Part 1

VAIHEITA

Kokoelma kertomuksia

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomensi Larin Kyösti

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

SISÄLLYS:

I.

Suojelijoita. Uudet aseet. Voittoriemu. Hautajaiset.

II.

Taiteen vuoksi. Markus Larsson asianajajana. Kansallinen sivistyslaitos. Vihittynä ja vihkimättä.

III.

Täysihoitolaiset. Myyrä. Yksineläjä. Uhri.

I.

SUOJELIJOITA.

"Mestari Paavalilla on puheenvuoro", sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja vaati hiljaisuutta. Mestari Paavali nousi. Hän loi tutkivan silmäyksen yli kokoontuneen ammattikunnan mestareineen ja kisälleineen ja alkoi puhua.

"Ammattivanhimmat, mestarit ja kisällit! Oikeuteni mukaisesti sekä kohtuudentunteeni johdattamana olen minä päättänyt tehdä esityksen, mikä tosin ei tänä vuonna saavuttane mitään kannatusta, ehkei ensi vuonnakaan, mutta juuri sentähden täytyy sen nyt päästä kuuluville, niin että se saa aikaa levätä, koska kaikkien suurien kysymyksien kohtalo on lepo. Tukholman kunnianarvoisalla kannunvalaja-ammattikunnalla on ollut hyödyllinen olemassa olonsa jo kahden vuosisadan aikana, ja sen säännöt sekä ammatti ovat näiden kahden vuosisadan aikana kestäneet ajan hyökkäykset ja pysyneet alkuperäisessä muodossaan. Mutta sitävastoin eivät ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt, ole voineet seistä ajan myrskyjä vastaan. Kun kuningas ja raati hyväksyivät ja vahvistivat ammattikunnan, nousi Svean valtakunnan pääkaupungin porvarien väkiluku kahdeksaan sataan; nyt on tämä väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi. Ammattikunnan säännöt määräsivät kaksisataa vuotta sitten, että mestarien luku olisi ainoastaan neljä; tämä määräys syntyi hyvin kunnioitettavassa tarkoituksessa suojella käsityöammattia hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Nyt on suojelus muuttuneiden olosuhteiden vaikutuksesta tullut sen vastakohdaksi, miksi se oli aijottu; se on muuttunut sorroksi."

Ammanin vanhin tarttui kelloon, ja tuvassa kuului kumea sohina.

"Minun vastustamaton ajatukseni on", jatkoi mestari Paavali, "että mestarien luku oikeutta myöten olisi oleva nelinkertainen, koska väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on parisataa kisälliä, kaikki nuoria ja kykeneviä miehiä, joiden koko elämän ikänsä täytyy odottaa päästäksensä mestareiksi ja omille jaloilleen. Tässä saavat he riistää ja raastaa pienen pennin edestä, silläaikaa kuin vain neljä vie voiton. Minun ehdotukseni käy siihen, että ammattikunnan säännöt muutetaan tässä kohdassa niin, että tästä lähin mestarien luku määrätään kuudeksitoista. Minä olen puhunut."

Kisällit lausuivat meluten hyväksymisensä, ammatinvanhin vaatii hiljaisuutta.

"Pitäkää suunne kiinni, kisällit, teillä ei ole tässä joukossa puheenvaltaa!" huusi hän. "Hyvin kunnioitettava kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme ajassa, joka on täynnä levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Mikä on vuosisatain vanhaa ja taattua, sen kimppuun käyvät nyt kunnianpattoiset, jotka unohtavat ne hyvät työt, joita he ovat nauttineet esi-isiemme meille iloksi ja suojelukseksi perustamilta laitoksilta."

Tällä kohdalla ei puhujan sanoja voinut kuulla kummallisen räyskivän melun takia, joka kuulosti sellaiselta ääneltä, mikä syntyy laivojen hankautuessa puusiltaa vastaan. Tuvan pimeimmässä perukassa, minnekä talikynttilöiden himmeä valo vaivoin tunkeutui, istui taaimmaisella penkillä pieni eriskummallinen olento, joka säkenöivin silmin oli kuunnellut molempien puhujien esityksiä. Hänen iso päänsä lepäsi suorasti hänen olkapäillään niinkuin maalarin hierinkivi levyllä; ihan rintakehästä pisti esiin kaksi jalkaa niinkuin airopari, vatsan paikalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, minkä tuli olla sileän, oli kulmikas kuhmu. Kasvot näyttivät muuten ilkeiltä, mutta sillä hetkellä oli niissä viaton ja tarkkaavainen ilme. Poistaakseen viimeiset epäluulot osanotosta kummalliseen hälinään oli kyttyrämies asettanut kätensä ristiin rinnalle sekä vienyt epäluuloille enimmin alttiin kätensä korvalle ikäänkuin ei hän kylliksi olisi voinut nauttia ammatinvanhimman kalliista sanoista. Kun tämä taas alkoi puhua työnsi kyttyrämies vasemman koipensa niin kauvas, että hän saattoi saavuttaa huojuvan, edessään olevan penkin jalan sillä seurauksella, että se raskaine kisällipainoineen joutui keinuvaan liikkeeseen, mikä synnytti ilkeän ja pahasti häiritsevän äänen.

"Istu hiljaa siellä", sähisivät alttiiksi jätetyt kisällit ja kääntyivät päin kyttyrämiestä.

"Istunhan minä hiljaa?", sanoi tämä ja näytti viattomia käsiään.

"Kukas riiviö se sitten ei voi istua hiljaa?"

Vastausta ei kuulunut ja ammatinvanhin jatkoi: "Inhimillisessä luonnossa tarvitsee kaikki suojelusta. Kääreitten avulla suojellaan lasta tulemasta vääräksi, mies suojelee naista, soturi suojelee porvaria, ja kuningas suojelee soturia. Miksei siis kannunvalaja-ammattikuntaa suojeltaisi. Syömisen jälkeen on juominen kieltämättä tärkein toimi, mikä yllä pitää ihmisellistä elämää. Jo Aatami taisi juoda vettä. Nooakki otti askeleen eteenpäin ja joi viiniä; kaikki olemme me juoneet niin nuoret kuin vanhat, pienet ja suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon minä kysyä: kuinka me voisimme nauttia juomisen lahjasta, jollei meillä olisi, mistä juoda. Tosin me voisimme paneutua mahallemme niinkuin sieluttomat eläimet. (Tämä on tärkein eroavaisuus ihmisen ja eläimen välillä). Ne taasen, jotka valmistavat juoma-astioita, erityisesti tässä tapauksessa kannuja, mitkä ovat mallikelpoisimpia kaikista juoma-astioista, ne ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä korottaessaan ihmisen eläimen yli. Kannunvalaja-ammattikunta on suuri, ehkä suurin kaikista ammattikunnista ja nyt tahdotaan sitä lokaan vetää; tahdotaan alasrepiä, mitä esi-isät ovat rakentaneet; tahdotaan yhdellä kynän vedolla poispyyhkiä, mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä vastataan sellaiseen hävyttömään hyökkäykseen?"

Huojuvalta penkiltä tuli vastaukseksi rauskiva ja riuskiva ääni ikäänkuin kuivia halkoja olisi poikki taiteltu ja koko kisällirivi keikkui ja nyökytti päillänsä niinkuin varikset laholla aidalla.

"Mikä helvetin melu siellä on?", huusi ammatin vanhin. "Ajakaa ulos kisällit lähinnä viimeiseltä penkiltä!"

"Emmehän me mitään, emmehän me mitään", huusivat kisällit, "penkissä syy on!"

Kyttyräselkä pyyhki molemmilla viattomilla käsillään hiukset otsaltaan ja oli apuna rauhaa häiritsevien toverien vaijentamisessa.

Mestari Paavali käytti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi taas puheeseen, mikä ei ollut vaikeata, koska ammatin vanhin oli tyhjentänyt kaiken vanhan sanavarastonsa. Hän vastasi ensin ammatin vanhimman moitteeseen esi-isien kimppuun hyökkäämisestä, sitte kehotti hän ammattikuntaa vaatimattomuuteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ihmiskunnan ensimäisiä hyväntekijöitä, koska Aatami joi kourastaan, Nooakki saviastiasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhempää keksintöä, mikä aikoinaan oli hätyyttänyt ja kuolettanut hankkituopin, mikä vuorostaan oli tappanut sarven. Kaikki kehitys kulki hyökkäyksien ja tapon kautta, ja se, joka koitti estää hyökkäyksiä esti edistyksen kulkua. Hän ei voinut yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, mikä koski hyväntekeväistä suojelusta, että sotaväki muka suojelisi porvaria. Hän oli pikemmin tehnyt sen huomion, että soturi suuressa määrässä polki porvaria.

Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttääkseen mestari Paavalia ja pyysi, ettei hän mene mieskohtaisuuksiin.

Ammattivanhin kuvaili nyt elinkeinojen ja ammattien, tässä tapauksessa erityisesti kannunvalaja-ammatin onnellista tilaa; hän vannotti ammattikuntaa, ettei se panisi mitään arvoa suupalttien puheille, joita on kaikkina aikoina, ja joiden ainoana tehtävänä on olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, kun sen perustuksia penkoiltiin, kun uhattiin likaisin käsin koskea esi-isien luomiin töihin.

Rauskis! kuului tuvan perältä ja penkki, jossa kuusi kisälliä istui, romahti lattialle. Pikkainen kyttyrämies syöksyi paikaltaan, kirkui ja päivitteli melun johdosta sekä löi kainalosauvoillaan lattiaan. Koko kisällikunta rämähti valtavaan nauruun ja siihen täytyi mestarien ja ammattivanhimman yhtyä. Kello soi ja ammattikunnan kokous oli loppunut.

Penkit työnnettiin syrjään, pöydät vedettiin esille ja olutta virtasi kolpakoista ja kannuista.

"Noo rakas veli Paavali", sanoi ammatinvanhin ja syleili vastustajaansa, "ethän ole minulle vihainen, vaikka sinua äsken mukiloin?" "Kukapas sitä väittää", sanoi mestari Paavali. "Hävytönhän sitä täytyy olla toinen toiselleen väittelyssä; mutta eihän minun mielestäni olisi tarvinnut paisua niin mahtailevaksi."

"Ammatinvanhimpana täytyy minun niin tehdä, senhän sinä hyvin tiedät muuten ei saa arvoa?"

"Niin, onhan se merkillistä, etteivät ihmiset kunnioita, jollei valehtele", sanoi mestari Paavali.

"Älä ole niin kiivas", sanoi ammatinvanhin; "katsos, kun sitä noin yht'äkkiä nousee puhujalavalle ja kaikki ympärillä käy hiljaiseksi, kun näet valonliekkiä ja silmiä edessäsi, niin eipäs olekkaan niin helppoa ajatella, mitä puhuisi, mutta jotain sitä täytyy puhua, ja kun ajatukset pettävät, on aina hätäsanoja. Meidän kesken puhuen, täytyy minun tunnustaa, että sinulla pää-asiassa oli oikein, mutta ei käy päinsä sanoa sellaisia asioita kisälleille, jotka kaikki tahtovat päästä mestareiksi helpoimmalla tavalla ja vain odottavat, että me mukiinnumme."

"Veliseni, meidän kesken puhuen", vastasi mestari Paavali, "olemme kaikki olleet kisällejä, ja siksi täytyy meidän nyt myöskin ymmärtää, mitä kisällit tahtovat."

"Hyvin kauniisti sanottu..."

"No, sanokaamme kauniitkin asiat ääneen, älkäämme sanoko vain rumia asioita."

"Sinä olet kunnon mies, mestari", sanoi ammatinvanhin ja pyysi vastustajansa juomaan kanssaan kannun olutta.

Juomista jatkettiin innolla, keskustelu kävi vilkkaammaksi, valot himmenivät ja ilma pilaantui. Sen jälkeen tuotiin ruokaa. Mestarit tarjosivat. Kinkut ja suolakalat katosivat lautasilta niinpian kuin ne niille olivat ilmestyneetkin. Sen jälkeen juotiin neitsyt Maarian, suojeluspyhimysten, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien maljat. Vanhat menivät kotiin, mutta kisällit saivat jäädä huonetta siivoomaan sekä pesemään likaisia astioita.

Nyt kuului riemun kiljahdus, ja kaikki juoman jätteet koottiin isoon maljaan, joka asetettiin keskelle pöytää.

"Bossen pitää puhua, Bossen pitää puhua!" huudettiin, niin että tupa vapisi.

Bosse tai Boo -- kyttyrämies -- nousi ja istautui ammatinvanhimman tuolille, johon hänen päänsä vaipui käsinojan tasalle. Hän oli hyvästi humalassa, kasvot loistivat leveästi hymyillen, hikiset hiussuortuvat riippuivat tahraisina otsalla; isot, valkoiset hampaat loistivat, ja pienet silmät tirrittivät ilkeästi.

"Hiljaa, kisällipojat", alkoi hän ja naputti kainalosauvallaan maljaan, sen jälkeen hän samalla varakädellään haali itselleen isoimman kannun, minkä näki.

"Kaikista inhimillisistä tarpeista lähinnä yhtä tarvetta, minkä nimeä minä en näin hienossa seurassa uskalla mainita, epäilemättä puheiden pitäminen totisimmin ja paraiten antaa lennon rinnassamme asuvalle tunteelle. Kaikki olemme me joskus puhuneet elämässämme. Eeva piti puheita ennenkuin vietteli omenan Aatamilta, Saara puhui kauvan ennenkuin hän synnytti Abrahamille lapsen eikä pyhä Hieronymus olisi lopettanut puhettansa, jolleivat jalopeurat olisi häntä syöneet. Niin on järjestetty ja niin on suunniteltu! Kaikki olemme me puhuneet, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat..."

"Sekä kuurot ja tyhmät..." keskeytti veli Nigels, joka Bossen kanssa kilpaili kunniasta olla sukkelasuisin.

Bosse irvisti ilkeästi ja sekotti maljaa kainalosauvallaan. Sitten sanoi hän:

"Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja tyhmät puhuvat, niin seisoo sanassa, ja jollei se ole totta, niin saan minä siitä vastata!"

Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi: "En tiedä mitään sen suloisempaa kuin kuulla omaa ääntäni, en ole tullut selvää ottaneeksi, josko muut ovat samaa mieltä. Eli mitä sinä, Lyhyläntä meinaat?"

Bosse pisti samassa kainalosauvansa, mikä näkyi olevan raajarikon tarkotuksenmukaisin jäsen, haukottelevan Lyhylännän suuhun; tämä hassunkurinen päähänpisto sai osakseen koko kisällikunnan vilkkaimman tunnustuksen.

"Kuulkaapas nyt, lurjukset, mitä minä teille sanon! Tiedättehän, etteivät pormestari eivätkä korkeat herrat salli kisällien kokoontua puhumaan omista asioistaan, mutta jos kisällit kokoontuvat juopottelemaan ja mässäilemään, niin saavat he sen tehdä.

"Kämmenet pöydälle, ja tarttukaa likaisin käsin näihin kortteihin ja antakaa niiden tanssia, silläaikaa kun minä sanon teille maltillisen sanan. Minä haistan nimittäin erään mestarin aavistamattoman tulon, sillä he uskovat meitä vain puoliksi. Pelatkaa te nyt, minä puhun."

Korttilehdet läiskähtivät pöytään, ja Bosse puhui: "Vanhan testamentin ukoilla oli kaunis tapa heittää mies mereen, kun myrsky nousi. Minä en suosita tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan siksi, että se on hyvä. -- Meidän kisällijaalamme on merihädässä, ja yhden täytyy tulla meren uhriksi. Arpa on langennut minun osakseni. Vaali on hyvä. Minulla ei ole isää, joka itkeä tillittäisi, minulla ei ole mitään menetettävää arvoa, siliä minä olen jo kaksi kertaa istunut tyrmässä juopumuksesta. Minulla ei ole tyttöhempuja, jotka juoksentelisivat kintereilläni, eikä minulla myöskään ole tenavia, sillä laki ei salli tällaisten krokotiilien sikiytyä, ja siinä se tekee oikein, sillä muuten hakattaisiin metsät maahan, joista tehtäisiin keppejä ja puujalkoja suloisille sikiöille; muuten saan minä teille sanoa, ettei se, jolla keuhkot ovat selässä ja sydän suolissa, saata elää ylettömän kauan. Ei miehestä siis ole mitään väliä. Bosse hyppää mereen! Mutta yhtä hän teiltä pyytää. Teidän pitää kannattaa häntä. Näyttäkää, että te uskotte hänen tekevän oikein, ettei hän tee sitä vain oman itsensä tähden, sillä eihän hänellä ole paljon menetettävää! -- Huomena alkaa hän mestarikokeensa, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sen saatte sitte nähdä, sitä hän ei itsekään tiedä, se riippuu onnesta. -- Ja vannokaa nyt kädet kainaloisella käsivarrellani, ettette minua petä, ettekä livistä, kun nurkissa paukkuu, vannokaa se!" "Kaikkien pyhien ja pirujen nimessä", mutisivat kisällit ja asettivat sormensa kainalosauvalle. "Aamen!" sanoi Boo. "Läiskyttäkää nyt korttipahasianne, sillä minä kuulen mestarin hoipertelevan ylös rappusia, ja näyttäkäämme hänelle, että me harjotamme vain luvallista ja kunnioitettavaa elinkeinoa."

Heti sen jälkeen astui mestari huoneeseen askelilla, joiden piti olla hiipiviä, mutta jotka runsaan oluen juonnin tähden muistuttivat enemmän pilttuussaan tanssivan, korskan hevosen kavion töminätä. Kisällit tervehtivät häntä riemuhuudolla ja Boo tervehti häntä puheella, minkä lopussa hän kutsui mestarin ottamaan osaa viattomaan maanihtipeliin sillä seurauksella, että mestari pian istui pöydän päässä koura täynnä korttilehtisiä. Mutta kun pelaamisen vuoro tuli Boolle, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi, mistä arvosta huomispäivä oli hänelle.

* * * * *

Ammatinvanhimman pihan perällä olevaan ränsistyneeseen kyökkiin suljettuna seisoi Boo seuraavan päivän aamulla ja valmisteli mestarikoettaan, jota tekemästä ei häntä oltu voitu kieltää, mutta se ei voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kaupungissa kannunvalaja-ammattia, koska kuten mainittiin mestarien luku ei saanut nousta yli neljän eikä kukaan heistä yön aikana ollut kuollut vaikka olivatkin ankarasti elinvoimiansa tuhlanneet. Kokeena oli pullon, vadin ja kannun valaminen; mutta kahden ensimäisen tekemisestä oli Boo vapautettu, sillä hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.

Takassa leimuavan aimo hiilitulen ääressä seisoi nyt Boo ja kuumensi sulatusastiaansa. Savesta valmistamansa vormun ympärille oli hän kietonut märkiä riepuja; huonolla puntarilla punnitsi hän lyijyä ja tinaa, mitkä pani sulatusastiaan. Aineet valuivat pian yhteen ja muodostivat tasaisen pinnan, vormu täyttyi juoksevalla metallilla ja muutaman hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvipenkillä hioi hän pois saumat ja pimsikivellä kiillotti hän metallin hopeankirkkaaksi. Kannu oli valmis, se kilahti kirkkaasti.

Hänellä oli vielä aikaa kaksi tuntia ennenkuin hän pääsisi ulos ja hänen työtänsä tutkittaisiin. Hän istuutui jakkaralle lepäämään ja tarkasteli työtänsä. Siinä oli tapahtunut uusi käännekohta vanhassa elinkeinossa. Ikivanhoista ajoista asti olivat kannut olleet korkeita ja hyvin kapeita suun kohdalta, sentähden ei niitä voitu sisältäpäin pyyhkiä, ainakaan ei helposti, koska käsi ei voinut viedä pyheliinaa kannun pohjaan. Seurauksena tästä oli se, etteivät kannut koskaan olleet puhtaita. Ainoa toimenpide, mihin aikojen kuluessa oli ryhdytty tämän asian parantamiseksi, oli se, että lyijyn käyttäminen kiellettiin. Mutta tämä oli saanut aikaan sen haitan, että kannut tulivat kalliimmiksi ilman että kannut mainittavassa määrässä olivat olleet sen puhtaampia.

Nyt oli Boo suoriutunut asiasta hyvin yksinkertaisella tavalla. Jotta kannua voitaisiin sisältäpäin pestä, oli hän muuttanut sen muotoa ja tehnyt sen suusta väljemmäksi, niin että saattoi siihen työntää kätensä: saadakseen sen helppohintaiseksi, oli hän käyttänyt uutta työtapaa, jota nimitettiin kylmiltäänvalamiseksi, mikä tapahtui siten, että vormua pidettiin märkien riepujen avulla kylmänä, ja siten oli ainoa lyijyn käyttämisestä joutunut epäkohta poistettu.

Boolla oli siis täysi syy olla tyytyväinen uuteen tekeleeseensä vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita siitä, että sen vanhat hyväksyisivät. Kun aika oli kulunut, työnnettiin avain lukonreikään ja ovi aukeni. Ammatinvanhin astui sisään vanhimpien kisällien seuraamana, joiden tuli viedä mestarityö raastupaan, missä sitä tarkasteltaisiin. Ammatinvanhin ei ollut iloisella tuulella; ainakin näkyi hänen kasvoillansa hirveiden mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, luultavasti yövalvonnan ja humalan seurauksia. Mestarityö peitettiin liinalla ja kuljetettiin raastupaan edellä ammatinvanhin, sitten vanhimmat kisällit, ja viimeisenä tuli Bosse huippien kainalosauvoillaan kuin harakka.

Katupojat seisoivat kadunkulmissa ja näyttivät Bosselle kieltä, Bosse roiskautti vastaukseksi toisella kainalosauvallaan vettä katuojasta, jolloinka vallaton liuta katosi porttikäytäviin.

Tultuansa raastupaan sai Bosse viittauksen pysytellä eteisessä, missä ovenvartija istui. Pormestari ja kolme kannunvalaja-ammattikunnan mestaria ottivat vastaan ammatinvanhimman. Bosse kuuli avonaisen oven kautta kaikki, mitä sisäpuoleisessa salissa keskusteltiin. Pormestari alkoi:

"Mitä kujeita! Onko tämä mikään mestarityö, eihän tässä ole mitään sulavuutta. Miksi tällaisella koirankurilla ihmisiä vaivataan! Kyllä annamme niille aika läksytyksen niin, etteivät vasta kiusaa meitä sopimattomaan aikaan. No katsellaanpas nyt sitä mestarityötä, niin että sen saakeli ottaa! Pois riepu!"

Vanhin kisälli kohotti liinaa ja siinä oli nyt Bossen mestarityö pöydällä.

"Mitä Herran nimessä tämä on? Tekeekö mies meistä pilkkaa?", huudahti pormestari ja nauroi pilkallisesti.

"Minusta tuntuu", sanoi ammatinvanhin "ikäänkuin tämä astia olisi aiottu vallan muuta kuin juomista varten; siihenhän voi pistää koko päänsä."

"Minä pienenläntä mies", sanoi pormestari, "voisin varmaankin istuallani kylpeä tuossa ruukussa."

Kaikki nauroivat paitsi mestari Paavali.

"Kutsukaa lurjus sisään!"

Bosse astui saliin.

"Kuuleppas, poikani", sanoi pormestari, "aijotko sinä ruveta parturiksi?"

"Miksenpäs", vastasi Bosse, "on sitä nähty tinanvalajia, joista on tullut raatimiehiä."

"Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, niin sinustakin voisi tulla tinanvalaja. -- Miksi sinä tätä astiata sanot?"

"Ei nimi haittaa, mutta kyllä minä yöllä join niin vähän olutta huomatakseni, että se on kannu", vastasi Bosse.

"Kyllähän sinulla leveä suu on, mutta en minä sentään olisi luullut sinun tarvitsevan istuinmaljaa saadaksesi jumalanviljan suuhusi."

Mestari Paavali, joka siihen saakka oli valjennut, alkoi nyt puhua:

"Kyllä pojalla on ollut joku tarkoitus tehdessään kannun niin leveäksi suun kohdalta", sanoi hän.

"Mikä tarkotus siinä olisi. Antaa kuulua", sanoi pormestari ja asetti nyrkkinsä korvalle.

"Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun", vastasi Bosse.

"Kuules vaan! Hän juo käsillään."

"Hän tarkoittaa, että siten voidaan käsin päästä kannun pohjaan sitä puhdistettaessa", sanoi mestari Paavali apuun rientäen.

"Mitä loruja?", keskeytti pormestari, "tästä lähin voi huuhtoa kannuja kuten ennenkin."

"Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinaan, koska se on niin kova ja kiiltävä."

"Ei ole pannut hopeata, hän on pannut siihen lyijyä", sanoi Bosse.

"Lyijyäkö? Sen varsin valehtelet", yhtyi ammatinvanhin puhumaan:

"Lyijystä käy tina harmaaksi ja pehmeäksi kuin vaha."

"Kyllä niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmiltään valettaessa", sanoi mestari Paavali.

"Kylmiltä valettaessa? Kylmiltä! -- Asettakaa kätenne otsalleni", huusi ammatin vanhin, "kaatakaa sangollinen vettä pääni yli, lyökää lunta korvani taustaan; olenko järkeni menettänyt, vai onko mestari Paavali tullut hulluksi? Voiko enään nykyaikana valaa kylmää tinaa? Sitäkö hän siellä Saksassa viime kesänä oppikin."

"Ei kylmää tinaa valeta", vastasi mestari Paavali, "mutta tinaa valetaan kylmiin vormuihin."

"Hiisi vieköön teidän vormunne ja uutuutenne! Ja minua ihmetyttää, että sinä Paavali vanhana ymmärtäväisenä miehenä saat tuollaisia päähänpistoja. Vie sinä Bossesi ruukkuineen kotiisi ja opeta häntä tekemään kunnollista työtä ja tule sitte takaisin, kun hänestä miehen olet tehnyt, mutta älä toista kertaa päästä tänne keltanokkia", puhui ammatinvanhin lopettaen kokouksen.

Mestari Paavali koetti vielä kerran tehdä vastaväitteitä mutta ilman menestystä. Uusi tekele hylättiin uutena ja tarpeettomana. Koska mestarityöltä ei voitu kieltää muutamia etuja, selitti vaiti ollut mestari kalun kelvottomaksi, koska se lyijyllä sekotettuna oli väärennetty, ja sillä oli asia ratkaistu.

Mestari Paavali, joka piti Bossea palveluksessaan ja joka tarpeettomasti oli vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaiset raatihuoneen kellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan mutta hänellä ei ollut sellainen luonto, ja hän oli niin monta vuotta taistellut tyhmyyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta mennessään tulikoetukseensa.

Tultuaan raastuvan portille näki hän ison kansanjoukon, joka huhun viettelemänä oli odottanut tervehtiäkseen uutta mestaria. Kun joukko näki kisällin tulevan yksin kannuineen ilman mitään uuden arvon merkkiä, raivostui se sentähden, että se niin kauan oli turhaan saanut seistä ja odotella. Toiset vihelsivät, toiset hyssyttivät, mutta suosionosotuksiin tottumaton Boo ei ollut millänsäkään, hän asetti kannun päänsä päälle, ojensi kielen suustaan, muljotteli silmillään ja huippi kansanjoukon sekaan, ja kansa piti tapausta hullunkurisena ja alkoi nauraa. Meluavan joukon seuraamana pakeni Boo olutkapakkaan. Tupaan tultuaan asetti hän kannun pöydälle ja istuutui sen viereiselle penkille.

"Olutta tänne!" huusi hän piialle.

"Katsos vaan sellaista somaa kannua", sanoi Metta.

"Tuon ainakin voi yhdessä ryöppäyksessä puhtaaksi pestä!"

"Aivan kuten sanoin."

"Taitaa olla tavattoman kallis?"

"Se on kolmatta osaa halvempi kuin muut."

"Herra isä ja pyhä Nikolaus, tehkää kaikin mokomin tuollaisia!"

"Katsos niinhän minä juuri tahtoisinkin, mutta ei kaikkia saa tehdä, mitä tahtoo, eivätkä meidän korkeat suojelijamme salli elinkeinon mennä alaspäin, mikä on samaa, kuin että kannut menevät ylöspäin."

Jyväsäkin kantaja astui tupaan ja asettui istumaan Boon viereen.

"Siinäpäs on korea kannu, mistä sellaisen saa ostaa?", kysyi hän.

"Helvetistä sinä sellaisia saat ostaa", sanoi Boo suutuksissaan.

"Jollei sinne olisi niin pitkä matka kävellä, niin olisin minä pian tuollaisen omistaja, jollei se vain ole liian kallis."

"Se on vallan käsittämätöntä, että kuta oppineemmaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi hän myös tulee. Luuletteko muun kuin yhden ainoan mestarin käsittäneen, kuinka mainio tämä kannu on", sähisi Boo.