Part 1

VAARIN MUISTIKIRJA; MAJALA

Kaksi kertomusta

Kirj.

W. HEIMBURG [Bertha Behrens]

Suomentanut

Hanna Pakkala

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1897.

Vaarin muistiirja.

Tuonlainen vanha kirja -- se se osaa kertoa! Harvoista riveistä voi sommitella kokonaisen elämän vaiheet. Vaarin muistikirjaa minä pidänkin hyvin arvokkaana ja ylpeilen siitä, että olen sen muistiksi saanut. Löytyi näet koko joukko tyttärenpoikia ja pojantyttäriä, jotka tahtoivat vallata sen.

Kirjan ensi lehdellä nähdään vanhuksen vapisevaa käsialaa. Tammikuun 4 päivänä 1805 on kahdeksankymmen vuotiaan kuihtunut käsi kirjoittanut kehoitukseksi kirjan nuorelle omistajalle, joka silloin jätti jäähyväiset isänsä kodille, seuraavat yksinkertaiset sanat muutamasta vanhasta laulusta:

"Ain usko ynnä vilpittyys sydäntäs vallitkoot!" j.n.e.

Ja siihen alle on kirjoitettu:

"Noita riviä lukiessasi, tulee hartaimpana pyrintönäsi olla niiden asettaminen elämäsi ohjeeksi, jotta olisit isällesi niin suureksi iloksi kuin hän toivoo.

Christ. Heinrich v. S."

Kirjan viime sivulla on "metsästäjän tervehdys" ja tuo kai siihen aikaan uuden uutukainen kehoitus:

"Sua enemmän jos lempii ken, voi kirjoittaa kai jälkehen.

Ijäti uskollinen ystäväsi Herman Passeck."

Ja mitä kaikkia välillä olevilla lehdillä lukeekaan -- ylevämielisiä ystävyyden vakuutuksia, isällisiä kehoituksia, äidillisen hellyyden sanoja ja uskollisten tätien onnentoivotuksia!

Hellät naiskädet ovat runoihinsa kietoneet ruusuja ja lemmenkukkasia ja riimiksi sommitelleet sydänsurujaan.

"Ain ruusut tielläs kukkikoot, mun hyvä Stetten, aina, aina! Mut lemmen kukat kuiskikoot sun korvaasain: Louise Meyer!"

Louise Meyer! Kauankohan kyynel silmässäsi väräili ennenkuin se herahti karkealle paperille ja jätti siihen tuon keltaisen täpän, joka siinä vielä on nimesi vieressä!

Kuinka liikuttavia ovat seuraavat rivit:

Kun päivä kultaa elos teitä, Marian muista kyyneleitä! Voi varmaan kaunihimmat sua Myös lempiä -- mut muista mua!

Luulisi vaarin olleen oikean sydänten musertajan, ellei tietäisi miten liioiteltuja lauseita siihen aikaan käytettiin.

Ystävyyden ja rakkaudenilmoitusten keskellä on eräs lehti, joka näyttää oikein eriskummalliselta, se kun vaalealla lyijykynäviivalla on kahtia jaettu. Mies ja nainen ovat tälle lehdelle kirjoittaneet.

Mies on kirjoittanut seuraavat rivit:

"Nuori ystäväni, olkaa aina niin onnellinen, kuin näiden rivien kirjoittaja nyt on.

Teidän Robert Osswald. Häitteni edellisenä iltana. Lokakuun 31 p:nä 1810."

Ja lyijykynäviivan alla luetaan:

"Sielumme on ikäänkuin vankina ruumiissamme -- se on sen orjatar! Mutta lohdullista on ajatella, että muurit kerran kukistuvat ja kahleet katkeavat. Kuinka ihanaa vapaus lienee -- vaan milloin?

Muistoksi vilpittömältä ystävättäreltänne

Minna Brinkmannilta".

Hänen nimensä perään oli vaari omakätisesti piirtänyt ristin: k. Marraskuun 1 päivänä 1810.

Nähdessäni tuon lehden ensi kerran -- kirjan omistajan vielä elossa ollessa -- kysyin pelästyneenä:

-- Vaari, onko se mahdollista? Kirjoittiko Minna Brinkmann nuo rivit niin vähää ennen kuolemaansa?

Vanhus nyökkäsi. -- Hääpäivänsä ensi tunti oli hänen kuolinhetkensä.

-- Sehän oli kauheaa!

-- Oli se, myönsi vaari ja ystävällisiin kasvoihinsa tuli äkkiä vakainen ilme. -- Ja täytyy uskoa hänen aavistaneen kohtalonsa, kun lukee nuo kirjoittamansa sanat.

--- Oi, kerroppas hänestä, vaari! pyysin. -- Nuo rivit kuuluvat niin kummalliselta morsiamen kynästä -- noissa sanoissa "vaan milloin" on niin sanomatonta kuoleman ikävöimistä. Ja sen hän kumminkin kirjoitti juuri ennen häitään! Eikö hän ollutkaan onnellinen?

-- Hän elää vielä -- Robert Osvald vanhus, vastasi vaari vältellen.

-- Missä, vaari?

-- Tilallaan. Siellä hän elää yksinäistä, kummallista elämää. Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin.

-- Oi kerro nyt hänestä, vaari!

-- Aivan mielelläni, lapsi, sen verran kuin tiedän hänestä. Mutta hauska kertomus se ei ole. -- Tulin näet nuorena metsäoppilaana Friedrichshorstin ylijahtimestarin virkatalolle. Eräänä iltana elokuun loppupuolella näin ensi kerran tuon kolkon paikan. Se näytti aivan autiolta siinä korkeitten tammipuiden takana, yksinäiseltä ja hyljätyltä synkkäin metsäin keskellä. Oikeastaan se oli herttua B:n omistama metsästyslinna. -- Alakerrassa asui ylijahtimestari, toisessa kerroksessa olivat herttualliset huoneet ja juhlasali. Leveät kiviportaat johtivat mahdottoman suurille oville. Molemmin puolin sisäänkäytävää seisoi kaksi kuvapatsasta -- torveen toitottavia metsästäjiä kankipalmikoiden ajalta -- ja alemman sisäänkäytävän oven yläpuolella oleva lyhty loi niihin liekkuvaa valoa, jotta ne näyttivät elävän ja pääportin yläpuolella oleva hirvenpää monihaarasine sarvineen näytti kauheasti irvistelevän.

Seisoin tuota outoa kuvaa katsellen, kun etehisestä kuului keveitä askeleita. Kohta ilmestyi kynnykselle valkoisiin puettu olento -- ja minä näin Minna Brinkmannin ensi kerran.

Hän ei aluksi minua huomannutkaan, hän kun katsoi taivasta, joka sinä iltana oli synkässä pilvessä. Sillä aikaa minä -- reippaana ja rohkeana metsästäjänä -- tarkoin katselin häntä.

En luule, että häntä juuri kaunottareksi voi sanoa. Eikä hän ollut aivan nuorikaan, lienee ehkä ollut noin kahdeksankolmatta vanha. Mutta tämä tyttö oli niin viehättävän suloinen, etten minä kykene sitä kuvailemaankaan, se tenhosi kaikki hänen läheisyydessään.

Hän muistutti niitä upeita olentoja, tulisine silmineen, joita näkee itämaan huntuihin puettuina -- ainakin minä kuvailin sultaanin lempivaimoja hänen näköisikseen. Aina häntä nähdessäni tuli mieleeni, että hän olisi ollut paremmin paikallaan käyskentelemässä palmujen alla ja kimaltelevilla piikivillä kuin pahkaisten tammien alla Saksan metsissä. Hän oli notkea ja hempeä kuin hirvi, ja hänellä oli kaksi silmää, tyttöseni, joihin katsottuaan nuoren miehen pää voi sekaisin mennä! Mutta auliisti hän ei katseitaan jakanut, ja hän kantoi pystyssä pientä, kaunista päätään. Kansa keskuudessaan sanoi häntä "prinsessaksi". Siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta ajattelin kumminkin, ettei prinsessakaan voisi kauniimpi ja upeampi olla.

Minut huomattuaan nyökkäsi hän ja sanoi setänsä ja tätinsä odottavan minua ja että huoneeni oli valmiiksi järjestetty. Hän astui tahi oikeammin liiteli etehisen poikki kutsumaan palvelustyttöä minua opastamaan. Minä sanoin näet ensin haluavani mennä huoneeseeni pukeutumaan, ennenkuin minut uudelle esimiehelleni esitettäisiin, sillä pitkällinen matkustaminen kyydillä auringon hiottavassa hauteessa ei ollut ulkonaista ihmistäni kaunistanut.

Esittelyn perästä ja puheltuani noin tuntikauden ystävällisen ylijahtimestari Brinkmannin ja hänen sävyisän mutta jotenkin pitkäveteisen rouvansa kanssa, sain poistua, vanhalla herralla kun oli tapana aikaisin mennä levolle. Minä hiivin kumminkin ulos etehisestä ja astelin edestakaisin talon edustalla pimeässä illassa, silloin tällöin valaisi salama tietäni ilmoittaen kaukaista ukkosilmaa.

Vanhukset olivat minulle kertoneet, että heillä oli luonaan veljentytär ja minä tiesin tämän veljentyttären nyt olevan ulkona. On se paljon mahdollista, että juuri hänen tähtensä niin kiihkeästi juoksentelin siellä ulkona, sillä vanhusten kanssa puhellessani oli hänen valoisa kuvansa koko ajan mielessäni väikkynyt.

Toiveeni vilahdukseltakaan nähdä häntä toteutuikin. Yksinäinen talo, jota kiertelin, sijaitsi aukealla paikalla metsän keskellä. Sen takapuolella oli puutarha, jossa talonemännällä, joka oli innostunut kukkasten kasvattaja, oli kauniimpia neilikka- ja verbenapenkereitä. Tämän pienen istutuksen loistokohtana oli riippuvien pyökkipuunoksien alla oleva lehtimaja, oksat olivat taidollisesti toisiinsa kiedotut ja suurimmalla huolella hoidetut. Näin illalla en tietysti voinut selvästi erottaa kukkia enkä lehtimajaakaan. Edelliset tunsin lemustaan, sieltä kun levisi melkein tainnuttava heliotrooppien, neilikkain ja resedain tuoksu. Salamain valossa keksin lehtimajan, joka näytti pimeältä luolalta, josta Minna Brinkmannin valkoinen puku hohti.

Asetuin toiselle puolen puutarhaa vanhan tammen alle ja tähystelin niin hartaasti lehtimajaan päin, kuin olisin metsästäessä väljyyksissä. Salamat tekivät tehtävänsä -- tuon tuostaankin näin valkoisen puvun välkkyvän. Iso kivitalo oli pimeänä ja hiljaisena siinä edessäni; yläkerran kahdesta ikkunasta loisti vain himmeä valo.

Muutamia kertoja näin varjon liukuvan uutimilla -- sitten sammutettiin tuli ja kaikki talossa näytti vaipuneen levon ja unen helmoihin.

En liikahtanutkaan; ulkoilma ja rauhaisuus viilisti minua ja olin utelias näkemään miten kauan Minna neiti istuisi unelmissaan. Minua harmitti kun olin liian vieras hänelle uskaltaakseni pyytää lupaa mennä lehtimajaan istumaan. Arvelin kumminkin muutamien päivien päästä voivani tulla tästä onnesta osalliseksi, jos äitini käskyn mukaan käyttäydyin kyllin kohteliaasti. Kenties kaunis tyttö sitten suvaitsisi minun ottaa kitaranikin mukaani, jota siihen aikaan suurella innolla soittelin. Kenties täällä ei olisikkaan niin ikävä kuin olin luulotellut.

Ravakat, hiljaiset vaan lujat askelet havauttivat minut ihanista tulevaisuusunelmistani. Salaman valossa näin miehen lähestyvän. Hän astui aivan ohitseni ja seuraavassa tuokiossa kuulin Minnan huudahtavan:

-- Teidän korkeutenne! -- Max! Hänen äänessään oli ihmeellisen sydämellinen väre -- siinä oli jotakin hunnutettua, vienoa ja hellää -- mutta niin väräjävänä ja suloisena kuin sillä hetkellä, en sitä sen perästä koskaan kuullut.

Hetken aikaa seisoin kuin kivettyneenä. -- Korkeutenne? -- Max? -- Sehän ei voinut olla kukaan muu kuin prinssi Max -- herttuallisen huoneemme toinen poika! Kaikki pitivät häntä kummallisena ihmisenä; hän vetäytyi pois hovin juhlista ja hautaantui metsiin -- enemmän opintojensa takia kuin jaloa metsästystä harjoittaakseen. Ja tämä prinssi oli nyt täällä -- tänä tukehduttavan lämpimänä kesäiltana istui hän lehtimajassa kauniin tytön kera, jota hän -- suuteli -- niin, kuulinhan sen aivan selvästi. Ja kuulinpa vielä syvän, väräjävän äänenkin sanovan: -- Sinä Minna, olet minua parempi ja voimakkaampi -- en tiedä miten voin sitä kestää.

-- Sinun tulee -- sinun täytyy se tehdä, Max, vastasi tyttö.

Leimahtavan salaman valossa näin selvästi prinssin nuoren tytön jalkoihin vaipuneena. Epätoivon vallassa piilotti hän kasvonsa tytön hameeseen.

Käännyin mennäkseni. Sydämeni sykki kovasti ja olin syvästi liikutettukin -- tämä siis oli se salaisuus, joka teki kaikkien rakastaman Max prinssin niin synkkämieliseksi.

Minnan ääni kuului vielä ennenkuin läksin. -- Elä itke -- oi, elä itke -- Max! Minä en voi sitä kestää, ja se on kumminkin kaikki turhaa, sanoi hän. Se kuului niin surulliselta ja toivottomalta -- niin puhuu ainoastaan se, jolla ei ole toivon kipinääkään. --

Hiivin hiljaa tieheni syvintä siimestä myöten, yhtä hiljaa menin sisään ja ylös päätyrakennukseeni.

Ensimäisen kerroksen etehisessä paloi vanhanaikainen riippuva lamppu ja sen valossa näin erään palvelijan, joka oli puettu herttuallisen huoneen tumman vehreään livreeaan. Hän oli laskenut käsivartensa kauniin sisäpiian kaulaan ja kuulin hänen nauraen kysyvän: -- Pysytkö minulle uskollisena, Luise?

Tyttö vastasi: -- Kiitos vaan? Tehän ette enää tulekkaan takaisin?

-- Kuka sen sanoi?

-- Minna neiti, kuului vastaus. -- Prinssi taitaa mennä naimisiin.

Muhkea kamaripalvelija nauroi. -- Hänkö? Elä anna kenenkään itsellesi senlaista uskotella, Luise! Kyllähän ne koettavat pakottaa häntä panemaan iestä niskoilleen, perintöprinssi kun on senlainen heikko, riutuva raukka, josta ei kukaan prinsessa huoline -- hyvä Jumala, hän kai piankin vetää viimeistä virttään! Mutta minun korkeuteni ei suinkaan naimista ajattele -- sehän minun pitäisi tietää, Luise. Tuskin oli kolmeakaan päivää oltu herttuallisessa linnassa -- kerran käyty teaatterissa ja armollista äiti rouvaa tervehtimässä -- niin emme ilmaa siellä enää sietäneet, vaan tulimme tänne takaisin -- --

Nuori pari ei jutellessaan huomannut että astuin käytävän poikki ja nousin portaita ylös huoneeseeni.

Olin aivan nuori ja kesäyön hurmaus sekä romantillinen kohtaus lehtimajassa panivat suoneni tykyttämään. Oli mahdotonta nukkuakseni, vaikka olin tullut pitkältä ja väsyttävältä matkalta. Ajattelin prinssiä, kaunista tyttöä ja noita lohduttomia sanoja: 'Elä itke -- se on kumminkin kaikki turhaa.' --

Romantillisen tunnelmani haihdutti vihdoin raskas, proosallinen uni ja pirteänä herääminen aamulla.

Yöllä oli satanut ja minä läksin ylijahtimestarin keralla aikaisin metsään, tänä harmaana, pilvisenä elokuun aamuna, metsäkauriit kun huokeasti saa ammuttaville senlaisina helteisinä, tyyninä päivinä.

Onnettomuudeksi tuli vastaamme, heti pihasta päästyämme, vanha, hampaaton eukko, kantaen selässään suurta koria. Hänet nähdessään lensivät ylijahtimestarin vanhat kasvot tulipunaisiksi vihasta, ja terveisiksi muorille virkahti hän: 'piru vieköön!' -- ja aivan oikein -- metsästysretkemme ei onnistunutkaan.

Alkoi uudestaan sataa ja me palasimme kotiin läpimärkinä ja ilman riistaa. Ukko ylijahtimestari oli sitäpaitsi kovasti suutuksissaan, että minä hätiköimiselläni olin estänyt häntä komeaa metsäpeuraa ampumasta. Hän kiisti minun niin tuikeasti tuijottaneen peuraa, jotta se suunnastaan poikkesi. Lyhyesti sanottu -- minä sain aika torat.

Päivällä näytti vanha metsästyslinna aaveentapaisen synkältä. Kysyessäni asuttiinko ajoittain yläkerran huoneissa vastattiin vaan lyhyesti ei.

Äänettömän aamiaisen aikana en saanut nähdä emäntää enkä veljentytärtä, eikä minulle ruoka maistanut. Molemmat naiset ilmestyivät vasta päivällispöytään. Minna neitin kasvot olivat yhtä valkoiset kuin pöytäliina, mutta hän osotti aivan selvästi teeskenneltyä levollisuutta. Hän tuskin maistelikaan ruokia ja vilkasi tuon tuostaankin setäänsä arkoja, kysyviä katseita. Nähdessään tämän närkästyneen naaman, kääntyi hän katsomaan ikkunaan, johon vesipisarat rapisivat. Rouva oli itkeneen näköinen.

Liemiruokaa pöydältä ottaessa, avasi vanha kuski oven ja kysyi oliko herrasväellä hänen mukaansa lähetettäviä kirjeitä. Hänen piti mennä kaupunkiin ja kaikessa tapauksessa postikonttoriinkin poiketa.

Tuokion vallitsi äänettömyys. Emäntä jo nyökkäsi kuskille, että hän saisi mennä. Mutta silloin Minna ojensi kätensä häneen päin -- kalpeutensa oli muuttunut melkein vehriään vivahtavaksi -- hän tahtoi puhua, mutta tavoitti samassa vasemmalla kädellä kurkkuaan, kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Hetkisen käsi hapuili hameen laskoksissa ja sitten se vavisten ojensi kiirjeen odottavalle kuskille. -- Herra Osswaldille, änkytti hän vaikeasti.

-- Niebelwitziinkö? kysyi kuski korvansa taustaa raavasten. Tyttö nyökkäsi välinpitämättömän näköisenä.

-- Sinne on pitkä kierros, murahti kuski.

-- Tuhat pentelettä! huusi ylijahtimestari pystyyn ponnahtaen, -- laita itsesi matkalle tahi minä autan sinua alulle!

Vanha herra heitti rutistetun ruokaliinansa pöydälle ja ryntäsi viereiseen huoneeseen, jossa kuulin hänen päristelevän, hökivän ja rykivän. Ulos tullessaan oli hän vielä vesissä silmin. Hän astui aivan sen tuolin lähite, jolla Minna istui kasvoissa entinen välinpitämätön ilme ja ristissä käsin. Äkkiä koppasi ukko käsiinsä hänen kauniin päänsä, jota sankka, kastanjanruskea tukka kaunisti. -- Minna, sanoi hän käheällä äänellä, -- sinä olet -- sinä olet kunnon tyttö, Minna -- sinä -- Jumala on sinua siitä siunaava. Hän niisti nenänsä ja meni taas tiehensä. Eikä häntä sen koommin näkynyt vaikka rouvansa huusi häntä:

-- Tule nyt, Brinkmann, pässinpaisti on tänään mureampaa kuin se on moneen aikaan ollut.

Vanha rouva näytti harmistuneelta. Nurpeana katsoi hän kalpeaan, nuoreen sukulaiseensa, joka piteli veistä ja kahvelia käsissään ja hämmenteli papumuhennosta. Mutta kuinka urhoollisesti Minna pyrkikin ulkonaista levollisuutta osottamaan, niin hän ei kumminkaan voinut syödä. Minä tunsin olevani seurassa aivan liikaa, söin sentähden kiiruusti ja menin tieheni. Ovea sulkiessani kuulin vanhan rouvan sanovan moittivalla äänellä:

-- Mutta Minna, miksi noin päistikkaa menettelit -- olisi kenties ollut huokeampi jos olisit hiukan viivytellyt.

-- Minun täytyi -- hänen tähtensä, vastasi tyttö.

Saman päivän ehtoolla näin hänen astelevan linnan edustalla. Siellä leikki ruskea mäyräkoira pentuineen. Lystikkäät pikku elävät temmelsivät siinä ja työkkivät toisiaan ja kunnioitettavaa emoaankin, joka häristellen näykki niitä -- sitä katseli oikein huvikseen.

Elottomana kuin kuvapatsas pysähtyi Minna neiti leikkiviä koiria katselemaan korkeiden puiden alle, joiden lehvissä viimeiset vesipisarat vielä riippuivat. Jähmettynyt, tuskallinen katseensa teki hänet mielestäni todelliseksi kieltäymyksen kuvaksi. Pieni purppurapunainen suunsa -- se vaan ei tuohon kuvaan sopinut. Tahi oliko se vain luulotusta, kun tiesin, että nuo suloiset huulet olivat tottuneet salaisiin suuteloihin.

Hän oli nähnyt minun tulevan ja puhutteli minua. Hän puhui koirista, jotka olivat hänen suosikkiaan ja kysyi mitä Friedrichshorstista pidin. Äänensä oli ystävällinen ja lempeä.

Puhelin mielelläni hänen kanssaan ja lienen viipynyt siinä hänen luonaan pitempään kuin hän halusikaan, sillä hän nyökkäsi äkkiä minulle ja läksi astumaan metsätietä. Hänellä oli yllään tumman sininen puku ja musta esiliina vyöllä. Kauniita hartioita peitti ohut, valkoinen saali, joka oli kultaneulalla kiinnitetty. Siinä puvussa on hän mielessäni unhoittumattomassa muistossa, häntä kun tuskin näinkään muunlaisessa lyhyen tuttavuutemme aikana. Hämärän tullen syntyi äkkiä liikettä talossa. Kuulin palvelijain juoksevan edes takaisin ja emännän käskevä ääni tunki ylös huoneeseeni saakka.

Sisäpiika, jonka tuli pitää huolta huoneeni siistiämisestä, tuli sisään nauraen ja posket punaisina heloittaen. Katsoin häneen kummastellen ja hän huudahti: -- Neitimme on kihlautunut, herra von Stetten -- sitäpä olen koko vuoden odottanutkin, hänen huoneessaan kun uudenvuoden iltana paloi kolme kynttilää.

-- Kuulkaas, Luise, kysyin, -- olenko nähnyt unta että joku herttuallisen perheen jäsenistä oli täällä eilen?

-- Ei se unta ollut -- Max prinssi oli täällä.

-- Tuleeko hän usein?

-- Joka hetki, vastasi hän vertaistensa tavallisella liioittelemisella.

-- Viipyykö hän aina kauankin?

-- Ei hän usein voi kauan olla. Siitä on kaksi vuotta, kun hän asui täällä koko syksyn, nyt tulee hän vain pariksi, kolmeksi päiväksi, mutta hän tulee hyvin usein.

-- Vai niin. Kiitos, Luise!

-- Eipä kiittämistä, ja samassa hän jo oli ovesta ulkona.

Illallisella näin kihlatut. 'Herra Robert Osswald, tässä naapurissa olevan Niebelwitzin ritaritilan omistaja', niin hänet minulle esitettiin. Hän oli pitkä, harvapuheinen mies, kasvot olivat hyvin miellyttävät. Hänellä oli kaunis vaalea parta ja silmistään loisti sydämmellinen onnellisuus.

Hän piteli usein kalpean morsiamensa kättä omassaan ja Minna kohteli häntä lempeästi ja ystävällisesti kuin sisar.

Illallinen oli juhlallinen. Vanha ylijahtimestari oli kellaristaan noutanut pari pölyistä reininviini pulloa. Ruokaillessa juteltiin paljon siitä ajasta, jolloin orpo pikku Minna tuli yksinäiseen metsästyslinnaan, jossa hän sitten kasvoi kaikkien iloksi. Vanha rouva näytti yhä enemmän unhoittavan huolensa; hän tuumaili miten pidettäisiin hauskaa kanssakäymistä Friedrichshorstin ja Niebelwitzin kesken. Sitten juteltiin häistä ja sulhanen arveli niitä seitsemää vuotta, joiden kuluessa hän oli huokaillut kaunista morsiantaan, kyllin pitkänä koetusaikana. Ja kun hän nyt vihdoin oli morsiamensa voittanut, pidettäisiin häät seitsemän viikon kuluessa -- hänen syntymäpäivänään lokakuun 31 päivänä. -- Jos suostut siihen, Minna? kysäsi hän hellästi katsellen häntä.

Ja sitten juotiin nuorten onneksi ja minun piti käydä kitarani ja soittaa kaikki ylijahtimestarin lempilaulut. Minnaa pyydettiin laulamaan, mutta hän sanoi äänensä olevan sorruksissa. Palvelijatkin tulivat sisään juomaan kihlattujen maljaa ja -- mutta enhän niin tarkoin voi kertoa miten se oli -- tiedän vain että kaikki tuntui minusta niin luonnottomalta ja teeskennellyltä, ilo ja eläköönhuudot kihlattujen kunniaksi ja kaikki puheet onnesta! Sulhasen hiljainen iloisuus vaan näytti todelliselta.

Ja nyt minulla ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin loppukohtaus, sillä kihlausaika kului ainakin näennäisesti tavallisessa järjestyksessä. Osswald ratsasti sinne monta kertaa viikossa ja Minna vastaanotti häntä kynnyksellä tahi asteli häntä vastaan niinkuin ainakin hyvä tapa vaati. Kerran me kaikki oltiin kutsutut päivälliselle Niebelwitziin ja ruokailtua näytteli Osswald morsiamelleen talonsa vinnistä kellariin saakka. Vanha rouva ei muuta tainnut kuin kiitollisena tunnustaa, että orpo tyttö raukan osaksi oli tullut suuri onni. Mutta Minna neiti oli nähtävästi muuttunut. Kovasti hän oli kalvennut ja laihtunut -- mutta hän oli aina vain yhtä ystävällinen ja kärsivällinen. Hän näytti todella pyrkivän tullakseen kunnon miehelleen kelvolliseksi vaimoksi.

Aamusta iltaan hän työskenteli. Väliin silmänsä vaipuivat umpeen väsymyksestä; pari kertaa näin hänen päiväsydännä nukkuvan pää vaipuneena tuolin selustimelle ja käsissä liinainen ompelus, jota hän myynikseen valmisti.

Silloin katselin häntä tarkoin ja huomasin ihmeekseni hienon, syvän surun uurtaman piirteen kauniin nenän ja suupielien välillä, jota hänen herällään ollessa ei huomannut.

Eräänä iltana syyskuun lopulla palasin Niebelwitzistä peltopyitä ampumasta, tuoden mukanani terveisiä kauniille morsiamelle sekä ruusuista ja resedasta tehdyn kukkakimpun. Sulhasella oli talonsa vieraita täynnä, jottei itse voinut tulla. Kotimatkalla -- niin, ei ole aivan helppo kertoa mitä silloin tapahtui.

Kello kävi yhdeksättä ja seutua valaisi kirkas kuutamo. Metsäpolutkin olivat kirkkaasti valaistut ja sammalilla kiilsi kuin hopeaa. Robert Osswaldin luona olimme juoneet paljon samppanjaa, niin että olin hienosti humalassa ja aluksi luulin sitä sen vaikutukseksi, kun kuulin miehen äänen intohimoisesti sanovan:

-- Minna, Minna -- me olemme kärsineet sanomattomasti. Peruuta lupauksesi hänelle -- en tahdo, en voi sinusta luopua, minä kun en voi ilman sinua elääkkään!

-- Minä en saa sitä tehdä -- oi Jumalani -- minä en voi! vastasi Minna itkien. -- Teidän korkeutenne -- minä rukoilen teitä -- elkää minua ajatelko. Te erehdytte -- te ette saa -- korkea asemanne -- nyt seurasi tukehtunut, rukoileva huudahdus, oi Max -- elä kiusaa minua! Etkö näe kuinka minä suren. Miksi tulit tänne? Siitä voi tulla onnettomuutta meille molemmille. Elä tule takaisin -- oi minä pyydän -- mene!

Syöksyin tieheni minkä pääsin, humalasta olin täydellisesti selvinnyt.

Kun hän myöhemmällä tuli sisään puutarhasta yhä kalpeampana ja kuoppasilmäisempänä kuin tavallisesti ja tulin hänelle etehisessä vastaan, niin punastuin kuin keksitty koulupoika ja voin tuskin hätäisesti änkyttää terveiset ja antaa kukkavihkon.

Hän katsoi minuun aivan välinpitämättömänä, otti koneentapaisesti kukkavihkon kädestäni ja astui hoiperrellen huoneensa ovea kohti.

Seuraavana päivänä Minna pyysi, että hänen häänsä vietettäisiin aivan hiljaisuudessa ja että vihkiminen tapahtuisi kodissa. Se luvattiinkin hänelle. Joskus hän ei moneen päivään liikkunut ulkona. Eräänä iltana sanoi hän äkkiä minulle: -- Herra von Stetten -- tahtoisitteko seurata minua vähän matkaa metsään? Ikävöin raittiiseen ilmaan -- ja luettuani saaomalehdissä, että joku kuljeksija oli karannut vanhan postimiehen kimppuun, pelkään mennä yksin metsään kävelemään.

Kylläpä osaat valehdella, ajattelin itsekseni syvään kumartaen. Yljiahtimestari huusi nauruun remahtaen:

-- Kihlaus on varmaan tehnyt sinut araksi, ennenhän et pelännyt mitään maailmassa.

Kauniina tuoksuvana syyskuun iltana astelin suloisen tytön rinnalla omiin ajatuksiini vaipuneena. Tuskin sanaakaan vaihdoimme. Pari kertaa näin hänen jotakin kolinaa kuullessaan vavahtavan. Hän lähti silloin kiireemmin astumaan ja virkkoi kovalla äänellä minulle muutamia sanoja ja minäkin vastasin yhtä äänekkäästi.