Chapter 2

"Herrainen aika! Mikä se oli?" huudahtivat eukot yhteen ääneen.

"Oliko lapsen päällä ristiä?" kysäsi Maija.

"Etkös sinä pannut?" kysyi Marjetta vapisevalla äänellä.

"Enhän minä onneton sitä muistanut, voi, voi!" valitti maalarin Maija masentuneena.

"Ja nyt se on varmaan vaihdettu," toimitti Lampelan Liisa ruvetessaan päreesen uutta tulta puuhaamaan. Ennenkuin hän sai siihen hiiloksesta tulen, tuli jo Sussukin takaisin. Sussun ovea avatessa kuului kuoppaan kirkonkellojen kajakka ääni, jota säesti Lampelan kartanokoiran surkea ulvominen.

"Pimeässäkö täällä vielä ollaankin?" lausui Sussu sisään astuessaan.

"Pimeässä, Herra nähköön!" vastasi Liisa, "ja mitä kaikkea lienee tapahtunutkaan; eikö lapsi liene vaihdettu."

"Ei se paholainen toki ristin alta lasta saa," lohdutti häntä Sussu.

"Niin, mut Maijapa ei muistanutkaan lapsen päälle ristiä panna -- ja kuules kuinka meidän Musti ulvoo, se mahtaa nyt taas nähdä itse rymän," puhui Liisa.

"Onkos teidän Mustilla yösilmät?" kysyi kauhusta värisevä Sussu.

"Onhan sillä keltaiset yösilmät kulmissa," vastasi Liisa "ja sen tauttahan se haukkua luskuttaakin yökaudet ja ulisee niin surkeasti, kun aina pyhään soitettaessa näkee rymän kotiinsa kirkkomaahan palajavan".

"Varmaankin on poika sitten vaihdettu," päätti Sussu, "ja tuntuihan minustakin ovea avatessani niinkuin joku olisi ohitseni luikahtanut ja kitkerä, ikäänkuin tervassavu pisti silmiini."

"Voi, voi! Voi minua, voi minua, minä vaivainen mato!" marmatti maalarin Maija kyyristyneenä lauteiden alle ja itki katkerasti.

"Voi sinua todellakin!" sanoi Sussu, "voi sinua, minkä teit! Eihän kastamatonta lasta saa siunaaman ajaksi ristittä heittää."

"Ylpeys on vika sangen suur', lauletaan jo virressäkin," sanoi Liisa pisteliäästi Maijalle.

Se lause tukkesi Maijan kyynelten lähteen juoksemasta ja ankara sanasota olisi alkanut eukkojen välillä, jollei Sussu olisi käskenyt heidän hoitaa sairasta Marjettaa. Vaaleana, liikkumattomana makasi tuo nuori äiti vuoteellansa, mutta hänen lastansa ei näkynyt, ei kuulunut missään -- se oli kokonansa kadonnut. Tyhjänä kellotti lapsen vasu rahin alla. Sitä katseltiin ja käänneltiin nyt tulen luona, ikäänkuin poika neulan tavoin olisi voinut pujahtaa päreiden väliin.

Hämmästyksestä melkein kivettyneinä katselivat Haapalan Sussu ja Lampelan Liisa toisiaan. Viimeinkin puhkesi Sussu sanoihin: "no onhan se vanha mies toki aina ennen jättänyt jotakin sijaan, jos ei muuta niin kissan pojan. En minä vielä milloinkaan, en saduissakaan ole sen kuullut lasta kokonansa korjanneen; vai oletko sinä?"

"En minäkään," vastasi Liisa tuskin kuuluvasti.

Ovensuunurkasta, vanhojen vastojen seasta alkoi nyt kuulua outoa vikisemistä. Tarkemmin katsottaessa huomattiinkin siellä nirisemässä pieni jonkin joutava olento, jolla ruumista oli vain nimeksi, parahiksi sen verran, että ihmishenki siinä voi asua. Se oli nurkassa melkein päälaellaan silloin, kuin Sussu sen sai sieltä ylösperkatuksi ja näkyi jo olevan ihan menehtymäisillään.

"Herrainen aika! Aivanhan se on musta," huudahti Liisa.

"Niin on, niin on, Jumala paratkoon! mutta milloinkapas se vaihdokas valkea lienee," sanoi Sussu. "Onhan tällä kuitenkin ihmisen haamu jälellä," jatkoi hän puhettaan. "Pää on tosin isohko, kuin vaivaistukilla kirkon isolla ovella ja muuta runnakkoa on tuskin sanan sijaksi, mutta kyllähän sen toki ihmiseksi tuntee."

"Ihmisen kaavahan tuolla näkyy olevan," lausui Liisa "mutta mihinhän rymällä niin kiire lienee ollut, jotta ei joutanut saalistaan vasuunkaan panemaan, lähätti vain nurkkaan?"

"Kirkkomaahan tietysti," vastasi Maija karsinasta, "kyllähän sillä kalenteri on selvillä, -- mutta," keskeytti hän itseään, "miksi se sormiaan noin siristelee?"

"Tuleenhan tuo taitaa pyrkiä ja tulen sukuahan se onkin," vastasi Liisa.

"Sussu! Sussu, nipistä Herran tähden sen vasemman käden nimetöntä; ehkä se siitä taas rupeaa huutamaan ja paha tuopi oikean lapsen takaisin," neuvoi Maija, viimeinkin kömpien ylös lauteiden alta.

Sormea nipistettin ja poika saatiinkin taas täyttä suuta huutamaan, mutta paholaista ei sittenkään kuulunut kauppaansa purkamaan.

"Hupsut," sanoi Sussu "nythän on jo pyhä käsissä; eihän rietas enää uskalla liikkeelle lähteä. Lapsiraukka vaan huutaa itsensä kuoliaaksi, eikä tuossa henki näy kovin sitkeässä olevankaan. Tuskin se elää siksikään, että pappi ennätetään sitä kastamaan juosta."

"Pannaan hätäkasteesen; kukaties' se sillä muuttuukin oikeaksi ihmiseksi takaisin," ehdotti maalarin Maija.

Siihen suostui Sussukin ja koetti kädestä pudistamalla saada äitiä hereille pojallensa nimeä sanomaan, mutta pyörtynyt Marjetta ei niin hevin herännytkään. Poika alkoi taas uudestaan itkerehtää ja Sussu, kun luuli sen jo rupeavan kuolemaa tekemään, sanoi hätäisesti: "Maija, sinä, joka olet papissukua, kasta hänet, vaikka miksi, mut kasta pian, ett'ei rietas sen sielua saa, jos ruumiin veikin."

"No ei siinä ole velikultaa, kyllä minä kastan" lausui Maija mahtavasti, "mutta nimi?"

"Pane hänet, vaikka miksi," sanoi Sussu.

"Pannaan sen kaimaksi, joka vanhankin testamentin aikana itki ja Jerusalemin raunioilla valitti, koska tämäkin yhäti on äänessä," kiehitti Liisa toisten puheen väliin.

"Niinkö Moosekseksi," uteli Sussu?

"Ei, ei, vaan siksi toiseksi -- mikä se nyt taas olikaan -- se, jota provasti saarnoissaan ukoksi kutsuu, se valitusvirsien veisaaja -- Jer-- Jer-- kah, kun en ny muista, vaikka ihan kieleni selällä pyörii," tuumaili Liisa.

"Jerikohan se oli," tiesi Maija.

"Ei se aivan niin taida olla," intti Liisa, mutta Maija tiuskasi vain: "ole vait', kyllä minä sen tiedän," rykäisi ja ryhtyi toimeen.

Maija kastoi pojan Jerikoksi ja melkeinpä oikealla tavalla kastoikin, luki vaan pari liikaa lukua pitkästä katkismuksesta ja lopetti sanoilla: "erinomattain tunnustan minä teidän edessänne, kunnioitettava, rakas herra, että minä kerran kiroilin, kerran puhuin riettaita puheita, kerran sitä eli sitä tein ja antakoon sitten sillänsä olla. Amen!"

Hartaasti kuuntelivat toiset naiset toimitusta. Sen päätyttyä Liisa kyllä huomautti tuon viimeisen kappaleen kuuluvan rippiin, mutta Maija sanoi sen kuuluvan kasteesen ja lisäsi: "ikäänkuin minä en sitä tietäisi, joka kuulun papissäätyyn ja osaan kastaa, vaikka ruotsiksi; tahdotkos kuulla: hevonen on hest, pappi on brest --"

"Olkaa vaiti mokomat kieliniekat", keskeytti Sussu "ja ruvetkaa virvoittelemaan toimetonna makaavaa Marjettaa".

Liisa ja Maija jättivätkin riitansa sikseen ja saivat vähitellen Marjetan tointumaan, kun oikein kilvassa hieroivat häntä vedellä ja yhdeksänmiehen-voimalla. -- Heti toinnuttuaan kysyi Marjetta lastaan. Eukot kertoivat hänelle, mitä tapahtunut oli ja Marjetta rauhoittuikin jotenkin tyyneksi kuultuaan lapsen jo olevan kastetunkin. Kun muijat kuitenkin huomasivat sairaan sangen heikoksi päättivät he hakea papin häntä lohduttamaan, vaikka Marjetta ei millään muotoa tahtonut pastoria näin lauantai-iltana vaivata.

Liisa, joka asui lähimpänä ja siis ensiksi sai kirkkovaatteet päällensä, lähetettiin sille asialle. Sussu hoiteli lasta ja Maija parhaan taitonsa mukaan koetti lohdutella Marjetta raukkaa. Hän selitti: "kuolema sinulle onkin parasta, kun te olette niin köyhiä ja tuo lukkarikin maksaa kellonsoitosta niin vähän. Kuolemalla pääset kaikista huolista ja puutteista ja sieluparkasi joutuu rauhan majoihin.

Minulle saatat huoletta heittää päivän-näkemättömäsi en minä sitä pahan palvelukseen käytä. -- Ensi talvi teille olisikin kova, sillä nyt on perin huono vuosi. Haapalassa oli tän'aamuna ollut riihi, eikä ollut lähtenyt, kuin hiukan neljättä karpioa sadasta, kaskimaan rukiita".

"Ei kuin neljättä nelikkoa kolmivaaksaisista", oikasi häntä Sussu.

"Kyllähän minä mielelläni kuolenkin, jos niin on Herran tahto, mutta entäs Taavetti ja lapsi -- mihinkäs ne joutuvat?" sanoi Marjetta vesissä silmin.

"Ole huoletta heistä", vastasi Maija rauhoittavasti, "poika pistetään viereesi hautaan ja Taavetti on vielä nuori; kyllä hän toisen vaimon vielä saa."

Semmoisissa keskusteluissa kuului aika sinnes, kuin kylän väkeä alkoi keräytyä kellonsoittajan asunnolle. Liisa oli näet kotonaan kertonut kaikki ihmeet, mitä hönnissä oli tapahtunut ja kun nyt lauantai-iltana viikon työt olivat lopussa, niin riensivät ihmiset saunasta tultuaan vaihdokasta katsomaan ja kyynelillään papin sanoille suurempaa merkitystä antamaan.

Saapuipa viimein kellonsoittaja itsekin kotiin. Hänen kerallaan tuli eräs voinkerääjä eli saksa, jota Taavetti oli luvannut nousevalla viikolla opastella karjataloihin. Muukalainen antoi vaihdokkaalle vähän hammasrahaakin ja kun hänellä oli kädessä iso puupuntari, pyydettiin häntä pappia odotellessa lasta punnitsemaan. Mies suostuikin siihen. Kapalovyöstään pistettiin siis poika puntarin nokkaan killumaan. Mittaaja oli puntarin hankkia liian kauas perästä sysännyt ja alkoi pian pudistella päätänsä ja ihmetellä: "no nyt mie vast' ihmeiss' oun! Eihän tämä paina mitään koko poika".

"Eikö mitään? Hyvä isä armahtakoon! Eikö mitään, vaikka se jo on kastettukin?" huudahtelivat naiset.

"Painaa, painaa se hituisen kuitenkin", vakuutti voin ostaja lähemmäksi tulta siirryttyään, "mut onkohan neljänneksen alle, vaiko päälle viiden naulan, sitä en osaa niin viti varmaan sanoa, mutta olla voina, niin polttinan siitä antaisin, tulipa sitten tappio tahi voitto".

Toiset läsnäolijoista väittivät pojan painavan neljänneksen päälle, toiset neljänneksen alle viiden naulan ja mittailivat häntä käsivaralla. Oikein yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan ehditty tulla, ennenkuin Liisa jo toi pastorin, joten tuo painava kysymys täytyi jättää ratkaisematta.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa valmisti sitten pastori, tuo kunnon vanhus, Marjetan viimeiselle matkalle ja puhui muutamia sydämestä lähteviä, lämpimiä sanoja lohdutukseksi Taavetille, kun tämä kuulleessaan vaimonsa tunnustautuvan vikapääksi kaikkiin synteihin, rupesi nyyhkyttämään. Hiukan kummasteltuaan pojan outoa nimeä mutisi pastori: "*nomen et omen* (nimi ja enne)", mutta vahvisti kuitenkin kasteen ja mainitsi maalarin Maijan "tässä asiassa oikein tehneen", josta Maija ei aivan vähää ylpeillyt. Ottamatta mitään vaivoistaan lähti pastori rauhassa kotiinsa ja kyynelsilmin tunnustivat kyläläiset: "kyllä se tuo meidän pastori on kelpo ukko ja oikea hengen mies, eikä mikään mammonan orja. Kaikkivaltias jatkakoon hänen elämänsä päiviä!" huokasivat vielä muutamat.

Vähitellen hälveni muukin joukko. Ainoastaan Iso-Tiina, haudankaivajan vaimo, jäi muita jälemmäksi kehottaakseen Taavettia menemään voin ostajan kanssa pitäjäälle.

"Mitäs siinä aprikoit", sanoi hän, "mene, mene vaan hörymättä; etkähän juuri kotonakaan voi miksikään avuksi olla. Mikä on sallittu, se on sallittu ja kyllähän me sinuttakin ruumiit siunattuun maahan saamme ja voithan, jos ei rahaa ole, Mikolle korjata kenkiä haudan kaivamisesta. Paitsi sitä pitäähän sinun itsesikin joutua kotiin sunnuntaiksi, jolloin heille: "levätkööt he vahvass' rauhass'" luetaan -- tähän aikaan ovat rahat tiukassa, pitää ottaa silloin, kuin saa. Mikä on sallittu, se on sallittu, eikä kukaan voi kuolevaa lähtemästä estää ja pitäähän sitä meidänkin saada jotain ansaita, niin jotta mene sinä vaan." -- Sen sanottuaan lähti Iso-Tiinakin matkaansa, kiroten mennessään "mokomia varpaisia, joissa ei mitään suun kostuketta annettu." Sairaan luokse jäi vain Taavetti ja Haapalan vanha Sussu. -- Niin päättyi ensimmäinen päivä vaihdokkaan elämässä.

III.

Aivan tarpeetonta huolta olivat kyläläiset ja varsinkin Iso-Tiina pitäneet Puna-Marjetan ja hänen poikansa maahanpaniaisista. Seuraavana lauantaina palatessaan pitäjäältä, näki näet Taavetti paremman puoliskonsa saunapuita pilkkomassa. Vipuheijassa, lähellä Marjettaa veteli pikku mies unta ja vielä samana iltana hierottiin hänestä "harjakset pois hiivalla", niin ainakin Sussu kertoi. Kaulaan pantiin seitsenvärisistä langoista solmittu "taikeanauha" silmäysten estämiseksi, sillä, Kissa-Kerttu, Ison-Tiinan sisar, oli sanonut silmäykset sangen vaarallisiksi lapsille ja itkettäjä varmaan vaivaisi lasta, jollei sillä taikeanauhaa kaulassa ollut. Huolimatta siitä tuli itkettäjä kuitenkin, eikä se eronnut lapsesta, vaikka Kissa-Kerttu, kuinka haltioissaan olisi tepastellut. Ison-Tiinan täytyi itsensä tulla lasta "piästämään" ja hän mittailikin monta kertaa pojan pituuden vasemmasta pikkuvarpaasta oikean käden peukaloon, ottaen aina aika ryypyn joka vaaksan päästä.

Sillä retkellänsä näki Tiina, joka oli niin kehakka ihmisiä siunattuun maahan saattamaan, miten vaihdokas, vaikka turhaan, koetteli opetella varpaidensa makua tuntemaan. Hänenkin täytyi, otettuaan pullosta pienen "Silmänkääntäjän", myöntää: "elämään se rupeaa. Katsos vaan! elämään se rupeaa, mutta mikä on sallittu, se on sallittu".

Niin oli sallittukin, että lapsen piti elää, mutta muutamien vuosien perästä täytyi Ison-Tiinan itsensä erota elämästä keskellä rakkainta tointansa, viinankeittoa, ennenkuin ehti kokiaisiakaan maistella.

Pieni Jerikokin oli Tiinan hautajaisissa. Vilusta väristen seisoi hän äitinsä kanssa lumisella hautausmaalla, matalalla multavallilla, joka Ison-Tiinan erotti elävistä. Katkeroita kyyneliä itki poikaraukka, kun Ison-Tiinan arkun päälle ajettiin niin paljo multaa, "että ihanhan se hukkuu", kuten hän sanoi.

Puna-Marjetta lohdutteli kieliparkkua poikaansa ja lausui: "kummallista, jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman maiden välillä ja korkea kirkkoharju erottaa vain Sormulan ja Lampelan maat toisistaan. Ja vieläkin kummallisempaa on minusta se, että minä nyt seison tässä Ison-Tiinan haudan reunalla, minä pikkuinen raukka, vaikka Tiina jo vuosikausia sitten oli Mikkonsa käskenyt sinulle ja minulle kirkkomaassa sijaa valmistamaan. Olipa hän vielä niinkuin vähäisen äkeissään, kun me emme silloin vielä hautaa tarvinneetkaan. Mutta eihän sitä meilläkään ole rautaa rinnassa; kerran kaataa se meidätkin, aikaa vaan emme tiedä milloin. Niin on, kuin vainaja sanoikin: mikä on sallittu, se on sallittu, sillä "kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä kirjavampi".

Heti sen perästä kääntyi Marjettakin vuoteen omaksi. Kahden kesken Jerikon kanssa sai hän kotona viettää ikävät päivänsä, kun Taavetti oli päiväkaudet kylässä työnansiolla. Silloin painoi äiti poikansa sydämeen monta hyvää neuvoa, vaikka tämä ei niitä kaikkia ymmärtänytkään.

Eräänä iltana pilkisti kirkas, yksinäinen tähti taivaalta mökin ainoasta akkunasta sisään. Vilkkuvalla valollaan näytti se ikäänkuin viittaavan Marjettaa luoksensa tulemaan. "Poikani", lausui sairas "näetkö, miten tuo kaunis tähti kutsuu minua tykönsä taivaan korkeaan kuoriin".

Poika myönsi näkevänsä ja sanoi: "mutta viittasivatpas ne tähdet silloin, kesällä, kuin isän kanssa Kissa-Kertun mökillä käytiin, viittasivatpashan nekin Keidaslammin pinnalla; mutta eihän ne taivaasen kutsuneet; eihän äiti?"

"Ei poikaseni", vastasi äiti hymyillen, "ei ne todellakaan taivaasen kutsuneet, mutta kun syksyllä, ennenkuin talven kolkkous luonnon kuolettaa; kun silloin pimeys peittää vaippaansa koko maan, niin kehottavat nuo ylhäällä vilkkuvat valot meitä luoksensa liihoittelemaan, mutta pimeys ei tahdo sitä. Sentähden luopi yön valta tumman järven tyynelle pinnalle samalta näyttäviä tähtiä, kuin ylhäälläkin on ja koettaa viekoitella ihmisiä niitä tavoittamaan, -- mutta luuletkos, että jos ken syvyyteen syöksyisi, sieltä tähdet käsittäisi?"

"En", vastasi poika hiukan mietittyään, "ei siellä järven pohjassa muuta ole, kuin kiviä ja soraa".

"Niin, paljasta soraa ja kiviä siellä vain on", myönsi Marjetta, "mutta kuitenkin syöksyy moni syvyyteen ja vasta liian myöhään huomaa pettyneensä.

"Miksi ne sitten sinne hyppäävät", kysäsi Jeriko?

"Siksi, että alaspäin on helpompi mennä, kuin ylös todellisia tähtiä kohden", selitti äiti, "ylöspäin ei näet siivittä voi kukaan kohota".

"Mutta ethän silloin sinäkään voi ylös tähden tykö mennä", lausui poika korkeuteen silmäillen?

"Voin", vastasi sairas, "kyllä minä voin, sillä minä olen saanut uskon kautta toivon siivet ja niillä siivillä voipi synnin merestä kohota paljoa korkeammallekin, kuin tähtitarhoihin".

"Eihän sinulla ole siipiä," väitti poika.

"On, vaikka sinä niitä et vielä näe, etkä ymmärrä," selitti äiti, "ja minä luulenkin kohta kohoavani teidän tyköänne tuonne ylös." -- Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "lupaapas minulle Jeriko, ett'et rupea koskaan tavoittelemaan syvyydessä päilyviä tahteja, vaan pyrit aina valoa kohden."

"Kyllä, jos minulla vain siivet olisi," lupasi lapsi.

"Siivet, joita tarkoitan, sinä kyllä saat aikanasi, jos itse tahdot ja tahdothan sinä?" lausui äiti.

"Tahdon," sanoi poika, "tahdon tietysti ja sittenhän pääsen vaikka minne, vaikka kuuhun sen tervaajan sieltä pois ottamaan."

Keskustelun aikana oli kuu noussut ja lempeällä valollansa valasi huoneen sisustaa. Poika katseli sitä tarkasti, nähdäkseen liikkuiko kuun ukon käsi ja liikkuvanpa se näyttikin. Silloin sattui taivahalla tähti lentämään ja poika kääntyi äitiinsä, kysyen: "kukahan nyt lienee enkeliksi päässyt?" -- Äiti ei vastannutkaan enää. Liikkumattomana lepäsi hän kullan keltaisilla oljilla. Kuun säteet kirkastivat Marjetan lempeät, hymyilevät kasvot sangen ihaniksi ja olista taittuvat säteet muodostivat ikäänkuin kehän niiden ympärille.

Kun ei poika yhä uudistettuihin kysymyksiinsä enää vastausta saanutkaan, tunsi hän vaistomaisesti äidin jo lähteneen ylös valon valkamille. Katkerasti itki hän, koetellen hyväilyksillään äitiä herättää. Kun ei muu auttanut, lupasi poika, ett'ei hän enää milloinkaan luvatta juoksisi maantiellä ajajoita katsomaan. Kaikki oli turhaa ja muutaman päivän perästä sai hän äitinsä haudalla muistella sanoja: "kummallista, jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman välillä," mutta nyt hän ei itkenyt, sillä tiesihän hän äitinsä enkeliksi tulleen.

Haudalle pystytettiin pienoinen puuristi, johon painokirjaimilla oli piirretty sanat: "tässä lepää kellonsoittaja Taavetti Kaikusen Marjetta, joka kuoli viime torstai-iltana." -- Sivukulkiessaan myhäilivät ihmiset tuolle ristille, mutta vaihdokkaan mielestä opetti se kaikille jälkeen jääneille samaa, kuin hänen äitivainajansa oli hänelle muistuttanut: että ihmisen on aina pyrkiminen korkeuteen, johon ristin sydänpuu viittasi. Monasti päättikin hän seurata äitiänsä sinne, sillä mahtoihan siellä olla hyvä, koska äiti oli raskinut hänet jättää sinne mennäksensä.

Jerikolla itsellään ei nyt enää kotonansa ollutkaan kovin hyvä olla. Päiväkaudet sai hän siellä viettää yksikseen, kun ei vielä kyennyt isäänsä työhön seuraamaan. Ikävät olivat pojalle päivät, eikä niistä hänelle juuri hyötyäkään ollut, vaikka yksinäisyyden sanotaan olevan suurten aatteiden äidin. Isäkin oli toisinaan niin kummallinen, eikä poika ymmärtänyt kaukaan syytä siihen. Kerran selvisi kuitenkin se seikka, kun isä antoi hänelle putelin ja rahaa ja käski mennä Kissa-Kertulta ostamaan viinaa. Poika totteli. Repaleisissa riikineissään lähestyi hän mökkiä, jossa Kissa-Kerttu asui. Tultuaan mökin luo näki hän siellä koko joukon muita poikia rakentamassa lumilinnaa. Pojat olivat niin ahkerassa työssä, ett'eivät kotvilleen heitä katselevaa vaihdokasta laisinkaan huomanneet, mutta viimein keksi hänet Risto, Kissa-Kertun toivorikas perillinen.

"Hei pojat," huusi hän "tuolla on vihollinen kurikka kädessä; se varmaan aikoo valloittaa linnamme. Annetaanpas sille hiukan papuja." -- Nyt alkoi Jerikoa kohden tuiskuta toinen toistaan kovempia lumipalloja. Alussa koetti poika pakenemalla niitä välttää, mutta kun toiset huomasivat sen, töytäsivät he perässä ja Jerikokin rupesi puolustautumaan.

"Vastarintaan se rupeaa", huudahti Risto ja edellimmäisenä lähti hyökkäämään yksinäistä raukkaa kohden, lasketellen suustaan, mitä ilkeintä osasi. Jeriko heitti häntä pallolla vasten silmiä, mutta se oli öljyä tuleen. Risto hyökkäsi päälle käsikähmään, mutta toinen piti miehuullisesti puoltaan. Muut pojat saapuivat Ristolle avuksi ja siinä he hangessa yksin tuumin vierittelivät poikaa, nimitellen häntä "vaihdokkaaksi, rymän mankaraksi, hönnin hassuksi" ynnä muuta, ynnä muuta.

Vaihdokas-parka rukoili, itkikin päästäkseen pois, mutta se oli turhaa. "Kas tätä mamselia vaan", lausui Kotilan Aapo Jerikoa tölmien. Silloin pikastui vaihdokaskin ja iski soimaajaansa putelilla, jota hän koko temmellyksen ajan oli toisessa kädessään pitänyt.

"Tuos' on sinulle mamselista", sanoi vaihdokas lyödessään ja huomattuaan, että Aapo poistui, alkoi hän toisiakin aseellaan hutkia. Heikko lasi rikkaantui pian ja leikkasi vielä särkyessään vaihdokkaan käden niin, että siitä verta virtana vuoti. Risto, joka viimeisen kolahduksen oli saanut, taisi luulla veren itsestään vuotavan ja täyttä suuta itkeä kollotellen juoksi hän äitinsä luo mökkiin.

Kissa-Kerttu kiiruhti sieltä heti poikansa avuksi ja vaihdokas sai oikein koron kanssa takaisin ne kolahdukset, joita hän oli ennättänyt toisille pojille antaa. -- Rahansakin oli poika taistelun aikana kadottanut, eikä Kissa-Kerttu hänelle antanut aikaa niitä etsimään, vaan käski suoriutumaan "sen pisaan ja kiirevilkkaan joudukin sinne sen muoska", sanoi hän.

Rahojen ja särkyneen pullon vuoksi ei Jeriko uskaltanutkaan palata isänsä luokse, vaan piilottautui Lampelan saunaan. Siellä mietti hän tilaansa ja vaikka miten olisi koetellut päätänsä vaivata ei hän voinut myöntää olleensa väärässä puolustaessaan itseänsä. Hänelle juohtui mieleen: mitähän äiti tästä nyt sanoisi ja siltä hänestä tuntui, ett'ei äiti kuitenkaan lyönyt olisi, jos hän hiukan olisi torunutkin. Sitten juohtui taas mieleen lantit ja säretty puteli ja hän päätti lähteä pois, kauas pois ja olla siellä, kunnes kasvaisi suureksi ja sitten tulisi hän kotiin ja toisi isällensä oikein suuren möhömahaisen putelin, niin suuren, kuin se, josta provasti alttarilla kirkossa viiniä kaasi hopeapikariin. Vielä toisi hän rahaakin, hyvin paljon rahaa, valkeita ja ruskeita, isoja ja pieniä rahoja ja Kotilan Aapolle antaisi hän yhden hyvin suuren rahan sovinnoksi, mutta Kissa-Kertun Ristolle ei hän antaisi mitään. Sitten sekoittui vähitellen kaikki sekaisin. Rikkinäiset pullot, joita Kissa-Kerttu alttarilla provastille tarjosi ja Risto messukasukkaan puettuna ahdisteli häntä ja hän pakeni lumilinnaan ja hyppäsi hyvin isoon puteliin ja sitten kaiken hyvän lisäksi tuli äitivainaja ja viittasi ylöspäin. Jeriko koetti putelin kaulasta tunkeutua ulos, mutta ei sopinutkaan enää, sillä hän oli kasvanut siellä suureksi mieheksi. Tuommoisia sekavia kuvia vieri vaihdokkaan editse sekaisin, kunnes hän muuttui pieneksi hiireksi, jota ruma punainen kissa hätyytti. Se tuli yhä likemmäksi; nyt se jo kohotti käpälänsä tarttuakseen hänen niskaansa, hui, kuinka se puristi kovasti!

Kiljahtaen hyppäsi vaihdokas penkiltä ylös. Hänen edessään seisoi isä, joka käytyään Kissa-Kertun mökillä oli jälkiä myöten tullut etsimään poikaansa saunasta. Silmät vihasta hehkuvina tiuski Kaikunen: "missä rahat? missä puteli?" Poika parka koetti miten parhaiten taisi onnettomuuksiansa selitellä, mutta niitä kuulematta tempasi isä nahkavyön vyöltänsä, jolla huimi poikaansa kyllikseen. Kentiesi hän ei olisi herennytkään, joll'ei talon väki, itkun kuultuansa, olisi kiiruhtanut saunaan ja pelastanut poikaa mielettömän isän käsistä.

Vihdoinkin käski Taavetti poikansa kotiin menemään, hän lupasi itse tulla jälestäpäin. Vaihdokas totteli, vaan hän päätti kotiin tultuaan sytyttää koko kodin tuleen, ett'ei isä mitään löytäisi sinne tullessaan muuta, kuin tuhkakuopan, -- sillä viha synnyttää aina vihaa. -- Kotona, kuopassa oli kaikki ennellään. Kuu valaisi sitä aivan, kuin tuona iltana, jona äiti oli kuollut, eikä vaihdokas enää kostotuumiansa muistanutkaan. Päinvastoin istahti hän rahille ja itki katkerasti -- hän tunsi ensi kerran eläessään olevansa kaikkien hylkäämä, olevansa onneton.