Part 4

LUMIALA. Luonnollisesti olet koko ajan pitänyt hänestä huolta, tiennyt missä hän oli. Olet mestarillisesti näytellyt tietämätöntä ja viatonta. Nyt luulit olevasi asiasta varma ja uskalsit tuoda tänne tuon -- tuon salattusi. Mainiosti keksitty, mainiosti. Rakastajasta tehdään äpärä.

ORAS (lähenee Lumialaa uhkaavana). Punnitkaa sananne!

ANNA. Ei, ei, August, minä en tiennyt, missä hän kasvoi. Sehän tässä onkin kauheinta.

LUMIALA. Mitä puhetta se on, sinä et olisi tiennyt pojastasi?

ANNA. Hänen hoitajansa ilmoitti hänen kuolleen kaksiviikkoisena.

LUMIALA (vetää Annaa kädestä ja puhuu matalalla äänellä). Ja kuitenkin poikasi elää. Tässä on täytynyt olla rikos takana. Olisitko sinä, Anna, olisitko sinä voinut...? Ei, ei, tämähän on tavatonta, tämä on hulluutta! Mutta se mies, sanohan, elääkö hän?

ANNA. Ei.

LUMIALA. Miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?

ANNA. Anna kuolleiden levätä rauhassa.

LUMIALA. Vastaa minulle, miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?

ANNA. Minä en ollut kylliksi hyvä hänestä. Hän ei tunnustanut lastaan.

LUMIALA (Oraalle). Jättäkää meidät!

ORAS. Minun paikkani on tässä ja nämä asiat koskevat minua enemmän kuin teitä.

LUMIALA. Onko niin mieluista kuulla omasta äpäryydestä, (Oras hillitsee vihansa suurella ponnistuksella) kuinka omaa äitiä on hyljätty, kuinka on piiloteltu ja salattu...

(Oras syöksyy raivoisana Lumialaa kohti. Samassa Anna heittäytyy hänen eteensä ja Lumialan torjumisisku sattuu hänen rintaansa. Anna hoippuu taaksepäin, estää epätoivoisen voimalla Orasta lähenemästä Lumialaa ja nujertuu tuolille Oraan auttamana. Silja on seisonut jonkun aikaa salin ovella ja rientää isänsä luo.)

SILJA. Äiti, isä! (Katselee heitä avuttomassa tuskassa.)

LUMIALA. Mene pois, lapsi, tämä ei ole sinun korvillesi!

SILJA. Minä olen kuullut sen, minä tiedän sen. Voi äiti, äiti!

LUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt meitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä, emäntää, puolisoa!

SILJA (heittäytyy isänsä kaulaan). Katso äitiä, hän on niin murtunut!

LUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän nytkin meitä mielessänsä pilkkaa.

ANNA. Isälläsi on oikeus hyljätä minut ja ajaa minut täältä pois.

ORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon tunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on oikeus elää missä tahdomme!

ANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen näiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on sydämen oikeus.

LUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko sinä olla tuon maankiertäjän sisar?

SILJA. Voi, isä, isä!

LUMIALA. Minä en suostu jakamaan. Tahdotko valita, Silja?

SILJA. Minä en tiedä, minä en voi valita!

ANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin olen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona. Täällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani etsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä kestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!

SILJA (juoksee äitinsä syliin). Äiti, äiti!

LUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene minnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni, mutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä maailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon alla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon tuossa minä lähetän merille.

ORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole syntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen omia teitäni!

ANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi kaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun sinut tunnen.

LUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on kopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.

ORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana, peruuttakaa se sana!

ANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän on nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala ja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta, sinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä mukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää Orasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin kerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se rauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme, epäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme sielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka kallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!

(Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä, vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)

ORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua äidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua tänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä en ole sellainen, että heille kelpaisin -- -- en sinullekaan.

(Anna ottaa hänen molemmat kätensä. Oras nousee tuskaisena epätoivossa.)

Äiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en koskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)

ANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti oikealta ja hakee Annan takaisin.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Oraalle annettu huone Lumialalla. Perällä matala akkuna, niin matalalla että näkyy kosken ranta ja siellä penkki, jossa istuu ihmisiä. Vasemmalla seinällä, taka-alalla ovi eteiseen, josta mennään ulos. Etualalla kylpyhuoneeseen vievä, pieni ovi. Oikealla sisähuoneisiin vievä ovi. Akkunan kohdalla kirjoituspöytä ja sen ympärillä tuoleja. Vasemmalla rautasänky. Oikealla piironki ja muuri. Sisustus on nykyaikaista, ei komeata. Seuraavan päivän aamu.

Palvelija pyyhkii pölyä.

ANNA (tulee oikealta). Onko herra Oras käynyt täällä sillä aikaa kuin olin poissa?

PALVELIJA. Ei ole ketään käynyt.

ANNA (vetää auki piirongin laatikoita). Luulin hänen käyneen hakemassa vaatteitansa. (Työntää laatikon kiinni.) Ne ovat vielä täällä.

(Palvelija työntää akkunan auki ja ravistaa pölyliinaa. Hän palaa huoneeseen ja Maria tulee akkunaan ja katsoo sisään.)

MARIA. Hyvää huomenta!

ANNA. Hyvää huomenta, Maria, käy sisään! (Palvelija menee avaamaan ja poistuu.)

MARIA. Sinä näytät niin huonolta, etten tahtoisi vaivata sinua omilla asioillani, mutta minä olen ihan neuvoton. Eilen illalla vein Orvokin kotiin ja telkesin lukkojen taakse. Menin aamulla varhain katsomaan. Tyttö oli poissa ja vuode koskematon. Olen taas etsinyt häntä pitkin kaupunkia. Minä en tiedä mitä tekisin. Sen varkauden vuoksi en voi sekoittaa poliisiakaan Orvokin etsimiseen. Voisi tulla ilmi, että lapset ovat syyllisiä. Sitä minä en voi...!

ANNA. Ei, ei, silloin he olisivat hukassa. Oras lähti eilen illalla sellaisessa mielentilassa, että pelkään...

MARIA. Ei, ei, Anna!

ANNA. Hän on epätoivoinen. August esti minua lähtemästä hänen mukaansa. Pääsin vasta päivän koittaessa häntä etsimään, vaan en tavannut mistään.

MARIA. Joko miehesi tietää asian?

ANNA. Kaikki he sen tietävät. En voinut enää salata sitä. Mitä siinä olisi salattavaa? Oras on minun poikani. Huutaisin sen tuolla kadulla, jos se auttaisi minua löytämään poikaparkani.

MARIA. Mitä sanoivat miehesi ja Silja?

ANNA. Minulla ei ole selvää käsitystä mistään. Sydämeni on sairas. Tuntuu siltä kuin en enää kauan jaksaisi. Kaikki on mennyt rikki. Minä tunnen Augustin. Hän ei voi mitään unohtaa, en voi millään häntä hyvittää. Ainoa toivoni on Oras, jos häntä voisin auttaa.

MARIA. Anteeksianto tulee ajan mukaan, luonnon lahjoittamana.

ANNA. Minä en sitä pyydä. Tahtoisin hyvittää rikokseni Oraalle.

MARIA. Oraalla on itsellään rikoksia sovitettavana. Minä olen nyt ihan varma, että Oras ja Orvokki ovat vieneet rahat.

ANNA (kiljahtaa). Olet varma! Olet ehkä antanut ilmi, todistanut!

MARIA. Totuuden täytyy tulla ilmi. Minä en ole sanonut poliisille lapsista mitään. He epäilevät Suskaa. Kerroin sinulle jo lippaasta. Sinä iltana, kun sinä olit meillä ja me löysimme valokuvan, oli varkaus tehty. Hanna sanoi kuulleensa Orvokin luota miehen äänen. Ja sinä itse kerroit nähneesi Oraan meiltä mennessäsi. Orvokki on ihan suunniltaan, välttelee minua, en saa häneltä kunnon sanaa. He ovat kulkeneet kahden ravintoloissa.

ANNA (tuudittelee itseään tuskassa). Kaikki tämä on minun syyni, miksi sinä syytätkin lapsia?

SILJA (tulee kiireesti oikealta). Täällä sinä olet, äiti. Olen etsinyt ja ollut levoton koko aamun. (Tervehtii Mariaa.) Teette oikein täti, kun tulitte rauhoittamaan äitiä.

ANNA. Etkö sinä nähnyt Orasta, kun olit kaupungilla?

SILJA. Äiti kyselee aina vain Orasta. Olet itse sairas ja minä pelkäsin sinun jonnekin pyörtyneen, kun olit aamulla niin kauan poissa.

ANNA. Lapsi raukka, sinä et ole tottunut tällaiseen!

PALVELIJA (tulee oikealta). Hanna pyytää neiti Mariaa puhelimeen.

MARIA. Hän on varmaan saanut Orvokin käsiinsä. (Menee.)

ANNA. Entä isä, onko hän mennyt pankkiin?

SILJA. Isä on koko yön kävellyt huoneessaan edestakaisin, edestakaisin ja tuijottanut eteensä. Työnsi minut pois, ei ole puhunut sanaakaan, ei tahdo tavata ketään. Aamulla hän sulki ovensa, ei kuullut vaikka rukoilin avaamaan. Nyt juuri hän lähti pankkiin. Äiti, äiti, sinä hengität niin raskaasti, olet varmaan sairas.

ANNA. Älä puhu minusta. Oras on epätoivoissaan, voi vaikka hukuttaa itsensä.

SILJA. Sinä ajattelet aina vain Orasta. Me toiset emme ole enää mitään sinulle.

ANNA (painaa Siljan päätä povelleen). Sinä olet aina ollut kultainen, hyvä lapsi. Onni asuu sinun otsallasi ja hymy silmissäsi. Isän, äidin, kaikkien ihmisten rakkaus antaa sinulle siivet. Sinä et loukkaa jalkaasi kovanonnen kiveen. (Suutelee häntä otsalle.) Orasta ovat pidelleet armottomat kädet. Ja minä -- -- minä tapoin hänestä muistonkin!

SILJA. Parempi olisi, jos hän olisi kuollut.

ANNA. Sano hyvä sana hänestä. Sitä minä janoon! Auta minua, lapsi kulta, etsimään häntä! (Pitelee rintaansa ja yskii, istuu.)

SILJA. Sinä olet sairas. Voi, äiti, kun suljen silmäni, niin näen vieläkin, kuinka isän käsi sattui sinun rintaasi!

ANNA. Lapsi kulta, älä koskaan puhu siitä. Älä anna kenenkään kuulla noita sanoja. Isäsi vuoksi, älä koskaan puhu tästä!

SILJA. Minä en jaksa, tämä on niin raskasta!

MARIA. Hanna on tavannut Orvokin ja saanut hänet tulemaan kotiin päin. Oraan hän myöskin sanoi juuri nähneensä. Mutta Anna, sinähän olet kuin kuumeessa!

SILJA. Äiti on varmaan sairas.

MARIA. Jaa, jaa, surut ovat raskaita. Toisinaan niin raskaita, ettei ruumis eikä sielu niiden painoa kestä. Ne ovat meissä surujenkin siemenet, ja niiden täytyy itää ja kasvaa ja puhjeta kukkaan.

SILJA. Onko teilläkin suruja, täti?

MARIA. Minä voitan ne rukouksella. Olen niin onnellinen, kun saan rukoilla Jumalaa. Minä uskon, että Hän kuulee meitä ja auttaa vastustamaan pahaa. Minä olen sitä niin usein kokenut, että se on minulle aivan tavallinen totuus. Aivan niin kuin minä janooni juon ja saan siitä virkistystä, niin minä heikkoudessani rukoilen ja saan siitä voimaa työhön.

PALVELIJA (oikealta). Suuruspöytä on katettu!

ANNA. Maria, ole hyvä. Meidän pitää vielä... (juttelevat mennessään.)

(Silja jää hiukan jälkeen.)

ORVOKKI (tulee vasemmalta). Joko he menivät? Olen seisonut oven takana ja odottanut, että kaikki poistuisivat. Kuulkaahan, neiti! Oras on tulossa tänne. Minä tahdon välttämättä puhua hänelle kahdenkesken. Menkää tekin, älkää hiiskuko kenellekään, että minä olen täällä. Te kyllä ymmärrätte, miksi minä tahdon puhua Oraalle. Se eilinen juttu täällä teillä... (Puree hammastaan ja likistää nyrkkiään.) Se kirvelee sisuani.

SILJA. Olkaa varovainen. Oras on vaarallinen ihminen.

ORVOKKI (levittää silmänsä). Vai vaarallinen. Kuka tietää vaikka minä olisin vielä vaarallisempi! (Hymyilee.)

(Silja katsoo häneen pitkään ja menee.)

(Orvokki juoksee notkeasti ovelta ovelle ja etsii lymypaikkaa. Raottaa kylpyhuoneen ovea ja pujahtaa sinne.)

(Oras tulee perin uupuneena ja painautuu tuolille istumaan. Orvokki juoksee piilopaikastaan ja peittää käsin hänen silmänsä.)

ORVOKKI. Arvaa ken!

ORAS (nousee äkkiä). Sinä. Mitä sinulla täällä on tekemistä?

ORVOKKI. Tahdon tavata sinua. Juoksethan sinä kuin mikä jänis minua pakoon. Olet tosiaan tullut perin pelkuriksi. Eilen illalla et uskaltanut tunnustaa olleesi ravintolassa minun kanssani. Minä olin hempukka, sinun ei sopinut tuntea minua. (Tulistuu ja lyö jalkaa.) Se on konnamaista. Viime yönä sinä piilottelit pitkin metsiä. Täällä sinä et voi väistää minua. (Lyö jalkaa.) Sinä pettäjä, valehtelija. Sinun täytyy tunnustaa heti paikalla, että olemme kihloissa!

ORAS. Oletko sinä vieläkin humalassa?

ORVOKKI. Herjaa, sinä viettelijä! Nyt olet olevinasi herraa, kun olet päässyt ylhäisten pariin. Saat nuolla heidän hyppysiään ja ihailla heidän siveitä tyttäriään.

ORAS. Ellet lakkaa herjaamasta, lähden pois. (Aikoo mennä.)

ORVOKKI (hyppää eteen). Ei, poika, nyt me juttelemme! Sinä et saa uskoa, että minä sinusta luovun. En ole niinkään typerä kuin luulet. Yhdessä viikossa olen tullut sinun koulussasi niin viisaaksi, ettet sinäkään minua petä. Ahaa, poika, luulitko että minä olisin sellainen viaton nakertaja, joka vilistää koloonsa piiloon, kun hätistetään? Miksi sinä teet naamasi noin julmaksi? Ei se sinua ollenkaan auta. Kas niin, ole kiltti ja juttele kauniisti kanssani. Sinä tulit tapaamaan rouva Lumialaa. Niin, niin, minä tiedän sen.

ORAS. Mitä sinä tiedät ja mitä sinä minusta tahdot?

ORVOKKI. Kas, kas, emmekö olekkaan enää rakastavaisia?

ORAS. Sinä et ymmärrä tätä. Minä en enää voi, en tahdo enkä saa olla tekemisissä sinun kanssasi.

ORVOKKI. Ahaa, sinun tautisi taitaa olla vakavaa laatua. Annappas, minä koettelen suonta. (Ottaa puoliväkisin Oraan käden.) Katsos, me olemme lastenkotolaisia ja hoitelemme toinen toisiamme, pysymme lujasti yhdessä kaikessa pahassa. Autamme toisiamme, kun vaara uhkaa. Muista se, Oras, me autamme toisiamme! (Katsoo häneen.)

ORAS. Sinun lörpötyksesi kiusaa minua. (Kääntää päänsä pois, mutta Orvokki ei päästä hänen kättään.)

ORVOKKI. Eilen en sinua kiusannut. Meillä oli niin vietävän hauskaa. Arvaa, mistä minä nyt tulen? (Kiihkeästi.) Olen tanssinut koko yön. (Liikkuu valssin tahdissa.) Kas näin, kuulen vieläkin soittoa ja keinuva tahti tuudittaa minua joka hetki, aivan kuin yhä vain tanssisin. (Vetää Orasta lähemmäksi.) Minä olen juonut viiniä ja suloisessa houreessa nauranut ja tanssinut. Tahtoisin elää sata vuotta tässä ihanassa huumeessa sinun kanssasi -- sinun kanssasi, Oras!

ORAS (puoleksi mukaantuen, puoleksi vastustellen). Minä olen vaihdokas, teen kaikki onnettomiksi. Me emme voi tulla onnellisiksi.

ORVOKKI. Sinulle on tapahtunut jotakin merkillistä. Lähdetään täältä pois. Maailmaan kyllä mahtuu. Pois täältä, Oras! Etkö tunne kuinka minun on hyvä olla tässä sinun sylissäsi? (Likistyy yhä lähemmäksi.) Tahtoisin johtaa sinuun oman, suloisen huumaukseni. Tahtoisin, että nyt olisi yö ja me olisimme kahden suuressa metsässä. Toissa yönä sinä olit niin kuuma ja voimakas. Sinä veit minua tanssissa kuin siivillä ja likistit syliisi tukehuttavan lujasti, painoit suusi suutani vastaan ja kannoit pois tanssisalista. Sinä sytytit vereeni kuuman polton. Se ei sammu, se polttaa, se vaatii sinua! (Syleilevät.)

ORAS (heittää hänet äkkiä). Anna olla, älä tule! (Huohottaa ja taistelee huumaustaan vastaan.) Sinä olet niin pirullisen viekottava ja poltat kuin nokkonen!

ORVOKKI. Kuin nokkonen, jonka juurelta sinä poimit meheviä mansikoita.

ORAS. Minä tahtoisin kiusata sinua, tahtoisin upottaa kynteni sinun lihaasi, tahtoisin kiduttaa, tahtoisin tukehuttaa, tahtoisin kuristaa... Silloin minä pääsisin sinusta irti!

(On ottanut kiinni Orvokin ja kutittaa kainaloista, niskasta, selästä. Orvokki nauraa ensin hiljaa kuhertamalla ja väistyy pitkin lattiaa. Oras seuraa häntä yhä ja leikki käy kiihkeäksi. Orvokki nauraa yhä kipeämmästi kiitäessään pitkin lattiaa, kunnes hän tuskissaan ja tukehtumaisillaan tupertuu sängylle. Nauru muuttuu valittavaksi itkuksi. Silloin Oras äkkiä heittää, tarttuu päähänsä ja tuijottaa eteensä kauhistuneena.) Minä olen kuin mieletön! (Istuu.)

ORVOKKI (tyyntyy vähitellen ja nousee istumaan katsellen Orasta kummastellen). Sinä olet kauhea mies! (Peittää kasvonsa.) Kun ummistan silmäni, näen uudestaan hirveät kasvosi. Sinä olet vaihdokas, karvainen, kurttuotsainen, pistokatseinen vaihdokas. Sinä et voi rakastaa niinkuin muut. Oo, minä rakastan sinua kuitenkin, rakastan kuin omaa hulluuttani!

ORAS. Ole vaiti!

ORVOKKI. Sano vain, rakastatko minua, sano kerran vain, ja minä olen vaiti!

ORAS. En, minä en rakasta sinua. Minä pelkään sinua. Sinussa on sama vaihdokassisu kuin minussakin. (Ääniä kuuluu oikealta ja Orvokki juoksee oven taakse.)

ORVOKKI. Minä en tahdo tavata heitä. Älä puhu mitään minusta. (Työntää oven kiinni.)

ANNA (tulee oikealta Siljan kanssa. Ojentaa molemmat kätensä Oraalle), Oras, Oras, Jumalan kiitos, että tulit! Missä sinä olet ollut? Sinä et suinkaan ole nukkunut koko yönä. Olet väsynyt ja levoton, lapsi parka! (Ojentaa toisen kätensä Siljalle ja katselee heitä kumpaakin ja vetää Siljaa Oraan luo.) Me kolme kuulumme yhteen. Minun lapseni! (Nuoret lähestyvät toisiaan ja kääntyvät jälleen pois, kuin kaksi vierasta, joilla on syytä epäillä toisiaan.)

SILJA. Äiti, minä menen tädin kanssa juttelemaan. (Menee oikealle.)

ORAS. Tulin hakemaan tavaroitani. (Vetää laatikon auki ja pitelee vaatteita.)

ANNA. Sinä et saa mennä!

ORAS. Minä en tahdo riistää heiltä...

ANNA. Sinä et riistä keneltäkään minua. Minä olen sinun äitisi. Etkö sinä tajua tätä? Etkö tunne sitä omassa veressäsi?

ORAS (kiihkeästi). Tunnen, äiti, tunnen, ja juuri sen vuoksi tahdon lähteä pois täältä. Minä teen sinut onnettomaksi!

ANNA. Poika parkani.

ORAS. Tiedätkö, mitä minä aioin tehdä eilen, kun läksin luotasi.

ANNA. Oras...!

ORAS. Seisoin tuolla ylhäällä, koskensillan korkealla kaarella.

ANNA. Hyvä Jumala!

ORAS. Sieltä on hyvä hypätä. Se matka on lyhyt, mutta vie hyvin kauas!

ANNA (vetää häntä lähemmäksi). Älä milloinkaan ajattele sellaisia!

ORAS (likistää Annaa käsistä). Minun tuli ikävä sinua, tahdoin vielä kerran nähdä sinut.

ANNA. Sinun täytyy olla minun luonani aina, aina. Tahdotko, niin lähdemme täältä pois?

ORAS. Voisitko sinä jättää heidät? (Viittaa oikealle.)

ANNA. Heiltä ei puutu mitään. Minä olen nyt vain sinua varten.

ORAS. Minne me lähtisimme?

ANNA. Minä suunnittelin yöllä matkaamme. Minulla on ennestään passi valmiina ja omalla tililläni rahaa. Voisimme lähteä täältä heti kun sinun paperisi ovat kunnossa.

ORAS. Se olisi minun ainoa pelastukseni. Sinuun minä luotan, äiti, sinä olet puhdas ja hyvä. Sinun maailmasi on niin kirkas ja siinä on hyvä olla. Minä olen varmaan sairas. Saan väliin pahoja ajatuksia, kauheita ajatuksia, enkä voi niitä vastustaa. Vie minut pois täältä. Minä menehdyn täällä...!

ANNA (kuin itsekseen). Sinä saat pahoja ajatuksia, et voi niitä vastustaa... Niin, niin, Oras kulta. Meidän täytyy pois täältä...

SILJA (tulee oikealta). Täti odottaa äitiä.

ANNA. Minä tulen. Odota täällä, Oras, tulen heti takaisin.

ORAS. Minun on täällä niin tukala olla. Minä menen vanhaan kortteeriin ja valmistelen siellä matkaani.

ANNA. Hyvästi, lapsi, minä tulen sitten sinne. (Menee.)

ORVOKKI (tulee oven takaa ja katselee Orasta suurin silmin). Sinulla on äiti -- ja sellainen äiti! Oletko sinä nyt onnellinen?

ORAS. Olen!

ORVOKKI. Te lähdette täältä yhdessä, pakenette!

ORAS. Niin, ole hiljaa tästä. Kukaan ei saa tietää matkasta.

ORVOKKI. Entä minä, saanko minä tulla mukaan?

ORAS. Minä en enää voi jatkaa leikkiäni sinun kanssasi. Siitä täytyy nyt tulla loppu.

ORVOKKI. Leikkiäsi... Onko kaikki ollut pelkkää leikkiä? Kaksi kuukautta olen ollut sinun omanasi.

ORAS. Entä sitten?

ORVOKKI. Oliko sekin leikkiä, kun sinä eilen illalla herjasit minua heidän kaikkein kuullen? Oliko sekin pelkkää leikkiä, kun me viikkokauden vaelsimme yhdessä pitkin metsiä. Oliko sekin leikkiä, kun varastimme rahaa?

ORAS. Ole hiljaa siitä, sinä...!

ORVOKKI. Sano, sano vain, en minä pelkää nimityksiä!

ORAS. Jos sinä sanallakaan ilmaiset, niin varo itseäsi!

ORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti. Hän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään täällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa. Olenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin oikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!

ORAS. Juuri sen vuoksi meidän pitää erota.

ORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina hulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä metsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.

ORAS. Minä en tahdo kuulla enää mitään. Mene!

ORVOKKI. Minulla on sinun lapsesi...!

ORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi häneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!

ORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on ainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.

ORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva tauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja sytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta. (Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu tuolille peittäen kasvonsa.)

ORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä minä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja pelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini olikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa minun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka sinun äitisi on tehnyt.

ORAS. Sinä olet katala!

ORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En ymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.

ORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu siitä!

ORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle, joka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun äitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!

ORAS (ravistaa häntä ja heittää). Ole vaiti, senkin narttu!

ORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi äitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit heittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin että se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin sinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!

ORAS (kyyristyy kasaan ja ääntää oudosti). Vaiti, vaiti!

ORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset minusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi saisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.

ORAS (ärjäisten luonnottomasti). Älä naura!

ORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä luulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty, ja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät, että siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle, tukitaan suu!

ORAS (on noussut). Sinä olet pirullinen!

ORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa, haahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär. Me matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja niiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!

ORAS. Ole hiljaa!

ORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne pöydälle kiireessä.

ORAS (nykäisee ne käteensä). Anna tänne!

ORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko ottaa minut mukaasi?

ORAS. En!