Part 4

-- Katsotaanpa heitä sitten, arveli pulska, neljäkymmenvuotinen vieraamme ja jatkoi atrioitsemista, mutta minusta tuntui hän hiukan hajamieliseltä. Hän otti tosin lisää lempiruokaansa, mutta hän ei nauttinut sitä tavallisella juhlallisuudellaan.

Kun pehmeä, vapiseva ääni taas alkoi uutta laulua laulaa laski raatimies kahvelin kädestään. Ja nyt hän kuunteli niin hartaasti, että oli mahdoton saada häntä palastakaan maistamaan metsäkauriin paistista. Eikä hän edes välittänyt aikaisin kypsyneistä muskatelli-päärynistä, joita hänelle jälkiruuaksi tarjosin. Hänen hartain halunsa näytti sillä hetkellä olevan päästä ulos raittiiseen ilmaan.

Teimme hänelle mieliksi. Ulkona kumotti kuu kuin kirkkain kulta ja ruusut ja resedat tuoksuivat, jotta olisi ollut synti olla tuota ihanuutta nauttimatta. Herra raatimies riensi nuoruuden kiihkolla edelleni. Voin vieläkin nähdä miten kullatut napit sinisestä verasta tehdyssä hännystakissaan kiilsivät kuunvalossa ja kuinka hän tunkeusi renkien ja piikojen ohi -- suoraa päätä vastaisen kohtalonsa helmaan.

Rouva Völkerling viritti viuluaan ja alotti heti uuden kappaleen. Meidät ja vieraan herran nähdessään nousi hän seisalleen, vaan jatkoi soittamista. Hänen vierellään kohosi tyttären solakka vartalo -- hänkin oli noussut seisalleen -- ja äänensä soi kuin keijukaisen laulu.

Kuu valoi hopeista hohdettaan suloisiin, lapsellisiin kasvoihin, ja nuoren tytön tummain silmäin katse harhaili ympärillä seisovista kauas haaleaan kuuhun yöllisellä sinitaivaalla, kuin tarkoittaisi hänen laulunsa sitä. Kookas mies vierelläni seisoi liikkumattomana ja tuijotti syvään hengittäen tyttöön. Kappaleen loputtua meni hän äidin luo ja painoi jotakin hänen käteensä, sitten kääntyi hän äänetönnä ja poistui.

Astuttuamme tien poikki ja saavuttuamme puutarhaan sanoi hän liikutettuna:

-- Ja _hänen_ täytyy turmeltua kadun loassa ja kapakkain saastutetussa ilmassa -- se on kurjaa!

-- Te erehdytte, hänen äidillään on kokonaan toiset tuumat, sanoin ja kerroin lyhykäisyydessä rouva Völkerlingin elämänvaiheista ja tulevaisuuden unelmista, joiden päämaalina oli pieni, sievä koti, kunniallinen käytös ja tyttärelle kunnon mies.

-- Ei kukaan äiti ole niin huono, ettei tahtoisi kasvattaa tytärtään hyväksi ihmiseksi, mutisi raatimies. -- Mutta kuunteleppas, Heinrich, miten tuo tyttö osaa liritellä! sanoi hän vaarille. Äiti ja tytär olivat juuri alkaneet erästä tuttua laulua.

Raatimies pysähtyi kuuntelemaan. Pyöreät, sävyisät kasvonsa osottivat syvää ja todellista ihastusta.

-- Oi -- kuinka hän laulaa, puhkesi hän sanomaan. -- Häntä voisi vaikka kaiken yötä kuunnella.

Vaari kääntyi harmistuneena; hänen kysymyksensä eräästä rakennuspuiden huutokaupasta hyvän ystävänsä syntymäkaupungissa oli jo kolme kertaa keskeytynyt.

-- Pidättekö suunne kiinni, tuhat tulimaista! ärjäsi hän matalan muurin yli soittajille, se riittää nyt jo. Aivanhan siitä mieli murtuu kun tuota surkeaa vingutustanne kuuntelee!

Oitis soitto taukosi.

-- Nyt sinä, Heinrich, käyttäydyit oikein pahoin, sanoi raatimies moittivalla äänellä.

-- Ei sillä väliä! murahti vaari vastaan. -- Minä en ole niin hienotunteinen kuin sinä, enkä soitannosta ymmärrä tuon enempää. Koko tämä juttu jo oikeastaan minua väsyttääkin. Tulevalla viikolla tarvitsen heidän asuntonsa muihin tarpeisiin -- ja silloin saavat luunsa sieltä korjata.

Raatimies vaikeni. Vaari rauhoittui pian ja kun hän uudisti kysymyksensä rakennuspuiden huutokaupasta, niin hän sai tyydyttävän vastauksen. Keskustelu ujui pitkäveteiseksi ja ammattimaiseksi.

Minä jätin heille jäähyväiset. Tarkastin vielä kerran vierashuonetta oliko kaikki siellä järjestyksessä. Sitten menin levolle, minulla kun oli tapana nousta varhain ja tiesin etteivät herrat aivan kohta suoriutuisi nukkumaan. He eivät olleet kotvilleen toisiaan tavanneet, ja kun raatimies pääsi lempiaineeseensa, viisaustieteeseen käsiksi, niin hän pakinoi loppumattomiin.

Nyt minun täytyy vähän lähemmin kertoa kunnon raatimiehestä.

Mieheni ja hän olivat vanhoja tuttavia ja he olivat hyvät ystävät huolimatta siitä, että raatimies oli vaaria kymmentä vuotta vanhempi. Hänen nimensä oli Oskar Mehrboom ja hän oli ollut vaarin opettaja metsäopistossa. En muista enää mitä ainetta hän opetti. Hän oli aivan äkkiä luopunut toimestaan -- ilman mitään huomattavaa syytä -- ja muutti silloin takaisin syntymäkaupunkiinsa, jossa asettui asumaan torin varrella olevaan muhkeaan taloon, jossa äitinsä juuri oli kuollut. Hän oli jälkeensä jättänyt jommoisenkin omaisuuden, jotta poikansa voi elää oman mielensä mukaan. Hänen mielitöitään oli talon takaisen ison puutarhan hoitaminen -- se kuuluikin kaupungin merkillisyyksiin -- ja soitteleminen. Hän osasi soittaa kitaraa, harppua ja klaveeria. Mutta laulaa hän ei osannut, kuinka paljon hän sillä vaivasikin itseään. Äänensä oli kuin olikin karkea ja soinnuton. Ja vanha, äidiltään peritty keittäjättärensä tärväsi sen täydellisesti. Hän laittoi näet niin maukasta ruokaa, että se kunnon Oskarista maistui aivan liian hyvältä. Päivä päivältään hän vain lihoi ja äänensä sortui sortumistaan.

Vähitellen alkoi hän halusta keittotaitoakin tutkia. En ole missään syönyt niin herkullisia hakkeluksia ja paisteja kuin hänen pöydässään; forellit eivät muualla missään tulleet niin sinisinä ja hyvin vadille asetettuina pöydälle -- ja munapiiraitaan kiitettiin laajalti koko seudussa.

Puuhatakseen kumminkin jotakin tässä maailmassa, oli hän ruvennut tuon pienen kaupungin raatimieheksi, ja siitä toimestaan liikeni hänelle kylliksi aikaa lempiaskareihinsakkin. Tieteelliset opinnot -- ja kaikki mitä siihen kuului -- oli hän siis silleen heittänyt, hän antautui täydellisesti neilikkojaan, soitantoaan ja -- kyökkiään hoitamaan.

Se siis ei ensinkään kummastuttanut minua, kun seuraavana aamuna näin raatimiehen istuvan Linan rinnalla majalan edessä olevalla penkillä. Äitinsä askaroi majassa. Hän puhui nuorelle tytölle niin kiihkeästi etten malttanut olla nauramatta. Aamuruualla ollessa kysyin leikillisesti aikoisikko hän asettaa pikku Linan hopeaa helähtelevän kurkun hyväin soittokoneittensa kokoelmaan.

-- Rakas serkkuni, vastasi hän miettivästi, -- jospa se vain olisi mahdollista, niin -- --

Nauroin hänen vakavuuttaan ja miettiväisyyttään, mutta minulla ei ollut aavistustakaan niistä tuumista, jotka hänen aivoissaan alkoivat itää.

-- Muija on kamala, sanoi hän leikellen kinkkuviipaletta hienoiksi, pitkiksi viilekkeiksi, -- oikein kamala!

-- Häntä siis ette halua kaupan päällisiksi?

-- Huh! Kauhistus oikein ruumistaan karsi. Hetken äänettömyyden perästä, jonka kestäessä hän söi maukkaan voileipänsä, jatkoi hän: -- Mutta on sitä pontta siinä eukossa! Minä sanoin hänelle haluavani tytöntypykkää luonani käymään, tahtoisin näet kuulla miltä hänen äänensä minun musiikkisalissani kuuluisi. -- Mutta ajatelkaas! Muori katsoi minua kiireestä kantapäähän ja vastasi: -- Milloin vaan käskette, niin minä seuraan Linaa luoksenne. -- Mutta, rakas serkkuni, mitäpä luulisitte maailman ajattelevan jos senlainen kummitus talooni astuisi? Vanha Dorani kai repisi silmät hänen päästään.

-- No mutta, vastasin leikillisesti, -- mitähän maailma ajattelisi, jos niin kaunis tyttö taloonne tulisi?

-- Minä tietysti ensin lahjoittaisin hänelle siistit vaatteet, sanoi hän kysymykseeni vastaamatta. -- Ja te, Anita rouva, voisitte tehdä seuraa hänelle ja --

-- Oi taivas! oletteko järjiltänne hyvä herra raatimies? huusin harmistuneena. -- Tahdotteko minun turvissani taloonne kuljettaa kerjäläissoittajaa?

Hän katsoi minuun ihmetellen, punastui ja vaikeni.

Siihen asia sillä kertaa loppui. Ainakaan siitä ei sen enempää puhuttu. Enkä joutanut paljon vieraamme kanssa seurustelemaankaan, syksy kun näet on runsastöinen aika emännälle, jolla on iso talous hoidettavana. Sitä paitsi piti minun Lenkwitziäkin silmällä pitää -- se oli vanhimman poikamme omistama tila, jonka hän oli kummiltaan perinyt. Isännöitsijä oli tosin luotettava mies, mutta kumminkin --

Tuon tuostaankin tuli joku lapsista kertomaan:

-- Äiti, nyt Oskar setä on kävelymatkalla Lina mamsellin kanssa. Ja toisen kerran: -- Hän on lahjoittanut silkkisen esiliinan Lina mamsellille. Taloudenhoitajatar rohkeni ilkkuen kertoa nähneensä heidän kuutamolla metsänrannassa astelevan. Sanoipa voivansa vannoa, että raatimies oli nuorta tyttöä suudellutkin, mutta se väite sai minun pitämään ankaran nuhdesaarnan. Sanoin hänelle, että ilkeitten ja kateellisten parjaajain oli vallan helppo saattaa kunniallisia miehiä ja viattomia tyttöraukkoja huonoon huutoon, mutta etten minä ainakaan kärsisi senlaisia parjaajia talossani. Aioin muutoin kertoa ylijahtimestarille, miten hänen ystäväänsä parjattiin, jolla totisesti ei ollut ainoatakaan huonoa ajatusta ollut!

Se auttoi. Sen koommin en panettelemista kuullut, mutta itsekseni arvelin mitä kaikesta tästä syntyisi.

-- No niin; viikon päästä seisoin eräänä kauniina päivänä kyökissä, jossa luumumarmelaadi kiehui kattilassa. Taloudenhoitajatarkin oli siellä. Huonetta täyttävästä suitsuavasta höyrystä sukelsi äkkiä laiha naisolento. Se oli rouva Völkerling, joka tärkeissä asioissa pyysi saada minua heti puhutella.

-- Mikäs nyt on? kysyin harmistuneena. -- Tulkaa takaisin iltapäivällä, kun olen hillonkeittämisen lopettanut.

-- Suokaa minun vain sanoa muutamia sanoja, armollinen rouva!

Mitäpä tekisin? Hän näytti olevan hyvin liikutettu ja annoin hänen tulla kanssani saliin. Siellä asteli hän edes takaisin, naposteli esiliinaansa ja väänteli sileää vihkisormusta, jota hän aivan oikeudettomasti kantoi sormessaan.

-- Tahdoin vain kysyä armolliselta rouvalta, sanoi hän, -- älkää pahastuko -- mutta arvaahan armollinen rouva äidin huolet -- tahdon kysyä onko tuo herra Mehrboom, joka Linalleni on niin suosiollinen -- onko hän kunnon mies? Tahi kenties -- kenties hän vain tekee sitä aikansa kuluksi? Armollinen rouva tietää minun tuntevan miehet -- hän huokasi syvään -- kenties hän vain narrailee häntä? Jos se niin on, niin lähden tytön kanssa pois täältä jo tänä päivänä!

-- Hyvä rouva Völkerling, vastasin minä, -- mitä te oikeastaan tarkoitatte? Mielistelisikkö hän Linaanne? Siinä te varmaan erehdytte. Raatimies Mehrboomia miellyttää vain tyttärenne laulu, siinä kaikki. Ja pitäisihän teidän olla tottunut näkemään että siihen miellytään.

-- Niin kyllä! Ajattelin vain, että moni ennen on syyttänyt kaunista ääntä, mutta ajatellut aivan toista. Tiedänhän sen omasta kokemuksestani, armollinen rouva.

-- Raatimies on mieheni ystäviä, vastasin kylmästi, -- ja siinä suhteessa ovat epäluulonne turhat, hyvä rouva. Mutta ellette voi niistä päästä, niin lienee parasta että lähdette.

Olisin toden totta mielelläni nähnyt heidän lähtevän, sillä aloin aavistaa onnettomuutta.

-- No, hän ei kumminkaan missään tapauksessa onnistuisi, selitti hän kiivaasti ja muutoin lempeät silmänsä säkenöivät. -- Linani ei koskaan saa tulla niin onnettomaksi kuin äitinsä, sen olen hänelle suoraan sanonut.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Mitäkö tarkoitan? Minä tarkoitan, että Lina on kaunis ja sivistynyt tyttö, jolla voi olla vaatimuksensa. Niin, niin -- kyllä hän on sen huomannut, armollinen rouva. Eilen illalla meni hän oikein hämmästyneenä tiehensä, kun hän tuli Linalle makeisia tuomaan ja kauniilla sanoilla mielistelemään. Ei, hyvä herra Mehrboom -- se ei käy päinsä paitsi myrttiseppelettä ja morsiushuntua. Ensin alttarin eteen!

Seisoin kuin kivettyneenä ja tuijotin vanhaan viulunsoittajattareen. -- Teidän Linanne ja -- raatimies Mehrboom? sain vaivoin sanotuksi. Te ette todellakaan -- ette suinkaan ole vaatimaton, hyvä rouvaseni, täytyy minun sanoa! Tehkää nyt hyvin ja menkää tiehenne! Osotin ovea. -- Ja pankaa sitten kapineenne kokoon niin pian kuin mahdollista -- mieluimmin jo tänä iltana.

Ymmärtämättömiä sanoja mutisten meni hän tiehensä. Luumumarmelaadista en enää mitään välittänyt. Minulla ei ollut rauhaa missään ja odotin hartaasti iltapäivää, jolloin mieheni ja raatimies Mehrboom tulisivat takaisin. Herrat olivat näet jo aikaisin aamulla matkustaneet pois. Minusta se päivä oli loppumattoman pitkä. Ja kun molemmat ystävykset lokakuun iltahämärässä palasivat kotiin, olin saattanut mieleni liiallisesti kuohuksiin.

Tietysti menin ensimäiseksi mieheni kanssa hänen huoneeseensa ja kerroin vapisevalla äänellä mitä oli tapahtunut.

Hän ei sanallakaan puhettani katkaissut. Vihdoin virkahti hän: -- Eihän Mehrboom enää ole mikään poikanen!

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- Että sinun täytyy antaa hänen hoitaa itsensä oman mielensä mukaan.

-- Mitä hän sitten tahtoo? Sehän on pelkkää mielettömyyttä!

-- Minä en tiedä mitä hän tahtoo. Mutta yhden asian minä voin sinulle ilmoittaa -- js se on se, että hän korviaan myöten on suloiseen Mignoniisi rakastunut.

-- Heinrich! huudahdin. -- Herra Jumala -- aivanhan se on mahdotonta.

-- Tuskinpa itsekkään tahdoin sitä uskoa. Kun hän tänään uskoi sen minulle, puhuin melkein suuni sijoiltaan, saadakseni hänet järkeensä. Turhaan! Lina -- tahi ei ketään! Lina vain hänen onnestaan puuttui, elämänsä loppuun tahtoi hän kuulla hopean heleää helkytystään. Ja ellei se voi käydä päinsä, niin hän ei tiedä mikä hänet perii. No niin -- kunnon miehellä on senlaisessa tapauksessa vain _yksi ainoa_ keino!

-- Mutta eihän sen voi antaa tapahtua! huudahdin minä. Ajatteles, tuo mierolaisraukka -- ja kunnon, rehellinen, jalo ja varakas Mehrboom! Ei, Stetten, se ei saa tapahtua! Mene sinä sinne alas ja laita nuo onnettomat naiset matkaan. Anna saattaa heidät lähimpään kaupunkiin vaikka parhailla nelivaljakkaisilla vaunuillamme, kunhan vaan menevät matkoihinsa! Sillä välin minä menen Mehrboomin pakeille ja koetan selvittää hänen sekavaa päätään.

-- Ei se onnistu! huusi mieheni jälkeeni.

Kolkutin Mehrboomin ovea, mutta sisäpiika sanoi herra raatimiehen menneen alas puutarhaan. Kiiruhdin takaisin alas. Oliko hän jo mennyt majalaan?

-- Mehrboom! huusin ulos pimeään. Kuului kuin kahinaa, ja aivan oikein -- sakeasta lokakuun usvasta sukelsi juuri vieressäni näkyviin kookas olento. -- Minä etsin teitä, Mehrboom! Missä kummassa te juoksentelette?

-- Täällä! sanoi hän tukehtuneella äänellä.

-- Mitä te täältä ulkoa usvasta etsitte?

-- Raitista ilmaa, mutisi hän.

-- Ahaa! Ettekö siis raitista ilmaa saanutkaan koko matkalla tänään? Ei, rakas ystäväni, minulla sattuu olemaan paremmat tiedot. Te aioitte mennä alas majalaan! Oi Mehrboom, mitä onkaan Stetten juuri kertonut teistä! huudahdin. -- Oletteko niin peräti jumalaton, että sydämenne lahjoitatte katulaulajattarelle? Ajatelkaa, Mehrboom, mitä se merkitsee! Ajatelkaa omaa kunnon äitiänne, kunnioitettua nimeänne -- asemaanne, tulevaisuuttanne -- onhan se vallan mahdotonta!

-- Hiljaa, hiljaa, rakas Anita rouva! Tulkaa -- ottakaa käsivarteni. Minä tiedän teidän olevan oikeassa, mutta se ei mitään auta. Kaiken tuon olen jo itselleni sanonut, mutta kumminkin --

Pakotin hänet pysähtymään. -- Mehrboom, se on vain haihtuva haave! sanoin kyynelten vuotaessa silmistäni. -- Mitäpä tuo vieras lapsi voi teille olla?

-- En tiedä, Anita -- älkää kysykö, sillä minulla ei ole mitään vastattavaa. Kahdeksantoista vuotiaana rakastin erästä tyttöä samalla tavalla, sen perästä en ole ketään rakastanut ennenkuin nyt. Antakaa minun mennä omaa tietäni! Mitäpä hänen sukuperänsä minua haittaa? Eihän minulla ole sukulaisia, jotka nenäänsä nyrpistäisivät. -- Teidän täytyy suoda minun tulla onnelliseksi omalla tavallani! Hän on kaino ja hyvä lapsi --- hän on pieni leivonen, joka viserryksillään tuo kevättä sieluuni. Anita -- Anita rouva --

-- Entä äiti! Onnittelen teitä tulevan anoppinne suhteen! sanoin katkerasti.

-- Oi niin, äiti -- tuo turmeltunut äiti! huudahti hän neuvotonna. -- Suuri Jumala -- tuo turmeltunut äiti!

-- Hän kai tekee elämämme sangen hauskaksi, sanoin.

-- Linan täytyy oppia unhoittamaan äitinsä, sanoi hän lujalla äänellä, -- ja vanhuksen täytyy sitoutua pysymään poissa tyttärensä luota. Hänen täytyy, Anita. Rahalla saa senlaiset ihmiset vaikka mihin. Ei, _sitä_ en koskaan voisi, jatkoi hän, -- äitiä en koskaan jaksaisi kärsiä.

-- Luuletteko hänen myövän lapsensa? Mitä typeriä houreita teillä on? Niin ei kukaan äiti tee. Tahi suostuu hän kenties ehdotukseenne, saadakseen teidät tyttöön sidotuksi. Hän on jonkun aikaa poissa, mutta kun rahat loppuvat, ilmestyy hän eräänä kauniina päivänä kotiinne ja jää sinne. Te ette tunne tuonlaisia mieron kiertäjiä, te päättelette vain oman mielenne mukaan ja te olette valmistamaisillanne itsellenne vuoteen orjantappuroista ja ohdakkeista, hyvä ystävä!

-- Ei, niin ei saa käydä! En voi kärsiä tuota kauheaa äitiä, hän on niin rapistuneen näköinen ja käytöksensä on rumaa, se muistuttaa huonoimpia kapakoita, yhki hän.

-- Mutta hän on Linan äiti, sanoin vakavasti, -- hän omistaa tytön Jumalan ja ihmisten lain mukaan.

Hän vaikeni ja huokasi syvään.

-- Miksi pitää tuon kurjan äidin olla olemassa? huudahteli hän kiivaasti. -- Ellei häntä olisi, niin painaisin jo tällä hetkellä tytön sydäntäni vasten -- -- mitä se oli? kysyi hän hiljaa ja puuttui minua käsivarteen, -- kuului aivan kuin olisi joku tässä läheisyydessä nyyhkyttänyt.

-- Jumal' auta, eihän täällä ketään ole! sanoin rauhoittaen häntä. -- Majalahan on maantieojan tuolla puolen. Rakas, hyvä ystävä! rukoilin minä, -- osottakaa minulle sen verran ystävyyttä, että ainakin koetatte unhottaa tuon tytön! Intohimonne on liian äkkiä syttynyt, se ei voi olla todellinen. Matkustakaa kotiin, ja asettukaa vanhempainne kuvan eteen -- ajatelkaa sitten kenen heidän silmäinsä edessä tahdotte rinnallenne asettaa. Uskokaa minua, että haaveenne katoaa ja häipyy niin kuin aurinko huomenna hajottaa syysusvan. Minä pyydän vain tätä ainoaa yritystä! Ellei se onnistu niin vielä sittenkin jää teille kylliksi aikaa turmioonne syöstä.

Kauan hän empi, sitten hän tarttui käteeni. -- Tuon onnettoman äidin tähden minä koetan sitä tehdä, sanoi hän huoaten. -- Huomatkaa tarkoin -- se on yritys vain, Anita rouva! Olen jo ennen sanonut sen itselleni. Hyvä, tahdon koetella itseäni -- mutta sen minä sanon teille -- --

-- Mitä niin, Mehrboom?

-- Jos tyttö olisi yksin maailmassa, niin ei kymmenen hevosen voimat voisi minua täältä riistää -- kuulitteko, nyt taas kuului kuin huokaus!

-- Te houritte, Mehrboom. Tulkaa -- kuinka voitte? Tulkaa, minä laitan teille lasillisen punssia -- sitten nukutte makeasti ja huomenna matkustatte kotiin Jumalan kirkkaassa päiväpaisteessa.

Hän ei vastannut, mutta minä vedin hänet mukaani taloa kohti. Riemuitsin kun hän oli järjen ääntä kuunnellut ja siunasin mielessäni vanhan viulunsoittajattaren rappiota. Hänestä on siis johonkin hyötyä, arvelin. Ja iltamyöhällä sanoin ukolleni: -- Rouva Völkerling olisi tietysti luvannut vaikka mitä saadakseen hänet kiinni. Mutta sittemmin hän varmaan olisi anoppina ilmestynyt -- hänhän rajattomasti rakastaa lastaan. Kunnon Oskar Mehrboom! Eipä hän juuri mikään ihmistuntija ole.

-- Mutta sinä sitä enempi, sanoi hän leikillisesti. -- Kyllä sinä, Anita, sentään olet viisas rouva!

-- Olenpa kyllä, selitin ylpeästi.

Mutta sillä kertaa erehdyin isosti, lapsi kulta! Kuinka olisinkaan voinut aavistaa mitä sinä yönä tapahtuisi? Kuinka voin ajatella että juuri samassa senlainen äidinrakkauden teko tehtäisiin, jonka veroisesta en koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole kuullut mainittavan?

Tiesinhän kyllä, että tuo vanha viulunsoittajatar jumaloi lastaan. Ja että hän eli, kieltäytyi ja uurasti ainoastaan tyttärensä eteen, senhän hän itse oli sanonut. Mutta että hän -- --

Oli vielä hämärä noin seitsemän tienoissa aamusella kun vaari ja minä istuimme kahvipöydän ääressä. Silloin Lina hyökkäsi huoneeseen puoleksi puettuna ja antamatta ilmoittaa itseään. Pehmeät lapselliset kasvot olivat jäykkänä ja verettöminä kauhistuksesta ja hän vapisi niin että tuskin sai sanaa suustaan.

-- Jumalan tähden -- mitä tämä on? huusin minä.

-- Äitini! änkytti hän, -- äitini -- hän on kuollut!

Pakotin tytön istumaan tuolille, jolta juuri olin noussut. Annoin hänelle vettä ja huusin sisäpiikaa, että hän tulisi pitämään huolta melkein tunnottomasta tytöstä. Sitten riensin alas majalaan. Siellä makasi vanha viulunsoittajatar näennäisesti kuin unessa, huulilla tyytyväinen hymy. Mutta hän oli kylmä ja jäykkä -- hän oli kuollut. Pallilla vuoteen ääressä oli tyhjennetty lasi. Siinä oli myöskin kirje, yksinkertaisesti laskettu paperipalanen, johon nimeni oli lyijykynällä kirjoitettu. Se oli suljettu likaisella suulakalla. Avasin kirjeen ja luin:

"Kuulin eilen illalla kaikki. Ja minä menen pois -- sinne, josta on mahdoton enää palata. Pian olen tieltä poissa, herra Mehrboom voi syleillä morsiantaan -- ja lapseni on elävä onnellisena, rakastettuna ja kunnioitettuna järjestetyissä oloissa. Pyydän armollisen rouvan pitämään Linan luonaan hääpäivään asti. Jumala on teitä siitä palkitseva. Ja minä pyydän ettei kukaan sano lapselleni, jotta vapaaehtoisesti läksin. Hän luulee minun kirjoittaneen armolliselle rouvalle lähdöstämme. Voihan sanoa että olen kuollut halvaukseen.

Kiitän kaikesta hyvästä, jota herrasväki on meille osottanut -- Jumala sen palkitkoon teille ja lapsillenne. Säästöpankkikirja suorittaa hautajaiskulungit. Riittää siitä vielä Linallekin myötäjäisiksi; ei hänen tarvitse tulla miehensä kotiin aivan kuin kerjäläisen.

Kuolen mielelläni kun tiedän lapselleni tulevan hyvän toimeentulon."

Lenkwitzissä lokakuun 23 päivänä 1816.

Lisette Völkerling.

Niin, siinä makasi nyt nainen, joka oli mennyt kuolemaan lapsensa edestä, ja minä -- Anita von Stetten -- minä häpesin katkerasti itseenityytyväisyyttä ja että olin niin ylpeästi tuominnut tuon äidin, jonka ainoa toivo ja pyrkiminen oli lapsensa pelastaminen -- pelastaminen senlaisesta elämästä, johon kohtalo kerran oli hänet itsensä heittänyt, ja jota hän oli oppinut ylenkatsomaan. Hän tahtoi tyttärensä pelastaa, uhraamalla oman henkensä.

-- Kyllä minä lapsestasi huolta pidän, sanoin puoliääneen ja ummistin hänen väsyneet silmänsä. -- Niin, sen minä teen! Mieheni tuli samassa sisään ja hänen sylissään itkin, kunnes ankara mielenliikutukseni tyyntyi.

Vanha viulunsoittajatar haudattiin. Toimitettiin niin, ettei tytär saisi tietää äidin tehneen itsemurhan. Tyttönen oli aivan epätoivossa. Jäykkänä ja itkemättä hän istui majalassa äitiä pantaessa haudan lepoon. Hän ei huolinut lohdutuksesta, vaikka kuinka olisin koettanut häntä rauhoittaa.

Raatimies tuli pian takaisin. Ensin hän kohteli tyttöä kuin isä sitten rakastavan veljen tavalla. Ja palattuamme hautausmaalta arveli hän hetken tulleen, jolloin hän voisi sulkea tytön syliinsä ja sanoa, että hän hänen luonaan löytäisi kaikki mitä oli kadottanut -- uskollista ja uhrautuvaista rakkautta. Kuulin ulos mennessäni liikuttavat sanat. Ken senlaista hetkeä tahtoisi häiritä? Tunsin kumminkin alinomaista rauhattomuutta -- he eivät sopineet toiselleen, ei äidin kuoltuakaan. -- Kas nyt saamme ensin kihlajaiset ja sitten häät -- nyt olemme lopun edellä; onnettomuus on lähellä! mutisin itsekseni.

Ihmeekseni tuli raatimies aivan kohta luokseni kasvot kalpeina, -- Eikö hän tule mukanamme tänne ylös? kysyin.

-- Ei, hän vastasi. -- Hän ei edes tahdo sielläkään asua, ja rakkaudestani en saanut virkkaa sanaakaan. Hän tuijotti minuun niin kauhistuneena, jotta pelästyin. Hänen täytyy ensin rauhoittua.

-- Eikö hän sitten tiennyt, että rakastatte häntä? kysyin kovasti ihmeissäni.

-- Pitäisihän hänen se tietää, änkytti hän. -- Olen usein puhunut hänelle rakkaudestani, olen häntä syleillyt ja suudellut, vaikka en ole naimisesta ennen puhunutkaan. Luulin sen olevan itsestään ymmärrettävän asian. Mutta hän on niin kaino ja arka -- --

-- Pelkääkö hän naimisiin mennä?

-- Hän työnsi minut suorastaan luotaan, sanoi hän käheästi.

-- Matkustakaa pois pariksi päiväksi, neuvoin häntä. Hän näytti yhä alakuloisemmalta.

-- No olkaa täällä sitten -- minusta nähden. Minä menen häntä puhuttelemaan.

-- Menkää, Anita -- oi menkää!