Part 5

Menin sinne alas. Lapsellisen solakka olento seisoi ikkunan edessä, pientä päätään ruskeine kiharoineen, jotka eivät olleet läheskään niin hyvässä järjestyksessä kun pari päivää sitten, jolloin äiti häntä auttoi, painoi hän ikkunaa vasten. Tuntui kuin odottaisi hän jotakin.

-- Lina, sanoin hänelle, -- tulkaa tuonne ylös! Ettehän voi täällä yksin olla. Herra Mehrboom toivoo eitä seuraatte minua sinne, ja teidänhän tulee hänen tahtoaan noudattaa. Olkaa nyt ymmärtäväinen tyttö ja tulkaa!

Hän ei edes kääntynytkään. -- Antakaa minun jäädä tänne, mutisi hän,

-- Ei, ei -- Lina!

-- Oi, antakaa minun jäädä -- täksi yöksi vain! rukoili hän. Huomenna -- niin, huomenna minä tulen.

-- No olkaa vain minusta nähden! -- Tiedättehän, Lina, että saatte pitää itseänne herra Mehrboomin morsiamena?

-- Äiti sanoi niin, sanoi hän kääntyen. Hän näytti monta vuotta vanhemmalta ja tummissa silmissään kuvastui todellista kauhua. --

-- Ettekö sitä itse ymmärtänyt?

-- Oi, en -- en! En ymmärtänyt että naiminen oli kysymyksessä! sanoi hän torjuen ja kalpeat kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.

-- Se on teille suuri onni, Lina, että hän tahtoo ottaa teidät vaimoksenne.

-- Niin äitikin sanoi, mutisi hän.

-- Koettakaa tulla hänen arvoisekseen, lapsi!

Hän ei vastannut. Silmänsä olivat alas luodut. Hän laski kätensä ristiin ja koko ruumiinsa vavahti.

-- Hyvää yötä! -- Ettekö tahdo ojentaa kättänne hänellekin?

Hän pudisti päätään, -- Huomenna!

-- Ettekö pelkää olla täällä yksin?

-- Ei, ei -- en minä sitä pelkää.

-- Hyvää yötä! --

-- Hän ei tahdo enää tänä iltana tavata teitä, Mehrboom, sanoin hänelle sisään tultuani. -- Mutta huomenna! Täytyy muistaa, että nyt on äidin hautauspäivä, ja saatte sentähden antaa anteeksi hänen oudon käytöksensä.

-- Huomenna! toisti hän.

Illallista syödessä näytti hän kalpealta ja kärsimättömältä ja sanoi meille aikaisin hyvää yötä.

-- Panempa vedon, että hän juoksee edes takaisin lemmittynsä ikkunan alla kylmässä ilmassa, sanoi vaari.

Ennenkuin rupesin levolle katsoin vakoillen majalaan päin. Pienestä ikkunasta vilkkui tuli. Vähän matkan päässä seisoi musta olento tammen runkoon nojautuneena.

-- Se on melkein uskomatonta, Stetten, sanoin. -- Tuo voimakas nelikymmenvuotias mies -- rakastunut kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen! Ja keneen? Tyttöön, joka antaa suudella itseään, mutta kauhistuu naimisiin mennä!

-- Sinä tuomitset väärin, Anita, sanoi vaari. -- Hänhän on vielä niin lapsellinen. Itsestäsikin hän aluksi oli suloinen!

-- Niin lapsena, -- mutta te miehet miellytte aina vain kauniiseen ulkokuoreen.

Yöllä satoi ensimäiset lumet. Kun aamulla avasin ikkunan hengittääkseni raitista, vilvakkaa ilmaa, löysin ikkunalaudalta orapihlajasta, raudustammesta ja purppuranpunaisista kiulukoista sommitellun vihkon, ohuen lumen peittämänä. Vihkon alla oli paperiliuskare, johon oli kirjoitettu:

En voi elää ilman vapauttani -- en tahdo mennä naimisiin! Äiti kyllä antaa minulle anteeksi -- antakaa tekin.

Teidän kiitollinen Lina Völkerling.

Huudahdin kummastuksesta ja peljästyksestä. Sulhas parka! -- Siinä se nyt oli hänen kulkulaisverensä!

Juoksin alas majaan -- se oli tyhjä. Pöydällä oli vanha läkkipullo ja kynä. Koko joukko muita kapineitakin oli jäänyt häneltä. Hän ei näyttänyt ottaneen mukaansa paljon muuta kuin vapautensa, paitsi viulua ja kitaraa ja pari viuhkaa.

Niin mitäpä se auttoi että seisoin kuin kivettyneenä lattialla ja vääntelin käsiäni. Hän oli ja pysyi poissa. -- Olisipa hyvä jos tietäisin voiko hän tätä iskua kestää, ajattelin.

Stetten ei tahtonnt hänelle selittää asian laitaa -- tietysti siis minun taas täytyi teloittajana olla.

Hän ryntäsi sinne alas epätoivossa. Tuntui ettei hän sanojani uskonut, vaan tahtoi omin silmin nähdä. Seurasin häntä vasta noin tunnin kuluttua. Silloin löysin hänet istumassa pöydän ääressä pää käden nojassa tuijottaen repaleiseen nuottilehteen. Ja lehti oli kosteana kyyneleistä.

-- Mehrboom, hyvä Jumala johtaa kaikki parhaaksemme, sanoin lohduttaen. -- Kai hän tämänkin on hyväksemme sallinut.

Hän nousi ja puristi kättäni, sitten lähti hän sanaakaan sanomatta. Tunnin perästä hän matkusti. Linaako hakemaan? Varjelkoon Jumala! -- Jos toisin hänet takaisin, niin hän ensi tilassa taas pakenisi, sanoi hän, kun levottomana kysyin minne hän niin äkki pikaa aikoi matkustaa. Mutta sen perästä hän ei koskaan voinut viulun ääntä kuulla ja hän karttoi huolellisesti kaikkia markkinoita, jossa kuljeksivat soittajat tapasivat esiintyä. -- --

Nyt oli majala taas tyhjänä. En enää muista ketä siinä ensimäiseksi asui rouva Völkerlingin ja hänen tyttärensä jälkeen, mutta koko joukko erilaisia ihmisiä siellä asui. Oven yläpuolessa on vielä tänäkin päivänä jäljellä nimi "Surkeuden ravintola". Mutta kaikki jäljet Mignonistamme -- pikku Linasta ja hopean heleästä viserryksestään -- olivat ijäksi päiviksi kadonneet. Vapautussodan jälkeenhän rakkaassa isänmaassamme vallitsikin melkoinen epäjärjestys.

Kun poikamme opintojaan varten oleskelivat Hallessa, olivat he siellä nähneet kauniin, mutta jotenkin rappeutuneen näköisen naisen, joka olisi voinut olla Lina -- mutta mitään varmaa he eivät tienneet.

Rouva Völkerling oli turhaan kuollut, hän ei voinut lastaan pelastaa.

Ken voi muuttolintua pidättää -- ken mereen juoksevaa virtaa estää?

Senlainen oli majalan paras romaani.

Niin lopetti mummo.

End of Project Gutenberg's Vaarin muistikirja; Majala, by Bertha Behrens