pysyä pystyssä kunnes ukko itse käskisi lopettamaan. Sen hän kuitenkin tavallisesti unohti. Silloin aukeni ovi, ja huoneeseen astui pelastajana Markus Larsson, sillä ukko nousi heti tervehtimään häntä. Larsson nimittäin oli niitä harvoja, jotka joskus kävivät vanhusta katsomassa ja D. oli häneen ihastunut, sillä hän väitteli niin hyvin ja hänessä oli paljon D:n tapaista vastustushalua, mikä teki kiivaat keskustelut mahdollisiksi.

Larsson määräsi heti rommitotit esille, ja keskustelu oli käynnissä. Larsson puhui aina jyrkällä katkeruudella ihmisistä ja hän koitti osoittaa kovasydämmisyyttä ja kyynillisyyttä, mitkä ominaisuudet olivat hänelle vieraita, sillä hän oli pohjaltaan herkkätunteinen luonne, ja hänen hyvä sydämmensä saattoi hänet usein arveluttavaan asemaan. Keskustelu kääntyi sattumalta avunantamiseen, ja Larsson vaati jyrkästi, ettei koskaan saisi ketään auttaa, sillä "se olisi sallimuksen oikaisemista, joka toi niin hyvän kuin pahankin." Tällöin syntyi pitkälle punottu ja syvämietteinen väittely, mikä päättyi sillä, että Larsson kertoi seikkailun, mitenkä hän kerran hankki eräälle ihmiselle kahden vuoden pakkotyön tahtoessaan pelastaa hänet kolmikuukautisesta yksinkertaisesta vankeudesta.

Koitan oratio recta'ssa esittää tämän kertomuksen niinkuin sen silloin käsitin hänen kertoessaan. Juttu oli tosin aijottu kerrottavaksi vain selitykseksi, mutta kertomuksen kuluessa, minkä hän erinomaisella väriaistillaan vähitellen muistissaan kertoi kaikkine yksityiskohtineen, huomasi hän, ettei kertomus itsessään ollut tarpeeksi mieltäkiinnittävä ja sitä täytyi sentähden värittää, sillä ei voi olla mahdollista, että hän olisi muistanut, mitä hän ajatteli kortinpeluun aikana eli millaiselta ilma näytti sen tunnin ajalla, kun hän kulki Skäggan ohi. Sain kuitenkin kuulla kertomuksen, mikä samalla oli runoilijan ja maalarin, tosin en ole sitä unohtanut, mutta minä voin sen paraiten muististani kertoa kuvailemalla mielessäni kertojan. Kuvaillessaan luontoa liikutti hän kättään ikäänkuin hän olisi käyttänyt sivellintä, ja minä näin heijastukset hänen silmissään puhuessaan auringon laskusta. Minä näin marraskuun tuulen puhaltavan hänen tumman tuuhean tukkansa läpi; näin kuinka viikset kohosivat mieliharmista seistessään tuomarin edessä, ja kuinka kummallisen lauha raivo kipenöi hänen silmistään pilkatessaan itseänsä ja ivatessaan omaa puolustuspuhettansa. Koko mies vaikutti kuin sinooperi ja asvaltti, hänen elämänväriänsä.

Siinä oli aurinkoa ja ruumiinpaareja, tulenloistetta ja yötä, ehkä myös hiukan kuiluja ja liekkejä. Hän antoi oliosanoilleen sivunimityksiä, jotka vaikuttivat kuin punanen sinisen rinnalla. Määräsanat pimeyden mailta kulkivat käsi kädessä taivaisten laatusanojen kanssa ja hän hitti suprrlatiivin superlatiiviin käyttämättä kiroussanoja ja hän sävelsi äänellä: siinä oli värioppia sovellettuna kieleen.

Hän haaveksi ehkä suuremman osan, mutta se oli kaunista ja sentähden minä koitan kertoa sen; jollen minä sitä voi, niin -- olen minäkin haaveksinut.

_Markus Larssonin kertomus_.

Joulukuun alussa niin ja niin monta vuotta sitten en sitä muista. Santahamina oli kuin laiva meressä ankkurissa. Kaikki yhteys mantereen välillä oli loppunut, sillä jää ei kestänyt eikä pettänyt, ja ruokaa oli hankittu kolmen kuukauden ajaksi. Majakkatulet oli sammutettu, sillä meri oli vielä avoimena, mutta laivaa ei oltu nähty kolmeen viikkoon.

Oli omituista nähdä, miten hiivatin hyviksi ihmiset tulivat heti talven tultua. Kaikki pikkukaupungin riidat lakkasivat. Kaikessa rauhassa pelattiin dominoa olutkullussa, ihmiset lainasivat toisillensa milloin yhtä milloin toista elämän ylläpitämiseksi, sillä kukaan ei ollut varma kohtaavasta puutteesta.

Niinpä niin, oli joulukuunilta. Oli jo satanut lunta ja se oli levittänyt valkean vaippansa yli saarien ja luotojen. Puhalsi kaksinreivattu märsipurjetuuli ja lämpömittari laski. Sähkölennätinlangat lauloivat surkeasti tulevasta pakkasesta. Luotsit istuivat teelökäriensä ääressä uneksien kuivista vaatteista ja lämpöisistä vuoteista. Mutta sähkölennätinasemalla istuimme viiraa pelaten, minä, sähkölennätinkomisarius ja jäihin jäänyt Möjan pappi, joka ei tilaisuuden puutteesta päässyt kotiin. Olen aina vihannut kortteja, mutta siksi ne minua toisinaan huvittivat.

Me karaisimme itseämme rommitotilla isoista lasimaljoista, jotka kuuluivat sähkölennätinlaitokselle ja olivat tarkoitetut paikallispattereita varten. Olin juuri ottanut papilta turneen seitsemän yhdellä neljää vastaan ja aloin juuri tarkastella ylijäämiä kortteja. Peli oli päinmäntyä mutta minä tunsin väkeni.

Komisarius oli varovainen laskumies, pappi oli oikea kanalja, joka puolestaan otti laskelmiinsa minun luonteeni ja tiesi, että minä halveksin häntä. Pidin siis päätettynä asiana, ettei hänellä ollut korttia; toisella oli seitsenpeli, eikä itselläni ainoatakaan korttia, siis täytyi löytyä jotain ylijäämässä korttiläjässä. Silloin alkoi yht'äkkiä relaiji rämistä... -- -- -- ja sen jälkeen -- useita kertoja.

"Vaxholman mamselli se siellä vaan tahtoo puhua", sanoi komisarius, hän ei voinut kieltää itseltään nautintoa saada kaikki toiveeni yhdestätoista kortista menevän hukkaan. Pärinä jatkui. Minä poimin ja kääntelin lehtisiä saamatta yhtäkään kuvaa.

Nyt pärinä yhä kävi pahemmaksi. Kone elämöi, sähinöi huudahdusmerkkejä, ja haukkumasanoja sateli kuin rakeita, kunnes vihdoin kello rupesi soimaan; silloin nousi komisarius, ja minä laskeuduin pitkälleni.

Tukholmalaisethan ne siellä soittivat. Sittenkuin oli vaihdettu herjaussanoja ja luoti oli vedetty esille, ryömi seuraava kaksikymmenrivinen yksityissähkösanoma, mikä muutamille ihmisille oli syynä surulliseen tarinaan.

Luotsinvanhin, Santahamina.

Kuunari Jensina lähtenyt Malmöstä. Odotetaan luultavasti illaksi. Tähystys tarpeen. Ankkuroikaa karikon läheisyyteen. Hinaajalaivoja sähkötetään.

Flygarsson.

Nyt syntyi kylässä levottomuutta, ja muutamia minuuttia sen jälkeen näkyi 2 luotsia kiipeevän mäntyyn, jota käytettiin tähystyspaikkana ja josta saattoi nähdä kuuden peninkulman päähän merelle.

Kello kahdeksan ilmotettiin, että laivalyhty oli näkyvissä etelässä läntisellä suunnalla. Kutteri pantiin kuntoon ja 6 miestä varustautui matkalle, joka näytti tulevan mieltäkiinnittäväksi, sillä pimeys oli läpitunkematon, tulossa oli lumisumu, ja meri oli myrskyisä; kaikki nämä olivat seikkoja, jotka saivat minut lähtemään mukaan.

Pian oli lumi kannelta lapioitu ja pakkasesta kangistunut isopurje reivattiin. Sillä aikaa istuin minä kajuutassa, lämmitellen itseäni. Talituikun heikossa valossa tarkastelin minä kajuutan sisustaa: siinä oli neljä lammasnahoilla peitettyä laveria, luukulla varustettu laatikkokirstu, luotsiohjesääntö, virsikirja sekä leivänkuoria viinaa varten.

Muutamien minuuttien kuluttua huomasin minä kynttiläjalan liikunnoista, että olimme päässeet haminan ulkopuolelle; minä kiinnitin kynttiläjalan ja työnsin virsikirjan ja ohjesäännön laatikkoon.

Nyt alkoi vene jyskytä, niin että leivänpalat hyppelivät pelästyksestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasin minä taaksepäin ojennettuna ikäänkuin keinutuolissa. Menin kannelle, hapuroiden pitkin sen jäistä pintaa kunnes saavuin varppi-aukolle, mielipaikalleni. Luulin saavani tukea keulaköydestä, mutta paikka oli jo anastettu. Siinä seisoi Otto Viklund, nuori luotsi ja tuijotti yli merenpinnan.

Minä puhuttelin häntä ja pysyttelin pystyssä pitäen kiinni hänen turkkiensa solkitampeista.

"Kenen vahtivuoro on tänä iltana?"

"Minun vuoroni."

"Pelkääkö Otto?"

"Mitä pentelettä; mutta tänä iltana tuntuu niin oudolta!"

Mies oli kelmeä kasvoiltaan ja hän oli kauhean näköinen.

"Mitä on tapahtunut?"

"Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla!"

Minä tulin hiukan -- en tiedä kuinka sanoisin -- mutta asema oli sovelias taikauskolle. Me olimme juuri sivuuttaneet Korsöön ja suuntasimme ulos Södergrundanin ja Stålbådanin purjehdusmerkkien väliseen väylään.

Edessä vain tumma seinä, niin paksu, että saattoi ikäänkuin _tuntea_, kuinka se töytäisi vastaan milloin tahansa, ja seinällä näkyi kaksi valokohtaa. Toinen oli Grönskärin majakka, tyyni ja liikkumaton; toinen kuunarin laivalyhty, levottomana kuin virvatuli, liikkuen milloin ylhäällä, milloin alhaalla. Ja pimeässä sitten kohosi vielä tummempi esine: meri. Se nousee uhaten päitämme korkeammalle, se käy meitä vastaan, se juoksee ääneti -- nyt se on täällä.

Nyt salamoi; tumman aallon keskellä on valoisa ympyrä ja minä näen valossa sen kauhean vihreän värin, mikä seuraavassa silmänräpäyksessä muuttuu ruumiinvalkeaksi. Me olemme aallon harjalla ja kuohu ryöppyy ympärillämme, mutta taasen näen minä loistavan ympyrän leimahtavan ja häipyvän pimeyteen. Minä tempaan luotsin takista niin, että napit natisevat:

"Näitkö sinä?"

"Näin kyllä, se tulee meidän laivalyhdystämme." Minä käännyin ja valo laivalyhdystä, jonka olimme hinanneet huippuun, valahti kasvoilleni. Samassa kuulin läppäileviä lyöntejä, raskaasti ja kumeasti kuin palomerkit. Nyt tuli luotsin vuoro.

"Kuulitteko?", kuiskasi hän värjöttäen, ja minä näin, miten hänen hengityksensä huurtui minun hiuksiini.

Vielä läppäys!

Minä tunsin palelevani saappaisiin saakka ja hiukset turkin kauluksella nousivat pystyyn. En koskaan kurjassa elämässäni ole tuntenut itseäni niin pieneksi, sillä minä seisoin selittämättömän ihmeen edessä. Kirkkoa ei ollut kolmen peninkulman päässä. Mitään kellonmerkkiä ei ole koko ruotsalaisessa saaristossa, kuunarilla ei voinut olla niin isoa kelloa ja päälle päätteeksi tuli ääni alhaaltapäin.

"Tämä merkitsee jotakin", sanoi luotsi, "niin, niin, kyllä minä sen tiedän, ettei kohtaloansa voi kukaan välttää. Tietääkös herra, että minä tahdoin palkata vahdin täksi illaksi ja tarjosin pojille kymmenen riikintaaleria, mutta ketään ei haluttanut. Saammepas nähdä!"

"Uskooko Otto taikoihin?"

"Ei pidä sanoa taijaksi, mikä sitä ei ole!"

Annoin keskustelun päättyä, sillä minulla ei ollut mitään lisättävää.

Olimme pian aavalla merellä ja suuntasimme kuunaria kohden, joka risteili päästäkseen haminaan. Puolen tunnin kuluttua oli se suoraan edessämme ja me pysyttelimme nyt jälessä tarkastaaksemme, koska se kääntyisi.

Kun käännös oli tehty, kulki se takaperin, ja kone liikkui tuuleen.

Ratkaiseva hetki oli tullut.

Kutteri kulki täyttä vauhtia ja luisti peräpuolelta eteenpäin tuulen alla. Samassa tuli hyöky, nosti meidät märsyn tasalle, yhdellä hyppäyksellä keikahti luotsi mastotouville. Minä loin katseeni alas kuunariin, ja yleissilmäys, minkä ehdin tehdä, vaikutti rauhoittavasti. Keitinkojun avonaisella ovella seisova konstaapeli ravisti koukuissa riippuvaa puurokattilaa; kokki puhdisti veitsiä; kapteeni katseli paitahiasillaan ulos kojusta ja tervehti rauhallisesti hyvää iltaansa; kaikki miehet seisoivat valmiina kääntönuorien ääressä siinä oli pala koti-elämää parin sekunnin kestävällä lokkikatsanto-alalla -- ja me olimme taas pimeässä.

Menin alas, asetuin laverille ja mietin. Minäkin tulin taikauskoiseksi.

Sitten otettiin leivänkuoret säiliöstä ja tarjottiin viinaa. Kunnon luotsit saivat kamiinat punaisiksi hehkumaan, he kietoivat minut lammasnahkoihin ja pakottivat minut lepäävässä asemassa pelaamaan likaisilla korteilla piirongin laskulaudalla.

Hauskaa mariaasia pelaten liuvuimme taas satamaan, eikä meitä vastaanottaneet levottomat vaimot eivätkä valittavat lapset.

Nukuin hyvin huonosti yöni ja minä kuulin, kuinka ikkunaruuduille naputettiin, huudettiin luotsien nimiä ja meluttiin runhulteilla. Sillävälin iski tuuli kattopuihin, kahmaloi jättikourillaan tupani savupiippua ja tunkeutui ihon ja nahan väliin, niin että irtaantuneet seinäpaperit irtaantuivat vielä enemmän ja muurisaviryöppy rapisten kolisi alas rappauksen ja seinäpaperien väliä. Katsahtaessani ulos, vilkutti Korsöön majakka veitikkamaisella silmällään ikäänkuin se olisi tahtonut jotakin kuiskata -- mutta minä en ollut halukas kuuntelemaan, vaan ryömin peitteen alle.

Aamulla tavallisella kävelylläni kuljin minä ohi vaiteliaiden luotsiparvien salaperäisine katsantoineen. Jotain oli tapahtunut. Kysyin, mutta sain vältteleviä vastauksia. Vihdoin sanottiin, että Otto oli syössyt kuunarin perikatoon. Silloin korvissani soi ja minä ajattelin kellonläppäystä.

Keskipäivän aikaan saapui hinaajalaiva maihin tuoden mukanaan pelastetun laivaväen sekä haaksirikkoutuneen luotsin. Luotsinvanhin oli laiturilla vastassa.

"Kuinka Herran nimessä sinä olet käyttäytynyt, Otto?"

"En tiedä, en; se oli kohtaloni. Neljätoista vuotta olen minä johtanut laivoja satamaan ja vielä pahemmassa säässä, mutta nyt piti onnettomuuden tuleman, ja silloin sitä ei kukaan voinut torjua", vastasi Otto täydellä mielenmaltilla ja vaipui mykkyyteen.

Silloin ratkesi kuunarin kapteeni kiroustulvaan sadatellen luotsia ja uhkasi vaatia korvausta viimeiseen killinkiin saakka, vaikka luotsi sitte saisi lähteä kodistaan, konnuiltaan. Tämä teki voimakkaan ja ikävän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin, ja minä tein hiljaisuudessa itselleni valan auttaakseni luotsia jos vain hipenenkään löytyi keinoja, kyllä silloin laivurikin saisi osansa, sillä minä tunsin itsessäni, että luotsi oli syytön ja että oli olemassa sellaisia vaikutteita, jotka minä valistuneen tuomarin kuullen saattaisin päivänvaloon.

Seura lähti kaupunkiin, luotsi lähti odottamaan sotaoikeuden käyntiä. Minä kävin katsomassa pelastustyötä ja tein havaintoja -- tavattoman surullisia.

Sitte hankin minä itselleni merikartan, luotsiohjesäännön ja Klintin merikulunopin sekä aloin tutkia. Tutkittuani aamupäivillä paikkaa ja majakoiden pohjaa, kutsuin minä kokoon ne kuusi miestä, jotka olivat olleet vahdissa. Kysyin, voisivatko he kertoa jotakin toverin puolustukseksi.

Eivät he voineet kertoa mitään.

Kompassit oli huomattu olevan juuri äsken tarkastettuja ja oikeita; sää oli ollut pilvinen vaan ei suinkaan sumuinen; itse pimeys auttoi majakan pohjien tutkimista eikä virtapaikkaa siellä ollut. Asia oli siis selvittämätön. Luotsi oli tunnettu suuresta säännöllisyydestään eikä hänen tapansa ollut juopotella, mutta hän oli ollut hiukan kummallinen edellisinä päivinä, sillä hänen vaimonsa oli juuri silloin maannut kipeänä, ja hän oli valvonut öitä.

"Siinä on meillä yksi kohta", ajattelin minä.

"Minkä rangaistuksen luulette hänen saavan?"

"Noin kolme kuukautta!"

"Kuritustyötä?"

"Saa kai vankilaa, kuten tavallista."

"Kautta autuuteni, hän saa vapautensa, niin totta kuin nimeni on Larsson, nyt minä sen vannon!"

Ukot katselivat minua ihmeissään, minä kiitin tiedonannoista ja menin.

Seuraava sotaoikeuden istunto oli kahdeksan päivän päästä, ja silloin hän saisi tuomionsa. Kuulustelin häntä yksityisesti ja sain hänet vihdoin kertomaan kuusi tosiseikkaa, joita minä pidin vapauttavina; hän piti kuitenkin häpeällisenä syyttää vaimonsa sairautta.

"Ole sinä, poikani, rauhallinen, ja hoida eukkoasi, niin seuraan sinua kaupunkiin jahka seuraavalla kerralla astut oikeuden eteen, ja luota sinä vaan minuun!"

Luotsiraukka tekikin niin. Neljä päivää kirjoitin minä hänen puolustuspuhettansa ja sitten opin minä sen ulkoa. Tämä oli melkein vaikeinta. Vastapäätä saarta, toisella tähystyspaikalla, oli ranta aivan merelle avoimena. Merituulen puhaltaessa vyöryivät hyökyaallot monta syltä sileälle santarannalle, ja juuri sinne minä menin saadakseni sopivan paikan ajatellulle sotaoikeudenistunnolleni.

Suoraan mereltä näkyi kaksi mastoa viistoon vedettyinä vasten taivaan rantaa, heti idässä näkyi Svartbådanin kirkko ja kauvempana Grönskärin majakka.

Tuli pitkä, läpikuultava hyöky, sen pää oli valkoinen, siinä se oli sotatuomari. Juoksin santapohjalle kun kuohun maininki vetäytyi takaisin ja heti tuli iso, paksu, vihreä komentyörikapteeni ja pyyhki jälkeni näkymättömäksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se murtuneena lepäsi jalkojeni juuressa. Minä puhuin tuulta ja aaltoja vastaan; hietakallio taipui ja laastiin, mutta kohosi jälleen kunnes tuli seuraava aalto. Päästyäni keskelle puhetta unohdin minä loput ja jatkoin omin päin, eksyin aineestani ja lopetin epätoivoisesti rukoillen armoa.

Tämä suututti minua, sillä olinhan minä oikeassa ja minä nautin, kun santa ruoski kasvojani rangaistukseksi pelkurimaisuudestani.

Ryömien kalliolle, sillä tuuli olisi kaatanut minut, lähdin minä metsään, söin mädänneitä marjoja ja aloin taas puhua uudelle kuulijakunnalleni.

Seitsemäs päivä oli käsissä ja meidän täytyi matkustaa.

Sisäiset Vaksholman puoliset selät olivat olleet jäässä, mutta raikas itäinen tuuli oli ne murtanut auki. Oton, hänen veljensä ja minun piti lähteä vaivaloiselle matkalle purjehtimalla pienessä avonaisessa veneessä. Kello 12 päivällä seisoimme matkapuvuissamme rannalla. Oli kahden asteen pakkanen, sää oli selkeä, ja silloisen tuulen vallitessa arvelimme me 8 tai 10 tunnin kuluessa ehtivämme Vaksholmaan, jossa oli määrä yöpyä.

Olin valmistautunut kaikkea varten ja naukattuamme muutamien luotsien luona matkaryyppyjä, kasvoi rohkeus siinä määrin, etten kiinnittänyt huomiotani siihen, että vene oli varattu vain kolmea varten ja kuitenkin oli siihen lastattu silakkanelikko, kahdeksan tyhjää viinanassakkaa ja pari säkillistä vaatteita niin, että laita veneeseen ryömittyämme oli vain korttelin verran veden yläpuolella. Isosta ratkotusta säkkikankaasta tehty isopurje nostettiin, samoin samallainen etupurje, ja me olimme merellä. Otto istui peräsintä pitäen, veli hoiti etupurjetta ja minä istuin keskituhdolla silakkanelikon vieressä.