Chapter 5

»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä -- hänen piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta».

Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia, harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat. Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat, sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin, mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni. Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.

Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia, jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli myöskin viettänyt hurjaa elämää -- --.

»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan.

Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa, kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi hänen takanaan.

»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen.

Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.

Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut. Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään huomauttamaan häntä siitä.

»Niin, minä kyllä tiedän sen -- mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa. Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä --!»

Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se, minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein. Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, -- hän ajatteli kapinoita, murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä vastaamalla: »Parempi -- ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi: »Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.»

Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.

Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.

»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon. Se oli hyvin opettavainen keskustelu.»

»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand ylösrakentaa!»

Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni, ja paljon, paljon muuta -- --

Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia -- hän tunsi tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.

V.

Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt, saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään huolinut entisistä ystävistään -- paitse Pietarista --, ja kaikkeen, mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus: »En minä huoli.»

Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen: »Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta; minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras --.

Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä saanut selville.

Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä jotain käsittämätöntä ja ikävää.

Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla, leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi, niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle, joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.

Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin loogillista -- lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut hyväksyä, että b--a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla mitä tahansa muuta.

Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin. Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia. Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että b--a oli ba -- heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.

»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään. »Perinnöllisiä taipumuksia!»

Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten yhtymisestä.

Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska, silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta. Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin hän ne paljasti isän pilkalle.

»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen vähitellen.

Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa. Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla, mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan, etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä. Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. -- -- --

Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää. Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee -- lapsi kuolee, Jumala minua auttakoon!»

Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.

»Mikä on hätänä?» Knut kysyi.

Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt. Herran nimessä juoskaa -- lapsi tuolla, nähkääs -- se on toden totta aivan musta -- -- minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa -- kuin se huusi -- ja -- kuulkaa, herra kulta, hakekaa -- -- ei, tehän olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään -- minä haen nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on ylhäällä ullakossa.»

Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.

Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi, jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.

Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon, oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden vanhaa lasta.

Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone. Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä. Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät; tukka oli hajallaan harteilla.

Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala, nyt se kuolee!»

Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin, suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä, puoleksi ähkyvä ääni.

Knut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä raittiissa ilmanvedossa.

»Kylmää vettä ja riepu!»

Äiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että vesi läikkyi lattialle.

»Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.»

Muutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin äidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti rievun veteen.

Vähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät huulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot olivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo.

»No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,» Knut sanoi. »Pankaa se kätkyeseen!»

Äiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään; kyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä, ettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti sitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä -- aivan kuin se olisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti itseään huudahtamalla: »Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman raukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!» tai: »Voi, Herra Jumala, varmaankin se kuolee.» Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua sille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli aivan unohtanut, että oli joku läsnä.

Vasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet. Hän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi ajatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi heränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi sitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli hypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut uskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista. Epätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa ja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin oli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa.

Portailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa. Tehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen, joka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti Knut pois Stubbin kanssa.

»Kuka hän on?» Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin.

»Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja tuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin ihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis, jonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli syypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille. Mutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja matkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin matkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa.

»No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin kerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta, nähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty ulkopuoli -- te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään halkeamaa, -- ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen poikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava sporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut kiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut tuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin sisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta -- noo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään kokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi -- päinvastoin. Mutta kuulkaas vielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja että Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi. Hän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei enää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo -- Gil teki pitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!»

»Sehän on halpaa!»

»Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota maailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän korkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte viekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana -- sitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton monimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä -- hänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.»

»Mistä Maria nyt elää?»

»Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä. Hän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen ompeluksineen.»

»Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik --»

»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä, mitä nämä -- nämä --» hän katsoi varovaisesti ympärilleen -- »niin, ymmärrättehän te?»

»Mitä te tarkoitatte?»

Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs -- niin, Jumala varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat tässä kaupungissa -- niin!»

»Minä olen siitä kuullut.»

»Ja Kornelia -- niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin -- minä olen pari kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman voimat saa häntä horjumaan.»

He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka, niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin, ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.

Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä; pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.

Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen molempien toisten naisten kanssa.

Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää, melkein tyhjää katua.

»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi.

»Minä pelkään niin käyvän.»

»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on, jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä, kiduttaa hänen viatonta lastaan?»

Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua. Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:

»Mutta mehän opetamme --»

»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa, että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.

Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa tämän miehen vaarallisuuden.

Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu, ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.

He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin äänettöminä.

Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä», Kornelia vastasi.

Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan.

»Aiotko sinä --?»

»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.»