Part 2

Sen perästä seurasin häntä usein ja opin ihailemaan hänen luonnettaan ja kauneuttaan. Lieneekö naisen sydän milloinkaan niin urhoollisesti taistellut luvatonta tunnetta voittaakseen.

Mutta hän riutui tämän taistelun kestäessä. En tiedä huomasivatko muutkin hänessä tapahtuvan oudon muutoksen ja että hän, joka siihen asti nauroi unia ja aavistuksia, muuttui aivan taikauskoiseksi. Huomasin hänen merkillisen useasti puhuvan salaperäisistä asioista. Hän kysyi uskoinko minä, että kuolleen henki voi lähestyä maan päällä elävää rakastettua olentoa ja huomattavalla tavalla tälle ilmoittautua?

Vastasin vain nauramalla -- kahdenkymmenen vanhana ei henkiä usko.

Mutta hän selitti vakavasti hartaimman toivonsa olevan kuoltuaan usein voida palata tänne maan päälle. Hän uskoi, että jos rakastettu jäljelle jäänyt koko sydämestään ikävöi rakastettua kuollutta, niin tämä ikävä voisi vetää kuolleen hengen maan päälle ja päin vastoin.

Kun kerran tiellä tapasimme ikälopun, pienen vaimon, sanoi Minna: -- on lohdullista tietää, että nuorena saa lähteä maailmasta. Lienee kauheaa elää vanhaksi!

-- Kuinka voitte tietää nuorena kuolevanne? kysyin hymyillen.

-- Enhän minä sitä tiedä, vastasi hän, -- mutta minulla on varma aavistus, että saan aikaisin kuolla. Kaikkein töiden ja ajatusten ohessa on minulla se lohdullinen tunne, ettei kuolema ole etäällä.

-- Kohtaloansa tulee rauhallisena vartoa, arvelin, sille emme mitään taida -- peloittava viikatemies tulee kutsumattamme.

-- Niin, myönsi hän, -- ja suuri synti on ajattomasti kutsua häntä -- hyvin suuri synti -- muutoin -- katkaisi hän äkkiä puheensa. -- Useat sanovat sitä pelkuruudeksi, jatkoi hän, mutta se ei ole totta. Joskus vaaditaan enemmän rohkeutta elämään kuin kuolemaan. Olkaa siitä vakuutettu, herra von Stetten!

Lokakuun myrskyt tulivat, puiden lehdet muuttivat värinsä ja karisivat maahan ja minut oli senlainen metsästyksen halu vallannut, ettei minusta ollut suurtakaan hyötyä mietiskelevälle ystävättärelleni. Mäyrän pesät ja jäniksen ajot tekivät minut kelvottomaksi ritarilliseen palvelukseen.

Talon naisilla olikin sitä paitsi kiireet ajat häitä valmistaa. Taloudelliset askareet menivät tavallista menoaan -- eräänä kauniina, päiväpaisteisena pesupäivänä liehuivat myynit vaatenuorilla ja ompelijatar oli tullut kahisevasta silkistä leikkaamaan morsiuspukua Minnalle, ja häntä kestittiin tortuilla ja suklaalla. Aloin ajatella, miten kaunis Minna vuoden tahi kahden kuluttua olisi muuttunut somaksi pikku emännäksi, joka itsekkin nauraisi entisiä romantillisia aikojaan.

Niin tuli häitten edellinen ilta.

Morsiamen toivon mukaan vietettäisiin häät suurimmassa hiljaisuudessa, mutta juhlallisia valmistuksia ei kumminkaan voinut välttää. Pitihän olla pari morsiusneitostakin, ja sulhasen molemmat kauniit serkut saapuivat jo pari päivää ennen häitä. Heidän päätyhuoneensa oli vastapäätä minun huonettani ja sieltä kuului nyt usein raikasta, heleää naurua. Minnan ainoa nuoruuden ystävä, eräs kaunis, valkoverinen nuori rouva, jolla oli kirkkaat silmät ja omenakukan värinen hipiä, oli matkustanut miehensä ja lastensa luota morsianta pukemaan ja morsiamen tahdon mukaan oli hän asetettu asumaan hänen omaan pieneen huoneeseensa. Vanha rouva ei aluksi tahtonut tähän ehdotukseen suostua, vaan tahtoi välttämättömästi antaa vieraalle paremman huoneen, mutta tässä suhteessa oli Minna taipumaton. Niebelwitzistä saapui vielä sulhasen äiti, raitis, vilkas vanhanpuoleinen rouva, luonteeltaan sävyisän veitikkamainen. Hänen suurin huvituksensa oli kertoa ja kuunnella hauskoja juttuja, kaikista enin hän inhosi haikailemista ja kyyneleitä. Sulhanenkin toi mukanaan pari ystävää.

Kaikki nämä olivat kuuden aikana illalla kokoontuneina ylijahtimestarin hyvin lämmitettyihin ja kirkkaasti valaistuihin huoneisiin. Koko talo lemusi männynhavuille, tortuille ja paistille, kaikki juoksentelivat edes takaisin ja anoppi kolkutti tulevan miniänsä ovea ja huusi hänelle, että taloon oli tullut mustalaistyttö, joka tahtoi morsianta povata. Minnan tulisi joutua alas. -- Mustasilmäinen morsiusneito oli pukeutunut somaan mustalaistytön pukuun ja kun Minna tuli sisään tarttui hän hänen käteensä ja ennusti hänelle taivaallisinta onnea. Valkoverinen neito taas oli pukeutunut talonpoikaistytöksi Niebelwitzistä. Hän otti koristaan esille kaikenlaisia talouskapineita somia runopätkiä lausuen.

Kaikki pitivät hauskaa, etenkin Minnan tuleva anoppi, joka ylijahtimestarissa oli löytänyt hengenheimolaisen. Nämä molemmat koettivat toisten huviksi kertoa toinen toistaan somempia kaskuja.

Nuoret herrat mielistelivät nuoria neitosia -- ja niin Minnan myrttipensaasta armottomasti karsittiin kaikki oksat -- nuori mustalaistyttö sitoi morsiamen seppeleen.

Minna käyttäytyi hyvin oudosti. Tuntui kuin olisi hänen ollut mahdoton istua rauhassa seppelöidyllä tuolillaan. Pari kertaa lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi. Hän silmäili kattoa -- nousi ylös ja istuutui taas -- ja tuijotti jäykästi eteensä kuuntelematta sulhasen hellän levottomia sanoja.

Illallisen jälkeen näin hänen seisovan muutamassa ikkunakomerossa. Olin käynyt muistikirjani ja pyytänyt nuorten neitien kirjoittamaan siihen joitakuita muistosanoja. Mielellään he nimensä kirjaani ikuistuttivatkin. Menin sitten Minna neitin luo samalla pyynnöllä perustaen sen hänen piakkoin tapahtuvaan lähtöönsä kodista. Hän käänsi päätään ja minä näin miten hänen silmänsä kuumeentapaisesti kiilsivät kalpeissa kasvoissaan.

-- Ettekö kuule mitään, herra von Stetten? kysyi hän.

Laskin korvani ikkunan rakoon ja pudistin päätäni.

-- Ettekö kuule? Sepäs ihmettä! -- Joku tulee metsän läpi -- hänen täytyy pian olla täällä.

Sulhasensa tuli nyt luoksemme ja Minna pyysi häntä ensin kirjaani kirjoittamaan. Hän jakoi viivalla lehden kahtia ja kirjoitti; morsian istuutui sitten pöydän ääreen ja vapiseva kätensä tarttui kynään. Seisoin vieressä katsellen vapisevia sormia. Mutta vanha rouva kutsui minua äkkiä; hän uskoi minulle viinikellarin avaimen ja pyysi minun hakemaan vielä pari reininviini pulloa. Olimme juoneet hyvän puoleisesti.

Kun taas sukelsin ylös kellarista -- etehisen lattiassa olevasta luukusta pääsi näet sinne alas -- näin vanhan kolmihaaraisen lampun valossa Minnan vaalean sinisessä silkkipuvussaan tulevan ulos vierashuoneesta. Hän näytti olevan menossa omaan huoneeseensa. Mutta hän pysähtyi äkkiä ja katseensa kiintyi pimeän peittämiin, leveisiin portaisiin. Hän horjui, painoi kädellä sydäntään ja olisi epäilemättä kaatunut ellen olisi rientänyt häntä tukemaan.

-- Neiti Minna -- Jumalan tähden! minä huusin.

-- Ettekö nähnyt häntä? kysyi hän vavisten kauhistuksesta, -- oi Jumalani -- tuolla -- tuolla hän ikään seisoi!

Minä en ollut mitään nähnyt.

-- Se kai vaan oli joko teidän tahi minun varjo, neiti Minna, sanoin ääneen. Hän oikaisihe ja meni sanaa sanomatta takaisin vierasten luo.

Mikä häntä vaivasi?

Äkkiä muuan ajatus salaman tavalla iski mieleeni. Kaikki vieraat olivat vierashuoneessa; katsoin sinne, mutta ei ketään puuttunut. Olisikohan joku vieras hiipinyt sinne; mutta sekin oli mahdotonta, sillä kun koetin aukasta etehisen ovea, niin se oli suljettu. Toinen uloskäytävä oli kyökin kautta, ja sieltä ei kukaan sinä iltana voinut huomaamatta läpi päästä, sillä palvelijat viettivät siellä neitinsä viimeistä iltaa neitona, ja siellä tanssittiin harmoonikan säveleiden mukaan, jotta hiekka karahteli punaisella tiilikivilattialla.

Astuin portaita ylös ja kuuntelin sen huoneen ovella, jossa prinssi siellä käydessään asui, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Uskalsinpa hiljaa oven väännintäkin painaa, mutta ovi oli lukossa. Hän oli siis luonnollisesti erehtynyt.

Rauhoitettuna menin ruokailuhuoneeseen ja lähestyin Minna neitiä kiittääkseni häntä kirjoittamistaan muistosanoista, jotka nyt luin.

-- Ne ovat vain aivan liiaksi surulliset, huomautin minä, mutta Minna ei vastannut.

-- Ettekö kuule -- joku astuu tuolla ylhäällä, kuiskasi hän minulle -- kalpeana kuin aave.

Nyt ajettiin vaunut portaiden eteen; sulhanen, hänen äitinsä ja vieraansa lähtivät näet takaisin Niebelwitziin. Hyvästeleminen oli iloista ja äänekästä.

Morsiuspari viipyi hetkisen tyhjässä vierashuoneessa. Avoimesta ovesta näin, että Osswald tahtoi sulkea morsiamensa syliinsä, mutta Minna torjui häntä pikaisesti käsillään ja puuttui sitten kummastuneen sulhonsa käsivarteen, anteeksi pyytäen. Näin he astuivat etehiseen.

-- Anna anteeksi, Robert, -- anna anteeksi! kuulin hänen sanovan.

Hän otti hellästi morsiamensa kauniin pään suurten käsiensä väliin ja suuteli hänen otsaansa.

-- Hyvästi, Minna, hyvästi viimeisen kerran!

-- Viimeisen kerran, kertoi hän koneellisesti.

Hän saattoi sulhastaan portaille myrskyiseen, pimeään iltaan. Tätinsä huusi häntä takaisin ystävällisesti nuhtelevilla sanoilla ja käski hänen mennä huoneeseensa. Nuori rouva juoksi nauraen häntä noutamaan ja ovi suljettiin kohta heidän jälkeensä.

Me muutkin menimme levolle, sillä yösydän oli jo käsissä. Minä heittelin sinne tänne vuoteellani kun en voinut nukkua; yö oli todellakin kamala. Seinäpapereissa, hirsissä ja vanhoissa huonekaluissa rapisi, ruski ja narisi kuin olisivat tuhannet näkymättömät henget mellastaneet tuossa vanhassa rakennuksessa. Näin alinomaa silmäini edessä kauniin morsiamen kalpeat kasvot sanomatonta tuskaa ilmaisevine silmineen. Eikä portaissa näkemänsä varjokuvakaan tahtonut mielestäni haihtua. Ja ulkona heilutteli myrsky puiden alastomia oksia, jotta ne ruskivat, ja pyöritti tuulikelaa kitisevän riuvun nenässä -- ja Minnan kummalliset kysymykset tulivat alinomaa mieleeni ja niihin sekaantuivat muistikirjaani kirjoittamansa kuolemaa ikävöivät sanansa.

Hän on joutunut sille kohdalle, jossa järki pian pimenee ja mielettömyys alkaa, sanoin itsekseni ja kauhistuin omaa ajatustani.

Vihdoin nukuin.

Äkkiä etehisestä kuuluva naisen ääni taas havautti minut. Tuossa huudossa oli jotakin, joka heti ajoi minut ylös vuoteeltani, pakotti minut pukeutumaan ja rientämään alas.

Samassa tuli vanha rouva kauhistunein kasvoin ulos makuuhuoneestaan. Hiljaa kuin aave katosi hän Minnan huoneeseen. Parin minuutin kuluttua kiiruhti vanha ylijahtimestarikin yhtä kiireesti ja äänettömästi ohitseni. Sisäpiika tuli portaista alas ja pysähtyi eteeni kalisevin hampain.

-- Jumalan tähden, mitä se on -- rakas, nuori herra -- mitä se on? änkytti hän.

Enhän sitä tiennyt. Tiesin vain että jotakin kauheaa oli tapahtunut.

Nyt tuli ylijahtimestari jälleen ulos ja meni horjuvin askelin vierashuoneeseen. Seurasin häntä -- vanhus vaipui kylmän takan luona olevaan nahkaiseen nojatuoliin ja istui siinä liikkumatonna.

-- Herra ylijahtimestari -- pyysin vihdoin, -- sanokaa minulle mitä on --

Vaikeroiden kohotti hän kasvojaan. Talvi-aamun värittömässä koitteessa näytti hän ruumiin kaltaiselta.

-- Kuollut -- hän on kuollut! Hän melkein kiljasi viimeiset sanat. Hän pani kädet silmilleen ja voimakasta ruumistaan värisytti, niinkuin myrsky puistaa vanhaa, karaistua tammipuuta.

Hän oli ollut ukon lemmikki, hänen päiväpaisteensa, hänen hirvensä -- enkä nyt muistakkaan kaikkia niitä lempinimiä, joilla hän häntä nimitti.

Vanhat jahtivaunut ajettiin portaiden eteen; pitihän hakea lääkäriä ja viedä tietoja sulhaselle. Mutta kuka menisi viestiä viemään? Ylijahtimestari oli kuin halvattu, eikä kuskiakaan voinut lähettää. Vihdoin päätettiin että Minnan ystävätär lähtisi surusanomaa viemään ja että minä seuraisin häntä.

Kiiruhdin pukeutumaan surullista matkaa varten. Kun tulin vaunuille, istui nuori rouva jo niissä. Hän oli lämminsydäminen ja tunteellinen ja itki hillittömästi ja herkeämättä. Istuin äänetönnä hänen rinnallaan, kun hän kysymykseeni milloin ja miten Minna neiti kuoli, vastasi vain äänettömällä pään pudistuksella ja kiihtyneellä itkulla.

Kun vihdoin näimme ritaritilan katon häämöittävän paljaiden puidenlatvojen takaa, virkkoi hän:

-- Voi Herra Jumala! Jos hän kysyy minkälainen hänen kuolemahetkensä oli!

-- Miten hän kuoli? Kuinka voi kuolema niin äkkiä tulla? kysyin.

Hän käänsi minuun itkeneet kasvonsa. -- Niin, jospa sen tietäisin. Eilen illalla oli hän hyvin levoton, eikä tahtonut ruveta levolle. Hän juoksi edes takaisin huoneessa käsiään väännellen. -- Anna, sanoi hän vähän väliä, -- se on liian vaikeaa! En tiennyt mitä hän oikeastaan tarkoitti -- minä nauroin hänelle, juttelin omasta onnestani, häistäni ja senlaisista. Vihdoin taipui hän menemään levolle. Minäkin rupesin maata ja nukuin heti, kovasti väsynyt kun olin.

Juuri kellon yhtä lyödessä herätti minut kova parahdus. -- Max -- Jumalan tähden! oli Minna huutanut. -- Luulin hänen uneksivan ja huusin häntä, jotta hän heräisi. Mutta hän ei liikahtanutkaan ja silloin sytytin kynttelin ja -- syvä henkäys vain ja hymy ja sitten kasvonsa menivät niin oudon jäykiksi ja kätensä, jota pitelin, tuntui niin raskaalta -- -- oi, tuo onneton tuttavuus prinssin kanssa! Ja hän alkoi uudestaan itkeä.

Nyt kuului takanamme kavioiden kalketta ja vaunujen rattaiden ratinaa ja Friedrichsbergistä tuleva posti saavutti meidät. Se lähtee jo neljän aikana pienestä hallituskaupungista. Postiljooni tervehti ohiajaessa vanhaa kuskiamme ja huusi hänelle jotakin.

-- Mitä sanoitte? huusin kauhistuneena nousten seisaalleni vaunuissa, Postiljooni kääntyi, asetti käden torveksi suunsa eteen ja huusi: -- prinssi Max ampui itsensä viime yönä!

Matkatoverini ja minä tuijotimme jäykistynein silmin toistemme kalpeisiin kasvoihin.

-- Se oli sattumus -- kauhea sattumus, änkytin minä.

Hän vapisi.

-- Sattumusko? virkkoi hän käheästi, -- olisikko se sattumus? Jos niin uskotte, niin ette tunne Minnan elämänvaiheita. Sattumus -- ei koskaan!

Katsoin äänetönnä Osswaldin kotia kohti -- sen muureja kultasivat juuri auringon ensi säteet ja samassa silmänräpäyksessä nostettiin lippu tornin huippuun. Sen tuli iloisesti liehua tilanomistajan onnen päivänä. Itse hän seisoi avoimessa ikkunassa, vakavasti hymyillen katseli hän pyökkipuumetsään päin, jonka takana hänen morsiamensa heräisi. -- Hän ei kuullut rattaiden ratinaa eikä nähnyt meitä -- hänellä ei ollut aavistustakaan kohtalostaan. Huomautin siitä matkatoveriani. -- Mutta he eivät rakastaneetkaan toisiaan, sanoi hän. -- Henkien yhdistystä -- sielujen yhteyttä puuttui -- kuinka hän voisi mitään aavistaa?

Eikä hän todella ollutkaan mitään aavistanut -- hän kun oli vain tavallinen vaatimaton, luottavainen, jokapäiväinen ihminen.

Kalman kalpeana seisoi hän kuolleen vieressä, salaa pyyhkien kyyneleitä silmistään -- hän suri hiljaisuudessa. Mutta hän ei ole koskaan voinut unhoittaa kaunista morsiantaan, joka kuoli heidän hääpäivänsä ensi tunnilla. -- Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin ja vielä tänäkin päivänä hoitaa hän liikuttavan huolellisesti hänen hautaansa. Me voitamme vain kadottaaksemme -- kaikki kukoistaa vain lakastuakseen ja kuollakseen -- on hänen hautakiveensä piirretty. -- --

-- Vaari, kysyin hänen vaiettuaan, -- luuletko sinäkin sitä sattumukseksi?

-- En, vastasi hän ja siniset silmänsä loistivat valkoisten kulmakarvojen alta. -- Minä uskon yksin ja ainoastaan Jumalan viisasta sallimusta.

Tuo ei ollut vastaus kysymykseeni, mutta minä huomasin, ettei hän enää halunnut puhetta jatkaa. Hän otti muistikirjansa ja pani sen takaisin kirjoituspöytänsä laatikkoon, sanoen: -- Sinä saat kuoltuani tämän kirjan, lapsi, mutta sinun täytyy pitää sitä kunniassa.

Sen teenkin, enkä kertaakaan voi ottaa käteeni tuota kulunutta pientä kirjaa kaunista Minna Brinkmannia ajattelematta.

Majala.

Aivan ylijahtimestarin virkatalon vieressä oli pieni rakennus, josta nyt tahdon kertoa. Edessäni olevassa vesivärimaalauksessa, johon uhkea asuinrakennus on kuvattu, pientä majaa ei näy. Mutta paikkaa, jossa se sijaitsee, on taiteilija -- Leo setä -- joka taulun maalasi, osottanut linnulla, joka siivet levällään liitelee sitä ympäröivien puiden latvojen yli. Lintu on hyvin haikaran näköinen, mutta mummon mielestä se tärvää koko tuon kauniin kuvan, Leo setä kun linnun nokkaan on maalannut jotakin, joka näyttää kapalolapselta.

Setä oli tosin aina selittänyt, ettei hän ensinkään ole tarkoittanut antaa viattoman sammakon, jota lintu nokassaan kantaa, vähimmälläkään tavalla muistuttaa kapalolasta, mutta silloin mummo oli puinut hänelle sormea sanoen: -- Hiljaa Leo, minä tunnen sinut liian hyvin! Sinä olet tahtonut pilkata meitä!

Kylän kirvesmiehen ja muutaman muurarin avulla oli vaari itse tuon majan rakentanut oman päänsä jälkeen. Sitä aiottiin käyttää suuremmoiseen yritykseen -- hän aikoi näet silkkimatoja viljellä. Mulperipuita istutettiin pitkiin riveihin -- ja pienessä talossa, joka oli kooltaan melkein kuin pieni ratavahdintupa -- siinä oli näet ainoastaan kaksi huonetta -- asuisi Hubert vanhus. Hän oli etelä Ranskasta kotoisin ja erittäin taitava silkkimatojen viljelijä, ja oli lyhyen ajan kuluessa ymmärtänyt tuoda esiin monta todistusta taitavuudestaan silkkimatojen viljelemisessä, vaikka mummo niitä aina kuunteli epäilevällä päänpudistuksella.

Eräänä marraskuun iltana, kun oli senlainen ilma, että oli mahdoton käskeä häntä ulos, oli Hubert herra kolkuttanut ylijahtimestarin virkatalon ovea. Ei nuori ylijahtimestari eikä hänen nuori, kaunis vastavihitty vaimonsa, Anitakaan voinut häneltä yösijaa kieltää. Kun mierolaisparka oli nälkänsä ja janonsa sammuttanut ja saanut ylleen kuivat vaatteet, vietiin hänet siis palvelijain huoneen viereiseen tyhjään huoneeseen. Ja kun myrsky raivoisana ulvoi, iloitsi nuori pariskunta, että kuolemalta olivat varman saaliin ryöstäneet.

Iloitsi Hubert herrakin. Hän osotti niin suurta kiitollisuutta ja mielihartautta, että hän seuraavana aamuna peräti unhotti mennä tiehensä. Sitävastoin oli hän sanan laajimmassa merkityksessä antanut vaarille sangen paljon päänvaivaa. Ylijahtimestari ajatteli näet silkkimatoja niin hartaasti, ettei nuoren vaimonsa epäilemisetkään voineet niitä hänen mielestään karkoittaa.

Oi, miten monasti mummo seuraavina vuosina saikaan päätään punaltaa miehensä hyvänluontoisuudelle, avuliaisuudelle ja herkkäuskoisuudelle! Hubert herra hankki hänelle tässä suhteessa ensimäisen kokemuksensa, sillä juuri hänen kehoituksistaan tuo pieni talo silkkimatoja varten rakennettiin. Sittemmin siellä majaili koko liuta kummallisia turvattia, ja tämä "kirjava" seura saattoi hyväntekijöilleen loppumattomia hankaluuksia ja sanomatonta harmia. Koittivatpa mummolle nekin ajat, jolloin hän epätoivossa selitti, jotta hänen vihdoin olisi pakko sytyttää tuleen tuo pieni pesä, että hän ja hänen miehensä pääsisivät rauhaan. Mutta oli aikoja, jolloin hän iloitsikin voidessaan köyhälle, nälän ja surun rasittamalle raukalle suojaa tarjota.

Pienessä majassa on todellisia romaanejakin tapahtunut.

Hubert herra oli vain merkillinen sen perustajana; häntä paitsi kun se ei koskaan olisi saanut rakennetuksi. Mutta tuo vanha ranskalainen valkoisten kulmakarvojen alta säkenöivine silmineen ei siinä kauankaan asunut. Silkkimatoviljelyksensä kun ei tahtonut menestyä pohjoisessa ilmanalassamme. Sikkikotelot tulivat pilkkuisia ja arvottomia; mulperipuut surkastuivat ja kuolivat. Ja vaari, joka ensi aluksi niin hartaalla mieltymyksellä katseli kaikkia hänen laitoksiaan eikä arvellut alinomaa avatessaan rahakukkaroansa tilatakseen silkkimatoja etäisistä paikkakunnista, kerskaili yhä vähemmän ja puhui yhä harvemmin siitä uhkeasta silkkipuvusta, jonka Anitansa saisi palkinnoksi vanhalle ranskalaiselle osottamastaan hyvyydestä. Sangen harvoin hän meni pienelle majalle, ja kun tuttavansa tulivat uutta yritystä nähdäkseen, veti hän heille milloin mitäkin verukkeita. Ei kukaan saanut nähdä mitään, kun ei ollut mitään näyttämistä.

Vihdoin kertoi Hubert herra noiden hyödyllisten eläinten sairastuneen. -- Nuo typerät pikku elävät kun eivät voineet tässä ilmanalassa menestyä. Ne kuolivat kaikki -- aivan kaikki! Ja niiden hoitaja istui nyreissään pienessä huoneessa; häntä ahdisti tavaton tuska, että pitikö nyt taas lähteä mierontielle, Mutta eräänä kauniina päivänä kävi hänen samoin kun turvattinsakkin -- hänkään ei voinut pohjosta ilmanalaa kestää. Hän kuoli kahdeksan viikkoa sairastettuaan, jolloin Anita mummo häntä uskollisesti vaali.

Vaari hautasi hänet. Vanhalla kuljeksialla ei edes papintodistusta ollut. Hän oli itse vain sanonut olevansa kotoisin Ranskasta, että nimensä oli Hubert, ja että hän oli silkkimatojen viljelijä. Kovan kohtalon pakosta oli hänen täytynyt jättää päiväpaisteinen kotimaansa. Mutta sanainsa todisteeksi hänellä ei ollut minkäänlaista paperia, eikä kirjoitettua todistusta.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä antoi Anita puhdistaa pienen silkkimatotalon. Sitte hän omin käsin sulki oven ja ikkunat, silmäili ulkoapäin vielä kerran pientä pesää, pudisti taas kaunista, ruskeakutrista päätään ja pani ison avaimen paikoilleen naulaan salissa. Mutta miehelleen hän ei puhunut sanaakaan koko asiasta eikä miehensäkkään hänelle. Hän kai toivoi ne houreetkin kuolleiksi, jotka silkkimatojen viljelijä oli vaarin päähän pannut -- ja että hän kaikessa hiljaisuudessa kenties häpeisi liiallista hyväluontoisuuttaan. Mummo kun tietysti aikoja ennen oli aavistanut, että yksistään halu auttaa vanhaa ranskalaista oli ollut paras vaikutin pienen tuvan rakentamiseen. Silkkimatotalo seisoi autiona noin puolitoista vuotta; sitten siihen tuli uudet asukkaat.

Ne saapuivat iltapuolella eräänä kuumana kesäpäivänä. Ylijahtimestari istui lehmuksen alla puutarhassa ja Anita istui hiljaisena ja väsyneenä hänen vierellään. Silloin hiekkakäytävää lähestyi kummallinen olento. Se oli noin neljässäkymmenissä oleva mies, yllään munkkikaapun tapainen puku. Hänellä oli pitkä parta, kasvot olivat pitkämuotoiset ja älykkäät. Musta, lasinen risti riippui retusella kaapulla ja ylipäänsä hän muistutti naamiaishuveissa munkiksi puettua henkilöä. Ainoastaan pöly, likapilkut ja paikat olivat oikeita. Hän kumarsi nuorelle pariskunnalle ja kysyi olisikko rouvalla rikkonaisia astioita, joita tahtoisi kitillä kiinni panettaa. Oikeastaan hän oli lasinhioja ja osasi juomalaseihin hioa nimimerkkejä ja pieniä maisemakuvia.

Sattumalta mummolla olikin kittaamista, nimittäin Meisnerporsliininen sokuriastian kansi, jonka hän omin käsin oli sattunut särkemään. Hän huusi neitsyttä tuomaan sitä, mutta kummallinen munkki kääntyi silloin ja huusi: -- Thusnelda! Viisivuotias tyttönen juoksi siihen ja mies käski tytön kiltisti mennä sisään ja pyytää neitsyen tuomaan sokuriastia armolliselle rouvalle. Tämän hän puhui kauniilla saksan kielellä, ja tyttönen tepasteli tiehensä.

-- Kuinka juuri _tuohon_ pukuun olette pukeutunut? kysyi vaari.

-- Olen ennen aikaan ollut erakko, kuului hämmästyttävä vastaus, -- ja siitä pitäen olen pukuni pitänyt.

Nuori pariskunta pyrskähti nauruun. -- Löytyykö erakoita vielä?

-- Olin silloin Oberbayerissa ja sain seurakunnalta luvan rakentaa pienen majan metsään järven ranralle. Siellä asuin kymmenen vuotta erakkona, mutta silloin -- --

-- No mikä silloin yrityksenne keskeytti?

-- Tulin tuntemaan rakkaan vaimoni, vastasi hän rauhallisesti ja vakavasti.

Kun mummo sitten kertoi tuosta tapauksesta, sanoi hän olleensa naurusta tukehtumaisillaan tuon vastauksen kuullessaan. Mutta miehessä oli jotakin, joka pidätti häntä osottamasta miten naurettavalta hän hänestä tuntui.

-- Entä sitten? virkkoi vaari.

-- Niin, nyt kuljemme markkinoilla ja pikkukaupungeissa. Minä olen keksinyt tämän mainion kitin, joka varmaan vastaisuudessa on voittava mainetta, hyvä herra. Ja vaimoni on erinomaisen taitava sitä käyttämään; hän osaa sillä liittää pienimmänkin murun. Valitettavasti hän tätä nykyä on jotenkin heikko, jatkoi hän, -- ja meidän täytyy etsiä joku paikka, missä voimme viipyä parin viikon ajan, sillä Herra on pian lahjoittava meille viidennen lapsemme.

-- Missä kapineenne ovat? kysyi vaari.

-- Puutarhan muurin luona, hyvä herra. Pitäisin sen kunniana, jos armollinen herrasväki tahtoisi lasiani katsella. Minulla on muutamia erinomaisen kauniita pikareita, joihin on metsästystapauksia kuvattu -- hyvin aistikasta työtä -- -- --

Mummo kohosi seisalleen; tyttönen palasi neitsyen seuraamana, joka kantoi rikkoontunutta kantta.