Chapter 4

"Mato musta maan alainen, Toukka tuonen karvallinen; Jospa nostat nokkoasi, Häilähdytät hänteäsi, Tungen sun tuohuksen tulehen. Panen papin valkeahan, Jos tulet tuville näille, Matelet mataramaille; Pistän pihtihin isäsi, Pulikkahan emosipuolen. -- Pistänet minun lihoa, Vunukoita vaimon vanhan; Tapan silma (sinut)taioillani, Pakahdutan pulmillani. -- Purret minun karjojani, Maidon tuojia mokoma, Käytän sun kärytulessa, Aalloissa Aluejärven; Kun et tuostana totelle, Vääjänne väheäkänä, Vien sun viime taivosehen Ukon tulihin tuherran. Pysy mato poikempana Kulon alla kurja lintu, Pure puita pökkelöitä, Rauskuta Raunio-kiviä, Älä meitä, älä muita, Eikä meidän maitosuita; -- Tunge pääsi turpehesen, Mene mättähän sisälle, Siellähän sinun majasi, Asuntosi ankeloinen. -- Tiedän sykkä synnyntäsi, Maan on kammo kasvantasi, Oot sä suusta Syöjättären, Hiiden kuolasta kotoisin, Siksi pala pihtinesi, Hiserry häjy-niminen."

"Voi anoppiparka", lausui Pekka nauruansa pidättäen, "ei ne nuo temput nyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt".

"Sepähän nähtäneen", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita ja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi paimen oli.

"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti", matki Karja-Anni, "hilaa metsästä kaikenlaista roskaa ihmisten peloksi -- ja mihin lienee nyt vielä juossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla varmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea. Oikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta ja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä."

Silloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein kyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: "Jerikooo! Jeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!" -- Semmoinen oikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, -- myrskyä ja päiväpaistetta!

V.

Hyväksikin sai paimenpojan iltaruoka jäähtyä, vaikka Karja-Anni vähän väliä huuteli häntä sitä nauttimaan. Koko karja oli jo lypsetty, maitohinkit kannetut aittaan ja lehmät vietiin aidoitettuun hakaan yösyöntiin, mutta poikaa ei alkanut kuulua kotiin. Tuon tuostakin pistelehti Anni, iltaisen syötyään, makuuaitasta ulos katsomaan eikö paimenta näkyisi. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kesannolta kohoavan hienon savupatsaan, joka haihtui kuulakalle taivaalle. Joitakuita hyttyisparvia survoi tyynessä ilmassa, ikäänkuin olisivat ne iloinneet Annin levottomuudelle, eikä lätäkössä kurnuttavan suokonnan äänikään juuri rauhoittavalta kuulunut. Ainoastaan silloin tällöin helähti metsässä jonkun yksinäisen lahorastaan uninen sävel kehottaen ihmistäkin unhottamaan päivän huolet, mutta Anni ei niitä voinut unhottaa. Päinvastoin kasvoi hänen rauhattomuutensa kasvamistaan, sillä hänellä oli jonkunmoinen hämärä tunto Jerikon johonkin onnettomuuteen joutuneen ja hän oli siihen syypää.

Puolenyön aikaan meni Anni pirttiin. Hän herätti Pekan sikeimmästä unestaan ja silmät vesikiehteissä pyysi hartaasti, että Pekka lähtisi karkulaista etsimään. Pekka lupasikin mielellään lähteä ja ottaa Tiinan toverikseen.

Sikke-muorikin oli kesken uniansa herännyt ja sanoi pelkäävänsä pojan olevan metsäpeitossa. "Mutta jos onkin," sanoi hän, "niin kyllähän sen sieltä löytää, jos ei ennen, niin kolmantena päivänä, mutta mitäs sitten, jos haltija on hänet kiveksi tahi muuksi muuttanut; sitten on löytäminen harmaampaakin?"

"Älkää joutavia lörpötelkö", sanoi Pekka pukeutuessaan, "eihän ihmistä voi muuksi muuttaa".

"Eihän vain", rähähti muori, "ikäänkuin tuota jo ei olisi nähty! Mitenkäs kävi Honkalan kellokkaalle toissa syksynä! Emäntä sitä äkäpäissään lypsäessään -- se on semmoinen kärähkä koko Leena, vaikka on lautamiehen tytär -- niin, emäntä äkäpäissään kirosi sitä ja äläst' olla, lehmä alkaa piipertää pöheikköön. Sitä etsittiin sitten kotveroinen, mut' mitäs tyhjästä apua. Viimein haettiin minut Honkalaan ja minä päästin Perjakan metsäpeitosta. Kohta alkoi se ynyä aidan takana ja kun kotiin tuotiin oli sillä iso kirveen haava kylessä udarten yläpuolella. Sitten vasta muisti isäntä etsimismatkallansa, siellä aidan takana, hotaisseensa kirveellään muuanta koivunkantoa, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt -- eikös kellokas siinäkään ollut muutettu ja kuitenkin sanot sinä, jott'ei ihmistä voi muuksi muuttaa?"

Pekka ei vastannut mitään, vaan lähti Tiinoinensa etsimismatkalleen. Vanhus itsekin pistihe pihalle ja teki taaskin taikatempun päästääkseen poikaa metsäpeitosta. Hän otti kaksi leppäistä kalikkaa, asetti ne kesannolle ristiin, pani pyöreän rapakiven niiden väliin ja viimeksi vieretti läheisestä rauniosta jommoisenkin kivenjukuran tuon koneensa päälle ja väliin töpehtien jupisi:

"Rutista ruman sydäntä, Pakota pahan kereä, Jott'on inho itsellensä, Vaiva kova vaimollekin; Kutistaa minunkin sydäntä, Pakottavi pernoani, Kun on lapsen lainannunna, Piilohonsa peittänynnä.

Metsähinen mies utala, Havuhapsi haltijainen! Kun et laske lasta irti Päästä pientä kyyretyistä, Otsolla sinut revitän Kaivelutan karhullani. Kun ei otso uskaltane Karhu kaunis päälle käyne, Laulan ruton ruoskimahan, Tuonen taudin tappamahan. Kun ei tuoni uskaltane, Mana mahtane mitänä; Tiedän taaton taivahissa, Kaikkivoivan pilven päällä, Jok' ei säiky saatanoita, Pelkeä pahintakana; Hänet pyydän pieksämähän, Sullomahan sortamahan. Haltijat havuisen linnan, Metsän poikaset punakat! Laskekaatte lapsueni, Päästäkäätte pienoiseni, Jott'en luusi Luojoani, Puista pitkäisen iseä, Puhumahan puolestani, Sivullani sotimahan, Vasten teitä vaivaisia, Heittiöitä haltijoita; Hänell' on kuntoa kosolta, Viljahkolta voimiakin. -- Auta Ukko onnetonta, Korjoa kujertavaista, Vaali sinä vaimon lasta, Etenkin imehmolaista, Kun oot imehnon sukua, Heimoa hyväntöläistä: Taivottaren taatto vanha, Laji-isä luonnotarten! Katso kaikki ilman suunnat, Silmeä sinisaloja, Laita lapseni kotia, Pienoinen piharikoille, Metsähiiden huimenista, Kourista kanervaparran!"

Tuon kaiken toimitettuansa palasi Sikke-muori tyytyväisenä takaisin mökkiin. Siellä hän parhaan taitonsa mukaan lohdutti vetistelevää Annia, vakuuttaen: "kyllä poika nyt kohta löytyy, jos hän vain metsässä on". Paljoa lohdutusta ei muorin sanat kuitenkaan näkyneet tytölle tuottavan, koska hän ei enää lähtenyt vuoteelleen, katseli vain milloin millekin suunnalle, sillä hän oli kuulevinansa odotettujen askelia jos jostakin päin. Eipä Sikke-muorikaan saanut unta silmäänsä ja jutteli sen vuoksi yhtä ja toista Annille koko yön lopun. Päivän kirkas kehrä oli jo ehtinyt parin korennon korkeudelle taivaan rannasta, ennenkuin Tiina ja Pekka saapuivat kotiin. He olivat juoksennelleet metsässä aivan väsyksiin asti ja Tiinan ääni oli sorroksissa alituisesta huhuilemisesta.

"Eikö se pojan pahuus ole vieläkään palannut?" kysäsi Pekka kiukkuisena turhasta hakemisestaan.

"Ei, ettekös tekään häntä sitten löytäneet?" tiedusti Sikke-muori ihmetellen.

"Vielä mitä", vastasi Tiina, "ei se metsässä ole. Koko metsän juoksentelimme ristiin rastiin ja siellähän vasta maailmoita oli -- oikein jalkoja pakottaa".

"Ei sitä metsässä kuulu, hornaanko lienee juossut koko otus", sanoi Pekka haukotellen, luki siunauksen ja heittihe tilalleen.

"Senhän siitä saa, kun ei usko vanhojen keinojen auttavan", sanoi Sikke-muori ähitellen vävyllensä.

"Kyllä minä uskon vanhan keinon auttavan kadonnutta löytämään ja sen vuoksi lähdinkin etsimään, muutoin en olisi paikalta hievahtanut", vakuutti Pekka.

Muori, joka ei vävynsä tarkoitusta oikein tajunnut, selitti: "no sitten ei poika varmaankaan ole metsässä, sillä jos kerran uskotaan, niin ei itse piessakaan jaksa kadonnutta metsäpeitossa pitää; on sitä toki siksi sanalla voimaa". Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "ei se voi olla metsässä, vaan joko vetehinen tahi tuuliainen on sen korjannut, enkä minäkään niille mitään voi. Parasta onkin heittää kaikki Herran huomaan ja ruveta levolle -- minäkin olen yösydämen saanut valvoen viettää". Muori köllähti kolpitsalle uunin viereen ja vaipui heti sikeään uneen.

Annin mielen haikeutta oli hakumiesten tyhjin toimin palaaminen yhä lisännyt. Hänen tuskansa muuttui aivan sietämättömäksi, jonka tähden Tiina alkoi akkiloida: "jos kadotuksessa vaan on niin vaikea, kuin Annilla nyt, niin ei siellä tule toimeen tuntiakaan".

"Älä sotke semmoisia seikkoja loruihisi", muistutti Pekka ankarasti, "eikö siinä jo ole kylliksi, kun muori sotkee pakanuutta puhtaasen oppiin, vai rupeatko sinäkin vielä --"

"Äläkä sinä", sanoi Tiina, "äläkä sinä tyhjästä kiivastu; enhän minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka eihän tuo taitanut ihan oikeinkaan olla". Hetkisen kuluttua sanoi hän: "millä tuon tytön nyt saa rauhoittumaan? Katsos miten se ulkona kävellä huuppaastaa, eikä saa sijojaan missään; ei ole hauska tyttöparalla".

Pekka kutsui Annin sisään ja lupasi iltasella viedä kirkonkylään, nimismiehelle, sanan pojan katoamisesta, joll'ei hän siihen mentäessä kotiin palajaisi. Sen lupauksensa sai Pekka täyttääkin. Nimismies pani kapulan kylille kiertämään ja seuraavana päivänä pidettiin metsässä susivoudin johdolla iso ihmisjahti. Tavallansa onnistuikin se, sillä kokonainen susiperhe saatiin päiviltä pois, "mutta Jerikosta ei nähty vilahdustakaan", selitti susivouti Annille. "Muutoin arvelen minä", sanoi hän vielä, "että sudet ovat pistäneet pojan poskeensa".

"Jumala varjelkoon!" huudahti Anni.

"No, jos eivät olekaan, niin kyllä hän nyt jo on siellä, jossa ei kuu kuule, eikä päivä näe, vaan eihän se ole sinun syysi", lohdutteli tuo säälimätön ruununmies tyttöä.

Etsijöiden kautta levisi tieto Kaikusen pojan katoamisesta ympäri pitäjään ja toinen toistaan kummempia juttuja kerrottiin siitä. Kissa-Kerttu näytti kaikkein vähimmän asiasta välittävän, sanoihan vaan: "tietäähän sen, pahalla on paha palkka ja nytpähän lienee siitäkin elätettävästä viimeinkin päästy ja Risto pannaan Sormulaan paimeneksi".

"Mutta ei", sanoi Risto, "lempo lähtekään karjan perässä juoksentelemaan, vaan en minä", ja siihen se homma raukesi.

Muilla ihmisillä oli siihen sijaan paljo puhumista. Jotkut olivat Jerikon katoamispäivän iltana kuulleet ihmeellistä huminaa ilmassa, muutamat taas olivat nähneet jotakin mustaa kiitävän päin peripohjoista, juuri tunturivuorta kohden ja maalarin Maija sanoi selvästi huomanneensa lapsen itkua pilvissä, "niinkuin taivaan vuohi olisi siellä mäkättänyt".

Tietysti ei ainoastaan kadonnut poika, vaan Karja-Annikin oli kansan hampaissa. "Hän kuului kironneen lapsiparkaa", vakuutti maalarin Maija Sormulan isäntä-rengille Laurille, jonka hän arveli iskeneen silmänsä Anniin. Karja-Annia tuomittiin nyt ankarasti kaikkialla ja vaihdokas oli katoamisellaan muuttunut kaikkien lemmikiksi. Omatuntonsa tuomitsi Annia kuitenkin kaikista enimmän, eikä hänen tilansa loppuviikolla suinkaan kadehdittava ollut. Hän oli lakkaamattomassa sielun tuskassa, joka ei hetkeksikään päässyt lauhtumaan, kun Sikke-muori ihmeteltävällä itsepintaisuudella osasi puheen aina vaihdokkaasen johtaa; vaikka ei hän sitä tyttöä kiusatakseen tehnyt.

Kerrankin, kun Anni surunsa lievitykseksi selaeli virsikirjaa, alkoi muori kertoa: "tuosta kirjasta muistan sen kirjain paljouden, joka pappilassa on. Näinköhän yksi ihminen ennättänee eläessään läpi lukea kaikki, kun niitä on niin tuhottoman paljo suuria ja pieniä? Paksuimmat kaikista kuitenkin ovat kirkon kirjat ja tietäähän sen, kun niissä on kaikkien ihmisten nimet ylhäällä, aivan Aatamista asti. Niissä on toinenkin isä poikinensa, suurensa pienensä, mustansa valkeansa ihan koko pitäjäs ja onpa joskus olemattomiakin. Niissä se on senkin kadonneen pojan nimi. Siitä juontuu mieleeni, että oikeassa se oli se Haapalan vanha Sussu-vainaja, oli kuin olikin ja nyt rietas on korjannut kynsiinsä koko pojan ja niinhän se on olevakin".

"Minkätähden se on niin oleva?" kysäsi Anni uteliaasti.

"Sentähden näethän", toimitti Sikke-muori "sentähden, että Sussu kiisti kiven kovaan Kaikusen pojan olevan vaihdokkaan; hän, vainaja näet, tarinoi minulle kaikki, mitä itse tiesi, kun oltiin niin hyvät ruukut, -- levätköön hän rauhassa, lepo kuolleille, rauha eläville, lepo kuolleille, rauha eläville".

"Miksikäs se poika sitten vaihdokas olisi?" kysäsi Tiina.

"Siksi kun hän muka on vaihdettu; tietysti siksi, eikä miksikään muuksi", selitti Sikke-muori, "ja saattaahan se niin ollakin. Eihän sillä pojalla ollut edes oikean ihmisen nimikään, vaan joku semmoinen kummallinen sanan poksaus, ett'ei se ollut nimi eikä mikään.

Sormulan rouva vain nauroi koko jutulle, mutta mitähän rouva olisi virkkanut, jos olisi viime talvena ollut kylänluvussa Honkalan isossa pirtissä". Sikke-muori keskeytti äkkiä puheensa ja kysäsi Annilta: "tiedätkö sinä, minkätähden herrasväki ei milloinkaan käy kylänluvussa, eikä juuri kirkossakaan?"

Anni ei tiennyt, eikä luullut sen seikan itseään liikuttavankaan.

"Eipä sillä, jotta se minuakaan liikuttaisi", sanoi Sikke-muori, "vaan minä arvelin vain, jotta ei kolmas käsky kuulunekaan muihin, kuin talonpoikiin; mutta samahan se meille on, kunhan jokaisella tulisi itsestään huoli pidetyksi, ett'ei vihollinen saisi sielua niellä. Kyllä sillä vihollisella onkin maailmassa suuri valta ja monta kolttosta se tekee oppineillekin, mitä sitten meille tuhmille. Lukkari näytti meille siellä kylänluvussa kirkon kirjoista minkä kepposen vihollinen oli tehnyt niinkin hurskaalle miehelle, kuin vanha Matti-pappi oli. Kun Matti-pappi oli ruvennut kirjoihinsa Kaikusen pojan nimeä panemaan, oli paha sen paikalla vereksi muuttanut. Pappi oli siunannut -- ja se mies vasta osasi siunata, jos kirotakin, osasi se. Kun toisinaan juhlan kunniaksi messuta kajauttikin, niin karsta kirkon laesta tippui, mutta se olikin toinen mies, kuin nämä nykyiset papit. Jo näköjäänkin se oli julma mies ja entäs se ääni sitten! Äänensä tauttahan se tänne omalle leivälle pääsikin, mutta oli sillä toki vastinekin. Tuolla lukkari-rahjuksella näet oli nuorempana ollessaan kerrassaan hirveä kulkku. Kun ne Matti-papin kanssa yhdessä vonkasivat, niin oikein se korvia särki, mutta mennyt on jo nyt lukkarinkin ääni, mennyt on. Ei se nyt enää jaksa nuottiakaan niin koreasti kiekauttaa, kuin ennen, laulaa ällöttää vain yhtä ääntä, kuin emälammas. Kohta se mahtaa jo kupertua koko ukko, mutta toista oli ennen; silloin se rillitteli, kuin hyvä tiuku."

"Vaan ylpeä se on vieläkin äänestään", huomautti Tiina.

"Oli se ennenkin, eikä antanut nenänsä alla sadetta pitää. Vieläkin muistan minä sen Juhanuksen, jona pastori saarnasi koko puolipäivä- ja puoli iltarupeamaa ja lukkari kesken saarnaa kiskasi: "kaikk', kuin maa päälläns' kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan" -- niin mut kadonneesta pojastahan minun piti kertoa, vaan mihinkäs minä taas jäinkään? Jo alkaa muisti pettää, kun on yksi pää kesänsä talvensa; mihinkäs minä taas jäinkään?"

"Siitähän tuosta puhuitte nimen kirjaan panemisesta", vastasi Anni.

"Niin tosiaankin, siihenhän minä jäin", jatkoi Sikke-muori kertomistaan. "Matti-pappi oli vuoroin kironnut, vuoroin siunannut, lukenut lukujaan ja tehnyt senkin seitsemän temppua, vaan mitäs tyhjästä, veri se vain verenä pysyi. Punaisia piirtoja siinä sen nimen kohdalla näkyi olevankin, kun minäkin sitä katsoin -- punaisia piirtoja siinä oli, vaikka muutoin koko kirja oli täynnä mustaa ripellosta, niinkuin tervattu harakka sillä olisi hyppinyt".

Monella semmoisella kertomuksella piti Sikke-muori vireillä Annin levottomuutta. Kului niin viikon loppu ja Anni päätti rauhaa saadaksensa lähteä sunnuntai-aamuna pappilaan tunnustamaan, kuinka hän piloillansa oli loihtinut, arvaamatta vesirunoa niin vaaralliseksi, kuin se todella näkyi olevan. -- Pekka lupasi käydä naapurimökeissä kuulustelemassa, jos poika olisi viimeinkin ilmestynyt sinne ja Sikke-muori lupasi kylvettää pojan, jos se kotiin tulisi, "kun hän karkaamisellaan on niin paljon tuskaa ja huolta tuottanut".

"Otatkos sinä Tiina lehmät katsoaksesi, jos minä en ennen iltaa kotiin joutuisi", kysyi Anni.

"Otan, otan, mene sinä vain ja kysele kirkkomiehiltä poikaa", vakuutti Tiina.

Pekka kehotti vielä: "pyydä Lauriltakin joku lohdutuksen pisara murhekalkkisi lievennykseksi".

"Enpä minä Lauria siellä tapaakaan", sanoi Anni, vaan silmänsä sanoivat ihan toista.

"Ethän vain", vastasi Pekka, "yksi tie, kaksi asiaa".

VI.

Tietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän katoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn saatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän edes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain hänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo paremmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, -- ja tuo tunne oli katkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin koettivat kaikki kiusata häntä.

"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä", huokasi poika ja kyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä takaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja pensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja oksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä hitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle kallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa silmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.

Ei kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara tykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt ketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan ihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa. Näköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja purppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat veden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.

Koko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä hohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet piirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään kalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja iloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään tuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo, uinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet, toiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja syvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä kerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten katkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn pauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot. Semmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä kalliolta katsellessa.

Tuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten salmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua. Se levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina. Poika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen täytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut, yksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen miettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon alkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut, joiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan, niinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut pehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona kukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen voimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin, ihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan kyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää. Puiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin kaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet hohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat melkein läpikuultaviksi.

Poika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa vienosti loisti. -- Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta taivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta heiastamaan -- kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan sellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen entinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen olisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi selittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.

Poikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti silmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle ja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja aavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin tuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta näyttivät. -- Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi rukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei uskaltanut, -- eipä oikein olisi osannutkaan.

Enkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta alas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin päällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat ympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa, jonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.

Vaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo ennenkin nähnyt, mutta missä -- sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli enkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon kasvoilla -- sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti poikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei "uusi äiti" koskaan hänen päätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa pitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin pehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se hänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä patalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja muutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.

Kertomusten aikana pojan sydän milloin riemusta sykähteli, milloin taas oli pelosta pakahtua, kun pahat haltijat veivät vallattomia lapsia jylhien vuorten komeroihin, joissa kaikenmoisia hirviöitä asui. Siellä pakotettiin pienoisparat leivän verosta syömään koivunhiiliä, joille voin asemasta oli sammakon kutua silitetty, mutta poika tunsi, ett'eivät haltijat hänelle olisi tahtoneet mitään pahaa tehdä. Kissa-Kerttu olisi tahtonut ryöstää häntä pois enkeli-äidin parmoilta, jossa oli niin hyvä olla, mutta ei toki voinut ja poika iloitsi siitä.