Part 3

Paitsi patruuna Brackanderin ruoskakiihkoa on toiseksi hänen luonteensa tunnusmerkkinä käräjöimiskiihko ja kolmanneksi ryöstöhuutokauppa-kiihko. Missä patruuna vain sopimustensa varjolla keksi vähintäkin syytä riidan alkamiseen, hetikohta oli hänellä hakemus-, kanne- ja valituskirjat valmiina esiintuotavaksi asianmukaiseen tahi -muattomaan oikeuteen. Tämä kiihko johtui kaiken todennäköisyyden mukaan jalosta pyrkimyksestä saattaa lainkäyttö yhä täydellisemmäksi ja antaa lakimiehille hyödyllistä tointa. Kolmas eli ryöstöhuutokauppojen kiihko johtui yhtä todennähtävästi kaikkien suurten sielujen synnynnäisestä taipumuksesta siihen, mikä elämässä on traagillista ja parempaa sisältöä aiheuttavaa. Patruunan mieltymys moisiin toimituksiin oli siihen määrään kehittynyt, ettei hän yksinomaan vain ollut läsnä kaikissa hänen alustalaistensa luona tuhkatiheään sattuvissa ryöstöhuutokaupoissa, vaan ajeli useasti pitkiä matkoja, kruununnimismies Spökvist mukanaan, nähdäksensä senlaatuisia näytelmiä.

Viime aikoina oli patruuna Nikolaus Brackander joutunut vielä neljännenkin kiihkon uhriksi. Ja kuitenkaan ei patruuna Brackander itsessään ollut mikään kiihkoilija, vaan päin vastoin kaikista "käytännöllisimpiä" ihmisiä, joihin yhdeksännentoista vuosisadan aurinko on paistanut! Kummallisia ristiriitoja ihmiselämässä!

Neljäs kiihko oli se, että patruuna Brackander tahtoi "_per fas et nefas_" [millä keinoin hyvänsä. Suom.] ottaa itsellensä vaimon. Hän oli nyt neljänkymmenenkahden vuoden iässä, miehuutensa kukkeimmillaan ollessa, suuttunut vanhanpojan eloon ja päättänyt avioliittonsa kautta tehdä jonkun Eevan tyttäristä onnelliseksi. Ja kukahan nainen voisi vastustaa miestä, joka hiuskarvalleen on suuren Napoleonin näköinen ja sen lisäksi omistaa herraskartanoita, masuuneja, kankirautapajoja ja suunnattomia pääomia, luotetuimpiin käsiin sijoitettuina?

Patruuna Brackander tunsi oman arvonsa; kaikessa kainoudessaan tiesi hän olevansa vastustamaton, varsinkin jos hän tahtoi saada tytön pauloihinsa; mutta hänpä juuri pelkäsikin, että tytöt tahtoivat saada hänet pauloihinsa. Kysymys olikin nyt: kenenkä hän tuon suunnattoman naistulvan joukosta valitsisi elämänsä kumppaniksi?

Tätä kysymystä hän juuri nyt parhaallaan pohtii mitellessänsä, niinkuin mainitsimme, pitkin askelin konttoorin lattiata.

Patruunan sydän ei ollut harkko- eikä kankiraudasta, kaukana siitä; se oli pehmoinen lihas, jonka Amorin jousen nuoli saattoi helposti lävistää. Tällä sydämellä oli salaisuuksia -- salaisuuksia, joista kaikki viisi maanosaa olisivat hämmästyneet, jos ne vain olisivat tulleet tiedoksi. Ajatelkaahan: rikas ruukin patruuna, Napoleonin ilmetty kuva, Vaasa-tähdistön ehdokas, Nikolaus Brackander rakastunut -- kauhea totuus! -- karjapiikaansa!

Semmoinen oli asianlaita: Brackander oli rakastunut Johanna Brantiin, korpraalin tyttäreen!! Mutta tuo rakkaus oli tyyntä ja hillittyä, sillä suurissa sieluissa voivat jotkut kiihkot tosin herätä, mutta niitä hillitään ja pidetään tarpeellisessa kurissa. Käytännöllisen Brackanderin rakkaudellakin oli käytännöllinen suunta sekä, kun oli kysymys karjakoista, jonkinlainen pyrkimys kohoomaan tyhjiä, haaveilevain idealistien keksimiä muotoseikkoja, kuten vihkimystä, avioliittokontrahtia ja papillista siunausta ylemmä. Mutta Johannan koko olennossa ja ennen kaikkea hänen kirkasten silmiensä puhtoisessa katseessa oli joku käytännölliselle järjelle käsittämätön voima, joka piti patruunan asianmukaisen matkan päässä ja saattoi jokaisen sanan, joka olisi voinut ilmaista hänen tunteensa, tyrehtymään hänen huulilleen. Hänen sydämensä heikkoutta ei ilmaissut mikään, elleihän se, että hän Johannan tultua Hupihaittolaan antautui erinäisellä huolella karjansa hoitamiseen ja hääräili härkiensä, lehmiensä ja hiehojensa luona paljoa ahkerammin kuin ennen.

-- Se on naurettavaa... se on hassua, mutisi hän ja seisahtui äkisti kotiapteekkinsa eteen, josta hän valmisti itselleen sydäntä virvoittavan juoman konjakista ja vesitilkkasesta; -- se on ihan riivattua! Minä, Brackander, ruukinpatruuna, tuumin mennä naimisiin karjapiikani kanssa?... Olenko todella niin tuuminut?... Niin, semmoinen houkkahan olen! Häpeän itseäni! Brackander, Brackander! mikä sinusta tulee? Tähän asti on sun meneminen, vaan ei etemmäs!

Hän otti aika kulauksen grogia ja jatkoi astumistaan, mutisten katkonaisia lauseita ja sylkäisten suoraan eteensä. Nyt pysähtyi hän äkkinäisen mielijohteen valloissa ja soittaa kilahutti.

Renki näyttäytyi ovessa.

-- Svalgren, sanoi patruuna, -- valjasta heti holsteinilainen hevoseni kiessien eteen. Ota paraimmat silat, mitä tallissa on, ja hankaa niitä että ne välkkyvät kuin aurinko. Pukeudu sitten punapäärmeiseen, kiiltonappiseen livreijaasi, jonka vasta sait, tiedäthän.

-- Tiedän, armollinen patruuna.

-- Ja pian... muuten saat selkääsi.

-- Tiedän, armollinen patruuna.

Palvelija, jolla sivumennen sanottuna oli liukastelevat, kettumaiset kasvot, katosi, ja patruuna alkoi pyntätä päälleen. Hän pukeutui kiiltonahkaisiin saappaisiin, mustaan hännystakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja tapulinkorkuiseen juhlahattuun, sekä valoi koko pullon makassar-öljyä pystytukkansa pehmitteeksi.

Sen jälkeen tarkasteli hän itseänsä peilissä -- ja huokasi. Huokaus koski pois ajettua poskipartaa. Patruunan kasvoja kaunistivat näet ennen naisia voimakkaasti viekoittelevat poskiparrat -- ne olivat hänen lemmityisiään, hänen lohdutuksensa elämän synkkinä hetkinä -- mutta sittenkun nimismies Spökvist oli selittänyt, että Napoleon ei pitänyt poskipartoja, hävisivät eräänä hyvänä päivänä nämä kasvillisuuden ihme-ilmiöt taiteellisen kylänparturin tuhoisan aseen uhreina. Mutta mitäpä ei suuri sielu uhraisi aatteelle!

Kun patruuna filosoofillisella syvämielisyydellä oli harkinnut, kummanko sadoista ruoskistansa valitseisi, päätti hän viimein ottaa aimo nahkaruoskan hopeahelaisella varrella, nousi kiesseihin ja lyödä läiskähytti hevosta. Päivä paistoi kirkkaista siloista ja sävähteli palvelija Svalgrenin suurista messinkinapeista, uljaan hevon harja hulmuili tuulessa ja korkeana kuin Jupiter jymyjumala tahi ainakin kuin Neero olympolaisissa kilpa-ajoissa, nojailihe patruuna Brackander majesteetillisena taaksepäin kiesseissä ja kiiti maantietä edelleen pölypilvien keskellä.

Mitä varten hän matkusti? Sepä tärkeä kysymys, jota koko maailman olisi tullut mielenkiinnolla seurata!...

Olemme maininneet että patruuna Brackander oli suuri, rauhainen, monipuolinen tuonne. Älköön siis luultako, että patruunan mieltymys Johanna Brantiin esti tuumimasta aviokumppania muualtakin päin, kotoa kauempaa. Hänen naapureittensa joukossa oli muuan aatelismies, jolla oli ainoa kaunis ja rakastettava tytär. Aatelismies oli köyhä, mutta läheistä sukua läänin korkeimmille ylimyksille ja vaikuttaville magnaateille. Ja vaikka Brackander tavan takaa sanoi syvästi halveksivansa kaikkia, mikä aatelia tai aateliutta oli, oli hän kuitenkin sisimmässään sen hartaimpia ihailijoita ja olisi mielellään antanut yhden masuuneistaan, saadakseen istunto- ja sananvallan ritarihuoneessa nimellä Brackhjelm, Bracksköld, Brackhjärta, Brackhufvud tahi muuta senlaista. Olihan Brackander tosin mahtava mies, ja monen otsa kumartui maahan rikkaan rautapatruunan edessä, missä hän vain liikkui, mutta hän oli kuitenkin mielikarvaudekseen huomannut, että häntä eräissä piireissä kohdeltiin selvästi halveksumalla. Hän tahtoi nyt, menemällä avioliittoon edellä mainitun köyhän, mutta korkeasukuisen neidon kanssa, hankkia itselleen tuttavuutta ylimyspiireissä, päästäksensä seuraelämässä siihen sijaan, joka hänelle oikeittain kuului. Sitäpaitsi oli hän vähin yritellyt tuumia millähän tavalla se Vaasan, tahi mieluummin vielä Nordstjärnan ritaritähti saataisiin rinnalle kimottamaan -- ja nämähän olivat tuumia, joita moisen lempiliiton välttämättä täytyi edistää. Ettei tytön tahi hänen vanhempiensa puolelta mitään esteitä kohtaisi, siitä hän oli varma, hän odotti päinvastoin, että vanhemmat kiittäisivät häntä silmät ilokyynelissä ja että tyttö ihastuksissaan menisi tainnuksiin.

Puolentoista tunnin kuluttua vierivät kiessit Hupihaittolan pihaan takasin. Holsteinilainen raudikko oli hiessä ja kuohassa, patruunan kasvot hehkuivat kiukusta ja raivosta. Hän antoi Svalgrenille korvapuustin siitä, ettei tämä kyllin sukkelasti saanut jalkapolstaa alas, potkasi talonkoiraa, joka häntäänsä hieputellen tuli isäntäänsä vastaan, ja suisti konttooriinsa. Uskomaton tapaus -- ilmaus ihmiskunnan aikakirjoissa! Brackander oli saanut rukkaset!... Nuori neitonen oli kohteliaasti, mutta jyrkästi kieltäen vastannut! Hän oli kieltäytynyt masuuneista ja kankirautapajoista ja ilosta rakastettavan rautapatruunan sivulla! Oo nainen, nainen!

Kaksi päivää senjälkeen tuli kruununnimismies Spökvistille kirjallinen kutsu saapua ystävä Brackanderin luo. Me näemme noiden toisiinsa mukautuvain sielujen maallisine verhoineen istuvan, nimismiehen sohvassa ja ruukinpatruunan keinutuolissa, ja heidän välillään pöydän, johon on säälittynä kaikki jalon totijuoman valmistamiseen tarvittavat ainekset.

Nimismies Spökvist on keski-ikäinen mies ja kasvot hänellä tuommoiset guttaperkkanaaman kaltaiset, että kun niitä sormillaan vähänkään likistää, niin ne voivat venyä sekä pituudelleen että leveydelleen sekä virnistellä jos jollaisissakin eri vivahteissa. Kun tämä naama joskus saa armon näyttäytyä maaherran edessä, niin se vetäytyy ryppyihin, jotka ilmaisevat taivaallista kunnioitusta, ylevää alamaisuutta; joka juonteessa on selvästi luettavana: _vaieta, kärsiä ja kuolla!_ Alemman esimiehen, esimerkiksi kruununvoudin edessä, nämä rypyt tulevat vähemmin jyrkiksi; niistä puhuu alamaisuus, mutta johonkin määrin kunnioittavaan tuttavallisuuteen yhtyneenä. Vertaisten ja hyvien ystävien parissa on samoilla kasvoilla suopeuden, leikillisyyden ja hullunkurisuuden leima. Talonpoikain edessä paneutuvat ne juhlallisiin virkavaltaisiin ryppyihin, joita alava hymyily ainoastaan joskus lauhentaa, jos niikseen että talonpojalla on vähintäin puoli kontua. Torpparien edessä näyttävät nämä kasvot sfinksiltä, selittämättömältä, kivettyneeltä arvoitukselta. Mutta ryöstöhuutokaupoissa loistaa niistä ilomielisyys ja onni. Nimismies Spökvist on silloin oikeilla tulillaan... huutokauppapäivät ovat hänen elämänsä hauskimpia. Vakautuaksensa siitä täytyisi itsensä nähdä hänet vasara kädessä ja kuulla hänen neronleimahtelevia, sukkelia, hassunkurisia huomautuksiaan jokaisesta esineestä, jota hän näyttelee ja tarjoilee huutokaupassa läsnäolevalle yleisölle.

-- Niin, sanoi Brackander ja laski kiivaasti totilasin pöydälle, -- he saavat nähdä, ketä he ovat loukanneet. Minä laadin loistavan koston heille, veli Spökvist.

-- Kostosi tulee olemaan parasta laatuaan, niinkuin tämä sokuri, huomautti Spökvist sekottaen samalla uutta totia, -- mutta salli minun sanoa: tuumasi ei ole uusi. Napoleon...

-- Napoleon, sanotko niin?

-- Niin, Napoleon kosi, kuten historia kertoo, erästä prinsessaa, joka muistaakseni oli Unkarista. Yhtä kaikki, prinsessa oli yhtä ylänenäinen kuin sinunkin ryökkinäsi ja vastasi jyrkästi kieltäen. Mutta mitäs luulet Napoleonin tekevän, veli Brackander? Ei mennyt viikkoakaan siitä kun hän sai rukkaset, niin nai hän Josefiinan, joka oli hänen kamarineitsyensä... tahi... luulemma... hänen karjapiikansa. Se synnytti selkkauksia hoveissa, kun näille saapui siitä tieto. Unkarin prinsessa kuoli siinä paikassa mielikarvaudesta; se koski häntä mukamas sydämeen, että karjapiialle noin yhtäkkiä annettiin se arvo, joka vastikään oli tarjona prinsessalle itselleen. Mutta kaikkien kuningattarien, keisarinnojen, ruhtinattarien ja herttuattarien, mitäpä paavin rouvankin päälle päätteeksi oli pakko suosia ja kursailla entisen karjapiian edessä, Missä hän kulki, siellä täytyi kahdeksan kuningattaren käydä jälestä kantaen hänen laahustaan. Mutta kaunis se Josefiina olikin, sitä ei käy kieltäminen.

-- Siinä Napoleon teki hyvin, lausui Brackander; -- päätökseni on peruuttamaton: minä teen samoin. On se kaiveleva tuota ylhäistä roskaväkeä ihan sydänjuuria myöten kun kuulevat, että annan heidän naimahaluisen tyttärensä olla hiidenhinkalossa ja valitsen Johanna Brantin ruukinemännäkseni. Kreivittäret, vapaaherrattaret ja armot, jotka tyttäriänsä varten ovat minua ja omaisuuttani urkkineet ja haparoineet, saavat seista siinä pitkin nenin. Ja hän, hävitön, joka uskalsi kieltäytyä minulle tulemasta...

-- Kuules, Brackander, keskeytti hänet Spökvist ja pani kätensä tuttavallisesti hänen kyynäsvarrelleen, -- luuletko tosiaankin, että tyttö vakaasta aikomuksesta tahtoi sinulle rukkaset antaa?

-- Tottahan minun pitää uskoa korviani. Hän kiitti kunniasta, kuinkas muuten, vaan ilmoitti, ettei hän voinut ottaa vastaan sitä... senkin ylvästelijä!

-- Sinä et tunne naisia, sanoi Spökvist päätään pudistaen, -- hän tahtoi vain nöyrryttää sinua ja piti varmana asiana, että tulisit toistamiseen ikään kuin jonakin armona pyytämään hänen kättänsä.

-- Sen jos luuli, niin hyppäsi hän väärään tynnyriin, lausui Brackander ja hykersi kämmeniään.

-- Sitä kipeämmin on se nyt koskeva hänen sydämeensä...

-- Sitä minäkin... eikä se ole oleva hänen ainoa tappionsa. Ei, rehti ystäväni Spökvist, muuta nöyrrytystä on hän vielä kokeva. Kun ylpeä neiti istuu köyhässä kodissaan, syö ratustaa mitä on, kun hänellä tuskin on yhtäkään ehyttä pumpulileninkiä jossa komeilla ja saa töpiköidä jalkasin kirkolle, niin hän on näkevä Johannani tulla ajavan paraimmissa ajopeleissä ja puettuna uusiin silkkileninkeihin joka viikko. Usko sinä, Spökvist, että se on kirvelevä turkasesti tuota haihattajaa, sillä naiset, niinkuin tiedät, panevat suurta huomiota sellaisiin asioihin.

-- Milloinkas tämän tuhoisan tempun teet? kysyi Spökvist.

-- Mikä on tarkoituksesi, veli?

-- Toisin sanoen: milloinkas aiot kosia ja naida? Sanon tätä "tuhoisaksi" tempuksi, sillä minä vertaan sitä tappeluun St. Helenan luona, jossa Napoleon perinpohjin tuhosi venäläiset.

-- Milloinka teen? No, nyt heti, nyt heti, veli Spökvist! lausui Brackander kiivaasti, nousi keinutuolista ja alkoi marssia edestakasin lattialla; -- minusta on näet parempi estää kuin estyä. Luuletkos minun tahtovan olla kaikkien hampaissa renkuteltavana, naurettavana ja ivattavana, seista häpeäpatsaana kaikille tämän puolen ihmisille? "Brackander on saanut rukkaset! Brackander on saanut rukkaset!" sillä uutisella tulevat kaikki juoruakat ja kahvinhärppijät kilvan perään huippaamaan talosta taloon; siitä tulee moneksi vuodeksi jutunaihetta, minua nauretaan, pilkataan ja ivataan, ja kaikki minua kosijaksi toivoneet isoiset ja ylhäiset tekevät minut naurunalaiseksi ja iloitsevat siitä, että korviani on korvennettu! Ei, Spökvist, niin ei saa tapahtua! Ennenkun se huhu kerkiää levitä, annan minä juoruakoille toista, jota he saavat juosta kantelemassa...

-- Se on oikea tapa, jolla edellinen huhu saadaan vaikenemaan, huomautti Spökvist; -- se on terävästi ajateltu... Minä tunnen Napoleonin tuosta tuumasta.

-- Minä panen koko maailman hämille ja ihmetyksiinsä, jatkoi Brackander; -- huomen aamuna kutsun Johannan luokseni ja ilmoitan hänelle onnensa; aamupäivällä matkustan korpraali Brantin luo ja saatan päätökseni hänen tietoonsa, ja niinpian kun kaikki kerrat on kuulutettu, niin me olemme naimisissa. Sinun, Spökvist, tulee jo huomenna julistaa tämä päätökseni kaikkiin maailman ääriin. Sano jokaiselle joka vastaasi tulee, että jo olen kosinut Johanna Brantia; sanalla sanoen, että asia on jo kokonaan päätetty.

-- Hyvä on! kippis ja onneksi olkoon! huusi Spökvist.

Hengenheimolaiset kilisyttivät laseja ja joivat maljansa tyhjille.

Brackanderin ja Johannan naiminen miellytti Spökvistiä suuresti, sillä hän tiesi varmasti, että patruunalla myöskin oli ollut aikomuksena kosia rikkaan kruununvoudin tytärtä, Spökvistin omaa naisellista ihannetta. Spökvist toivoi tällä tavoin pääsevänsä ainoasta ja vaarallisesta kilpatoveristaan kuitiksi.

-- Mutta kuules, sanoi nimismies, -- ellen erehdy, niin taitaa Johannalla olla sulhanen, maasmestarisi Sven Stool. Oletko ajatellut sitä?

-- Pyh, vastasi Brackander nauraen, -- oletko niin yksioikonen, että tuosta vähäisestä seikasta luulet koituvan minulle estettä? Ettenkö minä saisi yhden työmiehistäni, kurjan rengin, lyödyksi laudalta?

-- Sitä en hetkeäkään epäile. Vaan vaikka tyttö unhottaisikin Svenin, niin ei siltä ole varmaa, että Sven unhottaa tytön. Sven on mies, jota en huolisi vihamiehekseni, sen sanon suoraan. Hän voisi taittaa sinut keskeltä kahtia ja tehdä sinusta kaksi pyttyä, veli Brackander.

-- Ei mitään vaaraa, ystäväiseni. Jos mies alkaisi näytellä hampaitaan, tyynnytän hänen tunteitaan viidelläkymmenellä riikintaalerilla. Sitä paitsi on meillä talonkuria, jalkapihtejä ja semmoisia miehiä niinkuin sinä, joilla saatamme masentaa moisia lurjuksia, jolleivät mukaudu siivolla olemaan.

Jätämme nyt toistaiseksi nämä kaksi ystävää jatkamaan yhdessä oloaan, joka päättyi hyvään illalliseen, jossa otettiin ryyppy jalalle, toiselle jopa kolmannellekin, sekä juotiin pullo alkoholipitoista portviiniä Spökvistin esittäminä maljoina Napoleonille (patruuna vastaanotti tämän maljan jonkunmoisella kainoudella), Johanna Brantille, naimiselle ja tuleville jälkeläisille.

V.

Korpraalin luona.

On sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa aikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.

Korpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään rakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään. Korpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta; Kersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen silmissään.

-- Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä ollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki silmiään, -- niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.

-- Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; -- minä tiedän mitä olen tehnyt.

-- Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet turmellut oman lapsesi onnen?

-- Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen, mutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan vakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.

-- Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja nähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa ja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat säilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen tiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo unhottaa sitä.

-- Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo Johannan omakseen? lausui Kersti; -- sattuuhan niin useasti maailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen köyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja Johanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan ei ole ylenkatsottava, Brant... Sen sanon sulle, Brant, sinun menettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä olet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan puolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva...

-- Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi korpraali; -- vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut sitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta. Yhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni. Jahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt...

-- Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti ja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; -- minä en voi kestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut hautaan, Brant.

Korpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä takasin.

-- Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali hellästi.

-- Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva... se on kirvelevä sydäntäsi... mutta silloin on jo myöhä.

-- Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan pyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen toinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin pitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta käsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen toinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole häirinnyt viihtymystä majassamme... Niin olemme aikamme eläneet, ja nyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen eroaman, jotka eivät koskaan...

-- Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.

Korpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.

-- Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi, -- ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa. Nuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on rakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo tehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä tulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin sydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan kunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole vuosikausia ollut toiveittemme peränä?

-- Sven! puuttui Kersti puheeseen; -- pitäisikö meidän uhrata lihamme ja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin hänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme, hoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä kaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen? Emmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän omasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta kun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän ei voi meiltä mitään... Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt, niin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa... Hänen tähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki... Voi, Johanna parkaa, koitoa lastani!

-- Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, -- ei, sitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi, tulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä liehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei ole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen...

-- Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin; sen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran heräävä... voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme laskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja kurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi tullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt estettä... Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua haudassasi?

-- Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava isänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen hänen maallisen onnensa perustamiseksi.

-- Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta itseäni... Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi... olet loukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme... hän on kostava meille... hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta ja tilalta... tekevä meidät vaivaistupalaisiksi...

-- Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös, ettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, -- mutta se on ainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi semmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana ihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä me joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi... Mutta olkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön nukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.