Part 11

Hän vastasi, ettei hän ollenkaan kaivannut heitä ja että Marie-Louise varmaan toivoisi ne hyvin kauvas tultuaan niiden läheisyyteen.

-- Niin, mutta mikseivät he voineet mennä naimisiin?

-- Niin, mutta ei oikein!

-- Papin kautta? Hän ei uskonut pappien olevan muuta kuin tutkinnonsuorittaneita ylioppilaita ja että niiden loihtusanat eivät olleet muuta kuin jumalaistarustoa.

Sitä Marie ei käsittänyt, mutta ei ollut oikein hyvä niinkuin asia nyt oli, sen hän tiesi, ja talon väki osoitti häntä sormellaan.

-- Osoittakoot vaan sormellaan!

Puheeseen puuttui Sophie ja sanoi kyllä huomaavansa, etteivät he muka olleet kyllin hienoja heidän sukulaistensa mielestä, mutta siitä hän ei ollenkaan sanonut välittävänsä. Kukin paikallaan, itsekseen, tyytyen siihen.

Kuitenkin oli päästy seurustelemaan ja sovussa elettiin, mikä perheiden kesken on harvinaista. Oli aina olemassa tuo side ja toiselta puolen oltiin vapaita eräästä toisesta siteestä. Ja aviopuolisot olivat aina ikäänkuin toisiinsa rakastuneita, ilman että heillä olisi ollut mitään aviollisia pahoja tapoja kuten epäkohtelias kohtelu tai sen semmoista.

Mutta muutamien vuosien kuluttua siunattiin notarion yhdyselämä pojalla. Sen kautta kohosi hänen rakastajattarensa hänen lapsiensa äidin arvoon, ja kaikki entinen oli unohdettu. Vastasyntyneen tuottamien kärsimyksien ja huolien kautta oli hän luopunut vanhoista, itsekkäistä tavoista aina olla miellyttävä sekä yksin saavuttaa miehen rakkaus.

Hän alkoi nyt kohdella hiukan ylimielisesti ystävätärtä ja sai suuremman varmuuden seurustellessaan miehensä kanssa.

Eräänä päivänä tuli tämä ilosta säteillen kotiin ja ilmoitti suuren uutisen. Hän oli kohdannut vanhemman sisarensa kadulla ja sisar tietysti tiesi koko asian. Hän oli niin utelias näkemään veljenpoikaansa ja tahtoi vihdoinkin tulla vieraisille.

Marie-Louise alkoi siivota huoneita ja notarion täytyi lopulta hankkia hänelle uusi lenninki. Ja sitte alkoi hän odottaa kahdeksan päivää. Ikkunauutimet pestiin, kaakeliuunien messinkiluukut kiilloitettiin kirkkaiksi, huonekaluja harjattiin, sillä hänen sisarensa piti nähdä, että hänen veljensä oli joutunut järjestystä rakastavalle ihmiselle.

Ja sitte keitettiin kahvia kello yhdeksitoista päivällä, jolloin sisaren piti tulla.

Sisar tuli suorana kuin puikko, ja ojensi käden jäykän kuin pesulaudan. Hän tarkasti makuuhuoneen huonekalustoa, eikä katsellut kälyään silmiin. Mutta vastasyntynyt kiinnitti hiukan hänen mieltänsä ja sitten hän meni.

Mutta Marie-Louise oli silmin mittaillut hänen päällystakkiaan, oli tarkastellut hänen leninkikangastaan sekä oli saanut aiheen hänen hiustenlaitteestaan. Hän ei suuresti odottanutkaan mitään sydämmellisyyttä. Ensi aluksi tyytyi hän vieraissakäyntiin ja pian tiettiin kälyn käyneen talossa.

Mutta lapsi kasvoi ja sitä seurasi tyttö. Nyt alkoi Marie-Louise hellästi huolehtia lapsen tulevaisuuden johdosta, ja joka päivä vakuutettiin notariolle, ettei mikään muu kuin vihkiminen voinut heitä pelastaa.

Siihen tulivat lisäksi sisaren vihjaukset, että sovinto vanhusten kanssa luultavasti kävisi päinsä, jos notario onnellisesti olisi naimisissa.

Kahden vuoden, öitten ja päivien kamppailujen jälkeen ajatellen lapsensa tulevaisuutta päätti hän vihdoin antaa jumalaistarullisten juhlamenojen mennä täytäntöön.

Mutta kenen hän kutsuisi häihin. Marie-Louise tahtoi vihkimistä kirkossa. Mutta silloin ei Sophie voinut olla mukana. Ei se varmaankaan käynyt päinsä. Marie-Louise osasi jo lausua sanan tyttö erityisellä siveellisellä äänenpainolla. Notario muistutti, että Sophie oli ollut hyvä ystävätär, ja sanoi, ettei saa olla kiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lastensa tähden täytyi uhrata yksityiset myötätuntoisuudet, ja hän pääsi voitolle.

Häät vietettiin. Häät olivat olleet ja menneet. Ei mitään salaviittauksia vanhempien puolelta. Sophielta herjauskirje ja täydellinen ero.

Nyt oli Marie-Louise rouvana. Yksin hän oli, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Pettymyksestä katkerana, varmana miehensä suhteen, joka nyt oli sidottu, alkoi hän anastaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat naineelle rouvalle. Sen, minkä hän ennen oli saanut hyvästä tahdosta ilman vastalahjoja, otti hän nyt vastaan velvollisena verona. Hän vetäytyi nyt varustuksiinsa kunnianimensä: miehensä lapsien äidin nimen taakse ja sieltä teki hän nyt hyökkäyksiään. Yksinkertaisena kuten kaikki petetyt, naisten kasvattamat miehet ei hän sentähden koskaan tullut harkinneeksi mikä pyhyys piili siinä, että nainen oli _hänen_ lapsiensa äiti. Jonkunhan täytyi sitä olla, eikä hän käsittänyt, miksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin muiden lapset tai merkillisempiä kuin hän itse.

Joka tapauksessa tyyntyneenä sen johdosta, että hänen lapsensa todellakin olivat saaneet laillisen äidin, alkoi hän retkeillä hiukan poissa kotoaan elääkseen maailmassa, minkä hän oli laiminlyönyt pelätessään jättävänsä lapset ja vaimon yksin kotiin.

Nämä vapautukset eivät olleet rouvan mieleen, ja koska hänen ei enään tarvinnut välittää tavoistaan ja koska hän muuten oli suora luonteeltaan, puhui hän suunsa puhtaaksi.

Mies, joka oli tutkinut kaikkia oikeustieteen mutkitteluja, oli valmis vastaamaan.

-- Luuletko sinä olevan häveliästä tällä tavalla jättää lapsiesi äiti oman onnen varaan sillä aikaa kuin sinä istut kapakassa.

-- En luullut sinua minua kaipaavan, eukkoseni, vastasi hän valmistavasti.

-- Kaipaavan? Niin, silloin, kun herra on juomassa suuhunsa talousrahoja, niin kaivataan talossa yhtä ja toista.

-- Ensiksi minä en juo, sillä minä syön ruokapalasen ja juon kahvitilkan, toiseksi en juo suuhuni talousrahoja, sillä sinulla on ne lukon takana. Minulla nimittäin on muunlaisia rahoja, jotka minä "juon."

Ikävyydeksi eivät naiset rakasta leikillisyyttä ja leikillä ojennettu ansa heitettiin hänen oman kaulansa ympäri.

-- Vai niin, sinä siis sentään tunnustat juovasi?

-- Minäkö? En, minä käytin sinun sanojasi leikillä.

-- Vai leikillä. Vai niin, sinä lasket leikkiä vaimosi kustannuksella. Sitä et ennen tehnyt.

-- Halusithan itse tuota jumalaistarustoa. Miksikä ei nyt ole kuin oli ennen? Jaa!

-- Tietysti sentähden, että ollaan naimisissa.

-- Osaksi siitä syystä, ja osaksi myös sentähden, että humaltuminen yleensä haihtuu.

-- Vai niin, se oli sinun puoleltasi vain humaltumista.

-- Ei vain minun puoleltani; sinun puoleltasi myöskin, ja kaikkien muidenkin puolelta. Katsos, se kestää pitemmän tai vähemmän ajan!

-- Vai niin, miesten rakkaus on vain humalaa.

-- Ei, kaikkien nuorten!

-- Mutta se on kuitenkin humalaa?

-- Niin, niin, niin! Mutta voidaanhan sitä sentään olla ystäviä.

-- Mutta silloin ei pidä mennä naimisiin.

-- Ei, niin minäkin ajattelen.

-- Sinä? Sinähän tahdoit, että me menisimme vihille.

-- Niin, sentähden että sinä niin tahdoit öin päivin kolmen vuoden aikana.

-- Niin, mutta sinä kuitenkin niin tahdoit!

-- Niin, sentähden että sinä tahdoit. Kiitä minua siitä.

-- Pitääkö minun sinua kiittää siitä, että sinä jätät lapsiesi äidin yksin sinun lapsiesi kanssa sillä aikaa kuin sinä vetelehdit kapakoissa.

-- Ei sentähden, vaan sentähden, että minä vihitytin sinut itseeni.

-- Mutta minun täytyy kuitenkin olla kiitollinen?

-- Niin, sinun täytyy olla kiitollinen kuten jokaisen kunniallisen ihmisen, joka saa tahtonsa perille.

-- Niin, kaunista on olla naimisessa tällä tavalla. Niinkuin mikäkin lutus ilman että sukulaiset välittävät hänestä tuon taivaallista.

-- Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä. Enhän minä nainut sinun sukulaisiasi.

-- Sentähden, etteivät ne olleet tarpeeksi hienoja, jumala paratkoon.

-- Mutta minun oli tarpeeksi hienoja sinulle. Jos ne olisivat olleet suutareita, niin sinä et olisi ollut niin kärkäs?

-- Suutareita? Eivätkö ne muka kelpaa? Eivätkö nekin ole ihmisiä, vai?

-- Minun puolestani kyllä, mutta minä luulen, ettet sinä olisi juossut heidän kintereillään?

-- Juossut kintereillä? Minä en juokse kenenkään ihmisen kintereillä.

-- No, sillä hyvä.

Mutta sillä ei asia ollut hyvä, eikä se siksi koskaan tullut. Riippuiko asia vihkimisestä tai jostain muusta, Marie-Louisen mielestä entinen olo oli kuitenkin parempi; silloin oli enemmän "lihvattua", kuten hän sanoi.

Mutta notario luuli, ettei se ollut juuri vihkimisen syy, sillä hän oli huomannut siviiliavioliittojenkin olevan täynnä selkkauksia. Ja kaikkein pahinta oli tämä: käydessään salaa tervehtimässä vanhaa toveriaan ja Sophieta, huomasi heidän eräänä kauniina päivänä "tehneen lopun", eivätkä he olleet vihittyjä eivätkä muutakaan. Niin ettei asia juuri siitä riippunut.

III.

TÄYSIHOITOLAISET

Hän oli lueskellut jo kolme lukukautta saavuttaaksensa arvosanan, eikä hän tehnyt tuon taivaallista, niin oli hänen lukukauden päättyessä täytynyt tunnustaa velkansa. Silloin päätti isä pelastaakseen poikansa asettaa hänet täysihoitoon asumaan vanhan rovastinnan kotiin, kalliiksihan se kävisi mutta mitä tekikään isä _omien_ lastensa hyväksi! Poika oli aina syyttänyt yksinäistä lukukammiota, seuranpuutetta, kotiperheensä kaipuuta (perheessä oli neljä sortavaa veljeä ja muutamia kirkuvia sisaruksia, ei hän voinut muistaa minkä sukupuolisia ja kuinka monta niitä olikaan). Hän oli nimittäin tullut lapsikamarista Upsalaan. Tosin oli hän kuullut kymnasion toverien käyvän "paraatilla" tai juovan pienen sekulin Andalusiskan luona, mutta hän ei ollut sen koommin koskaan ollut mukana sellaisissa. Ylioppilaskekkereissä oli hän voileipäpöytää syötäessä tullut tunnottomaksi ensin jouduttuaan huonoihin väleihin toveriensa kanssa sentähden, ettei hän kuuluisan tarjoilijaneidin kanssa ollut suvainnut juoda "naisten maljaa", sillä hän oli idealisti, ja hän oli kyllin tyhmä siitä puhumaan tullessaan Upsalaan, sillä hän ei tietänyt, että se oli siellä muuttunut haukkumanimeksi. Poistaakseen tämän lapsikamaritunnustuksen kautta saamansa tahran, täytyi hänen koettaa mukailla tovereita kaikessa. Seurauksena siitä oli epäsäännöllinen elämä, mikä päättyi -- täysihoitoon.

Siten joutui hän asumaan ruustinnan perheeseen Fjärdingenissä.

Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli suurenmoinen. Ennen joi hän kello kahdeksan kahvinsa voineen ja leipineen Novum'issa, nyt saatettiin hän kello yhdeksän mahtavasti katetun pöydän ääreen, jossa oli viinaa, olutta, lämmintä ruokaa ja kahvipannu jälkiruokana.

Seurassa oli tusinan verran muita ylioppilaita, keskustelu oli vilkas, ja koska tavallisesti edellisenä iltana oli hiukan ryypiskelty, niin ei mikään estänyt ottamasta puoli naukkusta. Sellaisen voimakkaan aamiaisen jälkeen täytyi tehdä kävelymatka; tämä ulottui tavallisesti niin kauvas Tukholmantielle, että kello löi jo neljännestä yli kymmenen kun saavuttiin veräjätuvalle; oli siis liian myöhäistä enään mennä luennolle!

Sitte meni hän kotiin, poltti kolme piipullista tupakkaa ja yritti lukea, mutta tunsi itsensä väsyneeksi ja lepäili.

Kuinka olikaan, oli jo päivällinen käsissä.

Päivällisen jälkeen piti elää perhe-elämää kahvin ääressä ruustinnan huoneissa, missä soitettiin quatremains'ia tai huilu-piano-duettoja.

Ruokakuumeen aikana syntyi pahoja ajatuksia ja joku ehdotti, että seura juomalla puolen kannua punssia Nordbergissa tekisi lähempää tuttavuutta. Niin kävi ja tuli ilta, oli syksylukukausi, ja silloin ovat päivät tavallisesti lyhyitä, ja valoisana vuodenaikana on yliopisto sulettu opiskelevilta.

Päivä oli kuitenkin pilattu, kukaan ei tullut illaksi kotiin, kuitenkin luvattiin pyhästi olla toiste tätä tekemättä!

Seuraavana iltapäivänä oli eräs seurasta tenttinyt ja hänen täytyi saada tarjota puolikannullinen päivällisen jälkeen. Sama syy, sama vaikutus. Seurauksena tästä oli epäsäännöllinen elintapa ja ankara katumus, vahvoja päätöksiä olla pistäytymättä kaupungille päivällisen jälkeen, nyt täytyi lueskella.

Kalliille lupaukselleen uskollisena kulki miehemme huoneeseensa miettimään miten paljon aikaa hän oli kadottanut supistettujen aamupäivien tähden, sitä miettiessään vaipui hän syvään uneen.

Hän heräsi ilmeisen virkeänä ja terveenä niin sielultaan kuin ruumiiltaan -- hirveä keksintö!

Sillä välin alkoi pimetä, hän sytytti ahkeruuden lampun, kääri yönutun vyötäröilleen, pisti jalat pussiin, pyyhki tomut kirjoituspöydältään, pani piippuunsa, puhdisti kyntensä ja asettui hyvän omantunnon tyyneydellä lukemaan Atterbomin Siare och Skalder, minkä kirjan hänen piti osata tutkinnossa.

Sattumoilta puhalsi pohjoinen tuuli ja ravisti suloisesti vanhaa puukojua; sanalla sanoen kaikki sopi niin hyvin tekemään aseman kunnioitusta herättäväksi, eikä hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut tulla häirityksi paitsi siinä tapauksessa, että hänen olisi täytynyt huutaa "sisään" ja avata ovi hämmästyneelle isälle.

Silloin naputetaan kolme kertaa hänen tuolinsa takaiseen seinään.

"Kuka siellä!"

"Minä! Oletko kotona?"

"Olen, mutta minä luen? Asutko sinä siellä, göteborgilainen?"

"Osaatko sinä pelata viiraa?"

"Totta maar!"

"Tule siis tänne, täällä on vaan itägööttiläinen, joka asuu seinän takana."

Yhteensovittelu oli tehty -- siksi lukukaudeksi. Siitä syntyi lukukauden kestävä viira -- muistiinpanoineen ja vähennyksineen.

Sen päivän jälkeen saattoi ruustinna salaisessa ilmotuksessaan isälle voimakkaalla valalla todistaa, että poika aina pysyi kotosalla illallisien aikana.

Päivät kuluivat nopeasti, sillä ne lyhenivät yhä, nyt kun oli jälellä vain aamupäivät, mutta nekin saattoivat juosta mitä viattomimmalla tavalla. Ruustinna vuokrasi nimittäin ison puurakennuksen, johon hän oli sijottanut kaksitoista täysihoitolaistaan.

Koska hän piti palveluksessaan ainoastaan kahta palvelustyttöä ja näiden täytyi avustaa ison aamiaisen tarjoilussa, saattoi tapahtua, että huoneet jäivät siivoomatta, jos sinne joku aamiaisen jälkeen palasi. Siivoomista odotellessa istuttiin naapurin luona ja juteltiin, niinpä niin, pelättiinpä joskus viatonta lautapeliäkin. Kuinka olikaan, aikaa ei riittänyt lukemiseen vaikka hän asuikin perheessä ja vaikka häntä ei koskaan nähty ravintoloissa, siitä syystä sai hän ansaitsemattoman kunnian päästä ahkeran miehen kirjoihin. -- "Mitähän hän tekeekään siellä Fjärdingenissä, koska häntä ei koskaan enään näy täällä virran puolella?", sanoi joku. "Hän on sulkeutunut huoneeseensa ja ahkeroi."

Siten nimittäin saattoi ilman ansioita saavuttaa niin hyvän kuin pahankin maineen.

Joskin hyvinvointi, pakina, soitto, kortinpelaaminen perheen pyhän vaipan varjossa oli uhannut saattaa hänen nimensä isoon jäännösluetteloon, niin jälellä oli vielä pahin seikka.

Illallista syötiin kotona yhä harvemmin, riippuiko tämä sitten nuorten herrojen kyllästymisestä alituisesti uudistuvaan ruokaan vaiko taipumuksesta ulkoelämään ja pelko soittoiltaman tähden, joiden aikana täytyi seurustella salissa, eikä ilman suurinta varovaisuutta eikä ilman painavampia syitä voinut poistua.

Suurella taidolla kokoonliitetty perhe-elämä uhkasi hajaantua ja siihen ilmaantui vielä toinen räikeä epäsointu. Aamiaispöydän ääressä saattoi hyvänluontoinen ruustinna lempeästi moittien ivata:

"Hyvää päivää, herra A. Kuinka olette nukkuneet?... Kas vaan, herra B:eetä. Oletteko olleet matkoilla?"

Huoneeseen astuu kalpea olento väsyneesti kävellen, himmeästi katsellen ja koittaa näyttää niin reippaalta kuin mahdollista.

"Olin asioitteni tähden Tukholmassa!"

"Oliko Tukholmassa hauskaa?"

"Olihan siellä!"

Hän loi katseensa maahan seuran tirskuessa.

"Tarjotkaa herra C:lle silliä; gööteborgilaisilla oli eilen sitsi. Herrat olivat kai göteborgilaisen osakunnan talolla?"

"Minä istuin yksin kotona pastorin seurassa (vanhin täysihoitolainen, pappi, joka luki pastoraalia) ja poikien kanssa (nuorimmat kävivät koulua)."

Oli jotain liikuttavaa vanhuksen tavassa sanoa katkeruuksia; hän oli lempeä nainen, sillä hän oli kokenut paljon.

Siitä syntyi hämmennys ja tietysti oli ikävää; tosin kokoonnuttiin taas illalla kuuntelemaan haparoivia sonaatteja, peukaloita pyöriteltiin ja käännettiin vanhaa valokuvausalbumia kannesta kanteen; kaikki tahtoivat tuon hyvän eukon tähden pysytellä paikoillaan niin kauvan kuin mahdollista eikä kellään ollut rohkeutta eikä sydäntä lähteä tiehensä, niin että ensi kerran eläissään täytyi hänen ottaa ensi askel ja sanoa hyvää yötä.

Sinä yönä syntyi vanhuksen aivoissa hornasta kotoisin oleva ajatus, ettei nuorten miesten ollut hyvä olla yksinänsä -- ja hän ilmoitti sanomalehdissä.

* * * * *

Kahdeksan päivää viimeisen ikävän illan jälkeen oli pienessä yhteiskunnassa tapahtunut vallankumous. Kaikki saapuivat säännöllisesti aamiaiselle parhaimpiin vaatteisiinsa puettuina, parrat sievästi ajettuina, hiukset huolellisesti kammattuina; keskusteltiin mutta ei väitetty kuten ennen neljänkyynärän pituisen pöydän yli; ei nyt rymytty vaan puhuttiin puolikovalla äänellä ja yritettiin sanoa nerokkaita asioita ja koitettiin siten saada huomio puoleenvedetyksi enemmän lausutun sanan etevyyden kuin äänen voiman kautta; oltiin ujoja, kilpailtiin ylenmäärin kohteliaisuuksissa, oltiin luonnottomia, teeskenteleviä, tyhmiä -- pöydän ääressä istui kaksi tyttöä. Ja kunnon ruustinna oli onnellinen.

Illallisen jälkeen ei puuttunut seurasta ketään eikä sen jälkeenkään!

Mutta sitte neuvoteltiin aamun koittoon saakka, mitenkä nuoria naisia huvitettaisiin. Oli työskenneltävä osastottain. Osasto A. panisi toimeen mäenlaskun, B. kirjottaisi näytelmäkappaleen ja toimittaisi seuranäytännön hyviksi ajoiksi ruustinnan lukukausitanssiaisia varten j.n.e. Kaikki olivat kadottaneet järkensä paitsi pastori.

* * * * *

Oli päästy marraskuun alkupäiviin. Lukukautta pidettiin tyhjiin rauenneena. Viirapeliseura hajosi! Harjoteltiin kappaleita, elettiin humussa ja sumussa, kerrottiin toinen toisille salaisia tunnustuksia, ja vihdoin huomasi sankarimme kauhukseen, että hän oli rakastunut.

Hän ei kestänyt epätoivoansa, vaan hänen täytyi avata sydämmensä porstuasta oikealla asuvalle toverilleen.

Tämä kuunteli hänen tunnustustansa huulilla kummallinen hymy, välinpitämättömänä, säälivänä. Vihdoin hän kysyi:

"Kehenkä?"

"Vaaleaveriseen!"

"Samaan minäkin."

He surkuttelivat toisiansa ja he lohduttivat toisiansa ja he päättivät työllä ja ahkeruudella tukahuttaa hivuttavan tuskan, niin, hän tahtoi nyt heti mennä luennolle, mutta hän menisi ensin hakemaan luentovihkonsa, jonka hän oli unohtanut vierashuoneeseen. Turhaan toveri koetti häntä estää tästä järjettömästä yrityksestä.

Vapisevin askelin kulki hän kerrokseen, seisahtui vierashuoneen ulkopuolelle, naputti ja hän alkoi kysyä, uskaltaisiko hän häiritä naisia.

Viisi miehen ääntä vastasi yhtä aikaa:

"Sisään!"

Lattialla oli ompeluspuut, niiden ympärillä istui viisi toveria neuloen seinäverhon pohjaa, vieressä ruustinna tyttöineen, he kerivät silkkiä.

Kolmena iltana perätysten liikuskeli hän ulkosalla ja hurjasteli; neljäntenä iltana tuli hän kotiin kantaen Laterna Magicaa, jonka hän oli ostanut Rosenbergista. Illallisen jälkeen toimitti hän näytännön, mutta se otettiin vastaan hyvin kylmästi ja arvostelevasta, iltoina sitä ennen oli jo nähty _kaksi_ samallaista näytäntöä!

Sillä aikaa kuin hän mietti ja murehti, toimi viisi.

Mutta hän oli kekseliäs. Hän tiesi ruustinnan menevän torille joka aamu kello 8. Hän epäili tyttöjen olevan seurassa saadakseen oppia. Mikä esti häntä menemästä samaa tietä. Ei mikään.

Hän asettuu portille ja vartioi. Aivan oikein, sieltä tulevat ruustinna ja tytöt kolmen toverin seuraamina, toiset olivat maanneet liian myöhään.

"Kas vaan, siinähän on herra... niin aikaisin liikkeellä!"

Hänen aikeittensa perille oli päästy! Nyt oli jälellä vain paras valtti. Hän pyysi ruustinnan ja tytöt osakuntansa tanssiaisiin, sinne ei päästetty muukalaisia. Nyt oli hänellä tyttö ansassa, ja toverit, ei hän niiden lukua tuntenut, kävelivät ulkona kadulla ja kurkistelivat valaistuihin ikkunoihin. Tämä oli suloista. Ilosta lähtee hän juhlapäivälliselle, juo liian paljon viiniä ja saapuu liian myöhään tanssiaisiin! Voiton varmuudessa oli hän unohtanut pyytää tanssivuoroa. Seuraus: mitään tanssivuoroa ei ollut jälellä häntä varten, naiset olivat loukkaantuneita ja hänen täytyi lähteä ennen illallista!

Viisi toveria oli aivan oikein vartioinut ulkopuolella, he tarjosivat hänelle hyväntahtoisesti käsivartensa, mutta hän hylkäsi tarjoumuksen ja lähti kävelylle epätoivoisena, mielessä kuolemanaatoksia. Hän kulki kirkkomaalle, käveli kiviaidalla Fjärdingstullista johtavaa tietä pitkin ilman, että hänen onnistui taittaa niskansa, hän tutki Rakkarinokan alapuolella sijaitsevia ojia, kunnes hän kadotti muistinsa ja heräsi -- lauluun.

Hän makasi lumikinoksessa asuntonsa ulkopuolella; valo heijasti naisten akkunoista ja hänen vierellänsä seisoi viisi toveria laulaen serenaadilauluja.

* * * * *

Joulukuun alkupäivinä sai poika isältään käskyn kirjottautua kenraalitullivirastoon.

Neljätoista päivää ennen joulua kosi pastori ja sai rukkaset!

Ja ne viisi, ne jatkoivat.

MYYRÄ

Kulumassa on jo hänen kahdestoista lukukautensa, hän lueskelee vielä saadakseen oppiarvon, ei hän ole juuri laiska ollut, mutta hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tule pitäneeksi itseänsä esillä. Hän on nähnyt nuorempien toverien sivuuttavan itsensä, mutta sen sijaan, että se olisi kannustanut, on hän malttanut mielensä. Hän pitää itseänsä upsalalaisena, eikä hänellä ole kiirettä niin kauvan kuin isä nurkumatta lähettää hänelle säästetyistä varoistaan, sillä kuuden vuoden ajalla ovat rahat alenneet arvossa. Hänen onnettomuutensa syynä on hänen aineen valintansa, sillä hän kuuluu siihen joukkueeseen, joka rupesi tutkimaan estetiikkaa, koska se oli uudenaikaista, ja hänen kerrotaan kirjoittaneen runojakin, jotka hän kerran painatti, nykyään hän sen kieltää.

Nyt hän on lihonut, ja lihavuuden mukana katosi kunnianhimo, mutta hänen täytyy nukkua sitä enemmän. Sentähden hän ei koskaan käy muilla kuin yhdentoista luennoilla pikku Gustavianumissa, sillä isossa Gustavianumissa on vetoa; ja hänen hiuksensa ovat ohentuneet. Siellä hän saa joskus kuulla palan viisaustiedettä, toisella kertaa kahdeksannen osan kapittelia Roomalaiskirjeestä, toisinaan pätkän rakennustaiteen filosofiiaa. Hän istuu aina viimeisellä penkillä ikkunan vieressä, mistä on laaja näköala pihalle, hän käyttelee aina linkkuveistä ja on tehnyt syviä tutkimuksia puupiirrostaidossa. Poistettuaan öljyvärisen pinnan voi hän päättää kuinka monta lukuvuotta hän on ollut yliopistossa, sillä hän alkoi leikellä heprealaisia alkukirjaimiaan jo ensi lukukaudella, ja sen jälkeen on pöytiä maalattu vain kolme kertaa. Hän sanoo laskevansa vuosirenkaita.

Heti lukukauden alussa menee hän osakuntatalolle ja lainaa kirjan, Nordbergin Carl XII; sitä käyttää hän nukkuessaan päivällisuntaan, sillä hänen nahkasohvaansa ei ole suotu päänalusinta, ja hän on tutkinut nahan merkillistä ominaisuutta ensin kylmentää ja sitte polttaa.

Hän polttelee yhä vielä piippua, mikä tekee oleskelun hänen huoneessaan epämieluisaksi. Hänen huoneensa on pieni ullakkokamari Svartbäckenissä, jossa hän on asunut jo ensi alusta; katto on ruskea, seinäpaperit ovat ruskeita hän on itse "savuttanut" kamarinsa, sanoo hän mielellään jonkunlaisella ylpeydellä.

Hän syö päivällistä kotona ruokaporttööristä ja aina jonkun hengenheimolaisen seurassa. Hänellä on aina 25 puolipulloa olutta oven vieressä, ja jos keskustelu käy vilkkaaksi, jää hän pariksi tunniksi istumaan pöydän ääreen olutlasineen ja piippuineen; mutta sitte vetää hän päivällisuniaan kello seitsemään. Silloin menee hän hämärän tullessa Phoenixiin juomaan lasin totia erään porvarin kanssa, sillä hän ei pidä ylioppilaista; ne ovat hänestä liian nuoria ja remuavia. Hän tahtoo istua vaiti ja hiljaa sohvan kulmassa pyöritellen savurenkaita keskustelun, mieluimmin poliittisen, liikkuessa tasaisissa kiihkottomissa lauseissa, joiden välimerkkeinä ovat pienet siemaukset ruskeasta totilasista. Jos hän juo enemmän kuin neljä totia, tulee hän kaihomieliseksi, kuten hän sanoo, ja silloin kertoo hän mielellään elämäntarinansa, sitä häpee hän sitten hirveästi seuraavana päivänä.