Part 12

Hänen tarinansa oli yksinkertainen ja tavallinen eikä se koskenut häntä itseään vaan erästä naista.

Hänellä oli mielihalu, mikä myös oli omiaan pitkittämään hänen oleskeluaan yliopistossa; hän kulki kirjahuutokaupoissa. Ei kirjoja ostaakseen eikä lukeakseen, vaan kuullakseen tarjouksia. Hän piti kirjoja kirjapainotuotteina; hän ei koskaan puhunut kirjan tai tekijän nimestä vaan ainoastaan kirjanpainajan nimestä.

Tänään menee Amund Laurentzonilainen; tahdotteko Ignatius Meurer'in, niin pitäkää varanne lauvantaina. Olisittepa nähneet sellaista Petrina'a; tämä Niclas Vankijff on aika lötys.

Porvari sai toisinaan kuulla tällaisia puheita, ja koska porvari oli sukkela ymmärtämään, levitti hän tuttavilleen sellaisia tietoja, että esim. kuudennentoista vuosisadan suurin kirjailija Johann Kankel Visingsborgilainen oli kirjoittanut oppineen teoksen nimeltä Nils Matson Kiöbing.

Sunnuntaisin söi hän päivällistä porvarinsa luona, jonka jälkeen he molemmat menivät iltakirkkoon kuuntelemaan jonkun jumaluusopinkandidaatin saarnaa.

Niin kului hänen elämänsä -- hiljaa ja rauhallisesti, hän ei kenellekään tehnyt koskaan pahaa, häntä ei koskaan härnäilty, hän oli hyvä ihminen, hänellä oli kaikki hyvät ominaisuudet, kävi kirkossa, kirjoitti vanhemmilleen, ei koskaan tehnyt vastaväitteitä, kävi luennoilla mutta ei suorittanut koskaan tutkintoa.

Hän lähti Upsalasta kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana tuntematta mitään katkeruutta opettajia tai tovereita kohtaan yhtä arvossapidettynä ja suosittuna kuin tullessaankin. Sitte antautui hän virkamieheksi vaihtopankkiin ja osti kirjapainon maaseudulta.

YKSINELÄJÄ

Hän ei etsinyt koskaan ketään, hän ei liikkunut ulkona ja häntä oli hyvin vaikea saada tavata. Hän asui kirkkomaan vieressä kahdessa huoneessa ja luultavasti kyökissä, siitä ei koskaan päästy selville.

Hänen eteisensä ovella, mikä oli varustettu himmeäksi hiotulla lasiruudulla, oli selvän selvä ilmoitus: "Tavataan ainoastaan kl. 7 saakka a.p."

Jos kelloa soitettiin, avautui vallan toinen ovi eteisessä, ja ilkeämielinen vanhemmanpuoleinen nainen pisti päänsä esille ja kysyi: "Kuka siellä?" Jollei silloin kohteliaasti vastannut ja ilmoittanut nimeänsä ja osakuntaansa, sulettiin ovi ijäksi. Jos itsepintaisesti vaan soitti, vaikeni kello pian itsestään tai jonkun muun kautta.

Jos sitävastoin pääsi sisälle, sai ensiksi nähdä luonnontuotteiden varaston kasvistoineen, täytettyine lintuineen, hyönteislaatikkoineen ja kalavesisäiliöineen, sitten tultiin vierashuoneen tapaiseen lukukammioon, jossa näkyi puolikuntaisen ylellisyyden jälkiä. Punaisia shakihuonekaluja, koruommeltuja mattoja, verhoiluompeluksilla varustettuja kuluneita patjoja, seinillä öljyväritauluja, vieläpä joku flaamilainenkin tunnetulta tekijältä; kaunis kirjasto, kallis suurennuslasi ja maalaustelineet.

Vaikka vieras olikin vanha koulutoveri, vastaanotti tämä kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja hänet epäilyn ja vastenmielisyyden sekaisella kohteliaisuudella.

"Anteeksi että kysyn, mutta onko sinulla kalossia? Saanko vaivata veljeä kuivaamaan niitä eteisessä, se on vasta pesty ja..."

Se oli aina vasta pesty!

Hän otti esille sikaarilaatikon.

"Kiitos, etkö sinä itse polta?"

"En koskaan."

"Ah! Mutta siinä tapauksessa en minä tahdo turmella sinun ikkuna-uutimiasi."

"Ei tee mitään, et sinä tänne polttamaan tullut."

"Sinä olet katkera."

"Enpä! Minä muistan, suo anteeksi hyppäykseni, ensimmäisen lukukauteni. Tunsin itseni kerran yksinäiseksi ja pyysin muutamia koulutovereita illaksi kotiini juomaan lasin punssia ja polttamaan sikaarin. Ne tulivat ja polttivat pilalle molemmat huoneeni, turmelivat skottilaisen mattoni ja rähisivät rappukäytävissä. Seuraavana päivänä tulivat ne uudestaan ja heillä oli korttipakka muassaan; tulivat seuraavanakin päivänä, mutta silloin olivat he jo juoneet loppuun punssin ja polttaneet kaikki sikaarit."

"Olisit ajanut ne pihalle!"

"Ei sitä tarvittu; he eivät koskaan tulleet takaisin."

Vierailu oli aina kankea; hän puhui ainoastaan yhteisistä opinnoistamme.

Minä tahdoin mielelläni päästä häntä lähemmälle, vaan en onnistunut; tahdoin tietää hänen elämäntarinansa, mutta hän ei sitä ilmaissut. Toverit sanoivat, ettei hänellä ollut mitään elämäntarinaa, että hän oli piintyneen itsekäs ihminen, joka ei koskaan lainannut, ettei koskaan tietty milloin hän sai vakuutettuja kirjeitä, sillä niistä ei ollut kartoilla ilmoitusta; että hän eli koroillaan ja oli isätön ja äiditön, että hän oli inhoittava ihminen.

He nauraa virnistelivat hänelle nähdessään hänen leveäliereisen hattunsa mäntyjen takaa kruununpuistossa, jossa hän kulki kooten arachnidejä, he irvistelivät hänelle ikkunasta huomatessaan hänet kirjoituspöytänsä ääressä suurennuslasin yli kumartuneena, lopulla he virnuilivat hänelle milloin hän vaan liikkui ulkosalla ja meni postiin, sillä hänellä oli laaja kirjevaihto, he virnuilivat kuten virnuillaan niille, joita ei ymmärretä. Hän oli luoksepääsemätön, salaperäinen, kylmä, kova.

Jos hänelle kertoi kuolintapauksen, sanoi hän: jumalankiitos! Jos syntyi lapsi: lapsiraukka! ja kihlauksesta: hävytöntä! Hän näki kaikki suurennuslasin kautta.

Eräänä iltana kuljin minä hänen akkunansa ohi kirkkomaankadulle päin; rullakartiinit eivät olleet alaslasketut ja lamppu paloi huoneessa kirkkaasti. Hän seisoi keskellä huonetta ja poltti sikaaria. Hän poltti, hän, joka ei koskaan polttanut.

Pysähdyin tekemään huomioitani, mikä ei ollut vaikeata, koska mies asui alimmassa kerroksessa.

Hän näkyi äärettömästi nauttivan sikaarista. Hetken kuluttua asetti hän sen luotaan ja valmistui levolle. Hän siirsi yöpöydän päänalasimen viereen, veti kellonsa ja riisui takkinsa. Senjälkeen kantoi hän esille ison lasikuvun, vesisäiliön ja asetti sen varovasti pöydälle; koska lamppu seisoi toisella puolella, saatoin minä selvästi eroittaa vihreät suolavedenlevät, jotka kelluivat mutta mikään elävä olento ei liikkunut. Hän tuli nyt ulommaisesta huoneesta kantaen kuollutta, fysioloogiseksi valmisteeksi muutettua sammakkoa. Minä painoin kasvot ruutuja vastaan.

Nyt otti hän pinsetillä muutamia lihasäikeitä oikeasta reidestä ja pisti ne veteen; silloin syntyi liikettä levien joukossa, ruuttananpoikaset ja salamanterit kiitivät nyt toistensa yli ja nyt pistäytyi esiin Enteromorphapensaan takaa ruusunpunertava sormi, sitten toinen kunnes kaunis Medusa pyöri esille ja asettui selälleen makaamaan, aukasi sitten suunsa ja tarttui hennoilla sormillaan vielä värjötteleviin lihasäikeisiin ja söi ne.

Silloin hymyili kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja niin lempeästi, niin lempeästi suojatilleen. Samassa pistäytyi ilkeämielisen vanhan naisen pää hänen olkansa yli ja nainen asetti kätensä hänen käsivarrelleen ja nojautui vallan tuttavallisesti yli lasin katselemaan.

Mikä hän oli miehiään? Taasen arvoituksia.

Nainen katosi; mies paneutui vuoteelleen, makasi hetken nauttien nähdessään vaiteliaan ystävänsä pyörähdellen liikuskelevan ruokansa ääressä.

Eräänä pimeänä iltana oli muuan toveri nähnyt hänen lyhty kädessä hiiviskelevän hautuumaalla. Kuiskailtiin kamalia asioita, minä puolustin häntä, vaan en itsekään tiennyt mitä minun piti uskoman, sillä hän oli intomielinen luonnontutkija. Pidin velvollisuutenani hänen kunniansa tähden kysyä häneltä asian todellista laatua.

Hän suuttui eikä vastannut ollenkaan. Samaan aikaan kierteli toinen salaperäinen juttu. Nuori, erittäin ahkera ja hyvin opinhaluinen ylioppilas oli kykenemättä jatkaa opinnoitaan jo hankkiutunut lähtemään Upsalasta kohti pääkaupungin tuntemattomia kohtaloja. Eron hetkellä toi postinkuljettaja vakuutetun kirjeen, joka sisälsi rahasumman ja jossa luvattiin joka kuukausi yhtä paljon niinkauvan kuin hän opiskeli ja oli ahkera.

Käsiala oli väännelty ja salanimi oli allekirjoituksena. Juttu kierteli kunnes se vanheni ja onnellinen nuori ylioppilas oli kirjevaihdossa tuntemattoman kanssa, joka käytti salanimeä a poste restante.

Minä arvailin erakkoa ja olin kyllin tunketteleva häneltä sitä uudestaan kysymään. Hän todisti minulle asian mahdottomaksi, sillä hän ei suinkaan menisi muuttelemaan suuria hallitsevia lakeja, jotka vuosittain eristävät liian ison ylioppilasluvun, taistelussa olemassaolon puolesta osoittautuu kuka on soveliain jatkuvaan elämään luonnon korkeita päämaaleja varten.

"Ja kuka on soveliain?"

"Tietysti voimakkain!"

"Ja toiset?"

"Ne sortukoot."

"Onko tämä päämaali?"

"Voimakkaammat tarvitsevat heidän kuolemaansa olemassaolonsa tähden."

"Hyi sellaisia lakeja!"

"Minä en ole niitä perustanut!"

Siihen asia jäi; minä uskoin häntä.

Eräänä päivänä luettiin sanomista, että hän oli suorittanut kandidaattitutkinnon. Kukaan ei tiennyt hänen käyneen tutkinnossa. Heti sen jälkeen hän väitteli saaden korkeat arvosanat ja niin oli hän kadonnut.

Kolme kuukautta myöhemmin sain minä kirjeen: Aix Bouches du Rhône Provence. Kirje oli häneltä.

Se henki elämän halua ja rohkeata mieltä. Hän asui rikkaiden sukulaistensa luona Ranskan kauniimmassa seudussa, kaksi peninkulmaa Välimerestä sekä julkaisi nyt kihlauksensa oltuaan kihloissa neljä vuotta. Ja siitä ei tiennyt kukaan!

Hän kirjoitti muun muassa: "Minun puoleltani oli tyhmää olla salaperäinen pikkukaupungissa! jos minä olisin puhunut enemmän itsestäni, ei minusta olisi niin paljon puhuttu. Minä muutan menettelytapaa.

"Päästäkseni olemasta enemmän puheen aineena, paljastan minä yhdellä kerralla sinulle kaikki elämäni salaisuudet.

"Kukako olen? Ah! Toverit ovat sen niin monta kertaa sanoneet, minä olen sen itse todistanut, mutta sinä et usko! Sinä etsit aina jotakin mieltäkiinnittävää! Minä olen, minä minua on pidettykin, vähäpätöinen henkilö, itsekäs; pelkäsin usein, että minua pidettäisiin nerona ja silloin rauhani olisi ollut lopussa. Minä suoritin tutkintoni voidakseni niin pian kuin suinkin vaihtaa Upsalan Provence'en; luulit minun siten menettelevän tieteen tähden. Tiede oli olemassa huvikseni, Upsala oli huvikseni, yksinäisyys huvikseni. Sinä luulet että eletään hyötyä varten; älä sitä luule!

"Mitä tulee nimettömiin rahalähetyksiin, niin olivat ne nimettömiä sentähden, etten tahtonut lisätä vihamiesteni lukua. Luuletko sinä, että _hän_ koskaan olisi antanut minulle sen anteeksi, hän, joka ei voinut minua sietää.

"Minun täytyy sinulle myöskin selittää pari Upsalan historiani tummaa kohtaa. Kuule siis!

"Minun kirkkomaaretkeni lyhdyn valossa koskivat sievää kastematoa, jota minä parastaikaa kuvailin Tiedeakatemian katsausta varten.

"Minun tieteellinen (ha! ha! ha!) kateuteni esti minua itseäni paljastamasta koska olisin joutunut epäluulonalaiseksi ruumiinryöstöstä!

"Viimeiseksi minun elämäntarinani! Tämän kuivettuneen olemassaolon perusteet, syyt tämän maailmanhalveksijan monivuotisiin tuskiin ja katkeruuksiin, olen sinulle, jalo ystävä, velkaa koko totuuden!

"Olin vain seitsenvuotias, pieni valkeakiharainen, avomielinen, turmeltumaton pojan piltti alkaessani polttaa sikaaria. Intohimo kasvoi siinä määrin, että minä kimnaasiin tullessani olin hankkinut itselleni pitkällisen vatsakatarin. Upsalaan tullessani oli myöskin maksani alkanut lievästi oireilla. Ajatteles maksa! Aikaa säästääkseni lykkäsin terveyslähdejuonnin tutkintojeni jälkeen. Vesi Aix'issa on erinomaista ja minä olen paranemaan päin vaan en vielä täysissä voimissani, kuten huomaat. Minä tunnen kuitenkin päivä päivältä, kuinka onnettomuudet lakkaavat, kuinka kohtalo väsyy minua vainotessaan ja kuinka ihmiset parantuvat minä olen jo täällä nähnyt enkelin!

"Siinä minun elämäntarinani. Meneekö se mukiinsa?

"Pitääkö sen olla monimutkaisemman? Ei tässä matoisessa maailmassa ole niin monimutkaista kuin luulet. Luulenpa, että sinunkin pitäisi tulla tänne!"

Seuraavana päivänä minä taas sain kirjeen: Aix, Bouches du Rhône, Provence.

Se sisälsi vain tämän, mikä nosti viimeisen kiven rinnaltani.

J.K. Unohdin sinulle sanoa, kuka se vanha pelottava nainen oli, joka eli arvoituksellista elämäänsä minun kyökissäni. Hän oli minun siivoojattareni.

S:ma.

UHRI

(KAPPALE TALONPOIKAISELÄMÄÄ)

Isällä oli talo Uplandissa, hän oli ollut talonpoikana, mutta eli nyt kartanonomistajana. Hän nautti jotenkin suurta luottamusta paikkakunnallaan, hän oli saanut kunnallisia tehtäviä sekä hajaääniä valtiopäivämiesvaalissa. Sanalla sanoen hän oli arvossa pidetty mies, hurskas, rehellinen, moitteeton ja hyvissä varoissa oleva mies; muuten oli hän hyvin huono ihminen, mutta se oli luonnonvika, josta ei kellään ollut oikeutta häntä moittia, mutta tämä oli hyvin ikävää pojalle, joka sai siitä kärsiä.

Perheelle oli syntynyt suuri joukko lapsia, tulot eivät kasvaneet samassa määrin kuin lasten luku, sentähden täytyi supistaa menoja; tämä ei ollut isän mieleen, hän piti itäindialaisista nenäliinoista ja tahtoi oikein hopeahelalla varustettuja merenvahapiippuja; hän arveli, ettei hänen vaimonsa sopinut käydä puolisilkkiin puettuna koska kerran lautamiehen rouva käytti täyttä silkkiä. Kun hän huomasi näiden pienten toivomuksiensa raukeavan tyhjiin, suuttui hän ensin lapsiin ja piti niitä huonoissa vaatteissa; sitten saivat ne vanhemmiksi vartuttuaan hyödyttää taloa ja vihdoin hoiti hän taloa niiden avulla. Tämä löi leiville, sillä hän piti niitä palveluksessa paljaasta ruo'asta.

Kukaan ihminen ei epäillyt hänessä mitään huonoja tarkoitusperiä, kaikki kiittivät erinomaisia vanhempia heidän kohteliaista ja ahkerista lapsistaan, jotka arkoina ja nälästä vavisten aina tervehtivät niin kohteliaasti. He saivat hyvin vähän ruokaa: "se on terveellistä", sanoi isä, jolla aina oli kunnioitettavia perussyitä huonoille teoilleen; he saivat kurjia vaatteita: "lasten pitää karaistua", sanoi kunniallinen isä, ne eivät saaneet mitään kasvatusta, vaan saivat tehdä työt kuin rengit ja palvelustytöt: "lasten täytyy oppia työtä tekemään"; ja kansan kesken sanottiin: mikä kelpo kasvatus, hän ei ole lainkaan ylpeä, vaikka on noussut omalla voimallaan, sillä hänen lapsensa saavat raataa renkeinä ja piikoina!

Olisivatpa tietäneet, kuinka ylpeä hän oli! Hänessä kuohahti aina tuntiessaan alemmuutensa köyhän pappivintiön rinnalla, jota hän aina koitti ärsyttää riitaan kuntakokouksissa, mutta joka aina niin ylevällä tavalla sai hänet alakynteen asiallisesti valaisemalla kysymystä tietojensa varastoilla. Hänen intohimoisessa mielessään kävi myllerrys tuntiessaan, että kuitenkin oli jotakin, jota ei rahalla voinut ostaa: hän ei voinut täyttää hänen ja papin välistä kuilua vaikkakin hän lisääntyvän varallisuutensa kautta oli saanut kunnioitusta, arvoa ja mainetta osakseen. Pappi käytti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt; pappi saattoi solmia yhteen jopa kolmekin ajatusta sekä vetää ne umpeen niin, että tuntui ikäänkuin järjen ympärille olisi vedetty ansa; papin koneistossa oli varmaankin hienompia rattaita; sitäpaitsi -- mikä olikin pahinta -- pappi oli eräänä sunnuntaina korjannut pari hänen pöytäkirjaansa erehdyksestä joutunutta kirjainta. Joka tapauksessa vihasi hän pappia kaikella sillä voimalla, minkä hänen auran ja varstan ääressä karaistut hermonsa saattoivat kehittää.

Hän tarkasti eräänä iltana lapsilaumaansa ja valitsi isän tarkalla silmällä heikomman pojista. Ikäänkuin sattumalta vei hän hänet syrjään ja puhui hänelle Upsalasta, ylioppilaslipusta, laulusta, valkoisista ylioppilaslakeista ja muusta. Sitten antoi hän pojalle luvan lueskella; mutta, sanoi hän, sinä olet köyhä poika ja sinä saat itse pitää huolta itsestäsi, minä en voi sinua mitenkään auttaa, vaan sinä saat muiden köyhien poikien tavoin itse auttaa itseäsi antamalla kotiopetusta; ja sinä pääset kotiopettajaksi hienoon kotiin, niin on onnesi taattu, on sellaista ennenkin nähty!

* * * * *

Poika pääsi kouluun ja oli ahkera. Toverien ollessa vapaita sai hän lukea, alaikäisten lasten kanssa eikä tämä ollut hauskaa työtä; omat lukunsa valmisti hän öisin. Isä otti omiin hoteisiinsa sen vähän, minkä poika ansaitsi ja osti hänelle vanhempien veljien käytetyt vaatteet: "rahojen pitää pysyä talossa", sanoi hän.

Kuitenkin kamppaili hän läpi nuoruutensa taistellen ja hätää kärsien, mutta vahvalla luottamuksella, sillä hän uskoi tulevaisuuteen. Jahka minusta vaan tulee ylioppilas! tämä ajatus piti häntä pystyssä. Ja hänestä tuli ylioppilas! Juosten lähti hän viimeisillä rahoillaan ostamaan valkoista ylioppilaslakkia; ja sitte käveli hän ulos kaupungista saapuakseen kotiin vanhempiensa luokse; hän sai kävellä neljä peninkulmaa, mutta olihan kevätilta!

Hän kulki pitkän kauhean Vaksalan tien, ja hänen mielestänsä se oli niin kaunis; hän lauloi, juoksi ja huusi ilonsa ilmoille, sillä eihän hän kenellekään voinut ilmaista tunteitaan; aurinko oli hänen takanansa ja hän huomasi varjonsa yhä pitenevän; mutta ympäri kääntyessään huomasi hän kaupungin olevan yhä hänen takanaan, takana olivat Carolina-opisto, linna ja tuomiokirkko, Vaksalan kirkon luo noustessa oli hän jo kerran huomannut niiden hälvenneen silmistään, mutta sitte sukeltautuivat ne taasen esiin. Auringon mennessä mailleen ja leivojen vaijetessa laajoilla pelloilla, tunsi hän itsensä väsyneeksi, hänellä ei ollut yhtään rahaa. Hän jatkoi matkaansa ja kärsi näläntunnetta, sillä paljaan levottomuuden tähden ei hän ollut syönyt koko päivänä. Hän käveli vaan; hän ei enään lauleskellut, mutta hän ajatteli, mitenkä iloisiksi äiti ja siskot tulisivat nähdessään hänen valkoisen lakkinsa. Maa hänen jalkojensa alla alkoi narista, sillä kostea tie oli vielä jäässä. Silloin karaisi hän mielensä ja meni erääseen tupaan. Tuvassa istui kolme talonpoikaisrenkiä kiukaan syrjällä piippua poltellen.

"Anteeksi, antaisivatkohan herrat minulle hiukan maitoa ja saisinko minä yöpyä taloon?"

Nuo kolme herraa katselivat toisiansa, mutta eivät sanoneet sanaakaan.

Hän uudisti pyyntönsä.

"Ei!" kuului vihdoin ystävällinen vastaus, ja kolme miestä vaipui taas samaan hiljaiseen hämmästykseen ja liikkumattomuuteen.

Hän meni tiehensä; maantielle tullessaan kääntyi hän takaisin, nenät akkunassa kiinni irvistelivät nämä kolme herraa.

Seuraavassa tuvassa kohdeltiin häntä ystävällisesti ja ravittiin runsaasti, vaikka hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut rahoja.

"Hohoo, eipä sen vuoksi, kyllähän rikkaalla Lundmarkilla rahoja on!"

Kansa tunsi hänen isänsä, hänen rikkaan isänsä. Tämä antoi hänelle ajatuksen aihetta.

Hän laskeutui pehmeään sänkyyn ja nukkui hyvästi, mutta uneksi istuvansa koulussa muka kuulusteltavana. Aurinko oli jo noussut hänen herätessään pienessä tuvassa, ja ensi silmäys kohtasi valkeata ikkunalla riippuvaa lakkia; ruusunpunainen silkkivuori loisti valkoisen sametin läpi ja se näytti hienolta ja iloiselta samalla kertaa. Ja hän katseli huonoja vaatteitaan, jotka riippuivat kellokotelolla ja hän tarkasti risaisia saappaitaan ja häpesi, sillä hän muisti eukon sanat.

Samassa avautui ovi, ja palvelustyttö tuli huoneeseen, astui suoraan saappaiden luo ja vei ne harjattaviksi. Senjälkeen kuuli hän ulkopuolella olevasta kyökistä hillittyä naurun tyrskettä; hän punastui häpeästä ja mielipahasta.

Noustuaan vuoteesta ja juotuaan kahvin, jätti hän hyvästi ja uudisti selityksensä ja anteeksipyyntönsä. Eukko vakuutti, ettei hän mitään pyytänyt mutta jos hän tahtoi jotakin antaa tytölle... Kuinka raskaalta tuntuivatkaan hänen askeleensa yli kynnyksen.

Ulkoilmaan päästyään kuuli hän avatusta akkunasta:

"Yhtä saita kuin isäkin! Eipä tosiaankaan ollut enemmän kunniantuntoa... tulee vaan kuin kerjäläinen!"

Silloin meni hän tien varrella olevalle metsämaalle ja purskahti rajuun itkuun; hän ei tietänyt itkikö hän harmista, surusta vai häpeästä; mutta hän tunsi saaneensa sisällisen haavan, mikä vuoti ja myrkytti hänen verensä; sillä hänen mielessään syntyi pahoja ja sairaita ajatuksia. Hän koitti tutkia tunteitaan. Hän huomasi, ettei tämä ollut niin kovinkaan nöyryyttävää, sen opin hän oli käynyt kotiopettajana ollessaan; hän oli saanut istua ajurilaudalla, häntä oli sinuteltu, hän oli saanut joululahjaksi sukkia ja muita _tarpeellisia_ tavaroita, hän oli saanut rahansa takaisin pelatessaan neljäntenä miehenä ja hävitessään preferanssipelissä; tuon tunsi hän vallan hyvin; ei, jokin muu asia tuntui kaivavan hänen sydäntään; hän tunsi kadottaneensa uskon isäänsä, joka aina oli pysynyt hänelle totuuden, kunnian ja rehellisyyden ihanteena. -- Kuinka usein hän olikaan kuullut isän sanovan hänelle: ei mikään ole vilppiä halveksittavampaa; en vihaa mitään niinkuin epärehellisyyttä j.n.e.

Mutta hän ilostui taas lähetessään kotia; mielikuvituksessaan kuvaili hän siskojen ja äidin seisovan kuistilla viuhtoen hänelle hänen tullessaan pitkin isoa maantietä, sitte juoksisivat siskot häntä vastaan Tellu kintereillä -- tämä silmänräpäys korvaisi hänelle kaiken!

* * * * *

Sunnuntain iltapäivällä kello kymmenen ja yhdentoista välissä sulki hän viimeisen veräjän ja koto näkyi hänelle.

Hän ei nähnyt yhtäkään ihmisolentoa ei kuistilla eikä sen ulkopuolella. Hän koitti laulamalla saada huomion puolellensa, mutta ilman menestystä!

Hän kulkee läpi eteisen yhä laulaen, hän kulkee lastenhuoneen ja poikien huoneen läpi tapaamatta yhtäkään ihmistä; hän menee keittiöön, siellä ei ole palvelustyttöä; vihdoin astuu hän saliin yhä hyräillen "laulajalippua", silloin kuulee hän jymisevän: "hiljaa!"

Hän oli perheen ja talonväen keskuudessa, joka kuunteli äidin lukemaa saarnaa. Lukeminen keskeytyi, mutta ainoastaan hetkeksi, isän katseen vaikutuksesta siirsi äiti silmänsä pojasta ja jatkoi lukemista!

Jälellä oli kamala puolituntinen, kaksi tunnelmaa oli murtanut toisensa ja tenho oli haihtunut.

Kaikki tyyni oli niin ikävää ja kylmää! Saarnan jälkeen otti isä pojan kävelylle. He kulkivat ikäänkuin sattumalta kirkolle jumalanpalveluksen päättyessä.

Isä vastaanotti onnittelut kirkkoväeltä ja oli hyvin tyytyväisen näköinen! Sitte tuli pappi.

"Jumalan rauha, pastori, nyt saatte saarnan apua."

Pastori onnitteli poikaa ja kiitti tarjotusta avusta, mutta kysyi, oliko pojalla jo niin määrätty kutsumus, että oli valinnut itsellensä uran!

"Mitä kutsumuksesta?", sanoi isä. "Hohoo, jopa jotakin, eihän sitä niin ankarasti vaadita, niin monihan rupeaa papiksi!"

He seurasivat yhtä matkaa pappilaan päin. Pian olivat poika ja pappi ilmi keskustelussa, johon isä ei ottanut osaa, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä se käsitteli.

Pappilaan päästyä pyysi pappi heitä huoneisiin, mutta isä sanoi jyrkästi: ei kiitos! otti pojan mukaansa ja meni matkoihinsa.

He kulkivat vierekkäin kauvan vaijeten. Vihdoin sanoi isä:

"Ajattelin, ettei sinun kannata ruveta papiksi!"

"En minä siksi ole koskaan aikonutkaan?"

"Etkö?"

"En, minulla ei ole kutsumusta!"

"Vai niin! Mutta minä tahdon, että sinä luet papiksi!"

"Minä aijon ruveta siksi, miksi tahdon, koska minä olen itse opintoni kustantanut --"

Isä ajatteli hetken.

"Jos minä autan sinua opintojen maksamisessa, rupeatko sinä sitten papiksi?"

Hän tarttui pojan käteen ja katseli häntä silmiin.

"En, en voitonhalun takia!"

"Jos minä pyydän sinua?"

"En, minulla ei ole puhdasta uskontunnustusta."

"Ei minullakaan", lohdutteli isä, mutta se ei auttanut.

Keskustelu oli päättynyt. Kummallinen muutos oli tapahtunut isässä näiden tuntien aikana.

Hän oli nyt saanut saman syyn poikaa vastaan kuin minkä hän hiljattain oli tuntenut pappia vastaan; mutta hänen turhamielisyytensä oli suurempi.

Seurauksena oli keskustelu, mikä päättyi pojan lujaan päätökseen kieltäytyä vasten omaatuntoansa saarnaamasta oppia, jota hän ei täydellisesti hyväksynyt. Äiti lähetettiin taivuttamaan häntä rukouksillaan, mutta mikään ei auttanut.

Silloin ajoi isä hänet kotoa pois. Vanhojen opettajien välityksellä sai hän suviopetusta, säästöineen matkusti hän syksyllä Upsalaan ja alkoi lueskella saadakseen arvosanan.

* * * * *