Part 13

Ensimmäisen lukukauden lopussa oli hänellä ihan selvillä, että tutkinto oikeastaan on rahallinen kysymys, että yliopiston tärkein henkilö on rahastonhoitaja ja että puhe rautaisesta tahdosta, ahkeruudesta y.m. on hölyn pölyä. Syntyi aavistamattomia menoja: sisäänkirjoitusrahat, lunastukset, osakuntamaksut, luennot ja kirjat. Yksi ainoa sanakirja maksoi yhtä paljon kuin millä hän oli aikonut elää koko lukukauden ajan, ja hän eli hyvin säästävästi. Hän asui työläisperheen sisähuoneessa, äiti lähetti kaikessa salaisuudessa pullon maitoa viikossa, minkä hän piilotti ullakolle hirren taakse, pakastaessa täytyi hänen hakata reikä pulloon ja hankkia tarpeensa mistä sai.

Kävihän tämä vielä päinsä, hän oli palelluttanut kätensä, kävihän sekin päinsä, hän heikkeni ja kuihtui huonosta ruuasta, sekin kävi päinsä, sillä tämä ei vahingoittanut hänen sieluansa, mutta siihen vaikutti toinen seikka.

Hän ei voinut maksaa osakuntamaksuaan; omat osakuntalaiset saattoivat vapauttaa hänet siitä yleisessä äänestyksessä osakuntakokouksessa.

Hän seisoi ulkopuolisessa huoneessa sillä aikaa kun hänen nimensä luettiin.

Muuan osakuntalainen pyytää puheenvuoroa ja koska hän ei huomaa anojan olevan läsnä, selittää hän anomuksen halpamaisen voitonhimon aiheuttamaksi, koska isä on tunnettu ainakin hyvintoimeentulevana henkilönä.

Äänestettäessä hyväksyttiin kolmen äänen enemmistöllä hänen pyyntönsä päästä maksamasta lukukausimaksuja.

Hän vetäytyi nyt aivan syrjään, ja ne harvat toverit, jotka ennen olivat seurustelleet hänen kanssaan, nekin vieroitti hän epäluulollaan.

* * * * *

Tuli kevät ja Vapunpäivän ilta. Ylioppilaat kokoontuivat tapansa mukaan illalla torille kulkeakseen lippuja liehuttaen ja laulaen Linnamäelle.

Hän oli juuri ollut kävelemässä pysyäkseen lämpöisenä ja kääntyi juuri Carolinan kulman ympäri nähdessään pitkän jonon tulevan vastaansa. Hän ujostui, hän pelästyi ja tahtoi juosta tiehensä; mutta hän olisi niin mielellään ollut mukana: olihan hänellä siihen oikeus; mutta sitte ajatteli hän sitä kohtausta osakuntatalolla, ja hän häpesi -- eihän hänellä ollut mitään oikeuksia.

Nyt ne kulkivat hänen ohitsensa, hänen mielestänsä katselivat kaikki valkoiset lakit häntä, hänellä itsellään ei ollut puhdasta lakkia, päässä oli hänellä vaan hattu, sen hän myöskin huomasi. Hän seurasi kuitenkin jälkisaatossa ja kansa häntä tuuppasi; hän seisahtui muiden katselijoiden joukkoon mäelle; hän työntyi yhä edemmäksi laulajia kohti, hän tunsi vanhoja koulutovereita, mutta ei uskaltanut astua esiin. Ja nyt kajahti "Kevät on tullut" niin riemuisan raikkahasti ja tulet loistivat taivaan rannassa. Täällä oli hän vuotta ennen katedralistina seisonut uneksien sitä hetkeä, jolloin hän saisi olla mukana, ja hän muisti tämän niin elävästi, että unohti itsensä ja yhtyi omaan lauluääneensä.

"Hä, tuki sinä suusi, kun ylioppilaat laulavat!" huusi muuan kisälli ja tönäsi häntä kylkeen!

Siinä oli hänellä nyt todistus siitä, ettei hän ollut ylioppilas!

Hän aikoi myöhemmin mennä kotiin, mutta lähti kuitenkin kaupungille kuuntelemaan laulua ja katselemaan iloisia kujeiluita. Valo loisti kaikista osakuntasaleista; hetken mietti hän mennä oman osakuntansa juhlaan, mutta se maksaa rahaa, ja vaikka hänellä olisikin ollut rahoja, ei hän kuitenkaan olisi uskaltanut mennä sinne. Hänestä olisi kuiskailtu, niin tuo houkkio ajatteli, "liikeneekö häneltä tähän rahoja?"

Hän tunsi, että hänestä sinä iltana oli tulla huono ihminen! Hän oli niin varma siitä, ettei koko suuressa ylioppilaskunnassa sinä iltana ollut ainoatakaan häntä onnettomampaa olentoa -- ja kuitenkin oli joukossa monta köyhempää.

Hänessä oli tahra, sellainen, jota ei nuoriso anna anteeksi, ja hän oli kuitenkin viaton; hänestä olisi tuntunut helpoittavalta olla syyllinen, niin hän arveli.

Kotiin palatessaan ja mennessään työläisperheen huoneen läpi, istui koko perhe syömässä hyvin katetun pöydän ääressä.

"Voi jesta, eikös maisteri olekkaan juhlimassa; emme luulleet maisterin kotiin tulevan ennenkuin vasta aamulla varhain!"

Ja sitte kuvailtiin hänelle, kuinka hupaisesti kaikki tapahtuu, kuinka koko kaupunki valvoi koko yön ja kuinka ylioppilaat aamun valjetessa lähtivät linnalähteelle, ja kuinka hauska huominen vapunpäivä oli!

Hän meni omaan huoneeseensa ja aukasi akkunan.

"Sjung om studentens lyckliga dag", kuuli hän. -- -- "Inga stormar än; Inga stormar, Inga stormar", puhuivat passot vakuuttavasti, mutta hän suuttui niin, sillä hän rakasti vielä totuutta, ja hänessä syntyi pahoja ajatuksia runoilijoista "noista ihmiskunnan imartelijoista", niin hän arveli.

Hän meni levolle, kuuli työmieslasten lukevan iltarukouksensa, ja nukahti siinä varmassa vakaumuksessa, että hän oli mennyt mies.

* * * * *

Kahdeksan päivää sen jälkeen aikoi hän osakuntatalolle lukemaan ilmoitusta haettavaksi julistetusta 15 taalarin suuruisesta apurahasta. Hän valitsi päivällisen jälkeisen tunnin, jolloin hän oli varma siitä, ettei ketään olisi rakennuksessa. Hän huomasi eteisen olevan täynnä päällystakkeja, hän meni läpi lukusalin ja huomasi saliin johtavan oven olevan lukossa, mutta hän kuuli puhuvan äänen. Hän kuunteli, "Arvoisat herrat, koska X:n osakunnalla tänään on kunnia ja ilo nähdä inspehtoorinsa läsnäolollaan kunnioittavan saman osakunnan halpaa pöytää, on meillä sitä rakkaampi syy saada lausua hänet tervetulleeksi --."

Hän tirkisti avaimen reijästä ja näki pitkän pöydän, jolla oli kynttilöitä, viinilaseja ja kukkia; kuraattori seisoi sampanjalasi kädessä kääntyen osakunnan inspehtoorin, professori X:n puoleen -- -- -- ja minä pyydän kaikkien osakuntalaisten nimessä saada esittää maljan, kiitollisuuden tunteet siitä väsymättömästä hyväntahtoisuudesta, jota te, herra professori, aina olette osoittaneet X:n osakunnalle, onnittelun maljan tieteen mestarille, joka siinä määrin olette kohottaneet X:n osakuntalaisten vanhaa nimeä! Eläköön X:n osakunnan inspehtoori!

Hurraa, hurraa, hurraa, hurraa! huusi osakunta ja kunniatoitotukset rämisivät.

Hänen täytyi kuulla jatko ja hän istuutui oven viereen.

Napautettiin lasiin ja salissa syntyi kuolonhiljaisuus.

"Arvoisat herrat, osakuntalaiseni! -- Minulla ei ole monta sanaa sanottavaa! Minun osakseni tullut ansaitsematon kunnia pyytäessänne minut vieraaksi loistavaan pöytäänne, on liikuttanut minua suuresti. Tuntuu suloiselta vanhalle miehelle tietäessään olevansa nuorison rakastamana, sitä rakkaammalta, koska tämä nuoriso on syntynyt ja kasvanut kotiseuduilla, niin, nuoret ystäväni, se yhdysside, näkymätön yhdysside, mikä on samoilla kotiseuduilla syntyneiden ja kasvaneiden välillä, on tosiaankin omituinen; ihminen tuntee itsensä ikäänkuin saman äidin lapseksi ja rakastaa toinen toistaan kuin todelliset sukulaiset. X:n osakunta on minulle aina ollut ikäänkuin rakas sukulainen ja huolimatta vähäisestä molemminpuolisesta yhteydestä, olen minä saanut teidät kaikki rakkaikseni -- ja minä tunnen teidät kaikki, ei yksikään teistä ole sydämmelleni vieras. Arvelette ehkä, että niin harvoin näemme toisemme? Niinpä niin! Mutta minä näen teidät, minä näen teidät valvovalla silmälläni, sillä minä rakastan teitä!

"Tiedättekö nuoret ystäväni, toisinaan sanon minä itselleni näin: 'Älköön Jumala salliko X:n osakunnan koskaan katuvan sitä hetkeä, jolloin se valitsi minut tähän edesvastuunalaiseen toimeen' --"

Hän juoksi eteiseen saadakseen nauraa sydämmensä pohjasta ja palasi sitten avaimenreijälle.

Inspehtoori seisoi vielä lasi kädessä kyyneleet silmissä ja puhui.

-- Kodeissa, nuoret ystäväni, saamme me oppia kaikkea hyvää, kodissa elämme onnellisimman aikamme; kuinka paljon sisältääkään tuo yksi ainoa sana: koti! Ja teillä kaikilla on onnellinen koti -- minä tiedän sen! Mutta sentähden tulee teidän olla myöskin kiitollisia! Ajatelkaa isää, joka tekee työtä teidän tähtenne, joka riistää ja raastaa ja kärsii päivän hien ja helteen; teidän tähtenne tekee hän työtä, sillä miksi tekisi hän työtä itsensä tähden -- -- --

Hän poistui ja kohtasi rappusissa lautasia ja pulloja kantavan vahtimestarin.

Hänestä tuntui ikäänkuin elämä hänessä olisi luiskahtanut umpilukkoon. Hänen mielestänsä valehtelivat kaikki ihmiset, ylioppilaat valehtelivat laulullaan, kuraattori puheellaan, inspehtoori puheellaan, mutta surkeinta oli, että he uskoivat omia sanojaan, inspehtoorihan ihan itki. Vai aiheuttiko sen hiilihappo! He olivat hairahtuneet. Olihan hän vähitellen tehnyt sen huomion, ettei se, mitä ihmisistä sanottiin, ollut yhtäpitävää todellisuuden kanssa. Eihän inspehtoori ollut osoittanut osakunnalle mitään hyväntahtoisuutta, ei hän ollut mikään tieteensä mestari, pidettiinhän häntä hyvin keskinkertaisena; ei inspehtoori tuntenut _kaikkia_ osakuntalaisia, hän näki heidät vain kerran vuodessa kevätpäivällisissä; ja herättihän hänessä sana: koti mitä ikävimpiä kuvitteluja, eikä hänen isänsä tehnyt työtä poikansa hyväksi -- paljasta valetta kaikki tyyni.

Illalla kirjoitti hän isälle ja sanoi nyt aikovansa papiksi, sillä hän oli muuttanut mielipidettä erityisissä asioissa.

* * * * *

Kaksi vuotta sen jälkeen suoritti hän erotutkinnon, suoritti käytännölliset kokeet. Hänen elintavoissaan ja ulkonaisessa elämässään on tapahtunut vissiä muutoksia. Hän on loppuun asti taistellut henkisen taistelunsa. Kasvot ovat hiukan vanhentuneet; nenä on enemmän eteenpäin ulkoneva ja sen ääriviivat silmiinpistävämmät, kasvojen iho on kiinteä, keltainen, parran äärtä pitkin kulkee kaksi tummaa varjoa, muutamat lihakset suun ympärillä (buccinatorit) ovat eleellisempiä ja kehittyneempiä ikäänkuin herkkiä hypähtelemään, katse on välttelevä, jos häntä katsoo silmiin, voi hän liikutella silmäteräänsä, niin että voisi luulla näkevänsä sokean, arasteleva on pieni tumma silmäteränreikä, josta sielu säteilee; otsa on korkea, mutta siinä näkyy entisen hiusrajan paikka; kädet ovat kuihtuneet, mutta hän on lihonut.

Hän tutkii saarnaoppia ja kateketiikkaa.

Kun hän seisoo kateeterissä ja puhuu suoraa päätä, on hän kaunopuhuja, mutta hänessä huomaa enemmän selittelevän puhujan kuin saarnaajan.

Kateketiikka on hänelle vastenmielinen, mutta hänen täytyy, sillä hän on ankarasti velvollisuutensa tunteva mies. Kello kuuden aikaan aamulla tulee hänen kyseltäväksensä kolme Prinssinkoulun pahankurisinta poikaa, näiden tulee päivemmällä antaa näyte opettajansa taidosta vastaamalla muutamiin katkismuskysymyksiin; lapset eivät mielellään nouse makaamasta sopimattomaan aikaan, sentähden ovat he unisia ja uppiniskaisia, mutta koska he ovat köyhiä, pitävät he raha-avusta. Tämän tietää moni ihmistuntija ja siksi käyttää hän tätä tavallista ja luvallista keinoa.

Nämä hänen kaksi välivuottansa eivät olleet hauskoja, tosin oli hän luennolla saanut seuraa, mutta nämä nuoret miehet eivät olleet miellyttäviä, sillä he olivat hänen mielestänsä sivistymättömiä ja sitäpaitsi pitivät he häntä tarkasti silmällä ja seurustelivat erään professorin perheessä.

Vaikealta oli hänestä tuntunut tottua siihen tyrannimaiseen tapaan, millä opettajat häntä kohtelivat, ja puhuttelusana sinä tuntui ikäänkuin hänet olisi siirretty koulun penkille; tämä vaikutti häneen niin masentavasti, että hän luuli harhakuvaksi koko työskentelynsä poikavuosista saakka, hän epäili ylimalkaan kaikkea kehitystä.

Taistelu oli ollut ankara! Hänen ensimmäinen elinjaksonsa oli päättynyt epäilyihin päättäessään ruveta papiksi, mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan heittäytyi ehdottomaan typeryyteen.

Hän tahtoi todenteolla tulla kristityksi, mutta hän ei voinut; hän tahtoi tutkistella itseään kieltäymyksien, itse hankkimien kärsimyksien kautta, mutta hän ei päässyt innostukseen. Kerran kiinnitti hän seinälleen painetun kehoituksen "Tule Jesuksen luo!". Tosin hän sentähden kärsi hiukan pilkkaa, mutta tämä oli niin vähän verrattuna siihen, mitä hän ennen oli kärsinyt, niin että hän otti taas alas kehoituksen.

* * * * *

Vanhempien ja sisaruksien läsnäollessa vihittiin hän papiksi Tuomiokirkossa. Isä otti hänet vastaan ristikäytävällä ja suuteli häntä, äiti itki, siskot myöskin. Hän oli tapansa mukaan kylmä ja tyyni.

Ajan täyttyessä sai hän apulaispapin viran kotipitäjässään.

Nykyään pitävät seurakuntalaiset hänestä hyvin paljon, häntä pidetään hyvänä ja rehellisenä miehenä, ja kunnon mies hän onkin, mutta vieraat, kaupungista tulleet ihmiset sanovat hänestä, kuunneltuaan hänen saarnaansa kirkossa, että hän on "kuollut."

Isän parissa seurustelee hän hyvin tuttavallisesti; he pelaavat lautapeliä lauvantaisin ja syövät yhdessä päivällistä sunnuntaisin.