Part 3

-- Katsotaanpas hänen tavaroitaan, sanoi Anita miehelleen. Miehensä käsivarteen nojautuneena ja lasinhiojan seuraamana astui hän puutarhanportille.

Siellä seisoivat matalat vaunut, valjaissa oli pieni hevonen, sen pää riippui väsyneenä ja nolona ja se näykki ruohoa maasta. Saranatuolilla istui lasinhiojan vaimo ommellen. Hänen polveensa nojasi pieni poikanen, joka juuri oli ruvennut kävelemään, ja kolme muuta lasta ilakoivat ympärillä.

-- Katharina, armollinen herrasväki haluaa pikareitamme katsella, huusi lasinhioja. Ja vaimon noustessa seisalleen esitti hän suuremmoisella liikkeellä: -- Rakas vaimoni!

Hän lienee nuorempana ollut hyvin kaunis, mutta työ ja puute olivat kasvoihinsa jättäneet näkyviä jälkiä. Kuumuus rasitti häntä ja hän pyyhkäsi huoahtaen esiliinansa nurkalla kosteaa otsaansa. Anita lausui hänelle muutamia ystävällisiä sanoja lapsista. Hän sääli vaimo parkaa, joka ei tiennyt mihin tuskan hetkellä saisi päätään kallistaa. Hän ajatteli omaa mukavaa huonettaan vanhassa ylijahtimestarin virkatalossa -- kätkyttä lumivalkoisine lakanoineen, pieni vuode kun jo oli valmiiksi tehty, ja niitä sieviä, pikku vaatteita, jotka olivat valmiina piironkinsa laatikossa, ja odottivat päästäkseen pienen pientä ruumista lämmittämään. Ja hän melkein häpesi suuria etujaan tuon kodittoman naisen rinnalla.

Sillä aikaa oli miehensä tavallisella kiireellisyydellään jo ostanut yhden pikarin.

-- Katsoppas, Anita! huusi hän ihastuneena, -- tämähän on oikea pieni taideteos.

Anita nyökkäsi hajamielisen näköisenä. Sillä totta puhuen niin pikarin reunalla toisiaan tavoittelevat hirvet ja metsäkauriit eivät taideteoksia olleetkaan.

-- Missä tämän pari on? kysyi vaari.

-- Se on vielä keskitekoinen, hyvä herra, kuului vastaus.

-- Milloin se valmistuu?

-- Parin, kolmen päivän perästä.

Vaari kääntyi taas muukalaiseen kysyen:

-- Jäättekö kenties tänne läheisyyteen?

-- Täytyneehän minun, vastasi mies katsahtaen vaimoonsa, joka jo oli alkanut rikkonaista kantta kitata.

-- Voitte sitten tuoda tänne pikarin, kun saatte sen valmiiksi.

Tuo kummallinen ihminen kumarsi.

-- Nimeni on Alois Schlüter, sanoi hän. -- Kiitos, hyvä herra. Heti kun vaimoni on kitannut kannen, lähdemme. Suokaa anteeksi kysymykseni, hyvä herra -- onko pitkältäkin lähimpään kaupunkiin?

-- Puoli kolmatta peninkulmaa, sanoi vaari.

-- Se on viiden tunnin matka, mutisi mies katsoen huolestuneena vaimoonsa. Vaimo huoahti.

-- Mistä nyt tulette? kysyi vaari.

Mies mainitsi pienen kaupungin vuoristossa päin.

-- Niin kaukaa! ajatteli Anita peljästyneenä ja silmäili taivasta, joka oli ukkosen pilvien peitossa. Sitten katseensa kääntyi vaariin ja molemmat katsoivat silkkimatohuoneeseen päin, mutta ei kumpikaan tahtonut ensimäistä sanaa sanoa. _Mummo_ ei tahtonut sitä tehdä, hän kun vielä oli vähän nyrpeissään vaarin silkkimatojen viljelyksestä -- eikä _vaari_ tahtonut sitä tehdä, kun hän yhä vieläkin hiukan häpesi silkkimatojaan. Ja niin molemmat todella menivät matkaansa sanan sanomatta.

He saapuivat puutarhan portille, siihen Anita pysähtyi.

-- Luulen niitä kummallisiksi mutta rehellisiksi ihmisiksi, alkoi hän. -- Lasten vaatteet olivat huolellisesti paikatut, vaimon tukka siististi kammattu ja -- --

-- Ja mies on taitava työssään, jatkoi vaari.

-- _Vaimo_ minua enin säälittää, virkkoi Anita. -- Kun hänen tässä paahteessa täytyy astua noin pitkä matka!

-- Vaimo parka! mutisi vaari. -- Ja vielä senlaisessa tilassa -- --

Taas he katsoivat toisiinsa. He olivat nyt saapuneet Hubert herran pienelle majalle ja katselivat suljettua ovea.

--- Niin, tuo talo se vain on autiona -- olipa todella aivan tarpeetonta, että sen rakensinkaan -- siitä kun ei ole minkäänlaista hyötyä.

-- No avaa se sitten! sanoi mummo.

-- Tarkoitatko sitä todella?

-- Tarkoitan kyllä -- kenties se meille onnea tuottaa, kuiskasi Anita vakavalla katseella ja hohtavin poskin.

-- Olet oikeassa! huudahti vaari rientäen juoksujalassa tarjoomaan yösijaa entiselle erakolle perheineen. On itsestään ymmärrettävää, että tähän tarjoukseen myöskin kuului illallisruoka.

Anita keitätti ison padallisen velliä ja lähetti pieneen majaan olkia ja puhtaita, karkeita lakanoita. Hevoskonikin pääsi odottamattomaan kaurakestiin tallissa. Sinä iltana kastoi nuori Anita rouva nauraen pienen majan "erakkolaksi". Puolisot näkivät vierasten lasten leikkivän oven edessä illan viileässä ilmassa. Isä istui majan edessä olevalla penkillä, kasvoissa tavallinen kummallinen, mietiskelevä ilme.

-- Herra Jumala, sanoi silloin vaari, -- kuinka monta harhaileekaan koditonna ihanassa maailmassasi!

Seuraavana yönä syntyi vaarin vanhin poika. Ja aamutähden vilkuttaessa puutarhan yli, parkui uusi maailman asukas erakkolassakin -- ja sekin oli poika. Auringon koittaessa nukkui mummo virvoittavaa unta. Pienessä majassakin ummistuivat muutamat silmät, mutta ijäksi päiviksi. Kärsivä vaimoparka oli lapsijoukkoonsa heittänyt viimeisen tuskallisen silmäyksen ja seurasi sitten kuolon sanansaattajaa.

Mummo sai tietää vain, että pikku erakko oli tullut maailmaan, ja itse vuoteen omana maatessaan toimitti hän toiselle äidille kaikenlaisia mukavuuksia. Sydämellisellä ilolla aanoi hän miehelleen: -- Nyt en enää ole sinulle nyreissäni silkkimatomajasta. Viime yönä siitä todella oli hyötyä -- ajatteles jos ei tuo ihmisparka olisi täällä yösijaa saanut!

Kun mummo neljän viikon kuluttua sai tietää totuuden kokonaisuudessaan, oli erakko lapsiliutansa kanssa saanut pysyväisen jalansijan pienessä majassa. Tuo kummallinen kuljeksija oli siihen laittanut täydellisen lasihiomon ja matkusteli aina pari kertaa viikossa taideteoksiaan myömässä. Se kävi nyt paljon paremmin päinsä kuin ennen, jolloin lapsilauma oli hänen kintereillään. Heillä oli nyt koti, ja vanhimman, keskikasvuisen tyttären tuli laittaa ruoka ja hoitaa pienimmät lapset. Vaari raapusteli korvallisiaan ja mummo punoi päätään nähdessään erakkolan lasten pienten villien tavalla juosta pölistävän kivien ja kantojen yli.

-- Se on sinun syysi, Anita, sanoi vaari.

-- Eipä olekkaan ukkoseni -- sinun täytyy selittää hänelle, ettemme suinkaan tarkoittaneet, että hän ainiaaksi tänne jäisi.

-- Oi, ne onnettomat silkkimadot, Anita!

Nuoren pariskunnan näin jutellessa, tuli "erakko" kutsukortilla pyytämään heitä poikansa kummeiksi. Eikä siitä voinut kieltäytyä, poika kun oli syntynyt samana yönä kun heidän oma armaansakkin. Jonkun ajan kuluttua tuli "erakko" kysymään saisiko hän ristipojan hyväksi pitää kiliä. Muutamien viikkojen päästä näki hän tarpeelliseksi hankkia porsaan, ja puolen vuoden kuluttua palasi hän kahdeksan päivää kestäneeltä asioimismatkalta uuden vaimon kanssa.

Mummo joutui aivan haltioihinsa -- tuskinhan ensimäisen vaimon ruumis vielä on jäähtynytkään, sanoi hän. Mutta nähdessään vallattoman lapsilauman, ajatteli hän, että mies kai enemmän rakkaudesta lapsiin kuin omasta halustaan oli pitänyt niin kiirettä mennä uusiin naimisiin. Mummo huokasi ja istuutui nurkkaikkunaan katselemaan miten tuo voimakas "uusi" pelmuutteli lapsia kuin haukka kananpoikia. Hän tukisteli ja työkki ja ajoi ulos pahoja tapoja, jotta höyhenet tuprusivat. Naapuruus tuli päivä päivältään harmillisemmaksi ja kerrankin mummo sanoi:

-- Huomenna menen sanomaan hänelle, että hän saa mennä muualta asuntoa etsimään. Mutta hänelle tuli heti toiset tuumat nähdessään kivuloisen pikku pojan ja vertaillessaan häntä omaan vihantaan pienokaiseensa. Olihan tuolla pikku raukalla täällä raitista ilmaa ainakin. --

Näin kului pari vuotta ja molemmat perheet lisäytyivät parilla lapsella. Ja naapuruuteenkin oli jo totuttu -- sitä sen enempi kun lasinhiojan toinen vaimo todella ymmärsi pitää lapsiliutaa kurissa. Anita mummolle pysyi tosin arvoituksena kuinka hän menetteli tullakseen toimeen pienissä huoneissa. Mutta koko perhe tuntui onnelliselta eikä näyttänyt minnekkään ikävöivän.

Eräänä aamuna -- eräänä ihmeen kauniina toukokuun aamuna -- oli erakkolassa oudon hiljaista. Ja kun päivän puoleen pyrkiessä ei ainoatakaan lapsista näkynyt, meni Anita sinne. Hän koputti etehisen ovea -- vastausta ei kuulunut. Hän työnsi oven auki ja meni sisään. Huoneet olivat typö tyhjät. Erakkolaan kuuluvalla pöydällä seisoi iso, hiottu pikari, johon hyvin puhdistetuista ikkunoista virtaava auringonvalo monivärisenä heijastui. Muuta jälkeä ei näkynyt koko isosta perheestä, joka vielä eilen oli siinä asunut. Paljaat seinät vain -- ei minkäänlaista talouskapinetta -- ei mitään muuta kuin ne harvat huonekalut, jotka erakon muuttaessa olivat siellä olleet. Mutta kaikki oli peilikirkasta ja puhtaaksi pestylle lattialle oli riputettu hienoja kuusenhavuja ja koivun lehtiä. Ison pikarin kupeeseen oli soman lehtiköynnöksen alle piirretty:

Jalolle hyväntekijälleni Herra Ylijahtimestari von Stettenille ja hänen ylevämieliselle puolisolleen, ikuisella kiitollisuudella Alois Schlüteriltä.

Pikarin etupuolelle oli Stettenin vaakuna erinomaisen hyvin piirretty -- sillä kertaa oli "erakko" todella saanut aikaan mestariteoksen.

Mutta mihin taiteilija oli joutunut? Ja koko perheensä?

Mummo sulki taas päätään punoen pienen majan ja asetti pikarin lasikaappiin vierashuoneessa. Sillä kertaa oli mahdoton saada mitään tietoja hävinneistä, mutta monen vuoden kuluttua ilmestyi ylijahtimestarin virkatalolle kaunis nuorukainen, joka pyysi Anita rouvaa puhutellakseen. Iloisena, virkeänä hän katseli ympärilleen, ja täyteliäisestä matkalaukusta, jonka suusta uuden uutukaiset saappaat ojentelivat pohjiaan, huomasi hänen olevan varakkaiden vanhempain lapsia.

Hän ei tahtonut mitään pahaa tehdä, tahtoihan vain antaa kirjeen. Ja ajatteles -- se oli ristipoika Hermann Schlüter, josta oli tullut lukkoseppä ja joka nyt kierteli työnansiolla ja toi terveisiä omaisiltaan. Nyt saatiin tietää minkätähden isä Schlüter niin äkkiarvaamatta oli jättänyt erakkolan. Vapaa asunto ja nauttimansa muut edut -- ja tietysti etupäässä ahkeruus ja säästäväisyys -- olivat vähitellen tuottaneet hänelle varallisuutta. Silloin elpyi hänessä harras ikävä kotipuoleensa ja hän tunsi myöskin, ettei hänen paremmissa olosuhteissaan enää pitäisi armolahjoja vastaanottaa. Päätettiin siis lähteä matkalle. Mutta jäähyväisiä erakon oli mahdoton tulla jättämään -- hänestä oli parempi lähteä salaa. Poika kertoi edelleen, että isä hartaasti toivoi kerran vielä pääsevänsä vanhaa "erakkolaa" näkemään, josta hänellä oli ensimäiset ystävälliset muistonsa maailmasta, joka siihen saakka oli hänestä tuntunut armottomalta. Nyt isällä oli tuottava toimi Münchenissä. Kun kysyttiin käyttikö hän yhä munkinkaapua, hämmästyi poika, hänellä näet ei ollut minkäänlaista muistoa tuosta kummallisesta puvusta.

Mutta sillä ajalla oli monenlaisia vieraita majaillut tupasessa. Erään kerran oli siinä ollut kammottava vieras -- salametsästäjäin ampuma metsänvahti. Toisen kerran lymysi siellä kutsumattomia vieraita. Muutamana pakkas jouluna olivat ne astuneet ikkunasta sisään -- kaksi läheisestä kaupungista paennutta roistoa. Kun kuski myöhään yöllä oli tallissa sairasta hevosta vaalimassa, huomasi hän majan savutorvesta nousevan savua ja näki tulen vilkkuvan rapistuneiden ikkunaluukujen raoista. Ja katso -- siellä istuivat nuo molemmat maantierosvot viinapullojen ääressä korttia pelaamassa. Mutta seuraavana aamuna, kun roistot tekivät päivän yöksi ja makasivat sikeimmässä unessaan, tulivat santarmit ja korjasivat heidät.

Ja kerran yhtenä yönä hiipi mummo salaa, silmät itkusta punaisina pienelle majalle, ja laahasi sinne makuuvaatteita ja talouskaluja. Veljensä oli näet toisen ylioppilaan kanssa pakomatkalla Jenasta, ja tuo toinen oli kaksintaistelussa surmannut toverin ja oli itsekin vaarallisesti haavoittunut. He olivat kaiken päivää lymynneet männikössä, ja vasta kymmenen jälkeen illalla uskalsi setä tulla taloon, koputtaa ovea ja pyytää apua ja turvapaikkaa. Toverinsa makasi siellä monet viikot, kunnes hän toipui eräänä pimeänä yönä lähtemään Hampuriin yhtä salaa kun oli tullutkin, sitten hän Amerikassa etsi ja löysikin turvaa onnettoman tekonsa rangaistukselta. Yhdelle pienistä ikkunalaudoista oli hän piirtänyt erään Göthen runon syyllisyydestä, tuskasta ja kostosta.

Kuinka tuo onneton lienee kärsinyt pienessä majassa!

Juuri sen alle on toinen käsi piirtänyt:

Turhaa puhetta!

Ihminen tarvitsee hyvin vähän iloisena ollakseen -- ja se joka on iloinen, on rikas kuin kuningas!

Wilhelm Schulze, korpraali Braunschweigin jääkärikunnassa majaili tässä kauniissa kortteerissa kenttäharjoituksissa vuonna 18--.

Niinpä niin! Toisesta oli pieni maja tuntunut vankilalta -- toisesta taas paradiisilta.

Mutta kummallisin tapaus, joka pienessä silkkimatohuoneessa tapahtui oli eräs, josta tahdon antaa mummon itsensä kertoa -- s.o. jotta koetan niin hyvin kuin taidan kertoa sen hänen omilla sanoillaan.

-- Neljä vuotta oli talo ollut autiona erakon ja hänen perheensä lähdettyä. Ukkoni oli tullut hiukan varovammaksi kutsuissaan. Mutta silloin tuli uusi vieras, ja tälle oli pieni maja hänen mielestään kuin vartta vasten rakennettu.

Sillä kertaa se ei ollut ranskalainen, ei isoperheinen erakko -- eikä miehenpuoli, vaan muuan kauniin sukupuolen jäsen. Mutta hyvä Jumala, se nimitys tuntui tässä kohden julmimmalta ivalta. Vaimo parka näytti niin surkealta ja rappeutuneelta kuin mahdollista. Mutta jaloissa kasvonpiirteissä ei näkynyt jälkeäkään siitä julkeudesta, jota hänen vertaisillaan tavallisesti tapaa, ja joita tavallisesti yhteisellä nimellä sanotaan "harpputytöiksi". Hän oli kuljeksiva naissoittaja, mutta hän soitti viulua harpun asemesta, eikä hän laulanut kimeitä lauluja. Päinvastoin hän näytti mykältä, ja soittaessaan katseli hän ympärilleen suurilla, surullisilla silmillään.

Rinnallaan seisoi aivan nuori tyttö -- ja se oli tietysti hän, joka pani ukkoni pään pyörälle. Hän lauloi toista ääntä niihin lauluihin, joita äiti soittokoneestaan vingutti.

Jos olisin ollut maalari niin olisin tyttötypykästä maalannut Mignonin. Hänen kasvonsa olivat senlaiset, että tuskin Murillokaan olisi osannut sen kauniimpia, viattomampia ja samalla kiihoittavampia maalata, sen lisäksi oli kasvoin väri kalpea, vaan kummallisen lämmin. Mutta kauniitten silmien alla oli ruskeita varjoja ja pienen ruusunnupun kaltaisen suun ympärillä oli hyvin surullinen ilme.

Mieheni seisoi etehisen ovessa kun he soittivat pihamaassa ja nähdessään tytön värähtävän kysyi hän tietysti jos häntä vilutti. Äiti sanoi surullisella äänellä lapsella olevan kuumeen. Hän jatkoi kumminkin soittamistaan ja tyttö lauloi, mutta lapsellinen ääni heikkeni heikkenemistään ja äkkiä hän puristi kalpeet huulensa kiinni. -- En jaksa enää! sanoi hän.

Vanha vaimo otti syliinsä maahan vaipuvan tytön ja silmäili jäykkänä kauhistuksesta vuoroin meitä ja häntä. No, tulihan tehdä mitä taisi. Mutta pian saatiin selville kaunis juttu -- että tyttö parka oli tuhkurissa ja ettei köyhä äiti tiennyt mihin hän lapsensa kanssa pakonsa ottaisi.

-- Avaa sinä, Anita, heille! sanoi ukkoni. Ja minä hain pienen majalan avaimen.

Nyt meillä siis taas oli asukas siellä -- ja seuraavina päivinä oltiin läheisessä yhteydessä kuljeksivain mäerolaisten kanssa, sen ijankaikkisen luonnonlain perustuksella, että yksi olento on velvollinen hädässä ja kurjuudessa toistaan auttamaan tässä epätäydellisyyden maailmassa. Mutta omat lapsenikin sairastuivat tuhkuriin ja sekä meillä että pienessä majalassa oli tuskaa ja surua, sillä kulkutauti oli tällä kertaa vaarallista laatua.

Totta puhuen olin ukkooni sangen pahastunut. Ellei hän olisi tahtonut mierolaisvaimoa sisään laskea, niin lapseni kenties olisivat taudilta säilyneet; sillä tauti oli tietysti heihin tarttunut, sitä en voinut päästäni saada.

Mutta mitäpä arvelut nyt enää auttoivat, kun onnettomuus jo oli tapahtunut. Ei ollut muuta tehtävää kun hoitaa lapset hyvin, panna kädet ristiin ja rukoilla Jumalaa heidän henkeään varjelemaan.

Pienokaiseni toipuivatkin jotenkin pian, mutta vieras tyttö oli viikkokaudet haudan partaalla ja äitinsä istui sanattomassa epäilyksessä hänen vuoteensa ääressä. Hän ei valittanut mutta jäykästä katseesta näki, että tytär oli ainoa side, joka häntä elämään yhdisti ja että äiti vain hänen tähtensä kärsi surkean kurjaa elämäänsä. Vasta kun lääkäri antoi toiveita lapsen parantumisesta heräsi hän tylsyydestään ja alkoi nauttia ruokaa. Menin joskus sinne katsoakseni saiko sairas mitä hän tarvitsi, palvelijoihin kun ei niin aina ole luottamista. Ja käydessäni sain vähitellen kuulla hänen elämänvaiheensa.

Hänen äitinsä oli kuljeksinut samalla tavalla ennen häntä. Hän ei ollut ikänään muuta tehnyt kun kulkenut markkinasta markkinaan ja soitellen talosta taloon. Isästään hän ei muuta tiennyt, kun että äiti oli sanonut häntä huonoksi mieheksi, joka oli unhottanut hänet ja lapsen ja nyt rikkaan rouvansa kanssa eleli suurvaltaisena herrana linnassaan. Lapsensa ei koskaan saanut tietää hänen nimeään. Äiti kuoli kun hän oli viidentoista vanha ja hän jäi tyroolilaiseen lauluseuraan, joka silloin maata kierteli. Niin kasvoi hän vähitellen aikuiseksi ja ihmiset sanoivat häntä kauniiksi.

Sitten sattui hän jossakin tutustumaan Linan isään -- hän nyökkäsi vuoteelle päin, jossa tyttö nukkui. Silloin hän ainoan kerran elämässään uskoi hyvään -- rehellisyyteen, rakkauteen ja uskollisuuteen -- ja entinen elämänsä tuntui hänestä pimeältä ja iljettävältä. Hän erosi kuljeksivasta seurasta ja etsi palvelusta. Pitihän hänen hiukan tottua taloudellisiin toimiin ennenkuin naimisiin meni -- sillä hän oli vannonut naivansa hänet. Yksi asia vain oli tiellä; hänen vanha tätinsä -- vanhemmat eivät enää eläneet -- oli näet myöskin vannonut ennen testamenttaavansa kaiken tavaransa kaupungin köyhäinhoidolle, kuin antaisi hänelle luvan mennä naimisiin mieronkiertäjän kanssa.

Hän odotteli kärsivällisesti, että vanhan tätin mieli muuttuisi, mutta se ei muuttunutkaan. Ja hän oli terve ja raitis -- hän voisi siis elää kauankin. Eräänä päivänä oli nuori pariskunta yhtynyt muutamassa kapakkapuutarhassa, ja silloin kertoi mies, että hänen täytyi lähteä pitemmälle matkalle -- hän viipyisi poissa kenties noin puolen vuoden paikoille. Sillä oli tuon kurjan raukan kohtalo määrätty. Hänellä ei ollut rohkeutta sanoa: -- Et saa mennä, et voi jättää minua nyt! Se oli hänelle mahdotonta -- hän ei edes apuakaan pyytänyt. Hän ei koskaan tulisi takaisin! Ainoastaan sen hän selvästi tajusi, kun hän viimeisen kerran suuteli häntä ja lupasi kirjoittaa niin pian kuin mahdollista. Nyt hän oli hyljätty. Hän ei koskaan tullut eikä koskaan kirjoittanut -- se oli katkerin aika hänen elämässään.

Kerran hän rohkasi itsensä ja meni hänen vanhan tätinsä luo, joka oli varakas, omisti uhkean talon torin varrella ja kaupungin suurimman verkakaupan. Mutta silloin hänelle vasta hyvin kävi! Hänelle sanottiin, että hän saisi lapsensa kanssa mennä minne tahansa paitsi tädin luo, "sillä hänen talonsa oli kunniallinen talo." Hänestä nähden saisi hän vaikka järveen mennä, hän kun kumminkin oli vain kurja mierolainen, ja siinä tapauksessahan olisi maailmassakin yhtä häpeän tahraa kantavaa lasta vähemmän!

Tuo onneton ajattelikin kehoitusta noudattaa, mutta kun hän epätoivoisena maleksi himmeässä, keväisessä yössä, puhutteli häntä eräs vanha tuttava, joka juuri posetiivinsa kera oli kaupunkiin menossa. Valkoinen partansa ja kumara selkänsä osottivat hänen tuntevan mitä hätä ja kurjuus on. Ukko houkutteli hänen hylkäämään hukuttautumistuumansa. Ja hän otti taas viulunsa ja kuljeksi positiivin soittajan kanssa, kunnes Lina syntyi. Sitten köytti hän lapsen selkäänsä ja kulki taas paikasta paikkaan ja soitti omaksi ja pienokaisen elatukseksi. Ja tyttö oppi astumaan ja puhumaan ja vihdoin laulamaankin heleällä lapsen äänellään. Isoksi hän kasvoi ja kauniiksi ja rakasti äitiään. Ja hän olikin äitinsä ainoa maallinen onni. -- Linasta piti tulla hyvä ja ymmärtäväinen ihminen ja onnelliseksi piti hänen myöskin tulla!

Ja vaimo raukka uskoi minulle kuiskaamalla, että hän omisti säästöpankkikirjan, jossa oli joitakuita säästöönpantuja pennejä. Sillä Lina ei saisi saastuttaa itseään elämän inhoittavassa loassa; hän tulisi saamaan hyvin hyvät päivät. Hän asuisi talossa, jossa oli puhtaat, kirkkaat ikkunat, ja ikkunoissa valkoiset uutimet ja sitten hänen piti saada kunnon mieskin. Rahaa ei vielä ollut tarpeeksi -- talteen säästäminen kun kävi niin hitaasti. Mutta sitten hän asettuisi jonnekin, jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä hän lapsensa kanssa eläisi kuin kunniallinen nainen.

Kasvonsa hehkuivat kuumeentapaisesti ja silmänsä kiilsivät puhuessaan kuinka hän lapselleen hankkisi paremman tulevaisuuden.

-- Uskokaa minua, armollinen rouva, tyttö ei näihin saakka ole mitään pahaa nähnyt. Olen uskollisesti valvonut häntä ja tarkkaan suojellut häntä kaikelta pahalta. Olen opettanut häntä hyväksi, siveäksi ja hurskaaksi. Hän ei ole koskaan ollut mukanani ravintoloissa, kun olen siellä soittanut. Hän on ainoastaan seurannut minua talosta taloon ja laulanut. Siitäkin olisin mielelläni säästänyt häntä; mutta hän on saanut tehdä sen ansion takia, sillä kun hän laulaa niin antavat ihmiset enemmän ja mieluummin kuin yksin soittaessani. Olenpa antanut hänen tilaisuuden sattuessa oppiakkin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa ja on oppinut koko biblian historian, ja soitantoon hänellä on oikein erinomainen taipumus -- minä kun kerran soitan hänelle sävelen, niin hän sen sitten jo laulaa aivan oikein.

Tuo kertomus ja se tapa, jolla köyhä vaimo sen kertoi, teki syvän vaikutuksen äidilliseen sydämeeni ja minä sanoin jälkeenpäin miehelleni:

-- Äidinrakkautensa takia täytyy tuota vaimoraukkaa kunnioittaa, vaikkei hän meidän käsitystemme mukaan sitä ansaitsisikkaan. Tyttö on pieni, suloinen olento.

-- Lähetä heille voimakasta ruokaa, Anita, kehoitti ukkoni.

Sitä teinkin parhaan taitoni mukaan. Hyvä ruoka, raitis metsäilma ja lepo kehittivät ennen pitkää tytöstä oikein ihanan loistokukan.

Pieni majala näytti säilyttäneen muinaisen vetovoimansa. Vanhan viulunsoittajattarenkin näytti olevan vaikea erota kosteikosta, jonka hän sattumalta oli löytänyt elämänsä erämaassa, ja tyttöparan takia mekin silmämme ummistimme. Iloiset, nuoret metsäoppilaamme olivat nyt antaneet pienelle majalle uuden nimen. Ensimältä sitä oli nimitetty ensimäisten asukkaittensa, silkkimatojen mukaan -- sitten sitä sanottiin "erakkolaksi". Majoituksen perästä sitä nimitettiin "patroonataskuksi" ja nyt se sai nimekseen "Surkeuden ravintola". Ja todella viulunsoittajattaren sävelet soivat sieltä niin surullisina hiljaisina kesäiltoina, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Hän sanoi ohjelmaansa täydentävänsä. Kohta kuului suloinen tytönäänikin ikäänkuin sovittavana ja lieventävänä säestyksenä viulun räikeille sävelille.

Nuoret herramme alkoivat kuleksia sen ikkunoiden takana. Mutta äiti oli urhoollisesti vahdissa ja mieheni ilmoitti kevytmielisille nuorukaisille, ettei hän suvainnut minkäänlaista armastelemista. Tyttö ei heistä vähääkään välittänyt, hän oli yhtä hiljainen, kaino ja vähäpuheinen kuin ennenkin. Lienenkö koskaan kuullut hänen yhteen menoon puhuvan kahta kokonaista lausettakaan. Silmänsä vain puhuivat -- ikävästä, aivan kuin Mignon ja hänen laulunsa.

Pienen majan ikkunoiden alle kokoontui väliin lukuisa kuulijakunta, meidän lapsemme ja palvelijamme. Siitä huhuttiin lähimmälle maatilallekkin, josta myöskin useita soitonharrastajia saapui. Eräänä iltana istui äiti tyttärineen penkillä oven edessä soitellen ja laulellen tarmonsa takaa hartaille kuulijoille, jotka olivat asettuneet puoliympyrään tammien alle.

Säveleet tunkivat luoksemme ruokailuhuoneeseenkin ja pakottivat meidät kuuntelemaan. Vieraammekän, raatimies Mehrboom, unhoitti hetkeksi turpakalan lautaseilaan ja kysyi:

-- Kuka se lienee, joka niin kauniisti laulaa?

-- Tytöntypykkä silkkimatohuoneessa, vastasi vaari.

-- Mitä? Kuinka?

Ja sitten seurasi selitys molemmista soittajista siellä ulkona. Me sanoimme vielä, että rouva Völkerlingin pikku Lina -- vanhus näet nimitti itseään rouva Völkerlingiksi -- oli suloinen nuori tyttö.