Part 7

— Niin se on! Viiden vuoden perästä on minulla kenties lehtorinpaikka jossakin pienessä kaupungissa, mutta jo minä olenkin silloin ahkeroinut, säästänyt ja ponnistanut kokonaista kaksikymmentä vuotta sitte kun kymmenvuotiaana tulin kouluun.

Eija neiti nojautui veneen laitaa vasten ja uitti sormeansa vedessä.

— Kun me kaksi taas tapaamme toisemme, neiti Eija, lie kaikki hyvin erilaista hyvin muuttunutta...

— Niin lienee kait koko avara maailma muuttunut ja teidän olonne, mutta kotiopettajatar raukan elämässä ei tapahdu juuri muutoksia...

Tohtori tuli aivan tulipunaiseksi.

— Ihanko... ihanko... varmaan olette vielä kotiopettajatar, kun me taas tapaamme toisemme, neiti Eija...?

Hän nauroi ja arveli että se oli kummallinen kysymys, mutta silmänsä säihkyivät, kun hän katsoi tohtorin lämpimiin kasvoihin.

— Vaikea on... on... on olla köyhänä, neiti Eija...

— Sen kokenut kyllä tietää.

— Minä en tarkoita ainoastaan sentähden että että köyhät saavat olla puutteessa ja ponnistaa mutta sentähden että köyhät eivät voi... eivät saa... aina sanoa mitä he tahtoisivat...

— Minun täytyy nyt lähteä kotiin, tuntini alkaa kohta...

Tohtori käänsi veneen, joka taas liukui sinertävällä pinnalla. Molemmat olivat ääneti, ja kohta seisoivat he taas vanhojen lehmusten suojassa ja heittivät hyvästiä.

— Tuttavuutemme on kestänyt lyhyen ajan, ainoastaan kuukauden, mutta ettehän pahastu jos tulen kerta luoksenne ja muistutan teitä siitä?

— Enhän toki! Jos vaan tienne sattuu viemään sinne päin, jossa minä olen niin...

— Mutta jos minä varsin satutan sen sinne... jos minä...

Neiti Eija naurahti:

— Enhän minä tarvitse tietää kuinka te tulette...

— Hyvästi, neiti Eija!

— Hyvästi, tohtori Penttilä!

Hän jäi seisomaan paikalleen, nojautuen vanhan lehmuksen sammaltunutta runkoa vasten ja katsoi Eijan perästä ikävöivillä, lämpimillä katseilla.

Hän kulki kotiinsa pitkin joen vartta kevein kiiruhtavin askelin, joka teki hänen pienen, notkean, täytelään vartalonsa kahta vertaa kauniimmaksi. Mustat niskakähärät välkkyivät auringon paisteessa ja toisinaan vilahti pieni ponteva kengänkanta lyhyen kävelyhameen alta.

Kukat olivat varmaan auenneet paljo hänen poissa ollessaan. Kesä oli tullut aivan yhtäkkiä. Järvenpinta oli rasvatyyni. Suuri, valkea kaksinkertainen talo, puutarhoineen ja verantoineen upposi sen syvyyteen, ja niiden sijaan ilmaantui pitkiä ikäviä tuntia, kovia työvuosia, vierasleipä ja pieni kotiopettajattaren huone missä milloinkin Suomen suurilla salomailla.

Mutta hän hymyili kuitenkin ja sydämmensä sykki ilosta. Niin se ei olisi sykkinyt koskaan hänen ollessa tuon suuren valkean talon haltiattarena.

Eteisessä seisoi nuori kalpea emännöitsijä ja järjesteli liinavaatteita kaappiin. Hänestä ei neiti Sainio ollut koskaan ennen välittänyt vähääkään, mutta nyt otti hän häntä vyötäisiltä pyöräytti kerta ympäri, nauroi ja iloitsi: "Neiti Savolainen, nyt on kesä täällä!"

Kouluhuoneessa oli kuuma ja raskas ilma. Pikku Laura ei tiennyt maantieteestä tänään juuri mitään. Hän kertoi että Berlin oli Rein-virran rannalla ja luuli että Pest oli Böhmin pääkaupunki ja seisoi kyyneleet silmissä ja odotti nuhteita.

Mutta neiti Eija ei ollut kuullut mitään. Hän oli aukaissut ikkunan ja katsoi ulos lehmuskujanteelle joelle ja siintävälle selälle päin.

Ja kun hän hetken perästä kääntyi, otti hän pienen oppilaan syliinsä, suuteli hänen kesakoitaan ja kuiskasi:

"Nyt tuli todella kesä, pikku Laura!"