Chapter 5

Pitkään nukkui Jeriko korkealla Eräkkälän kalliolla ja uneksi äitivainajastaan. Viimein tahtoi äiti lähteä pois. Poika, estääkseen lähtöä, tarttui häneen sylin kiinni. Käsiin tuntui niin kovalta ja poika heräsi. Hetkisen hieroi hän silmiään ja ihmeissään katseli paikkaa, jossa hän oli, eikä alussa muistanut, miten hän sinne oli joutunut. Viimein muisti hän kaikki: pakonsa, Karja-Annin, tuon yön omituisen kauneuden ja lempeän valon, jossa valossa kotiseutunsa oli niin kauniilta näyttänyt. Öinen kuva painui lähtemättömäksi pojan sydämeen. Hän istahti kivelle vertailemaan nyt herännyttä luontoa yölliseen uinuvaan luontoon. Kaikki oli nyt toisin. Päivän kirkas tähti oli jo kohonnut korkealle taivaan rannasta, hiljaisuus oli poistunut, liikettä ja elämää näkyi kaikkiaalla. Tuokion muisteli hän ihanoita uniansa enkeli-äidistä, mutta hiukova nälkä pakotti hänen haaveksimisesta kääntämään mietteensä tosioloihin.

"Kaikki olikin vaan tyhjää unta", huokasi poika, "ja mihinkäs minä nyt joudun?" Hiukan asemaansa aprikoitua, päätti hän parasta olevan palata takaisin maitomökille, pyytää siellä kaikilta anteeksi, vaikka ei hän tiennyt oikeastaan, mitä hänellä oli anteeksi pyytämistä. Niin oli parasta tehdä, sillä Riston ja uuden äidin luo ei hän tahtonut enää ikinä mennä. "Ennen vaikka mihin, vaan ei sinne", sanoi poika ääneen ja lähti osailemaan takaisin maitomökille.

Se oli kumminkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä pakomatkallansa oli Jeriko kulkenut niin kiireesti, ett'ei ollut joutanut laisinkaan paikkoja tarkastamaan. Nyt hän ei tiennyt edes suuntaakaan, mihin päin lähteä, eikä ihmisasuntoakaan näkynyt missään, josta tietä olisi voinut kysyä. Järvisarjan takaa näkyi kyllä pari taloa, mutta ne olivat pojalle samat, kuin kaunis, saavuttamaton kangastus väsyneelle erämaan matkustajalle. Päiväpaisteessa välkkyvin siivin kiitelevät kalasääkset eivät myöskään osanneet tietä neuvoa.

"Ei tässä nyt auta muu, kuin rantoja myöten osailla Järv'salmen sillalle ja sieltä minä kyllä osaan tien", mietti poika miehevästi.

Kovin kaukaa ei hänen tarvinnutkaan ihmisasuntoa etsiä, sillä jonkun matkaa kalliolta oli korkeiden rauduskoivujen ympäröimä soma kenttä ja sen reunassa pienoinen mökki. Se oli siistikäs rakennus, joka enemmän muistutti pientä herrastaloa, kuin talonpojan mökkiä. Kaikki mökin ympäristössä oli niin siistiä, että poikaa milt'ei pelottanut lähestyä sitä. Hän rohkasi kuitenkin mielensä ja päätti käydä kysymässä tietä.

Juurikuin hän oli oven ripaan tarttumaisillaan alkoi sisästä kuulua kummallinen tärisevä ääni, ikäänkuin tuo koko mökki olisi hänelle vihoissaan mörissyt. "Prr, tsirrrr, surrurrur" tärisi ääni pojan korvissa ja saattoi hänet äkkiä peräytymään, sillä yölliset unikuvat kummittelivat vielä hänen mielessään. Uskaltamatta enää mökkiin yrittää lähti poika metsää kohden astua huppuroimaan, toivoen sattumalta maitomökille joutuvansa.

Kotveroisen käveli hän metsässä oman onnensa nojassa, kunnes viimein huomasi olevansa aivan eksyksissä. Silloin juohtui pojalle mieleen, kuinka hän kerran ennenkin, Riston kanssa marjassa ollessa oli eksynyt, ja kuinka he olivat kotiin osanneet käännettyään paitansa nurin. Samaa temppua päätti Jeriko nytkin käyttää ja paremmaksi vakuudeksi, käänsi hän tällä kertaa kaikki vaatteensa, yksin lakkinsakin nurean puolen päällimmäiseksi. Jokseenkin kirjavana, mutta hyvässä toivossa perille saapuvansa, jatkoi sitten eksynyt matkaansa. Ennen pitkää alkoikin puiden välistä häämöittää avonainen paikka ja siinsipä sieltä vettäkin. Iloisena riensi poika sinnepäin, mutta kovin hämmästyi hän nähdessään joutuneensa tuolle kummalliselle mökille, joka hänelle äsken vihoissaan mörisi.

Tällä kertaa oli mökin ovi auki ja sisästä kuului nyt aivan toisenlainen ääni. Ei se ollut kanteleen, ei paimen torven, eikä huilunkaan sävel, vaan ihmeen kauniilta se kuului. Poika hiivi varovasti lähemmä nähdäkseen, mikä se niin monella äänellä pani ja toivoi taas saavansa nähdä enkeli-äidin siellä kanteletta ramputtelevan, sillä ei hän luullut muiden sillä tavoin voivan soittaa.

Ovelle päästyänsä näki poika sisässä istuvan harmaapartaisen miehen. Yhdellä seinällä oli kummallinen, kehrällä varustettu rakkine, jonka alla näkyi pieniä lastuja koko läjä. Keskentekoisia rukkeja, tuoleja ja piippuja oli ympäri huonetta. Toiseen huoneesen vievästä ovesta näkyi pitkä pyssy ja sapeli, jotka olivat ristissä pitkäpartaisen miehen kuvan päällä. -- Mökin asukas, hyvin kulmikas ukko, ei näyttänyt vierasta ensinkään huomaavan; hän vaan kahvinruskeasta, pitkäkaulaisesta laatikosta kiskoi havukirveesen vivahtavalla aseella säveliä, niinkuin olakoivusta kiskotaan tuohta. Toisinaan nuo sävelet lähtivät pitkinä, eheinä suikaleina, toisinaan ne taas kiemurtelivat tuhansissa sykkyröissä, niinkuin kuivat höylänlastut.

Nuo sävelet löysivät vastakaiun Jerikon rinnassa. Häntä pelotti vain, että äänet tuosta laatikosta ehkä loppuvat ja unhottaen nälkänsä, nurin käännetyn pukunsa ja kaikki, astui hän kynnyksen yli äänen kiskomista paremmin nähdäksensä. Siinä seisoi poika avossasuin kuunnellen sävelvirtaa, ikäänkuin olisi tahtonut sen laineilla nälkäänsä tyydyttää. Toisinaan kohisivat äänet valtavana koskena, toisinaan kulkivat ne hiljaisena, tyynenä vuona ohitse sitten vähitellen muuttuakseen valittaviksi huokauksiksi, jotka tunkeutuivat sydämen sisimpiin syvyyksiin. Silloin ei poika enää jaksanut kyyneliänsä pidättää, vaan niitä tulvehtimalla tuli hänen silmistään; mutta ne olivat suloisia, ei onnettomuuden, vaan puhtaan kaunotunteen pusertamia pisaroita.

Soittaja säpsähti hiukan kuullessaan ihmisääntä ihan vierestään, loi kummastuneen katseen vieraasensa, jonka merkillinen puku yhä enemmän herätti kummastusta hänessä.

Jeriko, nähtyään itsensä huomatuksi, alkoi puheen kysymällä: "mikä ihmeellinen äänilipas se tuo on?"

"Se on viulu se", sanoi ukko, "mutta mikäs ihmeellinen otus sinä olet ja mistä sinä tänne tipahdit?"

"Niinkö minä", puhui vaihdokas ja kotiseutunsa puheenparren mukaan vastasi sitten kiertelemällä: "olenpahan vain tuolta kirkonkylältä".

"Kukas sinä olet sieltä ja mitä varten tänne olet tullut?" kyseli vanhus yhä poikaa tarkastellen.

"Enhän minä ole kukaan", mutisi Jeriko kainosti vastaukseksi, sillä hän luuli ainoastaan aika-ihmisten joitakin olevan.

"Oletko sinä hullu, vai viisas?" tiuskasi ukko ja näytti todellakin rupeavan poikaa löylynlyömänä pitämään, koska hän vetäsi oven kiinni ja pani oikein salvan eteen.

"En, vaan minä olen Kaikuis-Taavetin poika kirkonkylältä", selitti Jeriko ja peläten isännän vihaista ääntä vetäysi ovelle.

"Seis mies!" komensi vanhus, "ei tässä nyt jäniksen selässä olla, vaan ensin otetaan miehestä selko. Senkö sinä olet sen renttu-Kaikusen poika, joka ennen oli kellonsoittajana?"

"Sen ja Kissa-Kertun", vastasi tutkittava itkussasuin.

"Mutta miksi sinä olet vaatteesi nurin kääntänyt?"

"No kun olen eksyksissä", toimitti poika.

"Hullu se taitaa sittenkin olla -- eksyksissä ja vaatteet nurin -- hm! -- Kaikusen poika -- ota siitä selko, jos saat", mutisi vanhus parrassaan ja kyseli vielä: "miksikäs sinä taannoin itkit sitten?"

"Kun sinä kiskoit ääniä tuosta lippaasta", sanoi poika terhakasti ja osotti sormellaan viulua.

"Mitäs varten sinä tänne tulit ja mitä täällä teet?"

"Minä olen paimenena Sormulan maitomökillä", sai vanhus vastaukseksi.

"Sormulasta olet paimena, niinkö? Ja rouvako sinut tänne lähetti?"

"Ei, minä tulin itse", vastasi taaskin poika, "ja olin yötä tuolla kalliolla".

"Milläs tavoin sinä tulit; venheelläkö?" kysäsi isäntä.

"Juoksemallahan minä tulin", selitti Jeriko.

"Puhuikos rouva mitään rukistaan?" sanoi ukko.

"Eihän minulle muuta sanonut, kuin käski huutamaan, jos näkisin suden tulevan".

"Jotain sotkosta tässä nyt on, mutta tottapahan selviää", mutisi vanhus itsekseen. "Tänään on torstai -- lauantai-iltana menen minä kirkolle; hm! mutta olisi hän saanut viisaamman asiamiehen hankkia. -- Poika parka on päästä vialla -- tottapahan ylihuomenna selviää".

Hetken kestävä äänettömyys seurasi. Yht'äkkiä katkasi vanhus sen ja kysyi, osottaen toisessa huoneessa olevaa pyssyä: "tiedätkö mitä tuolla tehdään?"

"Tiedän, sillä ammutaan, lintuja ja oravia" sanoi Jeriko.

"Niin, sillä ammutaan", myönsi vanhus, "mutta jos sinä tahdot täältä lähteä pois, ennenkuin minä sinut vien Sormulaan, niin minä ammun sillä sinutkin; muista se". Sitten antoi hän Jerikolle ruokaa, joka pojalle olikin hyvään tarpeesen.

"Tunnetko minua?" kysyi ukko pojalta syötäessä.

"Tunnen; etkös sinä ole se rukkiukko?" tuumaili poika.

Tuo Jerikon uusi tuttava oli todellakin rukkiukko, josta ei pitäjään väki tiennyt paljo mitään. Sotaherrana hän oli ollut aikoinaan, vaan sitten saanut jostakin syystä eron virastaan ja Sormulan rouvalle oli hän sukua -- sen verran hänestä tiedettiin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa muutoin, kuin kauppa-asioissa ja sitä paitsi Sormulassa. Sorvaustyöllä elätti hän itseään, vaan ei sallinut kenenkään tulla tilauksia luoksensa tekemään; ne piti tehdä Sormulassa, johon hän tilatut tavaratkin toi. Jo pari vuosikymmentä oli rukkiukko paikkakunnalla asunut, mutta ei kukaan ollut vielä ennen Jerikoa, hänen kynnyksensä yli jalkaansa astunut, eikä hänkään avannut muiden ovea, mutta kirkossa istui hän paikallansa joka sunnuntai olipa ilma millainen hyvänsä.

Kun rukkiukko oli pitäjääsen tullut, oli hänestä kaikemmoisia huhuja liikkunut. Jotkut olivat tietävinänsä, että hän oli murhannut päällikkönsä, toiset kertoivat hänen murhanneen päällikkönsä kanssa paenneen vaimonsa, mutta jo aikoja sitten olivat kaikki rukkiukkoa koskevat huhut lakanneet, eikä kukaan nyt enää välittänyt hänestä vähääkään. -- Joskus olivat ihmiset, hänen mökkinsä ohitse soutaessaan, kuulleet sieltä outoja ääniä, joita luultiin yliluonnollisiksi. Moni arvelikin ukon elävän hyvässä sovussa pahan hengen kanssa ja yleiseen kammoksuttiin häntä ja hänen asuntoansakin.

Rukkiukko eli yksinäisyydessään, jonkinmoisessa salaperäisyyden hämärässä ja omituinen kolkkous tuntui hänestä leviävän kaikkiaalle, missä hän liikkui. Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan vaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin -- se oli rukkiukon oikea nimi -- kadonnutta poikaa kysymään.

Vielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti kadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet halttuunsa. Muutamat toivoivat pojan Jumalanpalveluksen aikana ilmestyvän sakaristoon, sillä sinnehän kuului menninkäisillä olevan tapana heittää ryöstämänsä lapset, kun niihin olivat kyllästyneet. Suuresti hämmästyivät sen vuoksi ihmiset, kun näkivät rukkiukon jäykkänä astuskelevan kirkkomäelle ja kadonneen pojan seuraavan häntä.

Monen olisi tehnyt mieli puhutella poikaa, mutta ei kukaan rohennut, kun hän ilmestyi rukkiukon seurassa. Kirkonmenojen jälkeen täytyi Jerikon kuitenkin kertoa vaiheensa väkijoukolle, joka kuunteli häntä paljoa hartaammin, kuin papin saarnaa kirkossa ja juurta jaksaen poika seikkailunsa kertoikin.

Kansaan levisi puhe enkelien ja jättiläisten taistelleen Jerikon sielusta ja enkelien voittaneen, sillä rukkiukko oli rukoillut pojan puolesta. Poika oli näet lopettanut kertomuksensa vakuuttamalla, ett'ei rukkiukko ole ollenkaan paha, "vaan hän on hoitanut minua, niinkuin oma äitini ja hän soittaa niin kauniisti, niin jott'ei sitä osaa sanoa", ja silloin, sitä sanoessa, pojan silmät oikein hehkuivat ilosta.

Siitä päivästä alkaen ei enää kukaan ymmärtävä ihminen pitänyt Jerikoa vaihdokkaana, "sillä rukkiukko oli hänelle hankkinut sielun", sanoivat ihmiset ja niin todellakin oli asian laita, vaikka vähän toisella tavoin, kuin ihmiset luulivat.

Meyer oli soitollaan ja ystävällisellä kohtelullaan herättänyt Jerikossa rakkautta ja itsekin tullut pojan kautta takaisin kiinnitetyksi ihmiskuntaan, josta kohtalon rautakoura oli häntä kauan erotettuna pitänyt. Ihmisten rukkiukkoa kohtaan tuntema kammokin haihtui haihtumistaan ja häntä ennen ympäröinyt salamyhäisyys muuttui myötätuntoisuudeksi, sillä nyt tiedettiinkin hänen olevan "hyvän ukon, joka on mahtanut saada paljo kovia kokea", lausui Lampelan kunnioitettu isäntä.

VII.

Paimenelämä oli Jerikosta kadottanut paljo suloansa sittenkuin hän oli tutustunut rukkiukon kanssa ja aina nähtiin hänen siitä pitäen ajavan karjaansa Mayerin mökille päin, sillä hän väitti siellä olevan paremmat karjanlaitumet, kuin muualla. Kun lehmät lypsivät tavallisuuden mukaan, ei paimenelta sitä kiellettykään ja vähitellen rupesivat muidenkin talojen karjat sielläpäin käymään, mutta Jeriko ei toisten paimenten leikkeihin usein ottanut osaa. Päinvastoin oli hänellä omat huvinsa. -- Tavallisesti nähtiin Jerikon istuvan erillään muista pojista jollakin kivellä nikartelemassa jotakin, mutta ei kukaan hänen tekeleistään voinut päättää, mitä hän aikoi sommikoida. Paitsi sitä koetteli poika kaikkia esineitä mitä vain käsiinsä sai, eikö niistä ääniä lähtisi. Ihmeellinen taito näkyi hänellä olevankin saamaan jonkunlaisia ääniä kappaleista, joista niitä ei luulisi ensinkään lähtevän. Hän soitteli milloin tuohen julmalla, milloin luunkappaleella tai omatekoisella kanteleellansa; mutta ei nuo säveleet näkyneet soittajaa oikein viehättävän, koska hän kyynelsilmin aina, kesken soiton, singahdutti soittimensa syrjään ja vaipui ajatuksiinsa.

Usein katosi poika kokonansa karjansa luota ja kun kerran toiset paimenet salakkali häntä seurasivat, nähtiin hänen hiipivän rukkiukon mökkiin, johon muut eivät tohtineet seurata. Ei Jeriko milloinkaan yhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän loppua sanoilla:

"Mene päivä männikölle, Viere vemmel koivikolle, Päästä paimenta kotihin, Laske lasta lämpimähän, Vilusta värisemästä, Pakkasesta parkumasta!"

Pistäytyipä poika toisinaan kotoakin rukkiukon mökkiin ja vasta iltamyöhällä saapui pirttiin, jossa hänen leposijansa oli. Sikke-muori ei oikein pitänyt noista Jerikon iltamatkustuksista ja käski pojan aina olemaan läsnä arvoituksilla oltaessa, "sillä se teroittaa järkeäsi", sanoi hän.

Muutamana iltana oli Sikke-muori niin hyvällä tuulella, että lupasi yhdestä ainoasta arvaamattomasta arvoituksesta lähteä Hymylään, jossa hän jo oli käyttänyt muita kaikkia, paitsi Jerikoa.

Sen kuultuansa lakkasi Tiina paikalla värttinäänsä pyörittämästä ja Pekkakin, joka peräpenkillä haravan vartta vuoleskeli, taukosi työstään jotakuta ongelmaa keksiäkseen. Tiina ehätti heti äidillensä selitettäväksi arvoituksen sanoen: "teiri puussa, suolet maassa, vielä sittenkin kukertaa; mikäs se on, äiti?"

"Kyllä tiedän", sanoi Sikke-muori "sinä tahtoisit värttinän sijaan saada rukin, mutt'ei siitä synny mitään, se tuottaa vain taloon kotivarkautta ja kaikkea muuta pahuutta; vaikka kaikki ihmiset kuuluvat nyt hullaantuneen semmoisia hankkimaan".

Viimein luuli Pekka keksineensä muorille selittämättömän pulman ja voiton hymy huulilla lausui hän: "puinen kirja, luiset puustavit, laskut suorin selvittävi, tilit tarkasti tekevi; mikäs se on?"

Siinä oli Sikke-muorille kotvaksi miettimistä ja Pekka jo hyvillään tuumaili: "ei nyt auta anoppikulta, kuin läkkää pois Hymylään. Hyi, hyi Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan, mene Kaisa katsomaan, kuka sieltä tulee. --"

"Älähän nyt noin hätäile", puhui Sikke-muori. "Eihän se ole muuta, kuin semmoinen kapine, jolla laukkuvenäläiset laskunsa tekevät, vaan en nyt sen nimeä muista".

"Niin todellakin, helmilautahan se onkin", tiesi nyt Karja-Annikin ja otti Laurin lahjoittaman, venäläisiltä ostetun esiliinavaatteensa käsitöikseen. Sikke-muori ihaili sen koreutta ja kyseli hintaa, mutta ennenkuin Anni sai kaikki esiliinaa koskevat seikat selitetyksi, kysäsi Jeriko saisiko hänkin arvoituksen sanoa.

"Sano vaan", tuumaili Sikke-muori pilkallisesti, "sano vaan, niin saadaan nähdä, voipiko vaihdokas vanhan ämmän ongelmoissa voittaa".

Luvan saatuaan sanoi poika hymyillen veitikkamaisesti: "mikäs se on: ei siin' ole hinku, vaan kumminkin se vinkuu, kyllä sill' on kaulaa, mut suutta se laulaa, sen kaula on käyrä, ja kielet siinä kiinni?"

Kaikki rupesivat miettimään pojan ongelmaa ja viimein sanoi Sikke-muori: "sitä et sinä toki tiedä itsekään".

"Tiedänpä kyllä", väitti poika "ja jos ette sitä huomeneen mentäessä arvaa, niin on muorilla matka Hymylään". Sen sanottuaan luikahti poika pihalle ja viipyi myöhään yöhön poissa.

Pojan antama arvoitus vannehti aika tavalla Sikke-muorin päätä, vaan kaikki oli turhaa, se ei selvinnyt, eikä edes antanut muorin saada untakaan. Lopuksi rupesi muorin sappea karvastelemaan, ja hän mutisi itsekseen: "tuommoinen mankki, jonka korvantaukset tuskin ovat kuivat, panee pulmillaan vanhain ihmisten pään ihan pyörälle. Mistä ihmeestä se pungastaneekin semmoisia arvoituksia, joita ei ole ikinä ennen kuultu. -- Saranalla olisi kaulaa, mutta kieliä ei; kanteleella on kielet, mutta eihän sillä ole kaulaa; mistä hän semmoisia viisauksia keksineekin. -- Varmaankin se rukkiukko niitä hänelle neuvoo ja nyt minun täytyy Hymylään lähteä; mutta maltahan rukkiukko, et tästä lähtien enää kovin monta rukkia tarvitse kaupaksi tehdä".

Muori syännyksenteli yhä enemmän. Kun Jeriko viimeinkin tuli kotiin ja väsyksissä hiivi vuoteelleen, lupasi muori panna tuoreesen muistoon hänen yöjuoksunsa ja nukkui vihdoin itsekin. Aamusella sai kuitenkin paimen luvattoman kylänkäyntinsä anteeksi, mutta siitä hyvästä täytyi hänen muorille selittää arvoituksensa. Sikke-muori pilkkasi vielä sitten vävyänsä, kun hän ei voinut arvata "niin helppoa arvoitusta, kuin rukkiukon viulu oli".

Niin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten syystoivotus:

"Sa'a lunta luppaele, Ränteäkin räppäele! Jo on törkyjä talossa, Hauteina hautumassa, Kyllin syödä kourusarven, Ahmailla emännän viljan."

Sormulan karjakin vietiin viimein maitomökiltä kotiin. Ilma oli sumuinen, puut tien varsilla seisoivat surulsina ja kirjavia lehtiä putoeli niistä tuontuostakin tielle. Alakuloisena palasi Jeriko kotikyläänsä ajatellen, mitä hänestä tulisi, kun häntä ei enää paimeneksi tarvittaisi. Oikein häntä värisytti miettiessään, että taas joutuisi Kissa-Kertun ja Riston kiusattavaksi, vai lieneekö syystuuli sen aikaan saanut.

"Jospa rukkiukko olisi isäni, niin ei hätääkään, mutta nythän en enää saa häntä nähdäkään, kuin toisinaan; enkä enää milloinkaan saa hänen kuulla soittavan", ajatteli poika. Hiukan lohdutti häntä kuitenkin se seikka, että hän nyt rukkiukon avulla oli oppinut tavaamaan, "ja sitä ei uusi äiti osaa, eikä Ristokaan, tuskinpa koskaan oppinevatkaan", lausui hän ääneen perille päästessä.

Lauri oli tullut karjaa ottamaan vastaan ja Jeriko kuuli, kuinka hän lupasi Annille toimittaa häät nauriin listimisen aikaan. Heti tarjoutui poika heille palvelukseen, mutta nauraen hylkäsi Lauri tarjouksen, tuumaillen: "sitten menisi meidänkin aikamme hukkaan sinua etsiessä, kun paholainen taas jonkun kerran sinut kuleteltavakseen ottaisi."

Silloin päätti poika lähteä pois koko tienoilta, sillä hän huomasi, ett'ei hän nyt enää voisi loukkauksia niin helposti sulattaa, kuin ennen. Muutaman päivän perästä muutti Jeriko kuitenkin päätöksensä, sillä rukkiukko pyysi häntä luoksensa oppiin. Meyerille oli näet alkanut kesän kululla tuiskuta tilauksia niin, ett'ei hän itsekseen voinut enää toimeen tulla ja paitsi sitä oli hän tottunut pojan seuraan ja ikävöi häntä. Sentähden tulikin rukkiukko Sormulaan poikaa luoksensa hakemaan ja mietti: "minä koetan kiitollisuudella kiinnittää pojan itseeni ja saan siten todella nähdä, onko ihmiskunnassa vielä mitään hyvettä jälellä, sillä rakkautta, koira vieköön! ei heissä ole rahtuakaan tai kuinkas olisi Maria voinut minulle semmoisen kolttosen tehdä?"

Sormulan herra luovutti Jerikon mielellään palveluksestaan ja taivutti vielä Meyerin myymään mökkinsä Laurille hyvästä hinnasta ja muuttamaan asuntonsa kirkonkylään, jossa hänellä olisi paremmat tulot ja muutoinkin mukavampi elämä. Suuri hinta houkuttelikin ukon kauppaan, sillä hän piti paljon rahasta ja täytyyhän ihmisen jostakin pitää, niinkuin vanhain naisten kissalempikin osottaa. --

Meyerin elämässä oli ollut aika, jolloin hän ei rahalle antanut mitään arvoa, vaan tuhlaeli sitä tuhottomasti tyydyttääkseen nuoren kevytmielisen vaimonsa oikkuja, joka viimein karkasi erään nuoren upseerin kanssa. Sentähden erosi Meyer ihmisseurasta ja pakeni yksinäisyyteen, jossa Jeriko hänet kohtasi. Pojan asema säälitti rukkiukkoa hän rupesi tuon onnettoman suojelijaksi, sillä hän tunsi itsekin olevansa hylätty, siihen sijaan kuin ennen ollessaan soittokunnan johtajana eräässä rykmentissä, oli ollut ihailtu ja kunnioitettu taiteensa tähden.

Lyhyesti sanoen Jerikon uusi kasvattaja oli noita lentotähden kalttaisia ihmisiä, jotka yht'äkkiä valaisevat ympäristöänsä, sitten heti sammuvat ja unhotetaan; hän oli niitä, niinkuin hän myöhemmin kasvatillensa sanoi, "joiden elämästä kirjoissa lukiessaan nuoret naiset kyyneleitä vuodattavat, mutta, joita kaikki joko välttävät tahi katsovat ylön elämässä kohdatessaan".

Tuo paljon kokenut rukkiukko kohtelikin Jerikoa enämmän poikanaan, kuin oppipoikana ja opetti hänelle kaikkea mitä itse tiesi ja taisi. Poika sai oman viulunsakin, sillä ilolla oli Meyer huomannut hänellä olevan luontaista taipumusta sen soittamiseen. Kaikin tavoin koetti rukkiukko sitten pojan kykyjä kehittää sekä sanoin, että töin.

"Sinun pitää", lausui Meyer kerrankin oppilaalleen, "sinun pitää oppia oikein hyvin viulua soittamaan, sillä sen rinnalla ovat muut soittimet roskaa; mutta varjele Herra ihmistä kuulemasta sitä huonosti soitettavan! Huono soittaja on ilkeä ihminen, sillä kuta puhtaammat tunteet sinulla on, sitä puhtaammin soitat. Viululla yksin voi luoda ja tietysti hyvä luo hyvää, paha pahaa".

Jeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt rukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea ja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä Jerikon kanssa.

Loviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja näyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa suosittelivat häntä.

Leikin ei kuitenkaan annettu tositöitä häiritä, sillä rukkiukko painoi oppilaittensa mieleen syvälle oman elämänsä ohjeen, jonka hän oli lainannut eräästä kirjasta ja joka kuului:

"Työ ja taistelu, käskyt on Herran, Eloa on työ, mut' laiskuus kerran Häpeähän saattaa Ja kuolemahan kaataa."

Tosityötä oli pojallekin yltäkyllä, kun kaikki piikaihmisetkin rupesivat talon tyttärien kanssa kilpailemaan värttinän hylkäämisessä. Ainoastaan Sikke-muori, Honkalan Leena ja pari muuta emäntää, jotka kaikissa asioissa Sikkeä seurasivat, nurisivat rukkeja vastaan, sillä Sikke-muori vihasi sekä rukkeja, että niiden tekijää.

"Niinkuin olen sanonut", lausui tuo arvoisa vanhus, "ne rukit vain tuottavat kotovarkautta ja muuta pahuutta taloon. Ja tietäähän sen, kun niiden tekijäkään ei ole oikea kristitty! Minä olen aina hänen pyhyyttänsä epäillyt, vaikka Lampelaiset ja monet muut kuuluvat häntä ylistelevän kupliksi vesien päälle, vaan saavatpahan vielä nähdä, mikä siitä lopuksi tulee. Nyt se vielä pilaa Kaikusen pojankin ja kuuluu tehneen piipun kopan Jeriko-paran päivän näkemättömästäkin".

Honkalan Leena keskeytti muoria kysyen: "onkos se totta, kun kylällä sanotaan rukkiukon Sormulan pirtin uunilta viskanneen pellolle lehmän pääluun; se muka oli siellä hänen tarvispuittensa tiellä, vaan eiköhän Sormulan lehmäonnikin liene mennyt samaa tietä?"

"Menihän se! Tottahan se on", tiesi Sikke-muori, "eihän siin' ole savua, joss' ei tulta; tottahan se on ja nyt kuuluu se vielä opettavan poikaa soittamaan viuluakin, vaikka tietäähän jokainen siinä koneessa asuvan jotakin, joka ei oikealle kristitylle sovi".

"Se on tietty se", myönsi Honkalan Leena.

"Tiettyhän se on, eikä niistä rukeistakaan ole mihinkään, eikä se maalarin Maijakaan niitä muutoin kehuisi, vaan saadakseen ukollensa työtä; mutta älä sinä toki hanki tytöllesi mokomaa hyrisijää", puhui Sikke-muori.