Part 5

ORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä on metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton saalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen talteen. Maria tädillä on vihiä asiasta. (Oras on koko ajan vaaninut hyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja katsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki ei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.

(Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa. Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)

(Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa, vaipuu mietteisiin.)

(Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)

MARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni, kasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu tuolille lähelle Orasta.)

ORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni on sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.

MARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää meille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein käy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän pimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.

ORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä tietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.

MARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja yhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa taisteluakin.

ORAS. Minä vihaan tätä elämää!

MARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt intohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa mahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia voimia niiden takaa!

ORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä kauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon -- nyt on kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi häntä luulin!

MARIA. Pimeys on meissä itsessämme.

ORAS. Mitä te tarkoitatte?

MARIA (on noussut, ottaa hänen molemmat kätensä). Verratkaa itseänne muihin ihmisiin, hyviin ihmisiin. Olkaa luja tuomari, etsikää selvyyttä ja te saatte valoa pimeyteenne.

ORAS. Minä en tunne hyviä ihmisiä. Minulla ei ole mitään valoa itsessäni. Kaikki on sekaisin, en voi erottaa itseäni muista.

MARIA. Tässä oli juuri Orvokki. Te tunnette varmaan hänen ominaisuuksiaan. Ettekö voi erottaa, mitkä niistä ovat hyviä, mitkä pahoja?

ORAS. Voin.

MARIA. Onko teillä itsellänne samoja taipumuksia?

ORAS. On.

MARIA. Silloin olette jo alusta selvillä, voitte vastustaa pahoja taipumuksia.

ORAS. Minun pahat taipumukseni ovat niinkuin tauti, joka salassa turmelee ja äkkiä yllättää. Minä voisin lopettaa sen vain yhdellä tavalla.

MARIA. On tuhansia tapoja vastustaa pahaa. Paha on tautia, joka on perittyä taikka meihin tarttunut.

ORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen perinyt. Se on kuin tauti.

SUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta siellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin rauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.

MARIA. Onko teillä minulle jotakin asiaa?

SUSKA. On kyllä, vaan eihän sillä ole kiirettä.

PALVELIJA (oikealta). Hanna soitti, että eräs herra odottaa neitiä.

MARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille. Hyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee vasemmalle.)

SUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan tahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja vihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?

ORAS. Olen kuullut ohimennen mainittavan harvinaisesta ammatistanne.

SUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja kuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä saakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se myöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin sokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin, tein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit väärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa tottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.

ORAS. Mitä te tahdotte?

SUSKA. Otin Orvokin kiinni. Poliisille ei ilmoiteta mitään. Nyt tyttö on tallessa eikä siinä huoneessa ole salaovea.

ORAS. Entä sitten?

SUSKA. Minä tiedän kaikki. Se akkuna, muistakaas, oli silloin peittämättä ja meikäläisiä -- minunlaisiani -- kulkee aina täällä rannalla. Lastenkoti -- lapset, katsokaas, ovat heidän. Moni on tullut tänne pitkiä matkoja nähdäksensä omansa salaa, lasten tietämättä. Lapset uskovat, että heidän äitinsä on kaunis, hellä neiti ja isä hyvä ja autuas. Molemmat asuvat taivaassa.

ORAS. Mitä tämä minuun kuuluu?

SUSKA. Kaikki mitä tapahtuu lähimmäisellesi, se tapahtuu myös sinulle, sanon minä itselleni. No niin, ne näkivät teidän työnne, mutta minä osaan tukita ja avata heidän suunsa. Minulla on se voima.

ORAS (astuu toiselle puolelle huonetta). Te kiusaatte minua inhottavalla läsnäolollanne.

SUSKA. Sanoinhan minä jo. Te kuulutte syntymästänne saakka siihen kaareen, johon minä olen joutunut kiusausten kautta. Te olette vielä nuori ja sokaistu, ette ymmärrä tätä. Kuulkaas nyt, mitä minä sanon! Minä tahdon pelastaa teidät. (Lähenee Orasta.) Tämä ei ole mahdoton yritys. Poliisi epäilee minua. Minun on helppo ottaa syy niskoilleni, saan todistajat, mutta teidän apuanne tarvitsen!

ORAS. Minä en käsitä, mikä pirullinen juoni tässä on takana. Tekö ottaisitte minun syyni? Onko se nyt teidän ammattinne, te lasten...! Menkää pois! Minun on vaikea olla samassa huoneessa teidän kanssanne! Mitä olen tehnyt, siitä vastaan itse!

SUSKA. Voi teitä, olettehan vielä melkein lapsi. Elämä on vasta edessänne, pitkä, kauhea elämä. Minä tiedän mitä se elämä olisi. Minun elämäni lähenee loppuaan ja minullekin on tehtävä annettu. Nähkääs, minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, suuria töitä, ja minun täytyy Häntä totella. Hänen käskystään minä nyt tahdon pelastaa teidät. Teissä Hänen lakinsa voisivat elää. Te olette nuori, tuore puu. Vankilassa nääntyisi juurenne, lehtenne putoaisivat kuivina maahan, ydin mätänisi rungossanne!

ORAS (pakenee). Menkää pois! Te tuotte mukananne vankilan kellarien katkua!

SUSKA. Voi teitä, mitä minä teen, mitä minä teen? Ettekö usko, ettekö ymmärrä? Ja minun täytyy pelastaa teidät. Minun täytyy oman rauhani vuoksi! Jumalani, auta minua, valaise minua! (Astuu hetken kiivaasti lattialla, katsoo akkunasta, näkee rannalla-olijat, katsoo Orasta ja viittaa rannalla oleville, ja akkunaan kerääntyy pää pään viereen, joukko ihmishylkyjen kasvoja, miehien ja naisien, ahnaita, ilkkuvia, tylsiä, surullisia, kaikki tuijottaen Orasta). Katsokaa, tuollainen on teidän tulevaisuutenne. He tuntevat teidät hyvin kyllä, säälivät teitä!

ORAS (väistyy kauhistuneena). Ovatko he ihmisiä? Mitä he minusta tahtovat? (Tavoittaa päätään.) Uneksinko minä? Onko tämä totta?

SUSKA. Liiankin totta. Kyllä nuo ovat lihaa ja verta. Oletteko nähnyt kalaa elävänä sammiossa, kun sillä on koukku kitusissaan? Tuskissaan se kulkee ja kulkee pitkin laitaa ja yrittää ponnahtaa ylös. Tuska on vienyt voimat. Ja jos se hyppäisi laidan ylitse, mikä on kalan edessä? Noilla tuossa on koukku kitusissaan!

ORAS. Sulkekaa akkuna, peittäkää, peittäkää se!

SUSKA. Kauhistutte noita umpikuljuun joutuneita raukkoja. Tekö jaksaisitte kahleita kantaa? Tekö voisitte ihmisten kammoa kestää? Tekö uskaltaisitte katsoa silmästä silmään vankilan komeron yksinäiseen tuskaan? Minä en päästä teitä täältä. (On tavoittanut kiinni Orasta.) Minä olen vannonut taivuttavani teidät. Minun täytyy oman rauhani vuoksi...! Minä menehdyn muuten hulluuteeni! Teidän täytyy, täytyy...! (Oras on työntänyt hänet istumaan.)

ORAS (pakenee). Ei, ei, pois! (Heittää Suskan tavoittavat kädet irti itsestään ja juoksee ulos.)

(Suska viittoo molemmin käsin kasvoille akkunassa ja nauraa ja itkee kolkosti niinkuin hulluuden rajalla oleva, intohimoinen nainen tekee.)

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

Rouvan vastaanottohuone Lumialalla, sisustettu nykyaikaiseen tapaan. Perällä on ovet lasiparvekkeelle, josta portaat vievät koskenrantaan. Kahden puolen ovea akkunat parvekkeelle. Oikealla kirjoituspöytä ja tuoleja. Oikealla sivuseinällä, taka-alalla ovi, joka johtaa keittiöön ja etualalla makuuhuoneeseen vievä ovi. Vasemmalla ovi Lumialan työhuoneeseen, pöytä, sohva ja tuoleja. Kalusto ja huoneen sisustus komea.

Anna ja Suska seisovat keskellä lattiaa.

ANNA. Te otitte Orvokin kiinni kadulta!

SUSKA. Tyttöhupakko olisi mennyt suoraa päätä poliisille ilmoittamaan. Olivat riitaantuneet keskenään. Tyttö oli ihan villissä. Vanhat syyt, vanhat syyt. Kyllä me ne ymmärrämme. Aijai, tällaisten asiain kanssa ei ole leikkimistä. Nuori herra joutuisi heti lukkojen taakse.

ANNA. Vankilaan, tarkoitatte!

SUSKA. Ei nyt rouvan vielä tarvitse pelätä. On niitä keinoja, kun vaan saisi Oraan taipumaan.

ANNA. Voisiko välttää, sanokaa!

SUSKA. Pitäisi saada ensin Oras suostumaan minun pyyntööni.

ANNA. Kutsunko Oraan tänne?

SUSKA. Se olisi hyvä.

ANNA (soittaa pöytätelefoonia). Sataviisi, olkaa hyvä -- Onko herra Oras saapuvilla? -- Kiitos, odotan! -- Oras, äitisi! Voitko tulla nyt heti luokseni? -- Isoista portaista. Olisi kiireellistä asiaa. Ei mitään pahaa. Minä odotan, hyvästi! (Soitto.)

SUSKA. Hyvä rouva, minulla on sellainen tuskankouristus täällä rintani alla. Se tietää pahaa. Minun ruumiini puhuu aina totta, ja se tietää usein enemmän kuin sieluni.

ANNA. Niin, niin, mitä te aiotte tehdä?

SUSKA. Minua epäillään. Poliisi pitää minua silmällä. Olen eksyttänyt heitä ja vaihtanut kultarahoja. Niitähän lippaassa oli.

ANNA. Entä sitten?

SUSKA. Orvokilta sain Oraan taittuneen veitsen. Veitsen päässä on Oraan nimi, mutta toverini voivat laittaa uuden pään veitseen. Minä olisin syypää, ymmärrättekös?

ANNA. Ottaisitteko te syyn itsellenne?

SUSKA. Ettekös te, rouva, ottaisi sen lapsen syytä itsellenne, jonka kovaan kohtaloon olisitte osallinen?

ANNA. Ehkä oman lapseni.

SUSKA. Minulla ei ole enää omia. Minä olen ne hukannut. Heidän muistonsa vaatii minulta uhria!

ANNA. Minä olen tuominnut teitä väärin.

SUSKA. Se on ihmisen tuomio. No, niin, minä tarvitsen rahaa, täytyy ostaa todistajat. Sehän tässä onkin vaikeinta. Olen selittänyt heille tuolla, (viittaa rannalle) mitä heidän pitää todistaa. Heille se on mieleen, saavathan he rahaa.

ANNA. Mutta oikeus!

SUSKA. Oikeus, ihmisten oikeus! Pojassanne on elävä elämä. Sitä ei saa hukata. (Antaa paperin Annalle.) Toverini vaativat minulta oikein velkakirjaa ja osa on maksettava heti.

ANNA. Rahoista kyllä sovimme.

SILJA (tulee kiireesti ulkoa). Isä tulee pankista kotiin ja käski minun sanomaan sinulle, että hän tahtoo puhua kanssasi heti.

SUSKA. Minä menen keittiöön odottamaan. (Menee.)

(Silja menee portaille ja siirtyy sieltä vähitellen alas.)

LUMIALA (tulee vasemmalta. He katsovat toisiinsa). Sinä aiot matkustaa! (Anna säpsähtää hiukan ja kääntyy pois.) Sain tämän kirjeen pankkiin. Siinä mainitaan, että aikomus oli jo ehkä tänä aamuna...

ANNA (ottaa Lumialan ojentaman kirjeen). Nimetön. (Tuskissaan.) Eihän minulla ole muuta keinoa. Minä kiusaan sinua pelkällä läsnäolollani. Oras ei voi olla täällä. Hänen pitää päästä uusiin oloihin, toisiin ihmisiin, nyt kun hänen uusi elämänsä alkaa. Ja minun asiani on auttaa häntä ja seurata häntä.

LUMIALA. Sinä et näytä muistavan, mitä eilen tästä sanoin. Minulla lienee tässä kuitenkin sananvaltaa.

ANNA. Muistan kyllä. Minä ymmärrän sinun vaatimuksesi. Onhan sinulla oikeus pidättää minut aina kattosi alla. Sinulla on laki puolellasi. Meillä on kahdeksantoista vuoden yhteiselämä, joka sitoo. Kaikki on Orasta ja minua vastaan täällä. Ja kuitenkin on olemassa ylivoimainen pakko, joka huutaa: -- Mene, mene hänen kanssaan!

LUMIALA (astuu kiivaasti Annan eteen). Minä en tunne sinua enää. Tänä yhtenä yönä olet muuttunut kummallisesti. Oletko sinä järjiltäsi? Olet valmis jättämään kotisi, lapsesi, minutkin tuon kunnottoman pojan tähden, josta tuskin mitään tiedät. Minun tuskani, minun häpeäni ovat sinulle olemattomia asioita. Tule järkiisi, Anna! (He istuvat.)

ANNA. Minä olen sinua palvellut, sinua jumaloinut. Kun luulin poikaani kuolleeksi, tahdoin hänen muistolleen uhrata kaikki omat onnenpyyteeni elämästä. En ole koskaan ollut onnellinen. Kaikki on ollut minusta niin yhdentekevää. Ainoa pyrkimykseni on ollut tehdä sinut ja Silja onnelliseksi.

LUMIALA. Sinä et aavista, Anna, kuinka köyhäksi minut nyt teet. Sinä riistät entisyydeltänikin kaiken viehätyksen. Minä olen siis saanut sinulta pelkkiä almuja. Sinä et ole ollut onnellinen, et ole koskaan antanut itseäsi!

ANNA. Ehken.

LUMIALA. Sinä olet pettänyt minut moninkertaisesti, olet näytellyt erinomaisesti. Vain harvoin olen naamarin takaa voinut nähdä vilaukselta oikeat kasvosi, oikean mielialasi. Silloin se on aina tuottanut minulle outoa tuskaa. Nyt sinä kerrankin riisut naamarisi ja huudat minulle: -- Sinä narri, houkka, katso, kuinka olet pettynyt, minä olenkin ollut sinusta kaukana!

ANNA. Ei niin, ei niin, August!

LUMIALA. Millä sinä voit sen toiseksi todistaa? Rakkaus on naisella niinkuin miehelläkin itsekästä pyydettä. Luonto ei uhraa mitään, se ottaa omansa. Minä en nyt puhu jaloista ajatuksista ja sielullisista uhrauksista, jotka voivat sitoa ihmisiä omalla tavallaan. Minä puhun siitä ruumiillisesta rakkaudesta, jota ilman sielujen rakkaus on narripeliä. Sen pohjan sinä olet minulta turmellut!

ANNA. Minun ei olisi pitänyt suostua sinun vaimoksesi.

LUMIALA. Ei, sinun ei olisi pitänyt valehtelijana, teeskennellen rakkautta, omistaa itsellesi minun täyttä rakkauttani. Jokaista syleilyäni sinä olet voinut mielessäsi ilkkua, katsella minua kylmällä järjelläsi, alentaa minua ajatuksissasi, verrata minua johonkin toiseen! Ymmärrätkö sinä, miten minä kärsin?

ANNA. Ei niin, ei niin, August! Kaikki meidän välillämme on ollut minulle pyhää, kaunista ja puhdasta. Minä en milloinkaan sinua ole ajatuksissani vieronut taikka ilkkunut. Minä en vain itse ole voinut pitää itseäni kyllin hyvänä sinulle, niin miehekäs ja hyvä olet sinä minulle ollut. Minun sydämeni on aina ollut täynnä tuskaa meidän onnenhetkinämme, vaan ei sinun vuoksesi. Minä vaikenin, pidin tuskani salassa. En tahtonut häiritä sinun onneasi.

LUMIALA. Nyt et sinä kuitenkaan voi uhrata minulle typerää aikomustasi. Sinä tahdot seurata poikaasi -- tuota lurjusta, joka ehkä selkäsi takana nauraa sinulle.

ANNA. Älä sano niin! Minun täytyy saada sovittaa. (Silja on tullut ulkoa rannalta.) Aivan varmaan minä voisin tehdä kaikki vielä hyväksi, jos te luottaisitte minuun. Ajattele, että sinulta nyt riistettäisiin Silja eikä hän olisi terve, ei voisi vastata itsestään, olisi onnettomuuksille altis joka hetki. Ajattele, että olisit itse ollut syypää hänen sairauteensa, tietäisit voivasi auttaa etkä saisi auttaa!

LUMIALA. Jos hän apua tarvitsee, on se nyt jo myöhäistä.

ANNA. Minä rukoilen teiltä suvaitsevaisuutta ja uskoa voimiini. Minä tahdon tehdä kaikki hyväksi jälleen. Antakaa minun olla hänen kanssaan niin kauan kuin hän minua tarvitsee!

LUMIALA. En tahdo estää sinua. Silja ja minä matkustamme vielä tänä iltana. Meidän eromme olkoon ihmisille tuntematon. Sehän koskee vain sinua ja minua. Kun minä tulen kotiin, saat sinä lähteä hänen kanssaan. Tyydytkö tähän?

ANNA (ojentaa kättään Lumialalle. Lumiala poistuu). Kiitän sinua, August.

SILJA. Äiti, tahtooko isä eroa? (Anna nyökkää ja istuu uupuneena tuolille.) Ja sinä, äiti, jätätkö meidät sitten kokonaan Oraan kanssa? Se olisi väärin tehty meitä kohtaan. Oras voisi kyllä mennä merille. Sinnehän kaikki pahat pojat... Minä tarkoitan, sellaiset kuin Oras...!

ANNA. Minä teen sen, mitä minun omantuntoni mukaan täytyy tehdä. (Katsoo Siljaan.) Mene, lapsi kulta, sinulla on paljon matkavalmistuksia. (Soittaa ja palvelija tulee sisään.) Pyydä sitä vaimoa tulemaan sisään.

PALVELIJA. Siellä on lastenkodin Orvokki myöskin. Hän tahtoo tavata rouvaa.

ANNA. Jaa, jaa, anna heidän tulla. (Silja poistuu portailta.)

ORVOKKI (tulee oikealta ja menee suoraan Annan luo). Missä on Oras?

ANNA. Asunnossaan kaupungilla.

ORVOKKI. Te matkustatte pois, kauas Oraan kanssa, ettekä tule takaisin.

ANNA. Kuka teille sellaista on kertonut?

ORVOKKI. Kuulin keskustelunne Oraan kanssa (viittaa oikealle) tuolla huoneessa.

ANNA. Entä sitten, mitä teillä on siihen sanomista?

ORVOKKI. Oras ei saa jättää minua. Te olette kyllä hänen äitinsä, mutta minä olen vielä paljoa läheisempi hänelle. Hän uhkasi lähteä ilman minua. Siilon minä suutuin ja...

ANNA (on antanut Suskalle Lumialan tuoman kirjeen). Tunnetteko tätä käsialaa? (Suska katsoo Orvokkiin.)

ORVOKKI. Minä kirjoitin sen ja lähetin pankkiin. Olisi tehnyt mitä tahansa estääkseni Orasta matkustamasta.

ANNA. Me emme matkusta.

ORAS (tulee perältä): Te kutsuitte minua tänne. Sanoitte olevan rehellistä asiaa. Voinhan minä odottaa ulkona, siksi kuin nuo ovat menneet.

ANNA. Ei, Oras, meidän täytyy neuvotella heidän kanssaan. Sinä tiedät kyllä kuinka vaarallinen sinun tilasi on.

ORAS. Arvasin kyllä. Minä olen siis se haaska, jota he vaanivat. Hän tuossa on minulle vastikään koukkujansa tarjonnut. Sanon sen teille vielä kerran, että inhoon teitä kuin ruttoa. Ja sinä, Orvokki, älä tule lähelle. Sormeni syhyvät. Sinä olet loukannut minua, purrut sydäntäni myrkkyhampailla. Sinä olet sanonut hirveitä asioita noista kummastakin tuossa. Kun minä näen teidät kaikki yhdessä, kuohuu hulluus veressäni, ja minä tahtoisin kuristaa teidät ja nauraa, nauraa!

ANNA (pelästyneenä). Lapsi kulta, rauhoitu! Meidän täytyy nyt olla järkeviä. Minä en ymmärrä, miksi sinä meitä näin kohtelet.

ORAS. Kysykää nokkoselta, miksi se polttaa.

ANNA. Se on nokkosen luonto. Sinä olet ihminen ja voit vapaasti tehdä mitä tahdot.

ORAS. Olen se, miksi minut on tehty.

ANNA. Sinä olet nuori ja ymmärtämätön. Meidän vanhempien asia on poistaa onnettomuudet tieltänne. Minä tiedän...

ORAS. Minä en salli kenenkään sekaantumista minun asioihini.

ANNA. Itsesi ja minunkin vuokseni. (Ottaa rahalippaan laatikosta ja laskee sen pöydälle.) Susiska odottaa sinun malttuvan. Hän on tehnyt jalon tarjouksen ja selittänyt syynsä. Sinun pitäisi siihen suostua.

ORAS (on ottanut paperin pöydältä ja katsellut sitä). Kauppaa, kauppaa! Äiti, eikö tämä elävästi muistuta teitä eräästä toisesta kaupasta, kun te jätitte minut tuon hyeenan käsiin, myitte ruumiini? Nyt myisitte hänelle minun sieluni. Mikä lienee ruumiin hinta ollut, sielu ei ole kovin kallis.

ANNA. Oras, Oras!

ORAS (ivalla). Ennen muinoin kun sielu pirulle myytiin, siitä sai tynnyrittäin kultaa ja kunniaa kukkurana. Ja piru itse oli sentään paljoa hupaisempi kauppatuttava kuin tuo vankilan komeroissa homehtunut akka. Huonot ajat. Pirutkin kulkevat köyhinä ja kaviottomina, häntä koipien välissä, hameiden alla.

ANNA. Voi, Oras, mitä sinä puhut!

ORAS. Noo, miksette ottanut henkeä minusta, kun kerran palkan saitte? Se ei ollut rehellistä kauppaa. Tässä minä nyt olen ja vaadin teidät tilille, te piruuden pettäjä!

ORVOKKI. Rakas Oras, sinä näytät samanlaiselta kuin aamulla, älä puhu enää!

ORAS. Te näyttelitte minulle katuvaista sieluanne ja pikkupirujenne naamoja (ravistaa paperia kädessään) rahan edestä, rahan edestä! Mainiota! Te kuulutte paholaisen köyhälistöön, sillä teidän epäjumalanne on raha! (Ottaa lippaan pöydältä ja heittää sen lattialle, niin että metallirahaa räiskyy pitkin lattiaa.) - Tuossa on teille rahaa, rahaa! Ole nyt kerrankin rehellinen piru ja usuta verikoirat minun kintereilleni! (Repii paperin palasiksi.) Tuossa on kauppakirja. Minun sieluni on liian tuore teidän haisevien käsienne saastutettavaksi. Nyt ulos, ulos!

SUSKA (tuskissaan Annalle). Voi teitä, rouva, voi minua! Me emme voi mitään. Hänen silmissään palaa hulluus. Me emme voi mitään, emme mitään! (Poistuu.)

ANNA (katsoo kauhistuneena Orasta, mutta rauhoittuu jälleen). Ei, ei, katkeruutesi sokaisee sinut. Etkö sinä ymmärrä, että nyt on pelastettava sinun kunniasi!

ORAS. Ja minua varten te loisitte ihanan petosten taivaan, jossa minun pitäisi olla pääenkelinä.

ANNA. Sinun pitäisi alistua minunkin vuokseni.

ORAS (hervahtaa istumaan ja jännitys laukee). Minun olisi nyt vaikea näytellä osaani oikein, puhuisin sekaisin ja silloin te joutuisitte kärsimään, äiti. Minä en tahdo mitata samalla mitalla teille kuin te olette mitannut minulle.

ANNA. Sinä olet katkera. Onhan sinulla syytäkin. Minä tunnen kyllä syyllisyyteni painon.

ORAS. Voitte keventää sitä. (Ottaa Annaa kädestä ja vie Orvokkia kohti.) Orvokki on minulle hyvin läheinen. Kun kerran olen poissa, turvatkaa häntä.

ORVOKKI. Sinä et ole suuttunut minuun. Sinä muistat minuakin ja tunnustat...

ORAS. Älä tule lähelle. Minä inhoon sinua. Minua polttaa kummallinen vihan tuli. Tahtoisin kiduttaa ja kuristaa sinut, sillä sinä olet päässyt minun veriini!

ORVOKKI. Sinä olet sairas. Katsokaa, hän on sairas. Auttakaa häntä, rouva, teitä hän kuulee, teitä hän sietää. Minä luovun kaikesta, minä en tahdo häntä sitoa. Minä annan itseni ilmi ja sanon, että yksin sen tein. Oras, sinä olet sairas, anna minulle anteeksi, että niin syvästi sinua loukkasin. Minä tein sen rakkaudesta sinuun, mustasukkaisuudesta äitiisi. Älä minua vihaa, minä rakastan sinua enemmän kuin omaa elämääni! (Nyyhkii.)

ANNA (ottaa Orvokin syliinsä ja vie toiseen huoneeseen). Lapsi parka! (Palaa takaisin ja katselee Orasta, joka istuu eteensä tuijottaen.) Mitä sinä nyt ajattelet?

ORAS. Parempi teille, ettette minun ajatuksiani tietäisi.

ANNA. Ajattele, ehkä olemme viimeisiä hetkiä yhdessä -- vapaina.

ORAS. Minä en ole koskaan ollut vapaa. Salaiset vaistot vievät minut tahtomattani rikokseen. Huomaan sen sitten vasta kun kaikki on tehty. Olen verrannut itseäni muihin ihmisiin. (Nousee tuskaisena.) Ne ovat toisenlaisia. Minä tiedän, se on minun veressäni ja sen voima kasvaa yhä. Minulla ei ole pelastusta!

ANNA. Sinä luulottelet, uskot pahempaa kuin onkaan.

ORAS. Nyt minä olen aivan varma. Se tulee äkkisuuttumuksena ja siinä samassa minun täytyy lyödä, kiduttaa, kuristaa... Muut ihmiset eivät ole sellaisia. Minä rukoilen, äiti, anna minulle selvyyttä! Olemme ehkä viimeisiä hetkiä yhdessä. Ehket koskaan enää voi minua auttaa, ellet nyt puhu totta.

ANNA (jännittyneenä ja tuskissaan). Minä en ymmärrä...!

ORAS. Oliko isäni väkivaltainen?

ANNA. Oi ei, sitä sinä et saa uskoa. Hän oli hyvä ihminen, vaikka olikin intohimoinen.

ORAS. Muistele entisiä, etkö löydä mitään selitystä. Minä tunnen sen, se on minun veressäni enkä minä voi sitä hallita.

ANNA (taistellen jotakin käsittämätöntä ajatusta vastaan, katsellen kauhistuneena ympärilleen). Oras, minä en ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Sinun sanasi ja sinun pyyntösi, sinun kummallinen tunnustuksesi... ne -- ne kauhistavat minua! Minä en voi, en voi siitä puhua! (Istuu.)

ORAS. Äiti, sinun täytyy!

ANNA (tukehtuneella äänellä). Minä olen ehkä ajatuksillani tappanut sinussa hyvät voimat.

ORAS. Olisit kernaammin voinut kuristaa minut käsilläsi.

ANNA. Minä tein sen ajatuksillani, ennenkuin sinä synnyit. Minä toivoin joka hetki, aina, aina, ettei sinua olisi, että sinä tukehtuisit -- kuolisit kohdussa, syntyisit ennen aikojaan. Minä kuristin ruumistani, rasitin ja kidutin itseäni. Usein menetin tajuntani tuskasta, sillä vaatteeni olivat niin kireät... Kun sinä synnyit, en uskaltanut katsoa sinua, luulin raajarikoksi. (Anna on peittänyt kasvonsa.)

(Vaitiolo.)