Part 5

"Perintökaari! Teidän perintökaarenne! Valta lain säätää! Ja vielä kerran: yhtykää, maaherra, kun minä juon kuninkaan maljan."

Maaherra joi lasista pohjaan sellaisilla kasvonilmeillä ikäänkuin hän olisi tehnyt sen hiljaisilla välipuheilla.

"Saas nähdä, kuka tulee kuninkaaksi Juhanan jälkeen!" lisäsi hän itseänsä lohduttaen.

"Tietysti prinssi Sigismund!"

"Sitä emme ole vielä nähneet. Laki huvitteleikse toisinaan mutkan longerruksilla ja jos se kerran on alkanut väärillä koukuilla, niin menee se koko matkan sinne tänne polvitellen."

"Rutto ja helvetti, mitä te lörpöttelette?", keskeytti nyt vouti, joka erityisesti suosi reipasta Kaarlo-herttuaa.

"Silentium!" käski laamanni.

"Rauhaa!" sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut hiljaa ja syventynyt vatien ja lasien sisällykseen. "Rauhaa, hyvät herrat!"

Juotiin taas ja niin oli taas hiljaista.

"Millä me huvittelisimme itseämme koko pitkän illan?" sanoi laamanni. "Tekisimmeköhän lopun talonpojista soihtujen valossa pihalla; meillä on vielä saksilaisia sitte viime tappelun, muutenhan voisimme hinata talonpojat tallin ullakkohirteen, sillä siinä on vetolauta."

Ehdotuksen hyväksyivät riemulla muut paitsi pappi, joka synkistyi.

"Kuulkaa hyvä sana", sanoi hän. "Ei ole uutta eikä hupaistakaan soihtu valossa hirttää talonpoikia; mutta jos me odotamme keskiyöhön saakka, niin on meillä nouseva kuu, ja sehän olisi sekä hupaista että kaunista. Sillä aikaa laulan minä lauluja herroille, niin ettei aika käy pitkäksi. Eikö niin ole hyvä?"

"Laula, laula!" huusi seura ja laamanni heitti köyden, jota hän oli selvitellyt, ja hän unohti lähettää hakemaan talonpoikia.

Pappi piti tarkasti huolta siitä, että palvelijat poistuivat ja ovet suljettiin. Senjälkeen puhdisti hän kynttilät ja täytti isoimmat kolpakot.

"Yhtykää, jalot herrat", sanoi hän ja tyhjensi kolpakon, senjälkeen asetti hän viimeisen pisaran kynnelleen.

Herrat tyhjensivät kolpakkonsa, mitkä näkyivät vahvasti vaikuttavan heidän nousuhumalaansa, sillä he villiintyivät vallan. Erittäinkin riehui laamanni.

"Laula!" huusi hän. "Nyt et ole kirkossa. No! Mutta laula jotain repäsevää!"

Näytti siltä kuin pappi muististaan etsisi laulua, mutta hän kuunteli pihalle päin, ikäänkuin hän myrskyn läpi olisi kuulevinaan muita ääniä. Sitte alkoi hän väännellä kasvojaan kuin markkinailveilijä ja lauloi senjälkeen vanhuudesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

Väkä-Nuutti karjansa sillalle vie. Soi kullattu luikuri, soi! Viistoista tyttöä hänellä lie. Ulkolaiselle vieraalle.

Sillä kohdalla veti hän henkeään ja näytti siltä kuin hän etsisi toista säettä matalan ikkunan pienistä ruuduista; punainen valo, minkä vain hän huomasi, alkoi kullata ruutuja. Sitten hän jatkoi:

Väkä-Nuutti karjansa niitylle toi. Soi kullattu luikuri, soi! Viistoista tyttöä vuoteensa loi. Ulkolaiselle vieraalle.

Nyt kolkutettiin ovelle ja ulkoa kuului ääniä, mutta laamanni käski papin jatkamaan, vaikka hän nyt oli hyvin kalpea ja oli lakannut irvistelemästä.

Väkä-Nuutti ovesta sisään käy. Soi kullattu luikuri, soi!

Nyt kolkutettiin ovelle niin lujasti, ettei laulusta voinut mitään kuulla, ja sitten huusi joku ääni: Ryssä on täällä! Silloin syöksyivät kaikki pöydän äärestä, ja laamanni hoiperteli ovea avaamaan. Talluri syöksyi huoneeseen.

"Venäläiset soturit ovat ankkuroineet kirkkolahteen ja sytyttäneet kirkon palamaan."

"Menkää, kutsukaa talonpojat aseisiin! Heti! Kaikki tyyni!" huusi laamanni. "Niin on jo tehty", kuului papin kumea ja totinen ääni.

"No, mitä ne vastasivat?"

"Näin he vastasivat: Meillä ei ole lainkaan aseita."

"Helvetin hehku! Hirttäkää ne!"

"Kun minä aamulla näin venäläiset purjeet ja lähdin talonpoikain luo pyytäen heitä puolustamaan isänmaatansa, vastasivat he: Jos isänmaan, jota on puolustettava, muodostavat prinssit, maaherrat, laamannit, voudit, lentohiekka, metsävuohet ja siat, niin ei meillä mielestämme ole mitään puolustettavaa isänmaata, ja jos tämä isänmaa kutsuu meidät aseisiin, niin vastaamme me: Te olette riistäneet meiltä meidän aseemme, mutta yksi ase on jälellä, yksi ainoa ase, mutta sillä ei puolusteta laamannia eikä hänen jalkavaimoansa."

"Mikä ase se olisi?"

"Pako! -- He ovat paenneet. He ovat paenneet toiseen maahan, uuteen isänmaahan."

Talluri, joka oli ollut ulkona, tuli ilmoittamaan, että vihollinen lähestyi. Kirkonpalo valaisi nyt salin, niin että kynttilät kävivät himmeiksi.

"Pelastakoon itsensä ken voi!" kuului huuto, ja kaikki juoksivat pihalle.

Taivas oli punainen kuin lämmitetty kiuas. Laamanni, joka oli juopunut kiiruhti minkä kykeni alas puutarhaan, joka oli meren rannalla. Hän luuli tulipalon aikaansaamassa heikossa valossa ensin kulkevansa tuoreessa lumessa. Puutarhan käytävät olivat valkoiset, jalkojen ympäri tuiskusi ja tuuli repi toisinaan hajalle kokonaisia pilviä. Myrsky mylvi; omenapuista ei oltu vielä hedelmiä poimittu ja toisinaan räiskähti hänen ylitsensä ja hänen ympärillensä kokonainen hedelmäsade. Niin hukkasi hän hattunsa. Hän alkoi sitä etsiä, mutta muutaman minuutin etsinnän jälkeen näki hän vihdoin sulkien pistäytyvän esille lumesta. Hän kopeloi ja kopeloi. Olipa se lumi kummallinen; tuores se oli, kuuma ja raskas. Ja sitten ajatteli hän, että oli kummallista, että omenat olivat kypsiä jo talvella. Hän sai hatun päähänsä ja hoipersi yhä eteenpäin kunnes pääsi matkansa päämäärään. Hän löysi pienen kajuutan suuruisen piilohuoneen, mikä muinoin oli meren tuulilta männistön suojassa, mutta jota nyt kulovalkean jälkeen suojasi korkea, sen taakse vyöryytynyt santavalli. Hän pääsi ovelle, mutta sen edessä oli suuria kinoksia ylettyen puolitiessä lukkoon asti. Hän viskasi lunta tieltään ja sai oven auki. Sisään tultuaan kopeloi hän tulivehkeitään ja sai pian tulen syttymään. Sitten veti hän esille pullon reiniläistä viiniä, minkä tyhjensi. Mutta hänen ponnistuksensa oli niin suuri ja ilma niin helteinen, että hänen täytyi laskeutua vuoteelle. Siinä hän makasi katsellen seinustalle maalattuja roomalaisia ja kreikkalaisia kuvia. Siinä juoksenteli nymfejä läpi viinirypäleitten ja lapset kiikkuivat rusopilvillä. Hän kuuli lattialta hiljaista kuiskutusta sellaista, kun pienimmät heinäsirkat heinässä sirkuttavat, sis, sis, sis. Sitten katsoi hän alas ja huomasi lattialla pienen santaläjän. Kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä isommaksi se tuli. Sitten katsoi hän kattoon. Katossa oli läpi, mistä jotain vuoti. Sitten nukahti hän. Ja hän uneksi makaavansa suunnattoman suuressa tuntilasissa ja katselevansa miten santa juoksi. Ja hän laski kuolevansa ennenkuin lasin santa oli loppuun juossut. Hän tahtoi pelastaa itsensä, mutta lasia oli joka taholla, niin kovaa lasia, ettei hän siihen reikää saanut. Sitte näki hän unta uneksivansa, että hän lepäsi juoksevassa santalasissa, mutta ei voinut herätä. Sitte näki hän unta uneksivansa, että hänen suunsa oli santaa täynnä ja hän luuli kuulevansa äänen, joka sanoi: syö nyt! Ja hän tahtoi herättää itsensä päästäkseen pahasta unesta. Ja sitte näki hän unta, että hän herätti itsensä mutta hän ei herännyt.

VOITTORIEMU

Hovimarsalkitar on noussut tilapäisesti yksinäiseltä aviovuoteeltaan ja pukeutunut aamunuttuunsa. Hän avaa parvekkeelle linnapuutarhaan vievän oven ja antaa heinäkuun aamun lämpöisen ilman virrata makuuhuoneeseen. Hänen parvekettansa, joka sijaitsee vanhan vallin katolla, ympäröi santakivisten toskaanalaisten patsaiden rintama, joille on asetettu ihanasta Urbinomajolika'sta tehtyihin ruukkuihin istutettuja ruusu- ja granaattipuita, ja näiden vihreiden puitten lomitse näkee hän Norrström'illä purjehtivat laivat, kauvempana Skeppsholman ja etäällä Valdemarsaarien tammien pyöreät ääriviivat. Aivan hänen allansa on linnapuutarha, jonnekka johtavat portaat yli kolmen penkereen, siellä on myöskin kuvapatsasrintama, mutta kuvapatsaat ovat lyijystä, öljyllä maalatut.

Kamaripiika asettaa sinne kullatulla nahalla päällystetyn nojatuolin sekä sijottaa karhuntaljan vielä kasteesta kostealle kivilattialle. Haltiatar käy muutaman kierroksen lattialla, mutta asettuu pian väsyneenä tuolille. Hän ottaa esille käsikuvastimensa, joka riippuu vyöstä, sekä tarkastelee kasvojaan. Kolmekymmentäkaksi vuotta, kuusi vuotta kestänyt lapseton avioliitto sekä kolmen kuukauden ero sodassa taistelevasta miehestä ovat vaalentaneet vielä kiinteät ja täyteläiset posket, joilla näkyy pieniä juomuisia jälkiä päänalaisen poimuista. Taaksepäin silitetty musta tukka, jota enimmäkseen peittää helmillä tikattu valkoinen silkkihuntu, on vielä osittain vanukkeinen ikäänkuin raskaat unet olisivat saaneet otsan hielle. Isot, vahvasti kuvukkaat, ruskeat silmät, joihin heijastuu taivaan sini sekotettuna majolika-vaasien ja linnanikkunoiden pienoiskuvilla, eivät puhu muusta kuin väsymyksestä. Syvästi alaspäin leikelty leninki jättää korkeasti kaareilevan rinnan sekä laskeutuvan poven puolialastomaksi niin, että flandrilaisesta pitsistä tehdyt rintalaput vain niukasti suojelevat ilmavedolta. Kankea, purppuranvärinen atlashame nousee pystyyn eteenpäin niin, että portailla seisoja saattaa nähdä pitkät, kirjavilla kaistoilla varustetut, tikatut silkkisukat, ja pieni, korkeasti kaareva jalka on hautaantunut karhuntaljaan ikäänkuin niittämättömään ruohikkoon.

Hän haukotteli vasten omien kasvojensa kuvaa, niin että lämmin hengitys peitti peililasin ikäänkuin harsolla, jonka taakse hänen kasvonsa hetkeksi katosivat taas vähitellen ilmestyäkseen kostean harson kutistuttua ja kadottua. Tämä huvitti häntä hetken. Sen jälkeen otti hän saksensa, jotka riippuivat vyössä peilin vieressä sekä alkoi puhdistella kynsiänsä.

Silloin narskahti puutarhan santa ja suihkukaivon vierestä nousi pitkän miehen hahmo, joka oli maannut suullaan tarkastellen karppikaloja. Hänen toinen ruumiinosansa oli puettu papukaijan vihreään väriin, toinen osa tulipunaiseen; päässä oli hänellä vanhanaikuinen narrinkaapu, vaikka hän sillä hetkellä oli pistänyt kulkuset poimuihin, niin etteivät ne kilisseet hänen liikkuessaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat eivätkä sopineet hänen puvulleen, piirteet, joita hiukan peitti isot viikset sekä terävä suippoparta, muistuttivat saksalaisen ylioppilaan kasvonpiirteitä ja koko hänen olennossaan oli jotakin oppineen ilmettä tarkastellessaan ympäröivää maailmaa.

Tultuaan keskelle parvekkeelle vieviä portaita, seisahtui hän äkkiä ikäänkuin taulun lumoamana. Upea nainen loistavassa puvussa, valkoinen sukka ja musta karhuntalja, avonaiset ovet, jotka johtivat makuuhuoneeseen, missä sievä kamaripiika seisoi sängyn edessä levitellen, ravistellen sekä kokoonpannen lakanoita, kaikki tämä näkyi tekevän narriin odottamattoman melkein loukkaavan vaikutuksen.

Marsalkitar vavahti huomattuaan narrin, ja kun tämä aikoi heittäytyä polvilleen, saivat hänen kasvonsa niin epätoivoisen ja hurjan ilmeen, että narri paikalla pysähtyi, pyyhki lakin päästään ja teki naurettavan kumarruksen.

"Siitä on neljätoista päivää sitten kuin sinut viimeiseksi näin, Menelaus", sanoi marsalkitar niin iloisella äänellä kuin hänelle oli mahdollista.

"Niin", vastasi narri ja hypähti varustukselle raappien päätään tohveliin puetulla jalallaan. -- "Ja mitä te näette peilissä?"

"Minä olen epätoivoisesti huolissani, ja minä näen peilissä pitkäkasvoisen miehen punaisine partoineen ja mielettömine silmineen, hän seisoo isossa ruutusalissa, ikkunaverhon takana, tarkastelee meitä; mutta hän nauroi raapiessasi päätäsi, niin ettei vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut, mutta minulla on sinulle paljon puhuttavaa."

"Niin minullakin", sanoi narri, "minä olen epätoivoon saakka huolissani, menkäämme teidän kammioonne."

"Mahdotonta! Punainen epäilee meitä. Tule jälleen myöhemmin päivällä!"

"Mahdotonta! Minun täytyy ilveillä kulkueessa iltapäivällä."

"Sitte täytyy meidän nyt tässä puhua. Mutta osota, että sinä osaat ilveillä kuten ilveilijän tulee."

"Sitä en voi! Sitä en voi! En tänään! En! Kristuksen piinan ja kuoleman tähden, keksikää jotain muuta!"

"Mitä minä keksisin? -- Hän aavistaa pahaa! Nyt hiipi hän akkunaverhojen taakse. -- Odota, nyt minä sen keksin. Minä luen sinulle! -- Anna! Anna!"

Kamaripiika tuli parvekkeelle.

"Mitä teidän armonne käskee?"

"Anna minulle sininen kirja, joka on yöpöydällä; ei, se on vaatekaapin alla."

Piika tuli takaisin tuoden neljännesarkin kokoisen kirjan sinisine karduanssikansineen.

"Mene ja sulje ovi", sanoi marsalkitar. -- "Nyt sinä narri sekä punainen mies saatte iloisen hetken, sillä minä luen Boccaccio'n Decamerone'a".

"Hyvä. Mutta mistä hänen ylhäisyytensä ikkunan ääressä tietää, mitä te luette?" väitti siihen narri.

"Hän huomaa sen kansista, hän on lainannut minulle kirjan! Ajatteles! Hän tahtoo valmistella sieluani kunnes se on hengenheimolainen hänen oman sielunsa kanssa!"

"Jalo herra; me tunnemme hänet. Mutta teidän täytyy nyt puhua kuin kirjasta, sillä mielisairailla on tarkat silmät ja terävä järki. Viimeinen väitökseni kuulostaa kummalliselta, mutta niin on asian laita!"

"Ole levollinen, Menelaus, minä tunnen hänet liian hyvin. Ja kun minä kirjassa pääsen jollekin surulliselle kohdalle, täytyy sinun olla ilosta ja ihastuksesta kuin hullu!"

"Luottakaa minuun, rouva!"

"Sitte minä alan!"

Marsalkitar nosti kirjan ylös, etsi hetken lehdistä, sen jälkeen alkoi hän puhua yksitoikkoisella, hillityllä äänellä kuin se, joka lukee sisältä.

"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla..."

"Älkää unohtako, rouva, kääntää lehtiä", keskeytti narri.

"Puhut totta, mutta muistuta minua siitä, jos unohtaisin. -- Nyt seisoo hän siellä taas, tuo hirviö, ja silmät kiiltävät kuin hiilet! Minä alan alusta."

"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla on kaunis Flommen niminen sisäjärvi. Pohjoisella Smålandille kuuluvalla rannalla on Ingelstad niminen talo, eteläisellä Blekingille, tahtoo sanoa, Tanskalle kuuluvalla rannalla on Edrup niminen talo. Edrupin isäntä oli minun isäni. Hänellä oli kaksi tytärtä; toinen niistä olin tietysti minä; toiseen oli Ingelstadin herra iskenyt silmänsä, oli kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja olisi vienyt morsiamensa kotiin taloonsa. Kuten tiedät, on Bleking kuulunut milloin Tanskan milloin Ruotsin kruunulle, mutta kuinka liekin asioiden laita, raja-asukkaat, jotka naimiskauppojen kautta ovat sekaantuneet toinen toisiinsa, eivät koskaan ole tunteneet itseään muuksi kuin yhdeksi kansaksi ja he ovat olleet ystäviä myötä- ja vastoinkäymisissä. Ovatpa sodan aikana olleet taistelemattakin sekä tehneet niinkutsuttuja talonpoikaisrauhanliittoja. -- Olenko lukenut hyvin?"

"Te puhutte kuin kirjasta, rouvani", sanoi narri ja löi kätensä yhteen.

"Hän tuolla ylhäällä hymyilee, hän luuli lukeneeni jotakin sopimatonta! -- Edelleen!"

"Edrupin ja Ingelstadin herrat olivat vanhoja hyviä ystäviä, ja koska ei ollut kuin neljännestunnin soutumatka yli talojen välisen järven, kohtasivat he usein toisensa kaikessa ystävyydessä. Loppu oli se, että Ingelstadin herra kosi minun sisartani, kuten jo kerroin."

"Kääntäkää!" sanoi narri. "Kääntäkää! Kääntäkää!"

Marsalkitar käänsi lehteä ja jatkoi:

"Oli kaunis kesäilta, kuten kirjoissa tavallista on, Ingelstadissa pestiin ja laastiin huoneita neljätoista päivää; lippuja asetettiin ikkunoihin, morsiusriukuja pystytettiin ja muuta sellaista, sillä talon herra aikoi illalla viedä morsiamensa kotiin. Ja Edrupilla oli varusteltu yhtä paljon; ja siellä häät vietettiin humussa ja sumussa. Illalla saattoivat vanhat ja kaikki hääväki nuorta paria yli järven heidän kotiinsa. Soihdunkantajilla ja soittoniekoilla täytettyjen veneiden seuraamina soudatettiin heitä yli tyynen vesikuvastimen, johon heijastui rannoille tehdyt tulet; kuu oli alhaalla, metsän-laidassa ja sen peitti silloin tällöin savu; torvet värähtivät, viulut soivat ja trumpeetit pärisivät."

"Hyvä", huusi Menelaus, "ihan niinkuin Decamerone'ssa."

"Vastaanotto nuorten talolla oli loistava", jatkoi marsalkitar, "ja nuoret olivat kuin paratiisissa. Ja siellä tanssittiin ja laskettiin leikkiä aina yöhön saakka. Mutta keskellä soihtutanssia, johon kaikki vanhatkin oli saatu osaa ottamaan, kuului pihalta torven räikinä. Soitto hiljeni, tanssi taukosi, pelolla odotetaan öiseen aikaan tulijaa, sillä kuulihan sen, että tulossa oli vieras, jolla ei ollut hyviä uutisia. Huoneeseen astuu kuninkaan vouti sotapäällikön seuraamana ja ilmottaa salissa ääneen, että sota on syttynyt ruotsalaisen ja tanskalaisen kruunua välillä. Senjälkeen kehotetuin tanskalaisia heti kahdentoista tunnin kuluttua menemään kotiinsa valmistautumaan vastaanottamaan seurauksia. Ensin oli vallan hiljaista salissa, mutta sen jälkeen astui Ingelstadin herra esille käsi vapisevan morsiamensa ympärillä, tarttui täytettyyn viinimaljaan ja selitti ääneen ja kuuluvasti, että hän joi maljansa appinsa, ystäviensä ja naapuriensa onneksi, ja ennen saisivat he repiä morsiamen hänen sylistänsä kuin hän paljastaisi miekkansa morsiamensa isää vastaan. Maljat kohotettiin ja siinä juotiin syleillen ja ilohuutojen kaikuessa rauhan- ja sovunmaljoja. Mutta silloin alkoi päällikkö puhua ja selitti, ettei enään hyväksytty mitään talonpoikaisia rauhanliittoja, että jokaista, joka ei tullut lippujen alle, pidettäisiin valtakunnan vihollisena ja hänen talonsa poltettaisiin. Vanha Edrupin herra selitti, ettei hän eikä hänen väkensä nostaisi kättä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaan, joiden välillä ei ollut mitään riidan syytä, ja vakuutukset uudistettiin. Päällikkö ja vouti varottivat viimeisen kerran ja sanoivat jäähyväiset. Ja niin jatkettiin taas tanssimista, kunnes nuori pari vetäytyi kamariinsa nukkumaan, ja vieraat omiin huoneisiinsa jatkaakseen juhlallisuuksia seuraavana päivänä."

"Mutta seuraavana päivänä herätti ruotsalainen sotaväki talonväen. Sulhanen, joka aseilla puolusti huonettansa, voitettiin ja otettiin vangiksi; morsian -- minun sisareni, tuli mielipuoleksi. Hän istuu nyt täällä, meidän jalkojemme alla, minun kätkemänäni kapula suussa, jottei hän ilmaisisi olinpaikkaansa; ja hänen sulhastansa -- niin, häntä kuletetaan tänään riemusaatossa ja sitte häntä verille piestään. Hauska juttu? Taputa Menelaus!"

Narri syöksähti paikaltaan, heitti maahan lakkinsa, polki sitä ja repi partaansa.

"Jesuksen nimen tähden, taputa käsiäsi, hän katselee meitä", kuiskasi marsalkitar.

"Ei", sanoi narri. "Ripustakaa minut jalkaterästä makkaratikkuun ja puhkaiskaa silmälautani, mutta nyt saatte te kuulla minun juttuni -- ilman kirjaa, ilman peiliä ja ilman kädentaputuksia!"

"Kristuksen, sovittajan ristin nimessä, ajattele edes meitä; hän on aukaissut akkunan ja kuulee jokaisen sanan, minkä sinä minulle sanot!"

"Sitä parempi! Hän saa kuulla sen minulta, koska hän ei saa kuulla sitä kirkossa eikä huoneissaan tuolla ylhäällä! Tämä on minun historiani: Minä olin pienen pohjois-Blekingissä sijaitsevan kirkon teini, mutta minä olen ruotsalainen synnyltäni, vanhempani olivat ruotsalaisia. Teini palvelee pappia ja sanoo aamen'en, kun pappi sanoo: niin. Minä väsyin sanomaan: niin, ja minä olin enemmän syntynyt sanomaan: ei. Minä pidin eräästä tytöstä, minä niinkuin kaikki muutkin miehiset miehet. Mutta me emme koskaan saaneet kootuksi niin paljon varoja, että olisimme voineet ruveta yhdessä asumaan, mutta lapsen me saimme. Ja sitte lähdin minä Tukholmaan ja tulin siksi, mitä nyt olen! Kuinka! Sitä en muista! Mutta minä viihdyin hyvin ja olin ylpeä siitä, että olin ainoa, joka koko joukosta sain sanoa toden sanan. Mutta minä en palvellut vain sanoakseni tosia sanoja, vaan sanoakseni niitä hupaisella tavalla. Sen keksittyäni inhotti minua koko toimi, mutta oli myöhäistä hakea toista tointa, sitäpaitsi tuli poikani täysikasvuiseksi, minä säästin varoja hänelle ja äidille. Hän täytti tänä vuonna kahdeksantoista vuotta. Syttyi sota. Miksi? Siksi, että tanskalaisen kuninkaan maalari maalasi kolme kruunua neljän sijasta kuninkaan vaununovelle, tai siksi, että ruotsalaisen kuninkaan amiraali teki virheen kanuunoilla tervehtiessään jossakin kaukana merellä, jota seikkaa ei kukaan nähnyt? Kuka voi siihen vastata? Siitä syntyi sota! Te olette siitä itse äsken puhuneet! Aamulla lähdin minä soutuveneellä virralle; siellä oli kolme isoa laivaa ankkurissa ja ne kuivasivat purjeitaan. Laivoissa -- minulla on vapaa pääsy kaikkialle -- näin minä näkyjä, joita en koskaan unhota. Siellä oli blekingiläisiä, joiden ainoa rikos oli se, että olivat syntyneet Blekingissä aikana, jolloin kaksi pahankurista poikaa sai halun tukistella. -- Niin kuuntele sinä vaan, sinä houkkio, joka seisoskelet siellä ylhäällä ja kurkistelet. -- Näin naisia ja lapsia ilman vaatteita, niiden silmät olivat kuin vartaan päässä ja kerjäsivät leipäpalaa. Siellä minä lastiruumassa tapasin -- sanokaamme -- vaimoni, koska meillä oli yhteinen lapsi. Hän ei ollut mielipuoli, mutta ei kaukanakaan siitä. Mutta hän saattoi puhua siitä, mitenkä Ruotsin mies antoi huoviensa asettaa riveihin käräjämäellä kaiken asekuntoisen miesväen, ja sitte hakattiin heitä maahan rivi riviltä, kuten metsää kaadetaan -- ja siinä oli mukana minunkin poikani! Onko sinulla yhtään poikaa, sinulla siellä ylhäällä, niin helvetti hänet nielköön, kuuletko sinä sen? Kuuletko sinä sen?"

Narri keskeytti puheensa hengittääkseen, mutta luodessaan katseen marsalkittaren kasvoille, huomasi hän hänen epätoivoisissa puoleksi sammuneissa katseissaan tehon, minkä oli saattanut hänelle ja itselleen, silmänräpäyksellisen päähänpiston vaikutuksesta kääntyi hän akkunata päin, jonne ei ennen ollut uskaltanut katsoa, heittäytyi suulleen marmorilattialle ja huusi korkealla äänellä:

"Ave Caesar imperator, morituri te salutant!"

"Hyvä, Menelaus!" vastattiin ikkunasta ja sitä seurasi heikko kädentaputus.

"Hän luulee minun vielä ilvehtivän", kuiskasi narri. "Me olemme pelastetut."

"Ja te, ihana rouva", jatkoi ääni linnanikkunasta, "te olette onnistuneet eduseeraamaan pilanäyttelijän, joka saattaa häpeään minun italialaiseni!"

Marsalkitar ehti vain istualtansa tehdä kumarruksen päällään, kun kamaripiika tuli oven kautta ilmoittamaan, että hovimarsalkki oli saapunut.

Pää akkunasta vetäytyi tyytymättömänä taaksepäin, narri sieppasi lakkinsa ja juoksi, marsalkitar nousi kohtaamaan miestään, jota hän ei kolmeen kuukauteen ollut nähnyt.

* * * * *

"Ja sinä", sanoi marsalkitar, tunnin kuunneltuaan miehensä selityksiä, "sinä, puoliso, olet tehnyt suunnittelun tulokulkueseen. Sinä itse kuljet ensi riveissä ja minun pitää, sanoit, olla kotona tekemässä seuraa kuninkaalle ja hänen hoviväelleen sen katsellessa terassilta tuloa! Sitä minä en koskaan tee!"

"Monien asianhaarojen sitovaa voimaa vastaan, minä uudistan sen vielä kerran, emme me mitään voi, enkä minä kuningasta enkä velvollisuuttani petä, vaikkakin minä sen täytän verta vuotavalla sydämmellä."

Hovimarsalkki lähestyi vaimoaan ja tahtoi hyväillä hänen poveaan.

"Koska olet noin nuori", jatkoi hän, "ja niin ihana, ja koska sinulla on elämä edessäsi, tulee sinun mukaantua asianhaarojen sitovan voiman alle, sitä mieluummin, koska nämä asianhaarat voivat mukanansa tuoda etuja. Asianhaarojenhan voima asetti valtaistuimelle tämän roslagilaisen talonpojan, jonka poika nyt on kuninkaana. Etkö luule, että perustetaan useampia kreivikuntia kuin ne, jotka jaettiin kruunauksessa. Etkö arvele kreivinnan tuntevan itsensä onnellisemmaksi elämän vaikeissa oloissa kuin marsalkittaren..."

"Houkkio!" vastasi marsalkitar ja työnsi miehensä luotaan. "Jos olisi olemassa laki ja kunnia, en minä päivääkään enään jäisi sinun taloosi kuin jalkavaimo ikään vaan pudistaisin tomun jaloistani ja pysyisin niin kaukana täältä..."

"Anteeksi, rouva", keskeytti marsalkki. "Älkää puhuko laista ja oikeudesta, sillä laki antaa minulle oikeuden hyljätä teidät, koska vain haluttaa, sentähden, ettette lahjota minulle lapsia..."

"Anteeksi, marsalkki", vastasi marsalkitar leimuavin silmin, "teidän jalkavaimonne lahjottivat teille varmaankin liian paljon lapsia ennenkuin päätitte ruveta isäni perijäksi, niin ettette sentähden enään voi tulla laillisen pojan isäksi, sillä isäksi te ette koskaan voi tulla..."

"Rouvani! Keskustelu on lopetettu ja minä kutsun teidät velvollisuuteenne!"