Part 2

"Kyllä he sen käsittävät", arveli jyvienkantaja, "siksipä eivät sitä tahtoneet tunnustaa. Mutta sen minä totta tosiaan sanon, että tällaisten kannujen kauppias olisi tuossa tuokiossa rikas mies."

Boo istui kapakassa iltaan saakka ja salli kannuansa ihailtavan. Kun kapakka sulettiin kello yhdeksän aikaan, kulki hän puolihumaltuneena kotiin ja pani tyytyväisenä maata päänalaisella rakas kannunsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä keskusteli Boo pitemmän aikaa mestari Paavalin kanssa sillä seurauksella, että Boo, joka säännöllisellä elämällä ja säästäväisyydellä oli itselleen koonnut muutaman leiviskän tinaa, sai luvan omiksi tarpeikseen työskennellä vanhassa kyökissä, sillä mestari Paavali oli niitä harvoja miehiä, joka salli muidenkin elää, koska kohtalo hänelle itselleen oli suonut niin hyvät elinpäivät.

Boota ei näkynyt ulkosalla kaupungissa neljääntoista päivään ja hänen kannuansa koskeva juttu oli unhotettu, sillä oli niin paljon muuta puheenaihetta.

Mutta eräänä aamuna anivarhain saivat kaupungin palvelustytöt jotain ihmeeksensä nähdä. Keskellä Isoatoria, vastapäätä raastupaa, seisoi Bosse pystyttäen pöytää muutamista laareille asetetuista laudoista. Saatuaan pöydän kuntoon, latoi hän laudoille toisen kannun toisensa jälkeen ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia kuin raastuvassa näyttämänsä kannu, minkä korkea ammattikunta oli hyljännyt.

Kello yhdeksän oli Boo myynyt puolet tavaroistaan. Iloisena ja tyytyväisenä istui hän pöydällä jalat ristissä allaan huutaen: "kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja?" Kun hän oli toistanut monta sataa kertaa, alkoi hän sovittaa sanat omallekeksimällensä laulunuotille.

Kello yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaalla ja kaikilla kisälleillä oli vapaatuntinsa, kokoontuivat kannunvalajakisällit ryhmittäin Bossen pöydän ympärille. Muutamat varovaisemmat lausuivat huolestuttavia muistutuksia vaarasta rikkoa ammattijärjestystä ja etuoikeuksia vastaan; toiset nyökyttivät päätään hyväksyvästi ja sanoivat puoliääneen: Bosse, pidä puoliasi.

Sillä välin oli kannunvalaja-ammattikunnan vanhin aamunsuussa päättänyt pistäytyä raastuvassa. Hän tuli raskaasti rinnettä astellen ja loi kaipauksen silmäyksiä mäen yläpäähän sekä kulki hitaasti keppinsä nojassa. Torille tultuaan seisahtui hän pyyhkimään hikeä otsaltaan. Hän loi yleiskatsauksen yli torilla seisovien kansanjoukkojen eikä huomannut mitään tavatonta tai levottomuutta herättävää. Hän työnsi keppinsä maahan ja oli juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun hänen korvaansa kimahti kummallinen ääni, mikä kaukaa kuului kukon kiekumiselta, mutta mikä sentään oli olevinaan laulua.

"Kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja? Kannuja niin väljiä kuin ammatinvanhimman sukka, kannuja niin isoja kuin pormestarin sukka. Kannuja, kannuja, hoi!"

Ammatinvanhin hyökkäsi keppi pystyssä kansanjoukkoon, joka seisoi Bossen pöydän ympärillä ja vain vaivoin antoi tilaa likistyäksensä sitä tiukemmin lihavan ammatinvanhimman ympärille; ammatinvanhin oli kuin alasimella ja joukon riemuhuutojen kaikuessa täytyi hänen kuunnella Bossen pilkkalaulua, jota Bosse toisti asianomaisilla muunnoksilla, joukko säesti yhä toistamiseen: hiljaa! hiljaa! hiljaa!

Ammatinvanhin alkoi huutaa:

"Sinä emälurjus, uskallatko sinä rikkoa lakia ja asetuksia."

"Minä en ole rikkonut mitään asetuksia", sanoi Bosse.

"Sinä olet pystyttänyt puodin, senkin kavaltaja!"

"Ei tämä mikään puoti ole", vastasi Bosse.

"Mutta onhan tässä pöytä."

"Eihän se mikään pöytä ole, pari lautaa vaan, ja muuten määrätään ammattikunnan säännöissä, että akkunoiden asettaminen on luvatonta. Ei tässä näy mitään akkunaa, jollei ammatinvanhin näe jotakin taivaan akkunaa -- tuolla ylhäällä!"

"Sinä myyt kannuja, sinä senkin..."

"Kansa ostaa, ammatinvanhin!"

"Ja sinä laulat pilkkalauluja, senkin rakkari!"

"Minä laulan ammatinvanhimman sukasta!"

"Eipäs, sinä lauloit jotakin rumaa, senkin linnunpelätti! Tännepäin pormestari ja aseenkantajat! Tännepäin!"

Pormestari ilmestyi nyt akkunaan ja hänelle selvisi silmänräpäyksessä ystävänsä tukala tila. Hän viittasi kädellään sisähuoneeseen ja pian ilmestyi kaupungin rumpali toiseen akkunaan. Rumpu kutsui aseenkantajia kokoon.

"Pitäkää nyt puolianne", sanoi Bosse kisälleille. Mutta rumpu pärisi, ja kauhu valtasi joukon. He mykistyivät ja hajaantuivat kuin pilvi tuuleen.

"Pitäkää puolianne", kirkui Bosse, "nyt on aika!" Mutta he eivät pitäneet puoliaan. He väistyivät, väistyivät niin häpeällisesti. Mutta silloin suuttui Bosse. Hän syöksyi paikaltaan, nousi pöydälle ja kirkui:

"Valapatot, kyssäselät, juoksetteko te vasikan nahan tähden? Muistatteko, kuinka te vannoitte kautta pyhien ja kautta helvetin pitävänne puolianne, silloin yöllä, kun olitte pelaavinanne korttia. Antakaa minun katsoa teitä kasvoihin, senkin sekulit, eikä selkäänne, sillä silloin minun keppini joutuu synnin viettelykseen!"

Mutta he juoksivat kaikki nähdessään pormestarin ja kaupungin asemiehien juoksevan torille ja piirittävän Boon sekä hänen kauppatavaransa.

Silloin sammui Bossen ääni, vastustelematta antautui hän vangittavaksi ja kaupungin vankilaan vietäväksi, sen jälkeen otettiin hänen jälellä olevat tavaransa takavarikkoon. Kun häntä kuletettiin portista, kääntyi hän hyvillä mielin ja sanoi ammatin vanhimmalle:

"Minä toivon, että kannunvalaja-ammattikunta, joka tietenkin suojelee ammattia, suojelee myös sen harjottajia. Sentähden tahdon minä sivumennen mainita, että minä mieluummin makaan naudankarvoilla kuin muurikivillä, että minä mieluummin syön tuoretta lihaa kuin homehtunutta leipää, lasi hyvää olutta on aina ollut heikkouteni ja minä toivon, että minun korkeat suojelijani muistavat minua lämmityksellä ja huoneen siivoamisella."

Ja hän mennä huippi vankilaan täynnä rohkeutta mutta hyvin vähillä toiveilla.

* * * * *

Kuusi päivää istui Boo vankilassa. Kukaan ei saanut käydä hänen luonansa vankilassa, mutta oven kautta sai hänen kanssansa keskustella. Nämä keskustelut suututtivat häntä enemmän kuin pakkanen ja kosteus. Hän sai kuunnella hyviä jälkineuvoja, selityksiä, varotuksia, kehotuksia alistumaan:

"Mitäs se auttaa? -- Miksi turhaan vaivaat päätäsi? -- Mitä hyötyä sinulla siitä on? -- Onko se oikein?"

Mutta pahimmalta tuntui, kun äiti tuli Länsivuorilta, missä hänellä oli lehmä ja mökki. Muija oli vanha ja raihnainen sekä kuuro ja oli vain epäselvästi käsittänyt syyn pojan vangitsemiseen. Ei hänkään päässyt vankikoppiin vaan sai keskustella oven takaa, mikä mitä kauneimmalla tavalla sekotti toriseikkailun.

"Onneton poika, mitä sinä olet tehnyt?", huusi eukko oven takaa.

"Olen tehnyt kannuja, puhuvat loruja."

"Oletko sinä saanut toruja? Sen minä kyllä uskon. Mutta minä kysyn, mitä sinä olet tehnyt?"

"Kannun!" huusi Bosse täyttä kurkkua ikäänkuin hän olisi tahtonut puhkaista paksun oven.

"Niin, niin, tiesinhän minä sen, että siihen se päättyisi. Sanoinhan minä sen aina, kun olit tottelematon kotona. Mutta kyllä ne tytötkin ovat hulluja. Sellainen ruma ryökäle kuin sinä olet! Hyi!"

Nyt ei Bosse ymmärtänyt sanaakaan ja siksi hän vaikeni.

"Vai on hänen nimensä Annu", jatkoi muija umpimähkään. "Annu oli senkin tytön nimi, joka karkasi Duuvnääsin Klemetin kanssa."

"Mitä sinä puhut, muori? Mikä Klemetti?"

"Hemmettiinkö? Poika, niinkö sinä puhut vanhalle äidillesi? Etkö sinä ollenkaan häpee? Oi, oi, oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!"

Bossen järki hämmentyi, ja hän pisti päänsä olkipusseihin päästäkseen jatkamasta keskustelua.

Päästyään vankilasta ei hän palannut mestari Paavalin luo vaan kuljeskeli kaupungin kapakoissa; siellä hän istui aamusta iltaan ja kulutteli niitä varoja, jotka hän kannuja myyden oli ansainnut; olivat unhottaneet ottaa häneltä rahat vankityrmään pistettäessä. Hän oli erotettu kannunvalaja-ammatista, eikä hän muuta elinkeinoa osannut, hän oli irtitemmattu siitä yhteiskunnallisen toimen rattaasta, johon hänen kasvatuksensa oli hänet asettanut, ja hän olisi pian lyöttäytynyt irtolaisten ja tyytymättömien seuraan, jollei olisi tapahtunut seikkoja, jotka tekivät hänet taas tarpeelliseksi mutta toisella tavalla.

Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suuremmoinen yritys raivata uutta tietä kannunvalamisen ohdakkeisilla kentillä oli mennyt hukkaan, tuli kauppias Algut Lyypekistä kotiin ja meni itäisellä Almänningkadun varrella, merisataman vieressä olevaan konttoriin sekä asetti Bossen valmistaman kannun kauppakumppaninsa kirjotuspöydälle.

"No, Jossef, katso sine teme kannu!"

Joosef katseli kannua tuntijan silmillä:

"No, Algut, mite sine?"

"Mite sine anta minul teste kannust?"

Joosef kirjoitti jotain paperille ja vastasi:

"Mine anda kaks eyri."

"Andako sine kaks eyri? No!"

"Ah sine! Mine anda sinull vaan pool'toist eyri?"

"No, andaks sine minull pool'toist eyri?"

Joosef kirjotti hiukan paperille ja vastasi sitten:

"Onko teme prifatgeschäft vai kumpanjongeschäft?"

"Prifat se olla."

"No, mine anda pool'toist!"

Kun kauppa oli tehty, meni Algut kaupungille etsimään Boota. Tämä istui silloin vankilassa eikä ollut tavattavissa. Silloin otti Algut kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmis Lyypekkiin lähtemään. Siellä sopi hän kauppiaan kanssa siitä, että tämä tilaisi Lyypekistä tuhannen kannua myötäseuraavan mallin mukaan sekä lähettäisi ne viivyttelemättä, mutta hän määräsi vielä sen lisäksi, että valuri panisi hiukan enemmän "plijiä" tinaan. Laiva lähti ja viipyi matkalla kuukauden.

Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen hallitessa, joka ruotsalaisten tavallisen keskinäisen kateuden tähden oli päässyt valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen kuin sellaiseksi olisi valittu syntyperäinen ruotsalainen -- ihan niinkuin tapahtui sammakoille, jotka saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, jolla tietysti ei ollut minkäänlaisia tunteita uutta maata kohtaan, kohteli sitä kuin isoa kuningaskartanoa, maanomistajia pidettiin vuokraajina ja kruunun omaisuus jaettiin hänen maanmiehilleen saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat sitäpaitsi etuoikeuksia melkein kaikessa, etupäässä maan vapaassa kaupassa. Nämä etuoikeudet sattuivat useasti loukkaamaan kaikkia ruotsalaisille miehille kalliisti myytyjä entisiä etuoikeuksia, ja kaikki liike ja kauppa oli pian saksalaisten käsissä. Nämä saksalaiset taasen huomasivat ihmetyksellä ja huvilla; kuinka laimeasti häveliäät ruotsalaiset vastustivat vierasta sortoa, he kohtelivat maan asukkaita tyhminä raakalaisina, koska nämä eivät osanneet hoitaa omia asioitaan, ja nämä muukalaiset kävivät lopulta niin röyhkeiksi, että pitivät itseään todellisina maan hyväntekijöinä. He eivät koskaan lakanneet muistuttamasta "hyvistä töistä", joita he muka olivat köyhälle maalle tehneet ja usein he äänekkäästi vaatimalla vaativat kiitollisuutta.

Niinpä niin; eräänä aamuna käveli Boo joutilaana kaupungilla. Hänen rahansa olivat lopussa eikä hän ollut vallan iloinen kuten tavallisesti. Kuinka hän siinä kulkikaan, joutui hän merisatamaan saksalaisten puotien kohdalle. Siellä oli hälinää ja hyörinää, rautatangot kalisivat, ketjut ratisivat, mutta läpi kaiken tämän melun kuuli hän laulun, mikä pani hänet suuresti ihmettelemään ja hänen korvansa kävivät herkiksi.

"Kannuij, kannuij, kuka osta kannuij?"

Bosse ei luullut kuulleensa oikein ja hän huippasi esille läpi kansanjoukon, joka tunkeutui erään katupuodin ympärille. Perille päästyään näki hän puisesta puodista ulospistetyn salon, ja salolla riippui viisi kiiltävää hänen mallinsa mukaan tehtyä tinakannua. Hän siirtyi vähitellen lähemmäksi kunnes pääsi kauppapöydän laudan ääreen. Hän nojasi toisen kyynäryspäänsä lautaan ja katseli tarkkaavasti ja lakkaamatta kaupitsevaa saksalaista silmiin, jonka koko puoti oli täynnä kannuja ja niitä meni kaupaksi kuin kuumille kiville.

"Mite sine katto?", sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat vaivata.

"Sinua tietysti", vastasi Bosse.

"Taktoko sine sitte osta yks kannu?"

"Mine ei takto osta mite", vastasi Bosse.

"Mene sine matkas sitte!"

Bosse katseli saksalaista koko aamupäivän.

"Mitäsinä odotat?", kysyi muuan raudankantaja Bosselta.

"Rumpalia", vastasi hän.

Mitään rumpalia ei tullut, mutta raastuvassa oli ollut hyvin vilkas elämä. Kannunvalajien vanhin oli vihasta kuohuen tullut pormestarin luo ja oli vaatinut, että rumpali lähetettäisiin estämään luvatonta ammattikunnan etuoikeuksia loukkaavaa vääryyttä. Pormestari riehui myöskin, mutta selitti, ettei hän voinut asialle mitään, koska saksalaisilla oli kuninkaan vahvistamat kauppa-etuoikeutensa; hän neuvoi vaitiolemaan sekä varotti osottamasta mitään tyytymättömyyttä, sillä se lisäisi vaan saksalaisten iloa.

Kun puoti suljettiin, meni Bosse kotiin äitinsä luokse Länsivuorille ja mietti, mitä oli nähnyt ja kuullut; nukahtaessaan yöllä ajatteli hän itseksensä: "Hiisi vieköön, miten ne kannut olivat minun kannuni näköisiä!"

Bosse oli saanut toimekseen yösijasta ja ruokapalasesta paimentaa muorin lehmää, sillä aikaa kuin muori pesi vaatteita järven rannalla. Helpottaakseen paimentamista oli Bosse keksinyt keinon, hän sitoi elukan nuoran kiven ympärille; mutta kun tämä soti vasten muorin perusajatuksia ja kaikkea järjellistä karjanhoitoa, koska ei eläin siten voinut valita laihoilta vuorilaitumilta paraimpia paloja, täytyi Bossen pian loikkia pitkin mäennyppylöitä, ja se tuntui hänestä hyvin rasittavalta. Mutta nyt tänä aamuna oli kaunis syksyaamu, elukka oli syönyt itsensä kylläiseksi ja paneutui sammalille märehtimään, mitä se kiireessä oli niellyt. Bosse käytti tätä iloista tilaisuutta hyväksensä, laskeutui pitkällensä ja antautui ajatuksien valtaan. Hän ajatteli ensin, mitenkä onnellinen kyttyräselkäisen elämä tässä matoisessa maailmassa olisi, jos lehmät voisivat syödä maaten; voisivathan ne ryömiä aina sen mukaan, kuin olivat maasta korsia kiskoneet, sittepähän ei niiden tarvitsisi nousta eikä kulkea jönkytellä riippuvin kauloin; eikä hän saattanut käsittää, miten nämä elukat laitumella ollessaan saattoivat sietää, että veri aina oli heidän päässään; hyvin mielellään olisi hän tehnyt parannuksia näiden elukoiden elintavoissa. Sitte ihmetteli hän, miksi Jumala salli saksalaisten myydä tinakannuja, koska hän, kyttyräselkäinen, ei sitä saanut tehdä. Sitte kurkisti hän yli Saltsjön, Laivasillan ja monien laivojen, joiden mastoissa liehui saksalaisia ja lyypekkiläisiä lippuja ja hän kysyi itseltänsä, että eiköhän saksan mies varastanut hänen kannunsa kuosia. Tähän kysymykseen vastasi hän ehdottomasti myöntäen. Mutta hänen tuskansa kärsityn vääryyden johdosta lieventyi melkoisesti ajatellessaan sitä vahinkoa, mikä oli kohdannut hyvinkunnioitettavaa kannunvalaja-ammattikuntaa.

Hän kietoi narun oikean kätensä ympärille ja nojautui mukavasti kiveä vastaan. Lehmä pureskeli ruohoja yksitoikkoisesti, kivi sattui olemaan sammalkasvista pehmeä, ja Bosse oli väsynyt eilispäiväisestä kauppakojun luona seisoskelemisesta niin, että hän vaipui suloiseen uneen.

Ja hän näki niin kaunista unta lehmästä, joka makasi sänkyyn peitettynä, puna-apiloita oli lakanalla ja sitäpaitsi joi lehmä reiniläistä viiniä tinakannusta, joka sisälsi kaksikymmentäviisi prosenttia lyijyä, ja sitte hiipi siihen käärme, ryömi jo päänalaiseen, mutta kun Bosse oli siihen tarttumaisillaan, kiemuroi se hänen sormiensa läpi ja sukelsi lyypekkiläiseen lippuun sekä katosi sille tielle, ja samassa kuului ikäänkuin rakennuksen neljännestä kerroksesta olisi kaadettu kokonaisen pesutiinun sisällys, jota seurasi kamala kirvellys selässä, niin että Bosse heräsi.

"Missä on lehmä?", kirkui muori kohottaen kainalosauvaa iskeäkseen.

"Tuossa se on", sanoi Bosse ja veti nuorasta mutta nuora oli poissa.

"Missä se on?", sähisi vanhus.

Nyt tiesi Bosse, missä se oli. Tuska ja kuolema; jyrkänteelle oli vain kolme syltä ja siellä se lehmä oli. Hän ryömi käsillään ja jaloillaan reunalle ja katseli alas äkkijyrkkään kuiluun.

"Onko se siellä?", kuiskasi muori.

"Siellä se on", vastasi Bosse harmissaan.

"Noo?"

"Minä luulen, ettei se elä! -- Näyttää siltä kuin se olisi halennut!"

Länsivuorilla vallitsi suuri suru, melkein yhtä suuri kuin isän kuoltua. Eikä teurastajakaan tahtonut ostaa niin runneltua elukkaa. Eukko itki ja tappeli kaksi päivää. Sen jälkeen kuivasi hän kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, tehdä makkaroita sekä keuhkohakkelusta. Ja mökissä syötiin joka päivä lihaa, ja suru oli raskas, koskaan ei luultu lihapäivien olevan niin raskaita. Toisinaan täytyi muorin keskeyttää työnsä ja piestä Bossea saadakseen surulleen lievitystä, ja Bosse otti sen vastaan ja oli vaiti, sillä hän tiesi sen rauhoittavan vanhusta. Eräänä päivänä, kun liha oli loppunut kuten maitokin, istui Bosse äitinsä kanssa mökin edustalla katsellen äkkisyvällä alhaalla pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoillansa. Silloin näkivät he miehen kiipeevän vuorta ylös. Mies oli kunnollisesti puettu, hänellä oli viisaat silmät ja punainen parta. Nähtyänsä Bossen, tuli hän hyvin iloiseksi:

"Mine olla nin iloinen, ette mine neke kiselli! Mine juosta kaikki meki pitkin; ette mine löytes hene! Ach, Herra Jesus, kun vaikke kevelle! No, Bosse mine takto puhu teitin kans geschäft'ist'. Teme olla teiti eiti, jaksa hyvin!"

Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja alkoi kuunnella.

"Kattokas: Minu nimi olla kauppamees Algut ja mine kauppa kannuj, jotka mine tila Lyybekist!"

"Vai niin, sieltäkös te ne saittekin?", keskeytti Bosse.

"Ja, ja! Mine osta ne sielt'! Mut ne tulle minull lika kallis! Sanoka nyt, mist hinnast' te teke kannu?"

"Kuulkaas nyt, kuka on sanonut, että minä lainkaan teen kannuja?", sanoi Bosse.

"Sen olen minä sanonut", keskeytti nyt äiti syvällä huokauksella, mikä näkyi tulevan äsken kuolleen lehmän jyrkältä haudalta. "No, kattokas vaan! Mite mees takto henen kannustans?"

"Puoli eyri", vastasi Bosse.

"Ach, Herr mein Gott, sill mine saa kannu Lyybekist."

"Sen hinnan alle ei sitä voi tehdä", sanoi Bosse päättävästi.

"Sit tevtty pane enempi pliji tina seka!"

"Kuulkaappas nyt, kauppias", sanoi Bosse, "näettekö tuota äkkijyrkännettä?"

"Mine neke, no!"

"Meidän lehmämme syöksyi sinne! Sinne on matkaa vain viisi syltä! Luuletteko, ettei härkäkin voi sinne pudota."

"Bosse, Bosse", keskeytti äiti, "ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!"

"Sitä minä juuri teenkin! Minä tahdon, että muorilla on kunniallinen poika vaikka muuten raukka onkin!"

"Kunniallinen! Hm! Jos tulet rikkaaksi on sinulla varaa olla kunniallinen!"

"Se on ruma ajatus!"

"Yhtä rumaa on isolta mieheltä syytää kaikki työt äitinsä niskoille."

"Kuulkaas, kauppias", sanoi Bosse. "Te saatte myydä ulkomaalaisia kannuja, sen saatte tehdä, mutta te ette saa valmistaa yhtäkään kannua tässä maassa!"

"No, nin; mine ei meina teke mite kannu, ja jos mine sellasi anda teke, niin ei ne tulla roottalaisi!"

"Kuulkaas sitä matoa! Hän teettää minulle ulkomaalaisia kannuja Ruotsista. Mutta sanokaapas minulla yksi asia, miksi käännytte juuri minun puoleeni?"

"No, nin, miksi? Mine tykkä test kisellist!"

"Mutta minulla ei ole työpajaa enkä sellaista saa pitää."

"No, ei mine myös, mut minull' olla yks oiken hyve ysteve, hen takto laina meill hoone kaupungiss."

"Minä nukun sen asian päälle", sanoi Bosse. "No, teke nin! Mine vartto hent hoomena. Kauppamees Algut ja Jossef lehell laivasilta. Kysyke kauppamees Algut pere; ei Jossef pere, hyvest!"

Keskustelu oli loppunut mutta Bossen rauhallinen olo Länsivuorilla oli myöskin loppunut. Sillä nyt ahdisti häntä muori vedoten hänen sydämeensä ja kunniaansa. Mutta kun hän puhui kunniasta, pääsi Bosse voiton puolelle, sillä hän taisteli juuri säilyttääksensä kunniansa. Mutta eukko väitti, että kunnia oli vain rikkaita varten, köyhien täytyi täyttää ensimäinen velvollisuutensa, niiden täytyi elää. Ken tulee rikkaaksi, se saa kunniaa, sitä kunnioitetaan.

Lopulta kävi niin, että Bosse lönkytti Algutin ja Joosefin luokse vieläpä hyvissä ajoin. Takatietä kuletettiin häntä konttoorista vara-aittaan ja sieltä yhä kauvemmaksi erääseen kellariin, missä hän näki täydellisen tinavalimotyöpajan sekä kisällin, joka oli oleva hänelle apuna työssä.

Täällä alkoi Bosse työnsä ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja niinkuin niitä nimiteltiin ja ne menivät mainiosti kaupaksi.

Klaus-nimisen kisällin ulkomuoto oli enemmän puoleensa vetävä kuin luottamusta herättävä. Hän oli hyvin oppivainen ja koetti päästä kaikkien ammattisalaisuuksien perille, hän otti selvän kaikista pikkuseikoistakin ja kyseli samaa seikkaa monet kerrat.

Eräänä päivänä oli Klaus kateissa. Kauppias Algut ei voinut sanoa, missä hän oleskeli eikä hän sitä tietänytkään. Samaan aikaan rikkoontui hiukan Algut ja Joosef liikkeen omistajien välinen suhde. Joosef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, koska ne olivat liian kalliita; hän ei tahtonut antaa kannusta enempää kuin äyrin. Algut piti puoliaan ja vaati puoltatoista. Silloin sanoi Joosef itsensä irti kaupasta sekä selitti, ettei hän tarvinnut Algutin kannuja.

Kuitenkaan ei hän tahtonut myöntyä, vaikkakaan ei hänellä ollut kauppa-etuoikeuksia, jotka olivat Joosefin hallussa. Kahdeksan päivää sen jälkeen aukaisi Joosef lyypekkiläisten kannujen myymälän, sittenkuin vanha varasto oli loppuun myyty; nyt saattoi hän myydä yleisölle kannuja puolestatoista äyristä.

"Ach, sine sliipattu, senkin", vastasi Algut. "Tess' mine neke Klaussin sormijelki. Oleko sine keytteny Klaus, se kanalja?"

"Mine ole", sanoi Joosef.

Bosse kulki taas työttömänä.

Sillä välin alkoi kuulua isoäänisiä valituksia hyvinkunnioitettavan kannunvalaja-ammattikunnan keskuudessa. Moneen kuukauteen ei oltu myyty kannuja ollenkaan, elinkeino oli menossa hunningoille; kisällejä täytyi erottaa, työpajoissa vallitsi levottomuus. Ja kaiken tämän syynä oli se, että yleisö osti mieluummin saksalaisten halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja huonompia.

Ammatin vanhin ja mestarit haukkuivat yleisön huonoa makua, ne kirosivat vapaakaupan ja tekivät kuninkaalle anomuksen, että maahan tuoduista kannuista maksettaisiin tullia, niin että ne kallistuisivat niin, ettei yleisö voisi niitä ostaa. Mutta kuningas vastasi vain: tehkää te yhtä halpoja, hyviä kannuja, niin saatte ne kaupaksi menemään.

Siitä nousi uusi valitushuuto. Luopuisiko Tukholman vuosisatojen vanha, kokenut kannunvalaja-ammattikunta vanhoista tavoistaan seuratakseen päivän mielijohteita! Ei, mieluummin kaatuisivat he kunniallisina miehinä kuin muuttaisivat työtapaa. Olivathan heidän esi-isänsä juoneet heidän kannuistaan, tämä oli raskas syy! Ja ennen kaikkia, mikä oli tärkeämpi asia, olivathan nämä kannut ruotsalaisia?

Olivat! Vaihdettaisiinko niitä siis ulkomaalaiseen romuun. (Kun joku väitti, että vanhat kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimmäinen kannunvalaja oli saksalainen Albrecht Zinn nimeltään, heitettiin puhuja kokouksesta pihalle).

Asema kävi yhä vaikeammaksi. Työttömät kisällit kuljeskelivat rähisten pitkin katuja. Työpajojen ikkunoita rikottiin. Yöllä tehtiin hyökkäys saksalaisiin puoteihin, mutta kapinoitsijat otettiin kiinni ja vietiin vankilaan. Koko kaupunki kapinoi.

Vihdoin eräänä aamuna kääntyi kaupungin asukkaiden huomio uuteen ja odottamattomaan näkyyn. Mestari Paavali, Boon entinen isäntä oli ikkunastaan pistänyt pitkän riuvun, jolla riippui kuusi uutta kannua "lyypekkiläistä" mallia ja koko akkunalaudalle oli pinottu samanlaisia. Hän seisoi itse kauppapöydän takana kaupiten lyypekkiläisiä puhtaasta tinasta "kannuja yhdestä ja neljännesosaa äyristä kappale!"

Nyt olivat saksalaiset alikynnessä. Kaikki ostajat riensivät mestari Paavalin luo ja ostivat lyypekkiläisiä, puhtaasta tinasta tehtyjä kannuja.

Mitä ei saituus, ylpeys eikä isänmaanrakkaus ennen voinut tehdä, sen aikaansai nyt kaikkivaltias kateus.

Ensi vuosineljänneskokouksessa piti ammatinvanhin puheen, jota tosin asiakirjat eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta siitä huolimatta ansaitsee se tulla kerrotuksi.