Part 4

Ja sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä Kerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin nurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan. Mitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma salaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat kasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut uhkaamassa hänen harmaata päätänsä.

Korpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat haluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen väestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja kärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka kelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut, vaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla kummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava puolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului kellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa pitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni melu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman järvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata mökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.

-- Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi rannalle vuottelemaan tytärtään.

Tavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin ruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren harmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta sujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä. Johanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin tavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.

-- Isä, sanoi hän, -- minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän kanssanne.

-- Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, -- minä en tahdo sinun menevän ylös nyt...

-- Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle vastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.

Ukko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut mitään.

-- Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

-- Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli Johannaa; -- tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella toisin... Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin _kieltävästi_ enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija, ja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava... ja säädyllisesti, mutta myös päättäväisesti minä vastasinkin... Vaan sinähän näytät niin kalpealta, Johanna!

-- Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa Jumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä ikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä ja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan kanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina kotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän ei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia palvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti... ja sen kautta saan minä heiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua; piiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit väittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi minua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille ja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut ja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.

-- Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla rasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät ovat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan tehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä muodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian asettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa palveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi... Vaan kerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit, sillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun hän lähti tänne.

-- Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen; ajattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata uskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden eriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja etten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen onni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä, ja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain ilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet mielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse saattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä, kuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin; olin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no, mitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja vastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä paitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.

-- Hyvä... No, mitäs patruuna siihen vastasi?

-- Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja virkkoi: -- tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät vielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et varmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit päästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden tervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni. Hyvästi siksi. -- Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle sanaakaan... Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?

-- En, tyttöseni.

-- Ah, isä, jos olisi aikaa niin rientäisin sulatolle puhumaan hänen kanssaan, mutta minä en uskalla, sillä olen luvatta poistunut herrastalosta ja minun täytyy ehtiä takasin ennenkun minua kaivataan. En voinut häätää sydämeni halua puhua teidän kanssanne Vaan koska en nyt itse saata tavata Sveniä, niin pyydän että te, isä, huomen aamulla varhain menisitte sulatolle ja sanoisitte Svenille terveisiä minulta. On tullut liikkeelle huhu, Herra tiesi millä tavalla, että patruuna on kosinut minua ja saanut myöntymyksen. Tuskin puoli tuntiakaan siitä kun patruuna puheli kanssani, tuli kaukaa pitäjäläisiä, joiden tie vei herrastalon ohi, ja kysyivät rengeiltä, josko oli totta mitä huhu tiesi kertoa. Nyt minä niin pahoin pelkään, että huhu on kerinnyt Sveninkin kuuluville, sillä minä en tahdo että hän hetkeäkään olisi pahoilla mielin minun vuokseni tahi epäilisi uskollisuuttani.

-- Hyvä on, Johanna, älä ole huolissasi siitä. -- Souda sinä takasin herrastaloon; vielä tänä iltana, vaikka onkin myöhä, lähden minä masuunille hyssyttämään ja puhun Stoolin kanssa.

-- Kiitos, isä.

-- Jumala siunatkoon sinua, Johanna.

Tyttö istahti venoseensa, joka tasaisin aironvedoin eteni rannasta ja pian katosi kesä-illan hämyyn.

Korpraali oli nyt palaamaisillaan takasin tupaan sanoakseen Kersti muorille, että hän aikoi mennä sulatolle, kun hän samassa kuuli eukon tutun äänen huutavan häntä. Kuljettuansa ennen mainitun harmaan paateron sivu, näki hän Kerstin seisovan tuvan ovessa, ja Kerstin vieressä miehen, jonka hän kohta tunsi naapurissa asuvan talollisen rengiksi.

-- Tässä on kirje sinulle, Brant, huusi Kersti muori, ollen utelias saamaan sen sisällöstä tiedon, sillä kirjeen saapuminen oli korpraali Brantin tuvassa harvinainen tapaus.

-- Kirjekö? Keltähän se olisi? ajatteli korpraali ja katsasti renkiin, joka sen toi, kysyvällä silmällä, sekä meni tupaan ja sanoi Kerstille että hän tarjoisi kirjeentuojalle jotakin virvotusta.

-- Isäntäni antoi kirjeen minulle, virkkoi renki kynsien päätänsä; -- ja hän tahtoi myös sanottavaksi teille, että hän huomen aamulla lähtee kuorman kanssa Veksiöön, ja että korpraali voi päästä hänen muassaan jos tahdotte.

Kersti pani tulen kynttiläpahaiseen, korpraali pani lasit nenälleen, aukaisi kirjeen ja luki. Lukeminen kävi vitkaan, sillä kirjoituksen tyylissä, tavuissa ja lauseiden kokoonpanossa olisi ollut melkoisesti parantamisen sijaa; mutta värveistä ukon silmäkarvojen yläpuolella saattoi Kersti arvata, että kirjeen sisältö oli laadultaan arveluttavaa sekä tähdellistä.

Vihdoin pani korpraali miettiväisenä kirjeen pöydälle, otti lasit silmiltään ja sanoi rengille:

-- Sano isännällesi terveisiä ja kiitä häntä tarjouksesta. Minä lähden mukaan.

-- Mutta siinä tapauksessa täytyy korpraalin olla valmiina kello kolme huomen aamulla, sillä silloin lähdetään.

-- Kyllä minä oikeissa ajoin saavun paikalleni.

-- Niin, eukkoseni, nyt on ikäviä kuulumisia. Sisareni, joka asuu kaupungissa, on kovin sairaana ja tahtoo nähdä minua ennen kuin kuolee. Vanha leski, joka vuosikausia on asunut yhdessä hänen kanssaan, on kirjoittanut kirjeen. Minä lähden tästä kaupunkiin ja, jos Jumala niin tahtoo, suljen hänen silmänsä.

-- Brant kulta, lue kirje niin, että minäkin kuulen, pyysi Kersti.

Korpraali teki niin kuin vaimonsa pyysi ja luki kovalla äänellä, josta ilmeni häädettyä mielenliikutusta.

-- Herra Jumala, lausui Kersti kyynelsilmin, -- kuinka vaikeata lienee mennä kuolemaan, yksin, hyljättynä, ilman rakasta omaista kuolinvuoteen vieressä. Elli raukka on leski eikä hänellä ole lapsia. Ja kenties hän puuttuu sitäkin mitä välttämättömimmin tarvitsee... Niin, Brant, sinun pitää matkustaman hänen luokseen, lohduttamaan häntä ja toimittamaan hänelle kunnialliset hautajaiset, jos hän on kuollut. Ne kahdeksan riikintaaleria, jotka Sven meille antoi, pitää sun ottaman matkaan: enemmän meillä Jumala paratkoon ei ole puhtaassa rahassa, mutta ne saavat riittää niin pitkälle kuin riittävät... Ah, rakas Brant, jatkoi Kersti, -- usein surulla ajattelen mitenkä kävisi, jos sinä minulta kuolisit... ei, ei, kun minä joudun viimeisilleni, tahdon nähdä sinua Brant, ja kuulla sinun puhuvan Jumalan armosta sekä pitää sinua kädestä, kun kuolen...

Kerstin ääni tukahtui nyyhkytyksiin. Korpraali puhui muutamia sanoja, jotka eukon herkkiin tunteisiin vaikuttivat tyynnyttäväisesti, niinkuin tarkoitus olikin. Senjälkeen otti hän hattunsa ja kainalosauvansa lähteäksensä masuunille puhumaan Svenin kanssa niinkuin oli Johannalle luvannut.

Niin nopeasti kuin voimat ja kainalosauva sallivat askelsi hän yön pimeään verhoutuneen metsän läpi, usein istahtaen levähtämään jollekin tienviereiselle kivelle. Niin saapui hän vihdoin masuunille ja meni hyttiin, mutta sai työmiehiltä siellä tietää, että kuski Svalgren iltahämärissä oli käynyt käskemässä Sveniä patruunan puheille, ja ettei häntä voitu odottaa takaisin ennen kun aamupuolella yötä. Korpraali lausui ystävällisesti "Jumalan haltuun" ja lähti sulatosta palatakseen mökkiinsä. Moninaisia ristiriitaisia ajatuksia liikkui matkalla hänen vanhassa päässään. Mutta kotia tultuaan paneutui hän tyynesti lepäämään ja uinahti parisen tuntia, ennenkun hän taas nousi ylös ja Kersti muorin varustama eväspussi ja kahdeksan riikintaaleria muassaan lähti naapurin luo, jonka kanssa hänen oli määrä matkustaa Veksiöön.

VI.

Patruuna ja nimismies.

Kertomuksemme yksinkertainen juoni vie meidät taasen Hupihaittolan konttoorihuoneeseen, patruuna Nikolaus Brackanderin pariin. Onnellinen tapaus! Kukapa ei mielellään taasen näkisi tuota huvittavaa miestä?

Patruunalla on nyt, kuten edelliselläkin käynnillämme, henkiheimolaisensa kruununnimismies Spökvist ja totilasit seurakumppaneina. Sillä päivän selvää on, että missä joku Brackander ja joku Spökvist kohtaavat toisensa, siellä pitää kahden totilasin niinikään oleman.

Keskustelu on tärkeää... ylen vakavanlaatuista. Patruunan kasvot hehkuvat ylevää suuttumusta; kruununnimismies Spökvistin ovat totisissa rypyissä, paitsi joskus suupielet, jotka, kun patruuna kääntyy selin, vetäytyvät kahtamieliseen, piammiten vahingoniloiseen hymyyn.

Patruuna pitää aika selityspuheita, sylkäsee useasti ja heiluttelee kädessään yhtä suosituimpia ruoskiaan.

-- Etkä sinä, Spökvist, kiellä kansan keskeen levittäneesi sitä kirottua huhua, että minä olen kosinut Johannaa? jatkoi patruuna asettuen kädet puuskassa puhutellun eteen.

-- Veli veikkoseni, vastasi Spökvist sävyisästi, -- minähän tein vain mitä sinä käskit. Itsehän minulle sanoit: Spökvist veikkonen, toitota se uutinen kaikille maailman tahoille tiedoksi...

-- Suus kiinni! Sinä oot viina-advokaatti! ärjäsi Brackander.

-- Sinä pikaistut, ystäväni, vastasi Spökvist lauhkealla, hillityllä äänellä; -- sinä todellakin pikaistut. Puhukaamme tyynesti, veli Brackander! Kukahan viisas ihminen olisi voinut otaksua, että sinä saisit rukkaset siltä taholta...

-- Mene hiiden hinkaloihin rukkasinesi! jyrisi patruuna; -- sinä olet ottanut suututtaaksesi minua silmittömäksi.

-- No, veli veikkonen, suo anteeksi, jos sanalla _rukkaset_ pahoitin hienotuntoisen mielesi. Tarkoitukseni oli vain sanoa, että jos pysyt kiinni hankkeessa, josta meidän kesken oli sovittu, niin pääset vaikeuksitta tarkotustesi perille.

Patruuna oli hetkisen vaiti ja käväsi muutamia kertoja lattiata edestakaisin. Sitten heitälsihen hän tuoliin, pyyhkäsi otsaansa punaisella silkkiliinalla ja virkkoi vähän tyynemmin:

-- Se täytyy minun tehdä. Arvoni ja kostontunteeni vaativat, etten saa luopua päätöksestäni. Ja siihen tulee vielä, veli Spökvist, lisäksi se, että... Rohkenen tuskin lausua julki mitä minulla on mielessä; sinä nauraisit minulle... pitäisit minua naurettavana...

_Sinua_ naurettavana! Ei maarin, Brackander! Sitäpaitsi tiedän omasta kokemuksesta, että joka sydämellä on omat heikkoutensa. Puhu vain suusi puhtaaksi, ystäväiseni!

-- Mutta osaatko olla vaiti, Spökvist?

-- Minun luotettavuuteni on koeteltu, sanoi Spökvist, kilistäen patruunan kanssa laseja.

-- Hyvä on, sanonpa siis sinulle, että... että minä tosiaankin olen rakastunut, pihkaisesti rakastunut Johannaan. Sanokoot ihmiset sitä hullutukseksi, vaan minä en sille mitään voi.

Patruuna oli valmis luomaan silmänsä maahan tehtyään tämän ujostelevan tunnustuksen.

-- Niin aina, ihmissydän on kummallinen kapine, sanoi Spökvist filosoofimaisesti; -- mutta kuules Brackander, milloinkas lähetit sanan masuunille?

-- Svalgren lähti sinne tuntikausi takaperin.

-- Ja mihinkä aikaan siis voimme odottaa kilpatoveriasi tänne?

-- Iltasen perästä, vastasi Brackander.

-- Minulla on kiire, sanoi Spökvist katsoen kelloaan; -- monet tärkeät tehtävät odottavat kotona...

-- Tuhat tulimmaista, huudahti patruuna, ethän tuumine jättää minua? Sinun tarvitsee kaikin mokomin olla saapuvilla, Spökvist.

-- Noh niin, voinhan sitte jäädä tänne, sillä mitäs ei ystävän eteen tekisi?

Ja sen sanottuaan vetäsi Spökvist lakkaristaan paperin kysyen, eikö ystävä Brackander kirjoittautuisi takausmieheksi lainasta, joka nimismiehen täytyi tehdä voidakseen kruununveron kannosta tiliä tehdessään täyttää uhkaavan vaillingin.

Patruuna huokasi, mutta oivalsi ettei hänen käynyt kieltäminen. Spökvist oli otollisen hetken valinnut. Hän kirjoitti siis nimensä alle.

-- Palatakseni asiaan, virkkoi Spökvist kirkastunein kasvoin, -- niin olet sinä voiton puolella, jos vain saat kilpatoverisi, pitkän masuunirengin poistumaan. Mitä ensinnäkin tytön vanhempiin tulee, niin he ovat tunnetut herännäisjoukkioksi; ei muut kuin lukijat voisi hyljätä niin loistavaa tarjousta kuin sinun on, Brackander; he eivät taivas nähköön, suuria välitä maallisesta onnesta ja maallisista tavaroista. Mutta he kyllä toivoakseni lankeavat jalkojesi juureen, jos otat heiltä pois tuen ja turvan, sillä Sven Stool se tietenkin ylläpitää koko perheen, ja häneen luotettanee vastaisuudessakin. Mitä taasen tulee tyttöön itseensä, niin hän kyllä sopeutuu, jahka vaan armaansa ei ole lähettyvillä. Johanna kohta unhottaa hänet ja suostuu kiitollisena naimatarjoukseen, jonka kautta hänestä tulee rikas ja ylhäinen vallasnainen karkean piian asemesta. Minä tunnen naisia, Brackander, harvoin he rakastavat miestä hänen itsensä vuoksi, vaan hänen yhteiskunnallisen asemansa, rikkautensa tai muiden korukalujen vuoksi, jotka loistavat heidän silmissään.

Hetkisen kuluttua ilmoitettiin iltasen olevan valmiina. Keskustelu kääntyi aterian jälkeen valtiolliselle alalle.

-- Vapaamielisten sanomalehtien häviön malja! sanoi Spökvist ja kohotti lasinsa, -- vapaamieliset sanomalehdet ne juuri ovat, jotka matkaansaattavat kaiken pahan Ruotsissa. Toista on Venäjä! Siellä hallitus osaa salvata sanomilta suun! Täällä meillä uskaltaa tuskin nimismies, perheestään kunniallista huolta pitäen, toimittaa virkaansa niinkuin sitä tulee toimittaa, se on: nylkeä talonpoikia, sillä jos kohta maaherra ei siitä liioin lukua pitäisikään, niin saattaa kumminkin tapahtua, että vapaamielinen sanomakirjoittaja saa jutun tietoonsa ja myllertää sekaisin maat ja taivaat... ja silloin on virka mennyt... Ei, veliseni Brackander, eläköön Venäjä! Siellä kunnon nimismiehen olisi maittavat olot; olenkin kuullut puhuttavan, että nimismiehet Suomessa elostelevat kuin Jumalan kukkarossa.

-- Ja sitäpaitsi niin talonpojat Venäjällä ovat maa-orjia [tosin siihen aikaan, jolloin Rydberg kertomuksensa kirjoitti. Suom.], puuttui Brackander puheeseen; -- niin pitäisi olla meilläkin. Jos maasmestarini olisi maa-orja, niin en tarvitseisi vetkutella ja mutkitella niin paljoa, ottaakseni häneltä tytön.

-- Olet oikeassa. Ja ajatteles, veli Brackander, kuinka toisin olisi, jos eläisimme Venäjällä, tahi jos venäläiset olisivat herroja Ruotsissa. Etteikö erinomaiset ansiosi rautatehtailijana, ihmisenä ja kansalaisena aikaa sitte olisi saavuttaneet tunnustusta? Kyllä varmaan! Olisit paraikaa ollut sekä Pyhän-Yrjön että Sasu-Ketun-nahka Tähdistön ritari.

-- Niinkö arvelet?

-- Olen varma siitä.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Brackander, -- sitten juomme vielä maljan, Venäjänmaan onneksi!

Samassa raotettiin ovea, ja Svalgrenin ketunnaama ilmestyi näiden kahden henkiheimolaisen nähtäville.

-- Armollinen patruuna, sanoi palvelija, -- Sven maasmestari on täällä ulkona.

-- Käske hänen tulla konttooriin, vastasi Brackander.

VII.

Kaksi kilpakosijaa.

Patruuna ja kruununnimismies lähtivät ruokailuhuoneesta ja palasivat takasin konttooriin. Spökvist pukeutui totiseen, mahtipontiseen muotoon ja istahti sohvaan; patruuna pani kädet ristiin selän taakse ja näytti miettiväiseltä.

Sven maasmestari astui sisään. Hän tervehti herroja kohteliaasti ja pysähtyi ovensuuhun hattu kädessään. Jättiläisen otsaa peitti synkkä pilvi, ja muutoin niin kirkas ja levollinen katseensa ilmaisi levottomuutta ja mielenjännitystä.

-- Hyvää iltaa, kunnon ystävä Sven, sanoi patruuna sulavasti; -- olen kutsuttanut sinua tänne puhuakseni kanssasi tähdellisestä asiasta... Veli Spökvist, sinä näet tässä lukuisista työmiehistäni ja alustalaisistani sen, johonka enin luotan. Minä annan mielelläni Svenistä sen arvolauseen, että hän on taitava, säntillinen ja uskollinen työmies.

-- Minua ilahuttaa kuulla, sanoi Spökvist armollisesti; -- pidä aina itsesi ansiollisena saamaan senlaista kiitosta, ystäväiseni!

Sven oli vaiti ja pyöritteli lakkia käsissään. Patruuna astahti pari kertaa lattian poikki ja jatkoi:

-- Minä pidän velvollisuutenani ja ilonani tehdä alustalaiseni onnellisiksi...

(Sven näytti peräti ällistyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuaan; Spökvist hymyili huomaamattomasti).

-- Ja sitä pyrintöni aina ovat tähdänneet, vaikka kenties useasti olen erehtynyt keinojen suhteen ja useammin vielä ollut tekemisissä ihmisten kanssa, jotka hyvyyttäni eivät ole ansainneet. Minua ilahuttaa sitä enemmin, kun olen tilaisuudessa osottaa sydämeni ihmisystävällisiä taipumuksia, väärinkäyttämättä hyvyyttäni ja tuhlaamatta sitä kelvottomille. Sven hyvä, minä olen suurella mieltymyksellä ottanut osaa oloihisi ja päättänyt tehdä kaikki mikä vallassani on vastaisen onnesi varalle. Kontrahti, jonka kautta minä olen isäntäsi, on kohta lopussa; minä en kernaasti päästäisi niin uskollista palvelijaa... Tahdotko vielä vuodeksi jäädä palvelukseeni? Minä lisään sinulle palkkaa, ystäväiseni... ja sovimmehan me kyllä muutenkin.

-- Teidän luvallanne, herra patruuna, vastasi Sven, -- minä olen tuuminut toisapäin. Koettaisin ruveta omasta takaa sepäksi.

-- So-o?... No, en sano mitään siitä, minä olen sinua varten ajatellut ihan samaa. Mutta istuhan, ystäväiseni! Minulla on paljon kanssasi puhumista.

Sven istui tuolille ovensuuhun.

-- Mitähän sanoisit, jatkoi patruuna, -- jos minä täten, herra kruununnimismies Spökvistin läsnäollessa, sitoudun palvelusaikasi loputtua lahjoittamaan sinulle oman vähäisen maatilkun, rakentamaan sille pajan, hankkimaan siihen kaikki tarvittavat työkalut ja antamaan lisäksi sinulle parisen sataa hopeariksiä liikkeesi alkamista varten.

-- Taivas varjelkoon! Onko patruunalla tosiaankin se aikomus? sanoi Sven ja kiinnitti Brackanderiin katseen, joka ilmaisi samalla sekä epäilystä että hämmästystä.

-- Se on vahva aikomukseni, vakuutti Brackander; -- kas niin, poikaseni, iskepäs nyt kättä ja kiitä minua!

Sven ojensi patruunalle suuren, kamaraisen kätensä, vaan ei vailla sisäistä vastenmielistä tunnetta, sillä hän aavisti, että joku pohjatarkotushan tällä tavattomalla ystävyydellä ja auliudella täytyi olla.

-- Ja kun sitte rupeat omilleen eläjäksi, sanoi Spökvist, -- niin tottakai ensikädessä ajattelet naimisiin menoa.

-- Kuinkas muuten, virkahti Brackander ja taputti Sveniä olalle; -- kun pääsee niin loistaviin oloihin, niin täytyy uskollisen vaimon tulla niihin osalliseksi, muutoin ei siitä ole siunausta. Mutta siinäkin suhteessa olen minä tuuminut asiata, Sven... Minä tahdon tehdä onnesi täydelliseksi.

-- Kiitoksia paljon, patruuna, sanoi Sven ja käännähtihen levottomasti tuolilla.

-- Minä tiedän tytön, joka on rakastunut, oikein tuhottomasti rakastunut sinuun, Sven.

-- Hm... vai niin.

-- Sinun pitää vaan kosia häntä, ja ihan paikalla. Hän on sinun arvoisesi; tavallaan on sinulle kunniaksi, että saat hänet vaimoksi. Minä tahdon tehdä teidät molemmat onnellisiksi. Se on, sanalla sanoen emännöitsijäni, mamseli Petronella, joka on sinuun hullaantunut. Hän on korviansa myöten rakastunut, ihmisparka...

-- Mamseli Petronella? Se ei voi ikänä olla patruunan tarkotus! lausui Sven, kasvot tulipunaisina.

-- On, on, ystäväiseni. Tosin hän on sitä niin kutsuttua parempaa väkeä, mutta rakkaus tasoittaa kaikki, ja koska nyt tiedät, että hän itse toivoo sinua miehekseen, niin älä sinä ole asiasta huolissasi...

-- Minä kiitän, patruuna, hyvistä aikeistanne, sanoi Sven nousten tuolilta; -- vaan että minä kosisin mamseli Petronellaa, siitä ei kuuna päivänä tule mitään.

-- Mitä sanot? kivahti patruuna ja asettui ristissä käsin Svenin eteen; -- eikö tule mitään, sanot? Onko se tyhmää ujoutta vai niskoittelua, hä?

-- Ei kumpastakaan, vastasi Sven tyynesti; -- tarkotan vaan, etten minä ikimaailmassa huoli mamseli Petronellasta.

-- Horun lorua! vastasi patruuna. -- Minä vaan sanon, Sven, että sinä käyttäydyt kiittämättömästi ja huonosti... Älä luulekaan, että aion lahjoittaa maatilkun ja pajan ja parisataa hopeariksiä niskoittelevalle, vastahakoiselle palvelijalle. Minä liitän lahjaani sen nimenomaisen ehdon, että nait mamseli Petronellan. Siinä sen nyt kuulet. Älä itsepäisesti torju onnea luotasi.

-- Kyllä huomaan, että minun täytyy jäädä patruunan lahjaa vaille, sanoi Sven.

Patruuna seisoi hetkisen vaieten, aivankuin näin jyrkkä kielto olisi ollut hänelle odottamaton. Spökvist sitä vastoin äänsi:

-- Oletko hulluna, mies? Enpä ikänä ole kiittämättömämpää mölhöä nähnyt.

-- Niin, veli Spökvist, sanoi patruuna pudistaen päätään, -- siinä nyt omin silmin näet, kuinka käy, kun väkensä parasta tarkoittaa. Röyhkeyttä ja kiittämättömyyttä saa vaan palkakseen.

-- Vanha sananparsi on, että talonpojalle ei pidä koskaan tehdä hyvää, jatkoi Spökvist; -- mokomiin ihmisiin ei tehoo muu kuin patukka.