Part 2

Moiset luulot, menot ja palvelukset juurtihe välttämättömästi pakanuuteen, taikka toisin sanoen, pakanuus ja kristillisyys sulivat vähitellen toisiinsa, ja siittivät tämmöisiä kummallisia taikoja ja hairauksia. Vaikka eivät esi-vanhempamme sentähden juuri uponneet ihan raakaiseen epä-jumaluuteen ylistämällä käsi-tekosia kuvia ja semmoisia, luulivat kuitenkin siitä apua olevan, jos erinomaisille luonnon muodostuksille osoittivat kunniaa ja hoitoa. Varsinkin, koska kato-vuodet, tauti taikka muu onnettomuus rasitti maata ja ihmisiä, ko'ettivat he jos jotakin pahan estämiseksi. -- Mikä heistä oli varsin ihanaa, voimallista taikka muutoin ihmis-henkeä liikuttavaa, sille osoittivat myös erinomaisen kunnian, lepyttääksensä sillä luonnon herraa, jota eivät muuten kuitenkaan voineet tajuta eikä lähestyä, kun ylistämällä hänen voimaa ja viisauttansa kaikissa hänen rakennuksissansa. Niin pidettiin korkeat vuoret, alhaiset luolat, kirkkaat lähteet, suuret mahtavat puut ja muut semmoiset erittäin pyhinä ja kunnian arvoisina. -- Semmoisia luonnon palveluksia muistelevat vanhat vieläkin, ja tuskin lienevät tänäänkään peräti hävinneet, vaikka kansa pitää niitä salaisina, eikä tahdo eikä julkea ilmoittaa niitä muille. -- Niin on Kiimingin kylässä Viitasaarella Tuohisvuori niminen kallio, niin siihen olisi -- kansan puheen mukaan -- ennen muinoin vuoden tuloista aina tuotuna ensimäiset, ennenkun niitä ihmiset nauttivatkaan. Näitä uhria kun tuohisissa aina kalliolle tuotiin, karttui siihen aikoja myöten niin paljon niitä, että koko paikkaa al'ettiin sanoa Tuohis-vuoreksi.

Mutta merkillisin on kahden ennen muinoin pyhinä pidettyjen puiden juttu, toinen kuusi, toinen koivu, joita vieläkin verrataan toisiinsa, että ne muka puita olivat: "_Soskon kuusi ja Kajaman koivu_."

Soskonniemessä, joka kolme peninkuormaa Viitasaaren kirkon etelä-puolella pistää Keiteleesen, oli muka muinoin ollut erinomattain suuri kuusi, jonka tarina on seuraava. Kun ensimäiset asukkaat tälle niemelle muuttivat ja rupesivat suojaa itsellensä kyhäämään, istuttivat ensimäisen majansa viereen onni-puun, jonka viihtymisen eli kuihtumisen nojassa koko heidän elonsa ja olonsa sillä paikkaa tulisi olemaan. Puu, joka laatuansa oli kuusi, kasvoi ja menestyi vuosi vuodelta hyvin, ja talo vahveni myöskin ja rikastui kuusen rinnalla yhä. -- Ei siis ihmekään, jos nämä uudis-asukkaat varoitellen hoitivat tätä istuttamaa onni-puutansa, jota pi'ammastaan pitivät koko onnensa perustajana; he kunnioittivat sitä kun mitäshän jumalallista onnen tuojaa. Mutta myöhemmin, kun kuusen istuttajat aikoja jo olivat kuolleet, pidettiin sitä aina suuremmassa arvossa, koska luonnostansa se, mikä aikoja sitte on tapahtunut ja yhä puheessa ollut, ihmisen mielessä muodostuu ikäänkun mahtavammaksi ja isompi-arvoiseksi. -- Jälkeen tulevaiset muistelivat vanhoilta tästä kuusesta kuulemia puheita, lisäten siihen vähän aina omiansakin, ja sillä tavoin isoni kuusen arvo ja kunnia aikojen kuluessa yhä enemmin. -- Tulipa sitte tauti ja katovuodet, ja köyhyys alkoi ahdistaa Soskolaisia, niin juohtui se heidän mieleensä, että kuusen päähänhän entisetkin Soskon asukkaat sanoivat onneansa ja menestystänsä, totta sitä nyt ei ole tullut oikein hoidetuksi, kosk'ei se enää meitä auta. Näin arvellen rupesivat he sille vielä lii'allisempaa kunniaa osoittamaan. Vuoden tuloista, ennenkun niitä kukaan vielä maisteli, otettiin aina vähän kutakin lajia ja kannettiin kuusen juurelle, johon sitte keräytyi koko kylän väki uhri-ruokia syömään. -- Ilmankos se kau'an viihtyikin! Ison vihan aikana oli se vielä niin tuuhea, että sen latvaan kätkettiin kaikenlaisia kalliita kapineita, ja vaikka viholliset kuusen suojassa olevassa pirtissä pitivät majaansa, säilyi kuitenkin tavarat kuusessa. Siellä oli muka kun luonnon tekemä heinä-takka, viistoista syltä ympärykseltänsä; juureltansa oli puu yhdeksän kyynärän paksuinen, ylempää kuuden, ja kaksi miestä kun seisallansa sitä syleili, niin sormet vaan hypivät yhteen.

Ilman sitä oli kuusella vielä sekin tapa, että tarkkaan ennusti tulevaisuutta. Ennen muka kylässä tapahtuvata kuolemista saatiin kuusesta aina merkki. -- Sen latvasta katkesi silloin aina oksa ja putosi maahan; kuta isompi oksa sieltä katkesi, sitä vanhemman tiettiin senkin olevan, jonka kuolemata kuusi ennusti. Niin olivat oksat puusta karisseet aina vähemmäksi, kuten sekin suku, jonka istuttama kuusi oli, ennätti jo hävitä; mutta vähää ennen erään vanhan muorin kuolemata, joka oli jo viimeinen sitä sukua, kaatui kerran kuusi itsekin.

Samanlainen pyhä puu oli Kajaman koivu. Suomalaisten ensinnä Keiteleen ranteille muuttaessa, asuivat -- puheen mukaan -- Lappalaiset samoilla paikoin. Ensimäinen Kajamalle yhtynyt Suomen mies ei sentähden uskaltanut suojaa itsellensä ennen kyhätä, kun eräältä Lappalaiselta oli kuulustanut, missä hänelle talon sia olisi onnellisin.

Lappalainen virkkoi hänelle neuvoksi: "te'e talosi siihen, kussa Keiteleen rantaa kävellessäsi järvelle vääristyvän koivun oksalla näet pyyn istumassa; siihen on asuntosi suotu, vaan elä vahingoita puuta eläkä pyytä." -- Mies tekikin niin, kun Lappalainen oli neuvonut; mutta hän, niinkun jälkeentulevaisetkin pitivät Kajaman koivua aina pyhänä, ja sen juurella sanotaan kau'an aina nykyisempiin aikoihin saati vielä uhratun. Niissä uhrissa piti paitse muita lintuja vähintäänkin aina oleman yksi pyy.