Chapter 7

Kaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni samassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi:

»Jaksanko?»

»Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.»

Hän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät.

»Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?» hän kysyi.

Knut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento, nuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito -- siinä oli semmoinen vastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta.

Kornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi puhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman keskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista. Outoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa keskusteltiin, tai käännetyitä tai »paatuneita», jotka hehkuvalla uskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit uhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut.

»Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?»

»Nehän ovat vääriä jumalia.»

»Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?»

Hän katsoi kysyväisesti Knutiin: »Teillä -- teillähän -- ei ole mitään uskontoa?» hän tavotteli.

»Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat kaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki veljiä.» -- --

Tällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi.

Matkustavaiset katselivat ja ihmettelivät. Siinä oli saksalaista, englantilaista, ruotsalaista ja norjalaista innostusta. Vuorenkiipeäjät alkoivat kovaäänisesti väitellä, oliko mikään näistä huipuista »ensimmäisen luokan», jota vastaan muuan hyvin kiivaasti väitti, lopettaen sillä, ettei mitään näistä mainittaisi historiassa.

Pietari liittyi niihin, jotka ihailivat. Nämä vuoret olivat _hänen_ kotiseutuaan; hän ainakin oli järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että ne olivat kaikkein ensimmäistä luokkaa joka tapauksessa.

Kornelia pani kätensä ristiin.

»Te ihmettelette, kuinka mahtava kaikkivaltias on?» Knut kysyi.

»Teidän mielestähän ei mikään tämmöinen ole kaunista?» hän vastasi harmistuneena.

Knut koetteli selittää hänelle, mitä hän näki noissa vanhuksissa, jotka olivat eläneet tuntemattomia aurinkokausia ja jääkausia, ja jotka miljoonain vuosien kokemuksellaan katselevat jääkylmän välinpitämättömästi alas laaksoon, jossa ihmiset ovat häärineet muutamia lyheitä vuosituhansia.

Kornelia katseli epäillen Knutia -- hän ei toistaiseksi uskonut mitään.

»Tuossa on jotain kaunista», Knut sanoi ja osoitti innostunutta ystäväänsä. »Se on kunnon mies -- eikös ole?»

»Oo -- on -- on niin», hän sanoi varovaisesti.

»Te epäilette?»

»En -- minä en tiedä -- minä vaan ajattelin -- Björnholt sanoo, että hänellä on vaarallisia periaatteita», hän tavotteli.

Knut hymyili. Kornelia naurahti hämillään, mutta ei näyttänyt suuttuvan.

»Politiikka näyttää huvittavan teitä?» Knut alkoi jälleen.

Kornelia pudisti päätään.

»Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon --»

»Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä itseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä, nuoresta Holtista.»

Kornelia hymyili. »Olen -- kerran.»

»Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt mieleiseksi.»

»Niin, miten te olette siksi tulleet?» hän kysyi.

»Mieleiseksikö? Niin -- kuin minä en enää ole etuluuloinen.»

»Etuluuloinen?»

»Tai kauniimmin sanoen: siksi, että minä olen jo elänyt haaveiluaikani. Kullakin on semmoinen. Minun oli suurenmoisen yleishistoriallinen ja sangen kummallinen.»

»Minä en luullakseni käsitä teitä oikein.»

»Niin minä luulenkin. Pahaksi onneksi en minä voi sitä teille selittääkään, uskomatta teille nuoruudenunelmiani, ja sitä --»

»Te ette tahdo?»

»Ei mielellään kaiva ylös ruumiita.»

Tällä hetkellä syöksähti Pietari heidän luokseen.

»Nyt me olemme kohta perillä, Knut. Nyt sinun täytyy katsella!»

»Hyvä, veli kulta, minä olen valmis hämmästymään», Knut sanoi ja nousi seisomaan.

Käsky annettiin komantosillalta alas koneistoon. Laiva kulki kalliokielekkeen ohi, ja nähtiin -- ensin niinkuin kaikkialla laituri lipputankoineen, laiturin takana joukko hökkeliä, jotka muodostivat kadun, ja taampana tasainen laakso, jossa oli lehtimetsää ja valkeaksi maalattuja taloja.

»Noo?» Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin.

»Myönnetään», tämä vastasi; »tämä on suloinen paikka.»

Laiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa nahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli pysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen.

»Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!» Pietari huusi ja heilutti hattuaan. Niin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa olkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen tyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen antoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi yhä uudestaan: »Tervetulleeksi» ja »Kuinka hauskaa, että te tulitte!» Hän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti Knutia.

Jalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan. Toisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan.

Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita. Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita.

Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai englanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa perästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä askelilla.

Laakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja siinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä.

Heinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja kärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia ja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan lepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein mahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle, ainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson ja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska, idyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät jalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia.

Pietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa keskusteluun. »Mikä häntä vaivannee?» Knut ajatteli. »Onhan hän toivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen kuin odotettu?»

Brandtin talo oli joen varrella -- tavara-aitat ja puoti vähän asuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin liehuivat liput.

Asuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala järvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen rykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen nojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä oli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan hänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli purjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja.

Pöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa, tanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka oli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian päällä.

Perheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä, valkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan uteliaasti vieraita.

Juotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat molemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten milloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he pysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa.

Maakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten koskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa oleviin kömpelöihin möhkäleihin -- sikari muistutti häntä ravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen mielentilaansa.

»Pietari», sanoi maakauppias äkkiä, »minä luulen, että sinä voitat! Hannan puusta tulee sittenkin paras.»

Pietari hypähti ylös.

»Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! -- Mutta emmekö me lähde ulos?»

»Lähdetään -- jos passaa --?» Hän katsoi Knutiin.

»Erittäin mielellään.»

Mentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta. Sitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja alas ja tarkasteli joka paikkaa.

Hän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän Knutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän palveli Brandtia.

Laitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja haasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea vuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut nähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin.

Knut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman hyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin hän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan käyttämään.

Pikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla. He nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat toimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään. Pietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli rukojen ja leikkiä hippasilla.

Sisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille. Illalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä lauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä raittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin huokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena kesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla.

Pietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan pianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän uskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten -- teki mieli sanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen kasvoihinsa.

»Aha,» Knut ajatteli, »tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa vuonohöyryyn.»

Kuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli Knut Pietaria hartioista. »Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.»

Pietari sekä kalpeni että punastui.

»Knut, et suinkaan sinä luule --- et suinkaan sinä tarkoita, että --,» hän änkytti.

»Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö sinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla on sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?»

»Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan, sanallakaan, silmäykselläkään -- -- taikka että minä uskaltaisin toivon -- että --»

Knut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen.

»Sinä et _saa_ laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.»

»Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata itseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.»

Pietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan laulua -- kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin pesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä, hieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: »Katsopas, katsopas!»

VII.

»Huh, tätä kuumuutta!» maakauppias Brandt sanoi, seistessään paitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka hyvältä uinti tuntuisi.

»Maa oikein haisee palaneelta,» yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan edestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita.

Nuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä talon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian kuumaksi.

»Emmeköhän heitä tätä,» Hanna ehdotteli.

»Tuskinpa sitä kestää,» sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti, leppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi Hannaa.

Molemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin; Knut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon.

Ei hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että hän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista rikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä ajattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin tällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt vuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli hän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä iltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa tavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet. Merkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren lähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat täyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia ruskeissa olkihatuissa, -- maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin samanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli sillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori Pederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut paennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille juhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo 5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän siellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen hämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen.

Kaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen arvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi, mutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen takana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän eli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen maakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka seurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen tyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea uhkarohkeata, niinkuin »ensimmäisen luokan» huipuille kiipeämistä, myrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he olivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle hiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin sukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä mainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat -- oli entinen perin hyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja tämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli -- niin omituiselta kuin se tuntuikin hänestä -- kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito, joka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli hyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja kuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin juuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat ihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa, että maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa kuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian kanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä »unelmaansa». Hän oli »kaivanut ylös ruumiita» keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä päällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin. Häneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli.

Se oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari oli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt tuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja oli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän ja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa työväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja kuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen alaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien näiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta elämästä. »Tässä ei ole toivoa», oli hän lopettanut.

»Tässä elämänsä», oli Kornelia hiljaa lisännyt.

Hän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko köyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut hänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa sanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta puuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt Kornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti uskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta ja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin nälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen, keskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo, pullo.

Kornelia oli sitten kysynyt: »Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille näille sairaille, köyhille ja surullisille?» ja hän oli vastannut: »Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se suuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset tekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan, toiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys huulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka uupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.»

Ja kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa unelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän uskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta maailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan saatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja tietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä niillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan antaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset -- -- voi, heidänhän vaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä, muuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! -- -- Ja mitä hän oli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain, jota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan proletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien kaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen, säälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä hekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten nälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli tietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta toivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli auttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat seisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän epätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä hyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat ajatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat runoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on lähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit ovat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt hedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu masennettujen asian puolesta taistellessa? -- -- Voi, kaikki, mitä hän oli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä sadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit sanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään, jota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. -- -- --

Niin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia? Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä.

Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua matkustamalla pois. -- --

Kello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat vuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut kirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut, joka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon.

Oli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin pilviin.

Höyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita kaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja hevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla, kärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan.

Hamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja altaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki kukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein vaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi, että turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti esiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja toisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein peloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen lorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan hyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat pihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia jalkamiehiä -- konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia vaatimattomia olentoja -- seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen kenkiään ja housujaan.

Vieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä silkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia kaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia nähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten kanssa.

Hamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin perhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre oli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan hyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen, oli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi, niin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin, semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli comme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia hienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli »täydellisesti kuivunut». Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen pilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut näitä ihmisiä, jotka tiesivät »ottavansa kaikki tarpeensa suoraan ulkomailta». Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia, oli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut sopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja esitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän olisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen merikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista.