Part 6

(Oras menee ovelle ja katselee koskelle päin, nyökkää ja nostaa kätensä kuin näkisi jotakin kamalaa ja peittää silmänsä. Anna katselee häntä levottomana ymmärtäen tarkoituksen.)

ANNA. Oras, lapsi kulta, tule tänne istumaan. Puhutaan valoisemmista asioista. Kuule, jos me nyt kuitenkin lähtisimme pienelle matkalle, sinä ja minä kahden. Merellä tuntee olevansa kuin uudesti syntynyt. Eihän tämä nyt oikeastaan ole niin vakavaa...

ORAS (ärjäisee luonnottomasti). Äiti!

ANNA (painuu jälleen kauhistuneena istumaan ja Oras katselee koskelle). Voi, Oras, eihän sinun mielialassasi ole mitään outoa. Kaikilla ihmisillä on halu lyödä ja hävittää ja...

ORAS (kääntyy pois, puhuu kuin itsekseen). Silloin kaikkien ihmisten pitää kuolla! Äiti, oletko sinä nainen, oletko sinä ihminen? Sinulla ei ollut sääliä itseäsi eikä minua kohtaan. Eikö silloin kauhu puristanut sydäntäsi? Etkö sinä nytkään pelkää minua? Etkö sinä näe...!

ANNA (parkaisee ja juoksee ovelle. Samassa tulee Lumiala häntä vastaan ja katselee kummastellen heitä. Anna lähenee ja kuiskaa). Lähetä hakemaan lääkäriä. Oras on mielisairas!

LUMIALA. Anna, mitä nyt? Sinähän vapiset. Kuulkaa nyt, nuori mies, mitä täällä on tekeillä?

ORAS (rauhallisemmin). Lopputili.

ANNA. Mitä sinä tarkoitat?

ORAS. Te sanotte herra Lumialalle olevani mielisairas. Se ei ole totta. Tunnen kyllä kummallisia haluja itsessäni, mutta nyt minä tiedän, mistä ne olen saanut ja mitä minun on tekeminen.

ANNA. Sano, mitä sinä aiot?

LUMIALA. Kas niin, Anna, rauhoitu nyt. Te ette saa kiihottaa toisianne. Ettekö näe, että vaimoni on aivan onneton teidän tähtenne? Miksi te täällä pelottelette? Eikö teitä täällä ole kohdeltu paremmin kuin ansaitsettekaan. Kaikki on järjestetty teidän hyväänne varten.

ORAS (ivalla). Saattaa olla. Teillä on täällä teatterikappale valmis, mutta minulle tahdotaan antaa väärä osa. Minähän olen syntynyt demooniksi, mutta nyt tahdotaan minua näyttelemään enkelin osaa. Katsokaa minua tarkkaan. Enkö minä ole aivan luonnollinen riivattu? En tarvitse naamaria ollenkaan.

LUMIALA. Puhutte arvoituksia.

ORAS. En, hän, jota sanon äidikseni, näkee sen kyllä ja tuntee minut niinkuin kukin tuntee oman työnsä.

LUMIALA. Mielettömyyksiä!

ORAS (kuin sattuisi mieleen). Malttakaa. Joku on luvattomasti anastanut kalliin aarteen. Hän on vaarassa tulla ilmi. Silloin hän kätkee sen, turmelee, taikka tekee sen vaaralliseksi, ettei kukaan voisi sitä käyttää, taikka -- hän heittää sen hukkaan. Mikä näistä nyt olisi paras keino, ettei varas tulisi ilmi eikä aarre ketään vahingoittaisi?

LUMIALA. Aarre on hävitettävä!

ORAS. Tepä sen sanoitte. Minä olen se aarre. Minulla on kolme ehtoa: vankila, hulluinhuone taikka... (viittaa koskelle ja astuu ovelle.)

ANNA (juoksee hänen eteensä). Oras!

ORAS (kolkosti). Minä sanoin olevan kolme ehtoa. Minulla on tilini ihmisten kanssa tekemättä. Odotan heitä!

LUMIALA (hiljaa Annalle). Minä soitan lääkärille ja poliisille. Minulta kysyttiin äsken juuri, oliko Oras täällä. Kysymyksessä kuuluu olevan eräs varkausjuttu. (Menee.)

ANNA. He tietävät sen. Kaikki on hukassa!

MARIA (tulee perältä). Onko Orvokki täällä?

ANNA. On kyllä. Mitä on tapahtunut?

MARIA. Suskan toverit ovat ilmoittaneet poliisille oikean syyllisen, sanovat katselleensa akkunasta, kuinka kaikki tapahtui. Suska on nyt meillä poliisien kuulusteltavana. Hän raivoo epätoivoisena oikeuden vääryydestä ja julmuudesta. Tietääkö Oras, tietääkö Orvokki tästä? He tulevat kohta tänne.

(Anna painuu sohvalle.)

ORAS. Nytkö he tulevat?

MARIA. He ovat täällä ihan kohta!

ORAS. Minä en ole vielä valmis. (Painuu tuolille epätoivoisena.) On niin kolkkoa, pimeätä ja raskasta! Tyhjyys taikka vankikomero! Rintaani painaa! Minä en jaksa, minä en jaksa! Maria neiti, antakaa minulle valoa, puhukaa minulle toisesta maailmasta. Minulle on kaikki niin pimeää!

MARIA (ottaa Oraan käden hänen otsaltaan). Olette sairas!

ORAS. Olen kuolemansairas. En saa elää, en saa elää!

MARIA. Rangaistus on syyn sovitus. Se ei saa murtaa teitä. Nouskaa yläpuolelle tätä elämää. Ajatelkaa, kuinka ääretön itse elämä on. Silloin oma itse, se ja se työ, hyvä ja paha, kärsimys ja ilo käy pieneksi.

ORAS (nousee). Minä en tiedä onko se suurta vai pientä. Tuska on minussa enkä minä näe mitään muuta!

MARIA. Ajatelkaa äitiänne.

ORAS. Äitiäni...!

MARIA. Ja hänen tuskaansa teidän tähtenne.

ORAS. Minun tähteni.

MARIA. Se on suurempi teidän tuskaanne.

ORAS (katsoo pitkään Mariaan ja sitten Annaan). Äiti, jos sinä olisit minua helmassasi pidellyt ja käsilläsi kantanut, jos sinä olisit ennen syntymääni minulle kauniit, ihanat ajatuksesi lahjoittanut, toivonut minun syntymistäni, sitä ikävöiden odottanut ja sitten ylpeänä käsillesi korottanut ja sanonut koko maailmalle: Tämä on minun poikani! Silloin, äiti, en minä nyt menehtyisi etkä sinä!

ANNA (nousee). Puhu sinä hänelle. Minuun hän ei enää luota. (Poistuu vasemmalle.)

MARIA. Toivoton ei ole kukaan, ystäväiseni, rauhoittukaa!

ORAS (n nojautunut pöytään). Minulla ei ole uskoa, sanokaa, uskotteko tulevaan elämään? Antakaa minulle toivon kipinä. Kuolema tulee ryöstäjänä!

MARIA. Ei kuolema tule kutsuen. Kaikki, jotka tahtovat elää, he elävät. He nousevat ylös joka päivä uskossa tulevaisiin ja niin he rakentavat itseään ikuista elämää varten. Nuori ystävä, sinua odottaa ikuinen pyrkimys kauemmaksi valoisille kentille. Siellä ei ole pakkoa, ei kärsimystä, ei kuolemaa. Siellä on vain tahto päästä ikuisen voiman yhteyteen, rakkaus Häneen, joka on aina uusi elämä. Uhraa sinä itsesi Hänelle, yhdy Häneen ja sinä elät ijankaikkisesti.

ORAS. Uhraan itseni hänelle! (Menee ovelle ja kääntyy koskelle päin. Hetken kuluttua hän herää todellisuuteen.) Orvokki!

(Orvokki on tullut sivuhuoneesta, jossa hän on istunut ja kiinteästi seurannut Orasta katsein.)

Sinä jäät nyt kuitenkin yksin. Sinun pitää jäädä lapsemme vuoksi. Se on minun. Minä rakastan sitä sinussa. Ole hellä sille, ole puhdas. Nyt minä ensi kerran sinua rakastan. Minä siirryn pois, kauas pois teistä, mutta rakkauteni säilyy sinussa, lapsessamme. Kiitän sinua, että olit minua lähellä. Nyt on helpompi erota... (Orvokki vaipuu itkien hänen jalkainsa juureen.) Nouse ylös. Älä tee minua heikoksi! (Auttaa häntä ylös ja kääntyy itse akkunaan. Ääniä kuuluu vasemmalta Lumialan huoneesta. Oraan kasvot vääntyvät tuskasta ja hän katsoo ympärilleen kuin apua etsien ja aikeessa paeta.)

He ovat tulleet. Kuulkaa, kuulkaa... Raudat kilisevät! Vankila, vankila! Kurjin luontokappale on minua onnellisempi. Se on vapaa! Oikeus rääkkää kauhulla, eikä kukaan, ei kukaan voi minua auttaa! (Anna on tullut sivuhuoneesta vasemmalta.) Äiti, sinä olet kalpea kuin kuolema. Tunnetko sinä kuinka elämäni raudalla kuristetaan?

ANNA. He eivät saa sinua viedä! Se on väärin, se on julmaa. Minä yksin olen syypää. Minä huudan sen julki...!

(Aikoo mennä sivuhuoneeseen vasemmalle.)

LUMIALA (tullen sieltä estää häntä). Sinä et voi muuttaa oikeutta!

ORAS (on ollut yhä epätoivoisessa mielialassa). Miksi isäni kielsi minut ennen syntymääni? Miksi äitini kirosi elottomana, turvatonna turmeli oman elämänsä jatkajan? Sivistys minua armahtaa, kapaloitsee kahleilla, turvaa itsensä! Pois, pois pimeään omat piilomat. Katso kuinka siellä irvistää hulluus, tylsyys, viha, ja raivo. Menehdy, tukehdu pimeässä. Ulkona on ihana päivä, ilo ja elämä. Muutu eläimeksi, mitä sinusta sivistyksen piilomasta! (Salapoliisi tulee vasemmalta käsiraudat kädessä.) Kuristakaa oma lapsenne, sitokaa, lyökää, kiduttakaa, käärikää rautakapaloihin! (Ottaa käsiraudat salapoliisilta.) Äiti, nämä ovat sinun kapaloitasi!

(Heittää raudat raivoissaan Annan eteen ja juoksee ulos. Poliisit, tullen sivuhuoneesta, rientävät häntä tavoittamaan ja Lumiala seuraa heitä ulos.)

ORVOKKI (juoksee portaille). Hän kääntyy sillalle!

ANNA. Sillalle! (Juoksee ovelle ja parkaisee).

ORVOKKI. Nyt hän nousee kaarelle. Katsokaa, hän astuu nopeasti kädet levällään. Nyt hän seisoo ylhäällä, katsoo tänne... Oras, Oras...! (Parkaisee peittäen kasvonsa. Hiljaisuus).

LUMIALA (tulee ulkoa). Kenties tämä oli kuitenkin parempi hänelle kuin elämä.

ORVOKKI. Minä rakastin häntä, minä vaihdokas, ihmisten hylkimä niinkuin hänkin. Minä rakastin häntä ja ajoin kuitenkin kuolemaan! Oi, auttakaa minua, te hänen äitinsä! (Heittäytyy polvilleen Annan eteen.)

ANNA (on vaipunut oven pieleen tuolille ja tuijottaa eteensä, elpyy ja nostaa kätensä Orvokin päälaelle). Sinä rakastit häntä, rakastit poikaani! (Liittää kätensä yhteen ja huutaa tuskassa ja sielullisessa jännityksessä.) Sovitusta, sovitusta!

ORVOKKI. Meidän lapsellemme!

ANNA (katsoo Orvokkia silmiin). Teidän lapsellenne...? Minä tahdon sovittaa hänen lapsellensa!

Loppu.