Chapter 6
Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.»
Kornelia ei vastannut.
Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja sadetakki yllä.
»Saanko minä avaimen?» hän kysyi.
»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?»
»Niin.»
Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia. Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja lähti huoneesta.
Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä. Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata. Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.
Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa, joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät, miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi. Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten niin, että Korneliakin kuuli.
Maria Hansen puhui.
»-- -- Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se oli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta -- -- ja mehän aioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä luulin tulevani hulluksi -- -- -- Gil sanoo myös, että muissa maissa ei ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä -- kuin he ovat pantu kirjoihin virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.»
»Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?»
»Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.»
»Saattaako se olla mahdollista?»
»Tottahan hän sen tiennee.»
Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain salaisuutta:
»Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.»
»Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?»
»Gil on minulle senkin sanonut.»
»Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!»
»Minä kysyin papilta.»
»No? Mitä hän sanoi?»
Hän vaan sanoi: »Minä tahdon rukoilla sinun paatuneen sielusi edestä.»
Katriina pani kädet ristiin: »Näethän!»
»Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.»
Katriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: »Mutta onhan sitten vielä muita oppikirjoja.»
»Sitä minä en tiedä. Mutta _siinä_ siitä ei seiso. Ja miksi on se synti, ettei ole vihitty?»
Katriina pudisti päätä ja huokaili.
Maria katseli pienoista kätkyessä. »Oi, jos saisin pitää hänet,» hän sanoi. »Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen ollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä kahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia tuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu tuossa tyytyväisenä ja kylläisenä -- niin, sinä ehkä et usko minua, mutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja jos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on kotona -- minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin hän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun tahtomalla -- -- ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.»
Katriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli, mutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä.
Maria hypähti ylös -- lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.
»Mutta sinä itse, Katriina -- etkö sinä koskaan ole joutunut kiusaukseen?»
»En, Maria, minä en tahtonut -- minä en uskaltanut sieluni autuuden tähden.»
Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen Katriina jatkoi:
»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun todistajani, minä olen vapaa.»
»Mutta ettekö te ole kihloissa?»
»Olemme.»
»Miksi te ette mene naimisiin?»
»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.»
Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista. Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö _hän_, miltä tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä? Oliko _hän_ rakastanut, tiesikö _hän_, miltä tuntui ero siitä, jota rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon syvemmälle!
Knut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset makasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa. Hän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin, mikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän sanoi: »On toivoa.»
»Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin. Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.
»On toivoa», Knut toisti, »mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko lapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen, niinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.»
Knut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti molemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä luulossa, että oli jokin paha edessä. »Ei, ei!» Kornelia sanoi, »mutta tohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.»
Hilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen ääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui sille helliä sanoja.
Kornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös, syleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä hetkenä tullut hyviä ystäviä.
Äidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli ympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja siinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti. Hän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä. Kuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin kaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön hiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista onnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli ikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen, silitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja kertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten syntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi voinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: »On toivoa! On toivoa!» -- -- --
Maria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia taaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon merkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin Knut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb juosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta kadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: »Hurraa! Se on hymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa teidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin aivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!»
Knut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli toista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman uutisen, että »lapsi on hymyillyt».
Siten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt. Niin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään korkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil, piti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin päättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä, jossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja kokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin pitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi lyhyesti ja jyrkästi:
»Se on hymyillyt.»
Gilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti.
»Minä sanon, se on hymyillyt.»
Mörähtelevä ääni kuului toisesta. Se merkitsi: »Kuka?»
»Kuka?» tiuskasi pieni, lihava mies. »Sitä _sinä_ kysyt? Minä kuitenkin -- perhana soikoon -- luulisin, ettei sinun pitäisi olla tietämättä, mitä koko kaupunki tietää, ja josta se iloitsee.»
Konsulin silmät kävivät hyvin suuriksi, ja hänen alahuulensa painui lerpalleen.
»Se on nimittäin sinun oma lapsesi, joka on ollut kuoleman kourissa, ja jota nuori Holt on hoitanut ja Kornelia Vik ja Holtin Katriina vaalineet ja valvoneet,» Kurt jatkoi, -- »se lapsi se on, joka tänään on hymyillyt ensi kerran tautinsa jälkeen ja sillä ilahuttanut äitiään ja jokaista, jolla on sydäntä rinnassa, sekä osoittanut, että se on perhanan moinen purjehtija. Ja sitten sinä seisot tässä ja huolit viis koko asiasta! Minä kysyn sinulta, konsuli, tätäkö sinä kutsut 'djentelmanina' olemiseksi?»
Konsuli oli käynyt tulipunaiseksi ja alkoi astua edestakaisin. Tuon tuostakin mörähteli hän jotain, jonka Kurt, joka ymmärsi hänen kieltään, käänsi seuraavasti: »Hiton juttu -- eihän se ole minun syyni -- vanhus tiedäthän -- -- sitä paitse kirkollisia syitä --»
Tässä puuttui Kurt puheeseen lyödä jyrähyttäen pöytään.
»Ei, kuules nyt, hyvä konsuli! Minä en kehu olevani erikoisen likeinen tuttava Herran kanssa. Minä tahdon tunnustaa sinulle, etten minä ole mikään oppinut mies, ja että minä olen syypää paljoon, joka olisi voinut jäädä tekemättä. Mutta minullakin on jumalisuuteni, luullakseni yhtä hyvin kuin muilla kunnon ihmisillä, ja sen minä uskallan sanoa Fonnille ja kaikille muille vasten silmiä: se Jumala, jota minä tahdon palvella, ei saa olla mikään ilkiö. Niin sinunkin, konsuli, pitäisi sanoa ja muuten käyttäytyä rehellisesti eikä huolia kirkollisista syistä.»
»Mutta eno -- enhän minä saata --» väitti konsuli vastaan.
»Hyvä! Minä tunnen hänet. Hän on laivan isäntä, se on totta. Mutta tämä kuuluu komantoon laivassa. Minäkin olen kuljettanut vieraan omistajan laivaa. Mutta laivassa olin minä herra, ja minä olisin, Jumal' avita, antanut paiskata itse kapteenin lastiruumaan, jos hän olisi pistänyt nenänsä minun kajutta-asioihini. Mutta sinulla ei ole rohkeutta, konsuli, siinä se pulma on.»
Konsuli mietti. Viimein hän sanoi omalla kielellään: »Hiton monimutkainen asia! -- -- Minulla on vielä paljon tytön varalta -- tuhmia perhejuonia! -- -- Minä ajattelin aikoinani -- matkustaa ulkomaille -- vapaammat olot -- -- perhanan ummehtunutta täällä -- rettelöitä joka taholla. Minä tahdon kuitenkin koettaa --»
Kurt vihelsi. »Saakeli soikoon! Minullapa on hyvä tuuma.»
Hän hypähti alas penkiltä ja alkoi juosta edestakaisin huoneessa lyhyillä, hyppivillä askelilla. Hän oli juuri rupeamaisillaan lähemmin selittämään tuumaansa, kuin ovelle koputettiin.
Se oli Knut.
»Siinä hän on!» Stubb huudahti. »Kiitä häntä, konsuli. Hänettä sinä nyt ehkä olisit pojatta.»
Muutamat Gilillekin tavattoman matalat kurkkuäänet ilmaisivat samalla hänen hämmästystään ja kiitollisuuttaan.
»Jos minä joskus voin osoittaa teille jonkun vastapalveluksen --,» hän lopetti.
Knut puuttui puheeseen:
»Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne siksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.»
Kurt löi näppiä. »Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa asioissa kuin minäkin. Lapsen äiti -- niinhän?»
Knut nyökäytti päätään.
Konsuli kävi taas levottomaksi. »Kurt, mitä sinä tarkoitat? -- Käydään peremmälle --»
Hän aukasi oven sisempään huoneeseen.
»Aivan oikein,» Kurt sanoi. »Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun tuumaani.»
Konsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka oli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät, jotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja kalastuskärpäsillä ja -neuvoilla.
Hän painoi kelloa ja konsulin »oma palvelija» tuli sisään. Kohta sen jälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa, joka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä pyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa äidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan paksulla kielellä.
Seuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli erinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin grogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän kertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut.
»Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo. Kuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla posliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka vastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en antanut itselleni aikaa arvelemiseen -- jos maailmassa tahtoo saada jotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani sennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan laivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi 'oikein' -- 'aivan niin' -- 'niinkuin minä olisin sen sanonut' j.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen velvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este, nimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin huolestuttavan ankaraksi suupielistään -- mutta ei kuitenkaan enemmän kuin aivan papillisesti --, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi minun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän paisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä, ja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on asianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi, minä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli hänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä, kylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään tuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi samalla.
»Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on niin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan, vastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani vakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan todellisesti siveelliset syyt --'
»Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin kyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi siveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla tavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka itseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut niin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn.
»Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä, näettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään.
»Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt --
»Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut oikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia -- niin arvokasta pappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään Fonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan, eikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei Fonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta suhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa, ja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon suhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli personallisesti jotain konsulia vastaan -- Jumala paratkoon! Niin arvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä liitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein kaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin tuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi vastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin taas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi elää kirkon siunauksetta -- ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen -- me elämme vaarallisena aikana -- saattaisihan herätä ajatus, että voi tulla toimeen ilmankin sitä -- (tässä kohdassa minä käytin hänen omia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen sopivasti mieleen) -- ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu kaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää huolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi niitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä eläissäni olen suorittanut.
»Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin selvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan. Ensiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti katosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä jonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita hautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus, ja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia vaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille.
»Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski koko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e.
»Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja vakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin puolelleen.
»Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle, että hänellä on kirkollinen asema.
»Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,» lopetti pikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan.
VI.
Maata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua aukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja auringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä.
Vihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas sininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi aurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä, rannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla. Tuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne taas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla oli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut laskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua kohti.
Aurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin koskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat pikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla ikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan miljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi.
Pietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa eteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo.
Oli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli kaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka olivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka palasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista kansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa, raudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja käsissä pitkät sauvat.
Tyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi molemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit, toisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren.
Pietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu, jokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta, sai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun ihastusta.
Knut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä kauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän jättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin seinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. _Hän_ käsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari.
Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän oli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä, autioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä jossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen ja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli yksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen mielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä kodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea vaaleata ja hiljaista.
Laiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia pysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta tuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin tuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä ja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja liikutuksesta.
Matkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset olivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka eräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä kukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua jumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista.
Knut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä sen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään aikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa muodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä miellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä.
Knut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili mielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin, jotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä tapauksissa.
He olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten puheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja huonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti tunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia taruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla kohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat luut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta.
Knut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä »Lähetyskuvia». Hän katsoi Korneliaan.
»Jaksatteko te todellakin lukea tätä?»