Part 4

Hälinän aikaansaaja olikin kirkonvartija, joka tuli lakaisemaan kirkkoa. Hän asettaa avaimen ruosteiseen lukkoon ja avaa raskaan oven. Asesalista lehahtaa ummehtunut ilma vasten hänen kasvojansa, siellä on vanha, umpihenkinen talvi-ilma, jota ei juhannusaurinko ole saanut lämmittää. Tuolla riippuvat palokalut, täällä unohdettu pistokeihäs, raajarikkoinen penkki, muutamia jakkaroita, jalkapuu, raippakimppu, luuta, katooliselta ajalta säilynyt pyhän Stefanin särjetty kuva. Tämä on Herran pyhän huoneen esikartano. Kirkonvartija ottaa keihään ja vie sen mäelle. Senjälkeen ottaa hän luudan, mikä nojautuu pyhää Stefania vastaan ja pyhkii pölyt jalkapuusta. Sitte tutkii hän sen jenkoja ja lukkoja. Mutta hänen täytyy sitä koetella, sillä sitä aijotaan käyttää. Hän pistää siihen molemmat jalkansa, mutta silloin ei hän voi itse sitä lukita. Hän katselee ympärilleen etsien jotain esinettä; pyhimyksellä on hyvät jalat; ja pian on kangistunut pyhimys jalkapuussa, ja kirkonvartija huomaa kaiken olevan hyvässä kunnossa kuten olla pitää, ja sitte päästää hän kuvan pintehestä ja asettaa sen seinälle käsiruiskun viereen. Sitte menee hän kirkkoon. Sielläkin on kylmää ja kosteata kuin kellarissa. Ristiinnaulittu riippuu kuten tavallisesti vastapäätä kirkkoontulijaa kallistaen päänsä vasten rintaa, toivottomasti miehuuttomasti, ikäänkuin hän olisi luopunut ajatuksesta saada selville, ovatko ihmiset enemmän onnettomia kuin rikoksellisia, suurempia houkkoja kuin roistoja. Seinillä on hyviä ihmisiä esittäviä tauluja, ihmisiä, joita piestään, pihdeillä nipistetään pahojen ihmisten toimesta, joiden parasta ne hyvät tarkoittivat, sentähden heitä piestään. Kirkonvartija ei välitä siitä, riippuvatko kuvat siinä kehoittaen hyvään vai varoittaen sitä olemasta. Hän on nähnyt nuo taulut jo viisikymmentä vuotta, eikä hänen toimeensa kuulu arvoituksien selvitteleminen. Ei hän ole saanut käskyä siihen, väittää hän, ja ne, jotka ajattelevat hänen puolestansa, tietänevät miten olla pitää. Hän astuu alttarin luo, kulkee piirin sisälle ja kiipee jakkaralle, hän pyyhkii pois vanhan kirjan tomut, silittää pöytäliinan tasaiseksi ja puhdistelee vähin joka paikkaa. Mutta kääntyessään ja katsellessaan kirkkoon huomaa hän peremmällä alhaalla isolla käytävällä joukon nuoria tyttöjä. He kantavat esiliinoissaan lehtiä ja kukkasia, he tulevat kirkkoa koristamaan. Ei tämä tapahdu Kristus-rukan tähden eikä Johannes raukankaan tähden, jonka päivä on, sillä hän ei kulkenut ruusuisella tiellä; ei, tämä tapahtuu suuren pakanajumalan kunniaksi, hänen, joka ei koskaan ole häipynyt vaikka toisinaan piiloitteleikse, hänen kunniakseen, joka kaikelle elon antaa ja on parempi kuin rakkaus, sillä hän lämmittää sekä hyviä että pahoja, uhrin saa vanha aurinko. Ja nuoret auringonpalvelijat, jotka eivät tiedä olevansa pakanoita, tulevat Kristuksen alttarille asettamaan kieloja kynttiläjalkoihin sekä levittämään koivunlehtiä lattialle.

Alttarin piirissä seisova kirkonvartija arvelee saaneensa hyvän tilaisuuden puhua pienelle seurakunnalle.

"Kiltisti teitte, tyttöset, kun toitte hiukan viheriäisiä lehtiä. En luullut kenenkään sitä tänään ajattelevan, koska en teitä eilen nähnyt. Mutta tänään tuleekin oikein kelpo vieraita; tietäkääs, tulee itse laamanni ja hänellä on seurassaan koko huovijoukko. Siinä teillä, tyttöset, on jotain kurkisteltavaa."

"Emme välitä huoveista sen enempää kuin kissasta", sanoi vanhin tytöistä. "Kyllä tunnemme ne miehet."

"No sitte tietänette, että Mossenin Lassi saa istua jalkapuussa, sillä hän ampui karjua. Senkin vintiö!"

"Lassiko jalkapuussa? Juhannuspäivänä? Jumala meitä auttakoon, se ei ole totta!"

"Totta kuin Jumalan sana", sanoi kirkonrartija ja löi nyrkkinsä alttaripöytään.

"Siinä tapauksessa emme tule kirkkoon!" sanoi vanhin tytöistä, "emmekä korista lehdillä kirkkoa! No tytöt! Tulkaa nyt minun kanssani. Jumala antaa meille anteeksi, mutta tämä on pahinta, mitä koskaan on kuultu. Ja minä sanon sen, meidän pojat kielsivät meitä tulemasta tänne kukkinemme, sillä he sanoivat kirkkorinteelläkin tapahtuvan jotain häijyä. Ne tahtovat polttaa heidän miekkansa ja aseensa. Onko sekin totta?"

"Totta kuin Jumalan pyhä sana ja sakramentit."

"Tulkaa tytöt!" sanoi Kerttu. "Mitä me täällä tekisimme?"

Ja nuoret jättivät vanhan vartijan ja kellari-ilman, mutta vuotavalla sydämmellä he sen tekivät, sillä he pitivät vanhaa kirkkoaan rakkaana kuin lapsuudenmuistoa, kuin monta lapsuuden muistoa joulu-aamusaarnojen, ripillelaskemisen ja suvisunnuntaiden ajoilta.

Alkoi jo lähetä jumalanpalveluksen aika. Veneet tulivat hiljaa liukuen lahteen täynnä aseellisia miehiä ja pyhäpukuisia naisia. Ja maantieltä saapui joukkoja. Kokoonnuttiin kirkkomäelle ja keskusteltiin hiljaa. Silloin metsänrannassa välähtää, ja esiin ratsastaa laamanni, vouti ja lippukunta saksalaisia soturia. Haarniskat ja satulakalut kalisevat ja kumisevat, ja kun he ovat saapuneet kokoontuneen kansan eteen, pidättävät he hevosiansa ja sulkevat nelikulmioon aseellisen talonpoikaisjoukon, joka pysyttelee liikkumattomana ja päitään paljastamatta.

Laamanni alkaa puhua. Ei kenenkään käsi nouse hattua kohden.

"Hatut päästä", huutaa vouti.

Ei kukaan ota hattua päästään.

"Keihäät tanaan!" komennetaan sotureita, ja silloin päät paljastuvat.

Sitten piti laamanni puheen. Kansan todellista hyvää aina katsova esivalta tahtoi nytkin ilmaista sisällisen tunteensa kansan onnea kohtaan sekä laillistuttaa vanhan säännön, mikä lisäisi kansan kiitollisuuden velvollisuutta kuningassukua kohtaan, jonka suuret esi-isät kerran vain saksalaisten maasoturien avulla vapauttivat maan tanskalaisista. Tosin jotkut taalaalaiset olivat käyneet rynnäkköön, mutta he vahingoittivat enemmän kuin hyödyttivät, ja heille suotu vapaus kantaa aseita väärinkäytettiin; kuten tunnettua, olivat he myöhempinä aikoina kyllin kiittämättömiä kääntämään aseensa omaa kuningastaan vastaan, joka aina oli katsonut heidän todellista parastansa. Hän käski siis läsnäolevia riisumaan aseensa, senjälkeen menivät kaikki yhdessä Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa, joka johtaa kaikki asiat hyvään. Kun ei näkynyt merkkiäkään kehoituksen täyttämisestä, komennettiin:

"Pistokeihäät valmiina!"

Silloin heittivät talonpojat suurella ryskeellä aseensa maahan kasaan ratsastajien eteen, niin että hevoset kavahtivat pystyyn.

Nyt astui esiin pappi, joka oli seisonut piilossa maasoturien takana. Hän kiitti seurakuntaa kuninkaalliselle huoneelle osoitetusta rakkaudesta ja pyysi, ettei seurakunta antaisi tämän rakkauden muuttua vihaksi mitään elävää tai kuollutta kohtaan, mikä jollakin tavalla kuului kuninkaalliselle huoneelle. Eihän hän tahtonut väittää, että mainitut siat kuuluisivat kuninkaalliseen huoneeseen, mutta erityisellä tavalla ja erityisessä tarkoituksessa voitiin niiden sanoa olevan kuninkaallista huonetta...

"Keihäät olalle!" komensi vouti ja keskeytti papin ja puuttui itse puheeseen:

"Olandilaiset talonpojat ovat häväisseet itsensä kostaessaan halpamaisella tavalla sieluttomille eläimille, ja sentähden näytettäisiin tänään esimerkki, mikä herättäisi kauhua uhkamielisissä."

Laamannin viittauksesta tuotiin Mossenin Lassi vangittuna esille, ja laamanni alkoi puhua.

"Etteivät pohjoisen Motet'in talonpojat kuvittelisi mielessään, ettei maassa enään ole lakia eikä oikeutta, saa Mossenin Lassi puhua. Puhu!"

Mossenin Lassi, jolla oli kapula suussa, ei voinut puhua. Mutta silloin Tuomas astui esiin.

"Esivalta, herrat ja herrat soturit. Mossenin Lassi ei ole kostanut kuninkaallisille sioille, sillä oman tavaran ja omaisten puolustaminen ei ole kostoa. Nyt olen puhunut!"

"Ojentakaa tuliputkenne!" komensi vouti. Silloin syntyi täydellinen hiljaisuus. Mutta kun naiset, jotka viereiseltä kummulta olivat tapausta katselleet, huomasivat sytyttimien savuavan, lankesivat he polvilleen ja päästivät huudon, mikä olisi repinyt pilviä, jos sellaisia olisi löytynyt; huuto vieri yli lahden ja synnytti moninkertaisen kaijun luodoilla ja saarilla, ja monen peninkulman päässä merellä purjehtivat kalastajat kertoivat jälkeenpäin yht'aikaa kuulleensa laulun ikäänkuin se olisi soinut taivaan enkelien suusta, niin kummalta se oli kuulunut.

Silloin syöksyi pappi esille, lankesi polvilleen, ja rukoili Jumalaa liikuttamaan esivallan mieliä laupeuteen eikä syöksemään onnettomuuteen kurjaa kansaa, joka kyllä omalla tavallaan rakasti esivaltaa, mutta jolla ei tarpeeksi ollut tapoja eikä käytöstä sitä osoittaakseen.

Sytyttimet sammutettiin ja koko lippukunta lähti tiehensä.

Kun asekasan viereen oli asetettu vartija, menivät korkeat herrat kirkkoon, missä jo Lassi istui jalkapuussa oven ulkopuolella.

Mutta talonpojat ja naiset tarttuivat toinen toistensa käsiin, menivät mäkilehdikkoon ja lankesivat siellä polvilleen; isä Tuomas, joka taisi Herran rukouksen, luki sen ääneen, ja kun hän ei enempää osannut, luki hän sen yhä uudestaan aina kuuteen kertaan ja päästyään kohdalle: äläkä johdata meitä kiusaukseen, huokaili ja voihki koko miesväki, he tarttuivat toinen toistensa käsiin ja itkivät ääneti, sitte istuivat he hiljaa mäellä sanaa sanomatta ja he olivat kuitenkin kuuntelevinansa saarnaa vaikka eivät kuulleet papin ääntä.

Mutta kirkossa saarnasi pappi Johanneskastajasta, joka teloitettiin sentähden, että kuningas Herodes sen tahtoi. Ja hänen alustuspuheensa kuului: Ei esivalta turhaan kanna miekkaa, vaan on kostaja sille, joka pahasti tekee. Ja hän saarnasi eroituksesta koston ja rangaistuksen välillä ja tuli siihen tulokseen, että, kun esivalta, joka on Jumalan kostaja, kostaa, on se rangaistus, mutta kun alamainen rankaisee, on se kostoa, siksi on kosto alamaiselta kielletty. Sitte pääsi hän rukouksien kohdalle; ja kun hän rukoili kaikkia läsnäolevia sydämmestänsä rukoilemaan esivallan ja sen uskollisten virkamiesten puolesta, silloin ei muuan maasoturi enään voinut itseänsä hillitä, vaan huusi äänekkäästi sekä kalisteli haarniskaansa; siitä ei häntä vouti nuhdellut, sillä hän kunnioitti suuresti esivaltaa.

Mutta kun lähtökellot soivat, poistuivat korkeat esivaltalaiset kirkosta ja menivät hevosiensa luo; ja pian he ajoivat ravia kolisten ja kalisten sinne, mistä olivat tulleet. Ja kun melu oli kadonnut kuulumattomiin, hajaantui henkipattoinen seurakunta mäkilehdikosta. Mutta pappi sai mennä kotiin lautamiehen seurassa.

Isä Tuomas, hänen eukkonsa ja Josti vaelsivat ääneti eteenpäin matkalla kotiin. Ukon pää riippui rinnalla, ja tuntui kuin hänen katseensa tunkeutuisivat maan läpi etsiäkseen salattuja keinoja eräitä erityisiä pahoja seikkoja vastaan. Josti oli ottanut käteensä seipään ja pisteli sillä maahan näkymättömiä vastaan ratsastavia vihollisia; eukko kantoi pyhähamettaan kädessään, jottei sitä kivet ja pensaat repisi. Viimeisen aidan yli kuljettua seisahtui isä Tuomas äkkiä ja osoitti tuoreita ruohossa näkyviä verenjälkiä. Josti heittäytyi maahan ja haisteli, sitte nosti hän päänsä, katsoi isää ja sanoi:

"Nämä eivät ole pedon jälkiä."

"Mistä ne lähtevät ja minne ne johtavat?"

Josti etsi hetken.

"Eivät ne mistään lähde ja kotiin ne johtavat."

"Sittepä joku on loukkaantunut aitaa vasten ja senjälkeen mennyt kotiin."

"Siinä tapauksessa olisi aidassa merkki. Ei, joku on kantanut haavoittuneen elukan aidan luo ja heittänyt sen aidan yli nurmelle." Tuomas näkyi ymmärtävän asianhaaran mutta ei virkannut mitään, alkoi vaan kotiinpäin kuljeskella.

Kuljettuaan jonkun kivenheiton matkan ja nähdessään tuvan pilkoittavan mäntyjen välistä, kuulivat he Tassun vuoroin vikisevän ja ulvovan, mutta se ei ollut heitä vastassa, kuten se tavallisesti teki. Josti sitä huuteli ja houkutteli, mutta se ei tullut sittenkään vaan alkoi ulvoa kohti kurkkuansa.

"Siinä sitä ollaan!" sanoi Tuomas.

"Älä johdata meitä kiusaukseen", sanoi muori.

Kun he olivat ehtineet tuvalle, tuli Tassu könkytellen kolmella jalalla; neljäs jalka oli polven kohdalta katkennut. Josti tutki haavaa ja sanoi vain: kirves. Isä ja äiti vaikenivat. Tassu kannettiin tupaan, asetettiin vuoteeseen ja sidottiin.

Päivällisen jälkeen menivät Tuomas ja Josti tiluksilleen. Ruis loisti koreana ja heilimöi. He kulkivat edemmäksi ja tulivat naurismaalle. Aita oli rikottu ja metsäsiat olivat läpeensä möyrineeet koko peltotilkun. Silloin sanoi Tuomas:

"Jos laamanni asuu Tukholmassa ja saa maksun siitä, että hän hoitaa lakia Ölandissa, jos laamanni vuosittain syö suuhunsa viisikymmentä härkää, kaksitoistasataa lammasta, kaksituhatta kanaa, kolmesataa leiviskää häränlihaa ja sianlihaa, kolmesataa leiviskää voita ja juustoa, kolmesataa leiviskää leipää ja kaksisataa tynnöriä ohria, niin olempa varma siitä, että talonpoika saa hänelle tämän kaiken hankkia, hänen velvollisuutensa on hoitaa vuoden satoa, sillä muuten jää laamanni verotta ja silloin laki ja oikeus menee mitättömiin. Jos kettu vie meiltä laamannille syötäväksi aijotun kanamme, niin en epäile tekeväni oikein, pyydystellessäni kettua haaskalla, sillä eihän kettua voi ampua, koska koira käy kolmella jalalla eikä ole jousta. Mitäs sinä, Josti, sanot?"

"Minä en sano mitään, sillä en tahdo todistajia."

"Hyvä niin", sanoi isä. "Voinko siihen luottaa?"

"Niin varmasti kuin että kettu jättää kanat rauhaan syötyään minun leipäni."

"Muori kai tulee hulluksi kuultuaan tämän viimeisen kolttosen", sanoi Tuomas.

"No, siinä tapauksessa saamme saattaa hänet järkiinsä jälleen."

Isä Tuomas vetäsi maasta nauriin juurineen, jossa ei vielä ollut mukulan alkuakaan, tarkasteli sitä miettiväisenä ja sanoi:

"Kas vaan, että ne välittävät tällaisistakin nauriista."

"Kyllä kai. Mutta täyskasvuisina ne mahtavat maistua vielä paremmilta. Taitaahan meillä, isä, olla vielä viimevuotisiakin."

"Taitaa olla parin pannin paikkeille."

"Se vetelee", sanoi Josti.

Ja sitte he kulkivat raskain askelin kotiin. Mutta tullessaan taas aidan luo, kuulivat he kauheata röhkinää, johon sekaantui vinkumista ja kiljumista, kiirehtäen askeleitaan huomasivat he pian miten kokonainen perhekunta kuninkaan elukoita riemakoitsi rukiissa. Karju kynti peltoa kuin aura, joka pyöri jyrän tavoin niin, että miehenmittaiset korret, jotka kantoivat tulevaa satoa, painuivat maan tasalle; ja pitkin peltoa vilisti kuusi täyskasvuista porsasta möyrien tarmonsa takaa. Tuomas ja Josti päästivät raivoisan ja samalla pelokkaan huudon toivoen siten voivansa peloittaa elukoita. Karju lakkasi kyntämästä ja katseli korvainsa alta rauhanrikkojia; emäsika lakkasi vierimästä ja odotti puoleksi makaavassa asennossa, mihin karju ryhtyisi, ja porsaat odottivat merkkiä äidiltä. Karju puuttui taas työhönsä.

Silloin nousi Josti aidalle ja päästi niin kimakan ja pitkän huudon, että muori vastasi kotimäeltä, sillä hän luuli heidän huutavan häntä.

Silloin kohotti karju päänsä ja näytti valkeita torahampaitansa, antoi sen sitte painua ja tuli askel askeleelta Jostia kohden.

"Puuhun", huusi Tuomas ja oli silmänräpäyksessä männyssä mutta Josti seisoi vielä aidalla.

Huomatessaan Tuomaan nopean liikkeen, juoksi karju aitaa vasten, millä Josti seisoi, perille saavuttuaan painoi karju koko kylkensä aitaa vasten ja alkoi kyhnyttää selkäänsä niin rajusti, että aita kiikkui. Sitte se repi läven torahampaillaan, pisti turpansa sisään, vohkuen ja viuhkuen tonki se läpeä yhä isommaksi. Kun Josti huomasi asemansa tukalaksi, hyppäsi hän maahan ja hänkin kiipesi kiireessä mäntyyn. Aika olikin täpärä, sillä siinä samassa tunkeutui karju aidan lävitse ja kyhnytti mäntyä, niin että se liikkui.

"Mitäs sinä tästä sanot, isä?", sanoi Josti.

"Makaaminen ja syöminen on sian hyve", sanoi isä.

"Niillä on elämä helpompi kuin meillä", sanoi Josti. "Ne niittävät, mitä me kylvämme, sitäpaitsi ovat ne veroista vapaat. Luuletko sinä, että me ensi yönä saamme maata vuoteessamme? Jesus Kristus, tuolta tulee äiti. Hyvä isä, Jumala häntä auttakoon!"

He alkoivat huutaa täyttä kurkkua. Mutta muori tuli lähemmäksi eikä kuullut. Hän oli vielä pyhäpuvussaan. Hänen korkea valkoinen myssynsä, hänen keltainen hameensa ja mustat liivinsä, hänen punainen esiliinansa erosivat niin räikeästi mustasta metsästä, että metsäsika peljästyi ja livisti hirveästi röhkien läpi aidanreijän. Sen omaiset, jotka vain odottivat merkkiä, käsittivät asian laadun ja seurasivat jälessä kirjavassa kiireessä.

Tuomas ja Josti kiipesivät alas puista. Silloin muori, huomatessaan missä tilassa ruispelto oli, löi kätensä yhteen ja sanoi:

"Nyt, Tuomas, täytyy sinun mennä valittamaan muuten menen itse. Jos sinä tämän siedät, niin siedät sinä selkäsaunankin! Sillä nyt olemme me rutiköyhiä ja saamme syödä nauriita koko talven."

"Enpä luule, että saamme syödä nauriita", sanoi Tuomas, "mutta jos minä valitan, niin käy minun kuin Matinkin. Sillä näin hänen kävi: ensin kävi hän lautamiehen puheilla, tämä lähetti hänet nimismiehen luo, siellä sai hän kirjoituttaa asiansa paperille, mikä maksoi neljä markkaa, puhtaassa hopeassa tietysti. Sitte sai hän matkustaa Kalmariin, mikä matka maksoi hyvät rahat. Tultuaan Kalmarin voudin kirjurivirastoon katselivat ne paperia kuuden markan edestä, lähettivät hänet Tukholmaan, se maksoi hänelle kaksikymmentä markkaa, kaikkiaan kolmekymmentä markkaa. Mutta tultuaan kuninkaalliseen ylikirjurivirastoon, ei paperi kelvannutkaan eikä siinä ollut reunamuistutuksia. Mutta silloin meni Matti paperoineen kuninkaan luo. Kuningas oli hyvin armollinen ja kysyi oliko Matilla todistajia mukanaan mutta niitä ei Matilla ollut, eikä asialle voitu mitään. Mutta silloin vastasi Matti, ettei sioilla ole tapana tuoda todistajia, kun he möyrivät toisten pelloissa. Mutta silloin kuningas suuttui ja sanoi, että Matti mestattaisiin, jos hän sillä tavalla rehentelisi. No niin, pitemmälle ei hän voinut mennä, sillä Jumalan luo ei saa mennä silloin kun tahtoo, sillä hän ei näemmä sekaannu oikeuden asioihin, ja sentähden kadotti Matti maat ja mannut, niin että Jumala varjelkoon meitä Jesuksen nimessä oikeudesta."

"Ovatko ne syöneet puti puhtaaksi nauriitkin?", huudahti eukko, joka koko Tuomaan esityksestä piti kiinni vain ydinkohdasta.

"Mutta Josti sanoo, että on tallella vielä viimevuotisiakin ja hän luulee ketun jättäneen hiukan viimetalvisia nauriita. Ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta! Mutta nyt sanon minä näin ikään: koska emme saa maasta ottaa elantoamme, niin saamme kai ottaa sen järvestä! Ja kun me hyvässä onnessa olemme sen maihin saaneet, niin mepäs puhdistamme sannan kenkärisoistamme ja sanomme hyvästit, ja sitte saa oikeus ja hallitus pitää huolta veroista. Ja nyt, hyvät ystävät, pois pyhärievut ja verkot järveen. Ei tässä auta ristissä käsin seisominen eikä seisaalta nukkuminen, sillä hyvien päivien jälkeen täytyy ottaa vastaan myöskin pahat päivät!"

"Mutta vain syksyyn saakka", sanoi Josti.

"Syksyyn saakka vain", sanoi Tuomas.

Ja sitte menivät he kotiin, riisuutuivat ja lähtivät kalaan.

* * * * *

Oli syyskuun päivä. Kahdeksan päivää oli raivoisa pohjoinen tuuli puhaltanut, se myllerteli merta monen sylen syvyydeltä; aallot ajoivat santaa rannoille ja työnsivät sen valleiksi yli liekojen; ja kun santa oli kuivunut, puhallutti sen tuuli ilmaan yhä kauemmas mantereelle ja sittenkuin odottamaton kulovalkea mätäkuussa oli polttanut viimeisen lentohiekkaa estävän suojan, ryöppyivät vanhat santakummut ja ajelehtivat höytytuhan mukana sisämaahan. Ei näkynyt jälkeäkään Tuomaan, veroamaksavan talonpojan palaneesta tuvasta, ja hänen ruispeltotilkkunsa ja naurismaansa olivat yhtenä santakenttänä. Samalla tavalla oli tuli riehunut naapurien tiluksilla, ja itse oleskelivat he ladoissaan luodoilla, missä kalastivat.

Ei tämä ollut mikään hauska näky laamannille, kun hän sinä päivänä suurissa syysmetsästyksissä tuli rannalle; eikä hän ennestäänkään ollut iloinen, sillä metsäsian jälkeäkään ei oltu nähty vaikka koirat kuinka olivat ärsyttäneet ja keihäsmiehet huutaneet ja torviinsa puhaltaneet. Onneksi laamannille oli kuninkaallisilla kuningattarilla ja prinsseillä ollut muuta tehtävää, niin etteivät voineet ottaa osaa metsästykseen, jota nyt harjoitti vain lääninherra voudin sekä Kalmarin maaherran seurassa. Myrsky riehui männyn latvoissa, hevoset korskuivat, torvet raikuivat, ja aika oli jo kulunut yli iltapäivän, kun viimeiset vitjaskoirat, jotka eivät vielä olleet väsyneet, alkoivat paikaltaan haukkaa orjapihlajapensaston ulkopuolella. Hiukan laimennut metsästysinto vilkastui, ja pian olivat kaikki metsästäjät kokoontuneet. Koirat eivät voineet tunkeutua edemmäksi orjantappuroiden ja okaiden takia, mutta metsästysrengit alkoivat raivata tietä kirveillään sillä aikaa kuin metsästäjät asettuivat piiriin keihäineen valmiina vastaanottamaan villipetoja, kun ne syöksyisivät esille. Rohkein rengeistä oli raivannut aukon vuoren juurelle saakka, johon pensaikko ulettui, takaperin sieltä tultuaan vannoi hän kiroten nähneensä hämärässä sekä karjun, emäsian että porsaiden torahampaat. Taasen usutettiin koiria, mutta ne palasivat pian vinkuen ja uihkien ikäänkuin ne haistimillaan olisivat aavistaneet jotain pahaa. Silloin raivostui laamanni ja tutkittuaan keihäänsä vartta tunkeutui hän pensaikkoon. Hän pisti keihäällään siihen paikkaan, mistä näki torahampaiden välkkyvän, terä tarttui kiinni, mutta ei kuultu ääntä eikä liikuntoa pensaikkoon kierrettyjen petojen joukosta. Mutta laamanni syöksähti ulos pitäen kättä nenällään, sillä samassa levisi niin kamala löyhkä, että rengitkin peräytyivät. Oli ajettu raatoja. Laamanni antoi puhaltaa lähdönmerkkiä ja itsekseen vannoi hän kalliin valan, että talonpojat saisivat tämän kalliisti maksaa; sillä hän arvasi heti, että talonpojat olivat tämän aikaansaaneet, tai hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että näin täytyi olla.

Paluumatka tapahtui alakuloisuuden vallitessa, sillä varustukset olivat olleet suurenmoiset eivätkä odotukset sen vähempiä. Tosin oli aamulla ammuttu metsävuohia, mutta siinä ei ollut mitään erityisesti mainittavaa, sen saattoi kuka hyvänsä tehdä.

"Minä hirtätän koko talonpoikaisjoukon", sanoi maaherra.

"Sen olisin minä jo aikoja sitten tehnyt", sanoi vouti, "mutta silloin emme saa mitään veroja."

"Emme niitä muutenkaan saa", sanoi laamanni, "sillä ne kelmit ovat hävittäneet maan, emmekä me ijän ikuisesti voi vastaanottaa silakoita."

Kun seurue saapui kotiin laamannin taloon oli jo hämärä. Vanha kaksikerroksinen puurakennus sivutornineen ja siipineen koitti näyttää linnalta mutta ei se onnistunut. Sitävastoin ilmaisi huoneiden sisustus ylellisyyttä ja hienoja tapoja. Vieraspitosalissa, jonka hirsikatto tosin oli matala, olivat seinät sinisellä kankaalla verhotut sekä koristetut kirkkaasta hopeasta tehdyillä valolevyillä, jotka heijastivat vahakynttilöiden valon, ja katossa riippui lasiruunu. Lattiat olivat matoilla ja nahoilla verhotut ja penkit olivat kallisarvoisimpien päänalusimien ja päällystyksien peitossa. Takassa paloi loimottava valkea ja pöytä oli katettu loistavaa ateriaa varten, josta ei puuttunut viinikannuja eikä kristallikolpakoita. Sittenkuin seura oli pukeutunut ja peseytynyt vierashuoneissa, kokoontui se saliin ja hovimestarin viittauksesta istuuduttiin pöydän ääreen. Koska laamanni oli naimaton, ei ketään naista ollut läsnä ja sentähden saivat vieraspidot hillitsemättömän raakuuden leiman. Ruoka näkyi olevan vain janon kiihoittamista varten ja vahvasti siinä juotiin. Kun syöntiä oli kestänyt pari tuntia ja laamanni oli puolihumalassa, nousi hän kohottaen lasinsa ja sanoi: Kuninkaan malja! Kaikki nousivat paikoiltaan paitsi Kalmarin maaherra. Veri syöksyi hänen päähänsä ja hän soperteli vastatessaan:

"Minkä kuninkaan?"

"Hallitsevan armollisen herramme ja kuninkaamme, Juhana kuninkaan", kiirehti laamanni vastaamaan tehden uhkaavan liikkeen miekkaansa kohti.

"En tiedä, että kuningas Erik vielä olisi laannut hallitsemasta", sanoi maaherra, "vaikka hän on vankina."

"En ole kuullut vankiloista hallittavan, muuten on Juhanakuningas kuninkaamme, kruunattuja valalla vahvistettu, ja minä olen vannonut hänelle valani ja te myöskin."

"Pakosta ja käskystä, niinpä niin! Mutta perintökaaren mukaan ei kruununperintö olisi sillä, kellä se nyt on."