Part 3

"Ensi kertaa ei ihmiskunta nähnyt sitä surullista näytelmää, että vuosisatojen vanhat taatut tavat saivat väistyä uutuuksien matkimisen ja puoskaritaituruuden tieltä. Suru sydämessä laski puhuja tänään uhrinsa isänmaan alttarille, kun hän itse ja hänen ammattikuntansa luopui oikeudestaan valmistaa tinakannuja, joita ei voinut pestä (ei hän niin sanonut, mutta se oli tarkotus); kaiholla ilman katkeruutta heitti hän aseensa epätasaisessa taistelussa, mutta tämän teki hän luottaen hartaasti siihen, että tulevaisuus olisi hänelle kiitollinen siitä kovapintaisesta kestävyydestä, millä hän oli vastustanut tunkeutuvaa tulvavirtaa, mikä uhkasi niellä yhteiskunnan sekä upottaa sen jaloimmat mielet, sen puhtaimmat riennot ja sen paraimman toivon. Hän ei voinut muulla lopettaa kuin lausumalla toivomuksensa, että tulevaisuus osottaisi, että vanhoilla oli oikein, sillä vaikka sitä kuinka käännetään ja väännetään, niin ikuisesti pysyy lause, että 'vanha on vanhinta'."

Mestari Paavali tunsi itsensä kehotetuksi muutamin sanoin vastaamaan erinomaisen asialliseen ja perille ajateltuun puheeseen, minkä ammatinvanhin äsken oli pitänyt.

Hän lausui palavimpana toivomuksenaan, että ihmiskunta aina saisi nähdä vuosisatojen vanhojen olojen, joilla, kuten oli tunnettua, oli suuri taipumus mätänemiseen, väistyvän parempien olojen tieltä, joilla usein oli se satunnainen ominaisuus, että ne olivat uusia. Oli yrttejä, jotka mätänivät vuoden kuluttua, useimmat ihmiset ja eläimet mätänivät ennen vuosisadan loppua, tosin löytyi vanhoja puita, jotka ehtivät vuosisadan päähän, mutta ne olivat sisästä mätiä, jos niitä oikein tarkkaan katseli. Surtaisiinko siis sentähden? Ei suinkaan. Mätänemisen kautta luotiin uutta elämää; mätäneminen oli vain toinen ylösnousemuksen muoto. Tahdottiinko nyt, ennenkuin mentiin välttämättömyyttä kohti, verhoutua pöyhkeyden ja mutaisen omantunnon vaatimattomuuden riepuihin -- olkoonpa niin, tämä tehtiin häpeän peittämiseksi, eikä mestari Paavali tahtonut siitä monta sanaa lausua. Tullakseen asiaan tahtoi mestari Paavali sanoa tosisanan vaikka se ylpeyttä kirveltäisikin.

Ammatinvanhin ammattikuntineen ei kukistunut puoskaritaiturien eikä isänmaanpetturien toimesta, he kukistuivat hyvin yksinkertaisesti oman kateutensa takia. Kaikki läsnäolijat tiesivät kyllä, että tukholmalainen kisälli Boo oli keksinyt ne kannut, joita nyt myytiin lyypekkiläisinä. Eikö tämä ollut totta!

Ammatinvanhin veti suunsa tavattomaan irvistykseen eikä saanut suustaan muuta kuin paljoa merkitsevän: "Ah!"

Mestari Niegels haukoitti halveksivasti: "mitä Bossesta!" Ja kisällit tirskuivat: "Meidän Bosse." Mestari Paavali jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi ja niin saisi Bosse periä ammatin. Sen hän saisi periä! Ja jos ammatinvanhin ja ammattikunta ottaisi tästä tapahtumasta jotain oppiakseen, niin lopputulos olisi se, että jos ihmiset lakkaisivat suojelemasta toinen toisiansa niin penteleesti, niin meillä kaikilla olisi paremmat oltavat, sillä oli huomattu korkeimman suojeluksen olevan muutamille pahinta sortoa, ja jos me vaadimme oikeutta itse saada elää, niin täytyy meidän täyttää suuri, ikuinen velvollisuus antaa muidenkin elää.

Ja siten loppui suuri Tukholman kannunvalajariita, riita oli maksanut monta ikkunaruutua, monta vangitsemista, niin paljon pöyhkeyttä, puhumattakaan siitä, että Joosefin ja Algotin liike hajosi, että ainoa lehmä syöksyi kuiluun Länsivuorilta, että kisälli Klaus ilmestyi Visbyhyn, jonne hän vei "uuden keksintönsä" ja panetteli erästä Bossea, joka Tukholmassa muka oli hänen töittensä kustannuksella rikastunut.

UUDET ASEET

Josti kulki edellä härkineen ja karhineen, ja isä Tuomas teki kevätkylvöjään, jälessä hyppivät valkovästäräkit noukkien matoja, metsäsaaressa istuivat varikset odottelemassa. Huhtikuun auringo paahtoi ohutta maanpintaa, joka sijaitsee Ölandin Allvaren ainaisella selkärangalla. Peltosarat olivat kauniit ja hyvin aidatut mutta lentohiekalta ja pohjan puhureilta suojeli niitä vain kapea petäjikkö, sillä isä Tuomaan perimä verotila oli pohjoisimmalla niemellä, missä maa oli alavaa. Petäjikön suojassa oli tupa, missä äiti ja lapset askartelivat. Pientarella makasi Tassu vetäen unia toinen silmä ummessa. Tassu oli uskollinen koira, se ajoi sekä jäniksiä, kettuja että hirviä, mutta saattoi sentään pysytellä valveilla niin, että sen toinen silmä ja toinen korva öiseen aikaan olivat varuillaan maankiertäjien tullessa tuvan läheisyyteen.

Isä ja Josti olivat lopettaneet työnsä ja istahtivat pellonpientareelle lepäämään. Tassu kävi levottomaksi ja murahteli, se nosti kuononsa haistellen etelää kohti, missä pohjoisen Motet'in yhteismaat olivat. Tuomas silitti sen selkää ja koitti sitä rauhoittaa.

"Aatteles", sanoi isä, joka kuten kaikki rannikkolaiset mielellään pohti syitä ja seikkoja, "aatteles, kuinka monta kertaa ihmistä lahjakkaampi tämä elukka on, se näkee ehkä jo ihmisen ja varmasti tuntee se hänen hajusta!"

"Taitaapa niin olla", sanoi Josti, "mutta ymmärrys, nähkääs, ei ole niin tarkka!"

"Ei sitä niin varmaan tiedä!"

"Jopa joutavia, isä, älkää niin sanoko!"

"Eipäs se meitä täällä hännystelisi, jos se käsittäisi olevansa sinua vahvemman!"

"Sinä olet tyhmä, Josti! Sen se juuri käsittääkin; sentähden antaa se meidän itseänsä ruokkia. Kyllä se saisi tarpeekseen, jos se hankkisi itselleen lihan metsästä ja maidon lehmiltä. Etkö huomaa, että se makaa ja nukkuu, kuin herra sillä aikaa kuin me kylvämme sille leipää? Jollei sillä ole tarkka vaisto, niin olen minä turska."

"Isä, kuuleppas, luuletko sinä sen vetelehtivän, kun se öisin vartioi taloa ja maata?"

"Siitä saat olla varma, ettei se maatessaan vartioi! Se on meitä herkkäunisempi, sentähden se herää varemmin. Mutta yhdentekevä. Kelpo elukka se vaan on, ja minä pidän siitä yhtä paljon kuin äidistäsi, ehkä hiukan enemmänkin, sillä eukko on oikein tuhat tulimainen ollessaan pahalla päällä."

Tassu syöksähti maasta, livisti yli pellon, loikkasi yli aidan ja katosi metsään, mikä pian kaikui innokkaasta haukunnasta, jota pian toinen koira säesti.

"Kuka kurja harhailee tänään niin kaukana saarella?", sanoi Tuomas ja nousi. Josti seurasi, ja he kulkivat yli aidan sille taholle, mistä haukunta kuului. Eivät ehtineet aitaa pitemmälle nähdessään kaksi ratsastajaa, ja koirat olivat ilmi tappelussa.

"Talonpoika, kutsu koiraasi muuten minä ammun sen", huusi ensimmäinen ratsastaja. "Kutsu sinä omaa koiraasi!" vastasi Josti ja kiivastui.

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti isä. "Täytyy olla suustaan suopean puhutellessa herroja." -- Ja sitte kutsui hän Tassun luokseen.

Ensimmäinen ratsastaja, joka oli puuttunut puheeseen, oli nuori, kalpea mies, hän näytti ruumiinsa puolesta pojalta, mutta olkapäillä lepäävä pää oli vanhuksen. Hän oli puettu samettitakkiin ja nahkavarustuksiin, ja hänen satulaputkensa oli vireissä. Toinen ratsastaja oli hänen ratsupalvelijansa.

"Tiedätkö, lurjus, ketä puhuttelet?", kysyi hän Jostilta.

"Ei, sitä en tiedä, enkä tahdo sitä tietääkään! Mutta jos sinä loukkaat omistusoikeutta, niin syytä itseäsi!"

"Et siis ollut kirkossa sunnuntaina?"

"En ollut", vastasi Josti, joka isän tönäyksistä huolimatta jatkoi puhettaan. "Ennen vanhaan kävin minä kirkossa, kun siellä sai kuulla Jumalan sanaa, mutta nyt, kun siellä saa kuulla vain kuulutuksia, en siellä viitsi käydä!"

"Ennenkuin sinut roviolla poltatan, ilmoitan sinulle, että olen laamannin viransijainen, kuninkaan lääninherra ja että sinä olet minun talonpoikani! Ja sinä, vanhus, pidä poikasi aisoissa ja vastaa itse, jos sinulla on kieli suussasi!"

"En ole koskaan kuullut kuninkaan voivan myydä vapaita talonpoikia", sanoi Tuomas, "mutta jos hän sen voi tehdä, niin sillä hyvä! Mitä armollinen herra tahtoo?"

"Olet velvollinen tuntemaan tahtoni, mutta minä sanon sen sinulle kuitenkin. Pohjoisen Motet'in yhteismaat, joilla ei ole omistajaa, kuuluvat nyt Ruotsin kruunulle kaikkine niine oikeuksineen, jotka omistajalle kuuluvat. Kaikenlainen metsästys ja metsänkaato ovat siis kuninkaan oikeuksia; ja tämä tapahtuu talonpojan parasta katsoen, sillä talonpoika viljelköön maataan ja kalastuksiaan, älköönkä juoksennelko metsissä. Nyt sinä tiedät sen! Ja jos sinä annat koirasi kulkea irrallaan, niin tiedät, että se otetaan kiinni ja silvotaan ensikertaisesta huolimattomuudesta, toisella kerralla se nyletään ja sinä saat sakkoja ja kolmannella kerralla, jos saisit halun hankkia itsellesi uuden koiran, joudut sinä hirteen!"

Josti oli raivosta taittaa aidan, mutta Tuomas tönäsi häntä ja alkoi puhua:

"Armollinen herra, minä hyväksyn täydellisesti teidän kuulutuksenne ja olen varma siitä, että ne ovat laaditut maan lakien mukaan sekä talonpojan eduksi; sillä metsänelävien jälessä juoksenteleminen metsässä on talonpojalle nykyään haaskattua aikaa; sillä herrojen paukkupyssyt ovat peloittaneet metsänriistan. Ja me noudatamme teidän lainmukaisia kuulutuksianne. Onko teidän armollanne jotain muuta käskettävää?"

"On kyllä, sinun talonverosi on raha-arvon aletessa tullut liian pieneksi, sentähden olen minä, jolla nyt on veroitusoikeus, päättänyt ja käskenyt, että koska kuninkaan yhteismaille lasketut metsästyseläimet liiallisen lumisateen tähden talvella ovat estetyt ruokaansa etsimästä, tulee sinun ja tietysti sinun naapuriesi myöskin asettaa heinäsaumoja sinne, minne me vastaisuudessa määräämme. Oletko kuullut?"

"Ymmärrän."

"Ja tehkää sen mukaan! Hyvästi!"

Hän käänsi hevosensa ja katosi metsään.

"Mitäs tästä sanotaan?", sanoi Josti jäätyään kahdenkesken isänsä kanssa.

"Mokomaa en ole kuullut. Mutta siitä asti kuin maahan tuli herrasvalta, on kaikki takaperoista.

"Puhutaan kuningas Kristianista! Siinä oli hyvänluontoinen herra, joka otti heiltä heidän pillinsä, jos se liiaksi ääntä piti. Ja sitte puhutaan Kyösti kuningas vainajasta. Eivät he tienneet, miten hyvä heidän oli olla. Kuka on keksinyt nämä uudet vehkeet? Maahan tunkeutuneet, saksalaiset kirjurit sen ovat keksineet. Oi, miten ne kohtelevat ihmisiä, ihmisiä, joita heidän täytyy kaikesta kiittää. Jolleivat taalaalaiset miehet olisi lähteneet liikkeelle, niin tokkopa hän olisi vapauttanut maan! Ajatteles! Hän päästää petoeläimiä metsään saadakseen huvin olla teurastajana, sillä eipäs hänen tarvitse tehdä sitä elannokseen? Ja sitte täytyy meidän kylvää ja kyntää syöttääksemme hänen eläimiänsä -- petoeläimiä! Tuskin on meillä tarpeeksi laidunta lehmäraukalle."

"Me toitotamme kokoon naapurit ja lyömme sen saakelin kuoliaaksi!" sanoi Josti.

"Hohoo, loruja, loruja. Hänellä on koko varusväkensä Kalmarissa ja tuossa tuokiossa ne tänne pujahtavat! Ei, sellaisia kälmiä täytyy vetää nenästä, ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta. Kun ei ole valtaa, niin täytyy käyttää järkeään. Onhan sekin Jumalan lahja, jota ei pidä halveksia."

"Hyi isä", sanoi Josti, "ei mitään revon metkuja! Ulos kentille ja lyökäämme niiden kallot puhki!"

"Niin, niin kävi päinsä ennen muinoin, silloin köyhäkin saattoi olla kunniallinen. Mutta nyt on kysymys siitä, onko yhtä kunniallista puolustaa itseänsä kuin käydä kimppuun; ja jokainen eläin on saanut aseet laatunsa mukaan, nokat, kynnet ja hampaat; niinpä niin, käärme on saanut, aseekseen myrkyn ja olisipa se tyhmä, jollei se sitä käyttäisi. Vielä on talonpojalla aseita talossaan mutta hän ei saa niitä käyttää! Mitä hänen siis tulee tehdä puolustuksekseen?"

"Hänen ei enään tarvitse puolustaa itseään; sillä sen tekee laki", sanoi Josti ja irvisteli.

"Kun laki päästää petoeläimiä hänen maillensa, silloin puolustaa hän kaikkea! Ei, kohta tarvitaan miehiä, jotka puolustavat meitä lailta, ja asia on mennyt niin pitkälle, että meidän pitäisi rukoilla Jumalaa varjelemaan meitä oikeudesta! Tule nyt Josti, menkäämme kotiin syömään. Ajoissa kyllä saamme tutkia, mitä tämä uutinen meille tuottaa."

Ja sitte menivät he kotiin, mutta eivät he sinä päivänä sitoneet kiinni Tassua.

Oli juhannusaatto. Josti oli auttamassa tyttöjä kukkaisriuvun laittamisessa. Isä Tuomas ja hänen eukkonsa istuivat kuistin portailla. Muori silitti laudalla kaulahuivia, ja ukko veisteli lastuista tikkuja.

"Mitä pidit leivonnasta?", sanoi muori.

"Olihan vain hiukan liian sotkettua."

"Syy puutikuissa, joita mulle veistelit."

"Syy ei ole Jostin eikä minun", arveli isä Tuomas.

"Kun ei saa kaataa puita yhteismailta, niin täytyy tyytyä tuulen kaatamiin puihin."

"Miksette kaada petäjiköstä?"

"Silloin lentohiekka meidät yllättää."

"Saispa yllättää."

"Hohoo! Hohoo!"

"Missä Tassu tänään on? En ole sitä nähnyt vuorokauteen."

"En tiedä! Tulee kai kotiin, kun sen on nälkä."

"Vilja on koreata", sanoi eukko ja osoitti sormellaan peltopalstaa, joka loisti niin vaalean viheriänä aitauksen takaa.

"Erinomaista", sanoi isä Tuomas. "Kunpahan vain saisimme sen katoksen alle; mutta siihen on pitkä aika."

Aidan kohdalla kuului natinaa, mistä oikopolku kulki, ja pian ilmestyi siihen aidan yli kiipeevä, pitkä mies, hän kulki pellonpiennarta ja astui alas tupaa kohden.

"Jumalan rauha, hyvät ihmiset, ja iloista juhlaa", sanoi naapuri.

"Jumalan rauha itsellesi, naapuri", vastasivat isä ja muori.

"Millä asioilla sinä, Jesperi, kuljet?", kysyi isä.

"Oh, enpähän millään", sanoi Jesperi ja vilkutti tarkoittavasti silmillään Tuomaalle kaivaessaan taskujaan.

Muori ei nähnyt vilkutusta, sillä hän nojautui yli työnsä, mutta Tuomas huomasi sen.

"Noo, koska sinä näin juhannusaattona käväset naapurissa", sanoi Tuomas, "niin näytänpä sinulle uuden veneeni."

"Hyvä, hyvä", sanoi Jesperi, "olen kuullut, että olet työntänyt sen jo vesille."

"Se on tässä ihan mallashuoneen lähellä", sanoi Tuomas. "Jos sinulla on aikaa, niin könkytämme sinne rantaan."

Sitä juuri Jesperi tahtoi. He kulkivat männikön kautta, joka oli etuvartijana lentohiekkaa vastaan. He tulivat rannalle ja istuivat veneeseen, joka ei ollenkaan vetänyt Jesperiä huomiota puoleensa, ja he soutivat jonkun matkaa järvelle.

"Nyt ei voi eukko meitä kuulla", sanoi Tuomas, "anna nyt kuulua!"

Jesperi veti taskustaan arpakapulan, jonka toinen pää oli vanhaan tapaan narulla varustettu.

"Taasenko uusia naruja kaulaan?", kysyi Tuomas.

"Mitäs kuuluu?"

Huomenna on meitä kutsuttu kirkolle! Täytyy antaa pois kaikki aseet!

"Sitä ovat hokeneet jo monta sataa vuotta!"

"Mutta nyt on tosi mielessä."

"Kalmarista on saapunut sotamiehiä."

"Saksalaisia sotamiehiä! Ennen muinoin tuli tanskalaisia sotamiehiä. Aina vaan sotamiehiä!"

Silloin alkoi Jesperi laulaa:

"Meidän miehet on lyöty, Meidän miekat on myöty, Laivat, aarteet myös."

Tuomas jatkoi:

"Parempi kuolla Punaiseen liekkiin Kuin kunniatt' elää."

Jesperi lauloi:

"Ne tahtoo ryöstää Ja alas syöstä Ja mereen upottaa. Ne ahdistaa meitä Yli meren ja maan, Ken puolustaa; Ruotsin mies, Nyt vartioi ties, Meitä sortaa ei saa!"

Tuomas jatkoi:

"Suuret miehet ja herrat, Ja pientenkin verrat, Vännit, ritarit, ei tieltä, Maamiehet, porvarit! Niin myöhään kuin varhain Te olkaa yhtä mieltä. Ruotsin mies, Nyt vartioi ties, Ei myöhäistä kieltä!"

"Mitäs se auttaa, että me yhdymme vastustamaan sotamiesten tuliluikkuja?", sanoi Jesperi.

"Niinkö naapurit ajattelevat?", kysyi Tuomas.

"Naapurit ajattelivat toisin toissapäivänä, kun metsävuohet tulivat minun pellolleni ja söivät oraat."

"Söivätkö ne, viljasi?" kysyi Tuomas ja loiskautti aaltoja airoilla:

"Kaikki tyyni!"

"Oletko valittanut?"

"Tiedätkö, mitä lakimies vastasi? 'Aja ne pois!' sanoi hän. Ja naapuri ajoi ne pelloltaan jousilla ja lihdoilla. Tämä se aiheuttaa aseista luopumisen!"

"Oletteko kuulleet, että metsässä möyrii kuninkaallisia sikoja?"

"Ei kukaan uskalla käydä metsässä senjälkeen kuin siat repivät naapurin Jussin jalat ja hänen täytyi kiivetä mäntyyn."

"Paljon olen minä oppinut ja kokenut siitä asti kuin maailmaan tulin, mutta mokomaa en koskaan! Hallitus jakeli ennen tapporahoja karhujen ja susien, vaan ei metsäsikojen ampujille, -- hyi sentään!"

"Lainlukija sanoo sikojen olevan kesyjä sentähden, että ne on päästetty metsään."

"Tuovatko talonpojat huomenna kirkolle miekkansa ja aseensa?"

"Kaikki tuovat ja sinä myöskin, Tuomas! Ajattele vaimoa ja poikaasi."

"Mitäs sille asialle sitte pitää tehdä?"

"Kun soturit käyttävät ruutipyssyjä, niin saamme me käyttää järkeämme."

"Sen sanoin minä pojallenikin, mutta kyllä tuntuu kunnialliselle miehelle raskaalta olla viekas! Sadan vuoden päästä ei ole rehellistä talonpoikaa koko maassa, niin sen asian kanssa käy, kun talonpojalta riistetään aseet. Jumala meitä varjelkoon, Jesperi, tässä koittaa kovat ajat. Toisinaan tuntuu minusta paremmalta kuolla rehellisenä miehenä kuin elää epärehellisenä."

"Se lienee köyhän miehen kohtalo, rakas naapuri, sillä täytyyhän hänen elää, koska kerran on syntynyt. Jollei hän saa säilyttää kunniaansa, niin lienee se sen syy, joka sen häneltä riistää."

Keskustelu oli lopussa. Jesperi kätki arpakapulan, ja Tuomas souteli airoillaan maihin päin. Meri oli tyynen sinivalkoinen kuin kuvastin, ja ilta-aurinko vaipui tulenkeltaisena usmaan ja valaisi männyn runkoja, jotka olivat kuin liekeissä.

Kun he taas astuivat maihin, seisoi muori kuistin portailla kuin ennen mutta hiukan koristettuna.

"Menemmehän kohta tanssia katsomaan?", sanoi hän Tuomaalle.

"Mennään vaan", vastasi Tuomas. "Eihän sitä viitsi istua könötellä kotona juhannusaattona!"

"Mitäs Jesperi piti siitä uudesta ruuhesta?", jatkoi muori.

"Kellui kuin lastu laineilla", vastasi Jesperi.

Eikä siinä sen enempää kyselty. Kun Tuomas oli pukimissaan, lähdettiin liikkeelle ja tuvan ovi jätettiin lukitsematta, sillä varkaita ei pelätty, koska ei kukaan omasta puolestaan loukannut omistusoikeutta. Tuomas otti kirveen mukaansa, ja he vaelsivat naapurin taloon, joka oli tuskin puolen peninkulman päässä saaren itäisessä osassa. Ilman mitään tiellä tapahtuvia seikkailuita ja tarkasti välttäen yhteismaita saapuivat he Ryssän-kylä nimiseen taloon. Tanssi oli täydessä vauhdissa kukkaisriuvun ympärillä, mutta vanhat eivät olleet, kuten ennen oli tavallista, kokoontuneet katselemaan nuorten iloa vaan olivat kömpineet tupaan, missä he istuivat rahilla pitkän pöydän ympärillä olutta juoden. Jesperin ja Tuomaan astuessa tupaan tervehti heitä isäntä lyhyesti ja juhlallisesti ja käski istumaan. Tuvassa vallitsi raskas ja synkkä tunnelma, ja ilmassa tuntui, että myrsky oli tulossa. Lautamies istui peräpenkillä ja hänen silmänsä punottivat ikäänkuin hän olisi juonut tai puhunut liian paljon; toiset istuivat silmät permantoonluotuina. Tuomas, joka oli joukon vanhimpia ja arvossa pidetyimpiä, piti velvollisuutenaan ensiksi sanoa jotakin.

"Tavataanko siis huomenna kirkolla?", sanoi hän. Kukaan ei vastannut. Mutta silloin puuttui lautamies puheeseen liukkaalla kielellään.

"Sitä kieltä tässä juuri vingutetaan, vanha Tuomas. Katsos, ukoilla tässä on arvelunsa, joita ei kukaan voi käsittää eikä ymmärtää. Miekkojen ja aseiden kantaminen on jo sata vuotta ollut kielletty, eikä ole esivallan syy, ettei esivaltaa ole toteltu. Ja nyt nämä ukot arvelevat, että tämä on esivallan puolelta ilkeyttä, mutta sitä se ei ole. Jokainen väliin tietää, mitä meteleitä ja vaikeuksia syntyi pistokeihäiden ja jousien käyttämisestä; veren kiehuessa ei käsikähmä ole kaukana, sen kyllä tunnemme. Ja mitä siihen hölinään tulee, että meidän pitää jollain puolustaa maata ja valtakuntaa, niin ei se tule enään koskaan kysymykseen, sillä siitä esivalta itse pitää huolen."

"Seis siellä", sanoi Tuomas. "Häpeä periköön ruotsalaiset miehet, jolleivat he ilman maahan tunkeutuneita muukalaisia sotahurttoja enään voi puolustaa maata ja valtakuntaa. Silloin kun piti ajaa tanskalainen maasta, käytettiin lihtoja ja kirveitä. Ehei, sinä senkin herrojen häntyri! Ei se paha siinä pakota. Ette te senvuoksi meiltä aseita riistä. Te pelkäätte, että kahleet painavat, väkivalta käy yli rajojensa, kun kuninkaan siat päästetään peltoon. Kuulkaa! Nyt olette te mieslukuisemmat ja sentähden tulemme me kirkolle tavalla kuten sanottu on, mutta älkää tulko toiste, sillä silloin varmasti kirveet ja puukot iskevät kettujenkin turkkeihin."

"Tuomas, hyvä Tuomas", sanoi lautamies pilkallisesti, "älä ole niin suuri suustasi, muuten käyt niin pieneksi maan päällä."

Tuomas astui esiin ja löi kirveensä pöytään ihan lautamiehen eteen. Tuvassa kuului raju kiljahdus, ja kaikki syöksyivät penkeiltään; mutta naiset, jotka olivat seisoneet oven ulkopuolella ja aavistaneet mellakan tulon, hyökkäsivät tupaan ja heittäytyivät taistelevien väliin. Kokoontunut seura hajaantui; lautamies ja hänen harvat puoluelaisensa ratsastivat heti kukin kotiinsa.

Juhla jatkui mäellä, mutta viulun vingutus ei enään kuulunut niin iloiselta, ja tanssi kävi raskaasti ja hiljaa kuin työ tai pakanallinen uhripalvelus, jossa kiihotettiin mieliä, ennenkuin ryhdyttiin uhri-teurastukseen. Pian sekin riutui, ja huomispäivän vakavuutta ajatellen erottiin keskiyön aikaan valvomatta juhannustulien ääressä. Niin surullista juhannusaattoa ei koskaan oltu vietetty.

* * * * *

Juhannusaurinko nousee merestä ja valaisee pienen kirkkolahden. Ihmisolentoa ei näy eikä kuulu. Koskelot ja haahkat uivat tyyneesti kirkkaassa laakavedessä. Lahden ruovisto liikahtelee silloin tällöin, missä hauki polskii. Alhaalla liekopensaissa tipsuttelevat rantaharakat matoja noukkien. Tuuli on niin lämmin, ettei se voi liikuttaa itseään eikä aaltoa. Hiljaisuus lepää yli maiden merten. Ruohot ja kukat uinailevat mäkilöillä, missä tavallisesti aina levoton tuuli nyt jättää ne rauhaan.

Pienellä kirkkomaalla mäen liepeellä seisovat valkoiset ristit kuin pienet lapset levitetyin käsin syleilläkseen aurinkoa, joka pyyhkii kastekyyneleet, niiden tähden oli yö kyyneleensä vuodattanut, ei surusta, siksi että oli yö, sillä yötä ei ollut lainkaan, vaan ilosta, ettei aurinko viipynyt kauvan maillaan. Ja rikas aurinko kultailee vanhan mustan puukirkon, joka on liian pieni huone niin suurelle Jumalalle, ja kukko viirillään katselee länteen, mistä tuuli viimeiseksi puhalsi, katselee, eikö tuuli puhaltaisi navakammin, sillä alkaa olla liian lämmin. Kullattu hirsipuukin kuorikatolla uskaltaa katsoa aurinkoa silmiin ja levitellä käsiään, tervehtien niinkuin totuuden todistaja Emauksessa: rauha olkoon teidän kanssanne! Ja luonnossa on rauha. Valkoisiksi huuhdottuja kivilohkareita rannalla ei ruoski mylvivät laineet, siniset aallot uinailevat auringon säteissä eikä sinisessä avaruudessa purjehdi harhailevia pilviä.

Silloin ilmestyy mäen laelle ihminen. Hiljaisuus on rikottu. Rantaharakat häivyttävät ja kirkuvat klip! klip! Haahkat kohoavat noristen ja liihättelevät merelle, koskelot lipaisevat veden pintaa ja saavat veden sohisemaan, joka kulkee pieninä koskina niiden edellä. Sorsat, jotka ovat olleet piilossa ruovistossa, lentävät koristen ilmaan ja peloittavat hauet, jotka lyövät pyrstöillään. Suunnaton vesikuvastin, jossa ei ollut kurttua, ei repeämää, on rikottu ja niinkuin pirstotun kiviastian sirpaleet hajautuvat renkaat renkaitten ympäri yli sinisen kankaan, ja poikessa olleet lokit saapuvat kotiin ja niillä on seurassaan tiiroja, ja nyt kirkuu koko ilma ja sitten sukeltavat kalat hiljaisiin syvyyksiin, sillä he aavistavat pahaa.